Pirkko Soininen on kirjoittanut biofiktioita naistaiteilijoista Ellen Thesleffistä ja Wivi Lönnistä. Esimerkiksi Ellen-romaanissa Soininen oivaltavasti rajasi kuvauksen yhteen paikkaan ja valitsi päiväkirjamuodon. Nyt kirjailija on kirjoittanut kerronnallisesti rohkeimman taiteilijaromaaninsa. Kohteena on runoilija Maila Pylkkönen (1931–1986).
”On kirjoitettava, jotta on mahdollista elää.”
Kipulintu (WSOY 2023) koostuu välähdyksistä, ja pitkälti ne heijastelevat päähenkilön mielenliikkeitä ja kerrottavaksi poimittuja tapauksia. Kronologia rikkoutuu, mutta Pylkkösen elämänvaiheita selviää sieltä täältä. Merkittävä osuus sijoittuu Nikkilän mielisairaalaan ja siellä Pylkkösen ja runoilija L. Onervan kohtaamisiin.
Näkökulma jakautuu kahtaalle: osin minäkerrontaan, osin lintuperspektiiviin etäännytettyyn hän-muotoon – kunnes ne yhdistyvät. Käy siis ilmi, että kertoja (tai ”puhuja”) on yhtä kaikki Maila. Hän-muotoinen Maila katselee kovia kokeneena nuorempaa Mailaa, jolla vasta on edessä se, mitä hän-Maila on kokenut.
”Maila heijastuu kaleidoskoopin peileistä aina erilaisena ja jokainen näkymä lumoaa minut hetkeksi, kuvittelen muistavani, kunnes käännän jälleen putkea ja katson erilaista näkymää.”
Kaleidoskooppisuus sopii hyvin koko kirjan lähestymistavaksi. Mailan eläytyvyys ja elävyys läikkyvät. Romaanissa on hieno kohta (sähkökirjan kohdassa 71-72 %), jossa kertoja vyöryttää, mitä kaikkea hän on tähtisumusta naavaan, lastulevyhyllystä rinnasta suihkuavaan maitoon.
Runojen synnystä romaani myös tarjoaa näkymiä, niissäkin kyse on omaehtoisesta heittäytymisestä. Piti oikein tarkistaa naiskirjallisuushistoriasta Sain roolin johon en mahdu perustiedot Pylkkösen runoudesta, jota kuvaillaan puhe-, rooli- ja proosarunoudeksi. Hän on ollut myös poikkeuksellisesti huumorin viljelijä.
Jään miettimään, mitä saan irti Soinisen romaanista sellaisenaan ja miten eri lailla lukisin Soinisen romaania, jos Pylkkäsen runot olisivat minulle tuttuja. Mutta onhan romaanin pärjättävä myös omillaan.
”Kun on pakko kirjoittaa kaikki uudestaan eläväksi, elää uudestaan kaikki menetykset.”
Kipulintu tavoittaa kohteensa, eritoten kivuliaat tunnot mielenterveyden heilunnasta, alkoholismista ja läheisten menetyksistä. Romaanin kieli ailahtelee vaikutelmina, se on myös osin puheenomaista, runohenkistä ja välillä runosäkeistä. Siinä on aforistisuutta ja silti elämänmakuisuutta. Suoraan Pylkköseltä siteeratut säkeet erottuvat, sillä niissä on aina viittaus, mistä runoilijan kirjasta ne ovat peräisin.
Kipulintu on tiivis, päähenkilöönsä uponnut romaani. Lukukokemukseni vaihteli: en päässyt sisäpiiriin, mutta toisaalta eläytyvä kerronta sai uskomaan, että romaani kunnioittaa sanojen mahtia ja runoilijaa. Sanoilla voi myös herättää henkiin, ja niin Pirkko Soininen tekee Maila Pylkköselle.
”Sanat lahjoitetaan heille, joilta ne ovat kadonneet, ja he tulevat jälleen lapsiksi, hengitykseksi, askeliksi, joiden kaiku kantaa vuosikymmenten päähän. Sanat, joilla on kokoaan suurempi paino.”
•
Pirkko Soininen: Kipulintu, WSOY 2023, 92 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Voi, miten mieleinen postauksesi minulle onkaan. Nyt, kun on viime päivinä puhuttu siitä, mikä on runoitta, aforismeja ja mietelauseita, haluaisin lähettää lukijoillesi runon, joka kestää elämää kauemmin kuin kirjoittajansa.
Löysin Maila Pylkkösen runot muutama vuosi sitten ja ammennan niistä aina uusia kuvia.
Tilaan Soinisen Kipulinnun samantien ja kiitän sinua taas päivityksestäsi!
Ikkunaan voi hengittää ja siihen piirtää ikkunan
ja sille joka ruutuun vielä ikkunan,
voi piirtää paljon, kunnes tulee sormenpäiden pisteet,
niin kuin silmät,
minä katselen vuoroon kaikista niistä ikkunoista
ja katson lumipyryyn joka ikkunalla,
voi miten kiire on,
ja taas on kirkasta, ja tilhiparvi hyppää pihlajaan,
kukaan ei tiedä, kuinka monta.
Lumi on täynnä kaikkea, mitä ei näy,
kuusessa lumen takana on oravan lapsi,
aivan pieni, sen häntä on äidin sormen mittainen,
mäen alla nenä suorana nukkuvat siilit, murisevat
vähän,
ja kaikkien puiden takana, kaukana paksussa
lumessa
täytyy olla karhu,
se kuorsaa mesi kuonon päässä, lumi tärisee;
mutta kukkien pesät, kukkien pesät
ovat parhaassa piilossa.
Hiiren vaaleanpunaiset varpaat palelevat,
minä vien hiirille juustonmuruja kaikkiin nurkkiin,
kuuntelen hipsutusta, kun hiiret syövät.
Talvella täytyy syödä.
Varpuset puistelevat kauranjyviä, tii tii ti
ja pelästyvät pois, kun lumi tulee siniseksi
ja unohtuu, ei näy,
tuhat valoa näkyy,
ikkunat tulevat suuriksi,
varpuset kodeistansa kurkkivat tähtiä,
lumessa välkähtelee siellä täällä.
Maila Pylkkönen (1931-1986)
Nyt tuli vakuuttavaa esimerkkiä runoilijan tuotannosta. Kiitos, Ritva!
Minulle Maila Pylkkösen nimi on tuttu vain Petri Tammisen kirjasta Muita hyviä ominaisuuksia. Miesten pukukoppielämää kuvaa hyvin kirjaamani ote:
”Kun pelikaverit riisuvat pukukopissa kamppeitaan, pelkään että suustani pääsee: OLETTEKO MUUTEN LUKENEET MAILA PYLKKÖSEN RUNOJA? Niin lähellä on tuho täällä, niin lyhyt on askel suojatien reunasta rekkojen alle.”