Pirkko Soininen on kirjoittanut useita taiteilijaromaaneita biofiktioina. Edellinen oli Maila Pylkkösestä, sitä edellinen arkkitehti Wivi Lönnistä ja ensimmäinen kuvataiteilija Ellen Thesleffistä. Nyt oman romaaniäänen saa valokuvaaja Signe Brander (1869 – 1942). Soininen on pyrkinyt jokaiseen minäkerrottuun taiteilijaromaaniin saamaan epäkronologisia välähdyksiä kertojan muistoihin yhdistettynä kuhunkin taiteenlajiin sopivista aistimuksista.
Valokuvaajalla korostuvat näköaisti, rajaus, sommittelu, valo ja varjo. Kirjassa kielentyy valokuvaajan katse ja kokemus:
”Juhlasalin ikkunat on peitetty laudoilla, vain kultainen valonsäde karkaa niiden välistä sisälle. Reiästä tihkuva helmikuun valo heijastaa vastakkaiseen seinään ylösalaisen kuvan ulkopuolisesta maailmasta, minun maailmastani, siitä maailmasta, jossa kuljin loputtomien kuvien keskellä kuin taidenäyttelyssä.”
Brander ajattelee elämäänsä Nikkilän sairaalassa kuolemaansa edeltävinä päivinä. Hän on kutakuinkin menettänyt näkönsä ja kosketuksensa todellisuuteen. Silloin takaumat eletystä elämästä käväisevät mielessä. Alanvalinta, äitisuhde, yksinäisyys ja rohkeuden puute ihmissuhteissa nousevat pintaan. Päällimmäisenä näyttäytyy rakkaus Helsinkiin, kaupunkikuviin ja niissä tallennus nimettömiin, satunnaisiin ihmisiin.
”Minä halusin nähdä koko kaupungin, sen työn, jolle kaupunkimme rakentui. Tuhannet käsiparit, jotka pitivät kaupungin liikkeessä, elossa, toiminnassa.”
•
Romaanin Brander mainitsee monia henkilöitä, muttei kenestäkään muodostu elävää, ei edes tärkeästä, piinaavasta äidistä eikä kahdesta vaikuttavasta miesvalokuvaajasta. Muistojen luonne on ohimenevyys ja katoavuus, niin myös kirjan henkilöiden.
Jotain ohjelmallista tihkuu siihen, miten toistuu kuvaajan solidaarisuus yhteiskunnan vähäosaisiin – yhtään väheksymättä asian tärkeyttä. Kun työläismyönteisyys yhdistyy valokuvaamiseen, rajaamisen ja sommittelun valotaiteeseen, löytyy ydin – kuvaajan työn laatu ja luonne:
”Oivalsin, että minulla oli valtaa, josta en ensin ollut ollut kovin tietoinen mutta jonka olin ymmärtänyt vähitellen. Valitsin keitä kuvasin, rajasin todellisuudesta kuvankokoisen palan. Tein ihmisiä näkyviksi mutta samalla kontrolloin. Sillä oli väliä mitä kuvasin ja miten kuvasin.”
Valokuvien maailmaan liittyy myös romaanin kytkeminen kuvaajan kuolinvuoteelle, jossa käväisevät Vera-hoitaja ja häneen liittyvät yhteensattumat. Se on rakenneratkaisu, fiktiotäyte ulkopuolisen katseesta, kun muuten kertoja katsoo kuolinvuoteella sisäänpäin.
•
Kuvaajan kokemuksen välittäminen on romaanin pääanti. Kirjailija on ilmeisen tarkasti uponnut Branderin kuviin, valikoinut, rajannut ja sisäistänyt hetken taiteen. Eläytyminen yksinäisen naisen tilintekoon pureutuu taiteen jättämään jälkeen – muu on häviävää.
”Minä kysyn: eikö valokuvalla ole sama luonne? Yhtä lailla se on jälki jostain, joka joskus oli ja jota ei enää ole.”
”VALOKUVA ON JÄLKI, painauma historiassa. Se myös jättää jälkiä meihin, minuun, maailmaan. Kuvat ovat perintöni. Ne ovat jalanjälkiä, joita seuraamalla voi kulkea rinnallani. Kenties.”
•
Ihan tosielämässä sopii ihmetellä Muinaismuistolautakunnan suurta viisautta dokumentoida katoavaa vanhaa kaupunkia, jota alettiin purkaa modernin pääkaupungin rakentamiseksi. Brander kuvasi mennyttä maailmaa vuosia pienellä palkalla kunnes suututti työn tilanneet herrat. Kuvat todella jäivät elämään: nyt ne ovat netissä.
Brander teki tärkeää työtä, ei aivan ainoana naisvalokuvaajana mutta aikakirjoihin jääneenä. Signessä kuvaajan katse muovautuu kirjaimiksi, sanoiksi, lauseiksi, kuvaukseksi kirjailijan valinnoin, välistä vetoavasti ja taidokkaasti, välistä romaanin rakennuspuut säilyttäen. Fiktio tehokkaasti johtaa ainakin minut alkulähteille, selaamaan nettiin Branderin valokuvia.
•
Pirkko Soininen: Signe. Bazar 2024, 108 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kirjakuvan taustalla Signe Branderin kaupunkikuva, 1907 – minä olen taustakuvan epäselvyyksien syy.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 