Antti Heikkinen on monen mieselämäkerran jatkoksi kirjoittanut vankan tietoteoksen Eila Roine (Otava 2023). Se alkaa Eilan vanhempien vaiheista ja päätyy nykyhetkeen palvelutalossa. Kirja jakautuu osuvasti näytöksiin, joiden alussa on suora ote haastattelijan ja haastateltavan keskustelusta. Niissä – niin kuin koko kirjassa – mutkaton, reilu ja huumorintajuinen Eila Roine pääsee oikeuksiinsa tarkkana ja sanavalmiina teatterilaisena – näyttelijänä henkeen ja vereen.
Roineen teatterisuku ja Eila osana sitä tulee kirjassa tutuksi perin juurin, samoin Eilan roolit ja kehitys näyttelijänä. Aineistona on päähenkilön muistelun lisäksi teatteriarvosteluja, historiikkeja ja haastatteluja. Kirjassa on välillä Eila jäädä sivurooliin, kun Heikkinen esittelee näytelmiä roolituksineen ja samalla kirjoittaa tarkkaa Tampereen työväenteatterin historiaa. Kinnostavaa siinä on se, mitkä asiat milloinkin teatterissa painottuivat ja miten virtaukset vaikuttivat näytelmävalintoihin. Ohjauksen merkitys tulee myös hyvin esille, samoin vahvat vaikuttajat Tampereen teatterielämässä.
•
Eila Roine ja Tampereen teatterit kuuluivat jossain määrin pariin ensimmäiseen vuosikymmeneeni. Heikkiä ja Kaijaa sekä Rintamäkeläiset katsottiinlapsuudenkodissani telkkarista, ja väillä käytiin teatterissakin. Muistan etenkin koko kylän jännittävän bussiretken Tampereen työväenteatterin Tukkijoella-esitykseen. Rintamäkeläiset olen joitain vuosia sitten katsonut uudelleen Areenasta, ja Helmi Honkosen uteliaisuutta ja kateutta kihisevä hahmo jaksaa minua yhä vain huvittaa ja hurmata. Ilokseni luin Eila Roineen elämäkerrasta, että Helmi on ollut suosikkihahmo esittäjälleenkin.
Roineen näkemyksiä näytelmistä ja rooleista on miellyttävä kuulla, samoin vastanäyttelijöistä ja anekdooteista eri produktioista. Teatterintäyteinen elämä tulee kaikkine vivahteineen havainnollistettua, onhan Eila Roineen ja Vili Auvisen kolmas poika ilmeisesti maailman ainoa lapsi, jonka ristiäiset tapahtui tv-lähetyksessä. On työvaltaisella elämällä varjopuoletkin, koska Auvinen uupui työtaakkansa alla. Eilalta välillä kärsivällisyys loppui miehen viinan kanssa läträämiseen, rakkaus ei. Pariskunnan lapset jatkavat teatterin tekemistä, kaiken kaikkiaan on ollut kyse elämäntavasta.
•
Myönnän, että hetkittäin yksityiskohtainen teatterihistoriikki oli uuvuttaa. Välillä myös mietin tyyliä, jossa jokaisen henkilön kohdalla mainittiin kuolinvuosi. Luulen kuitenkin ymmärtäneeni tarkoituksen: Eila Roine on tehnyt työtä useimpien sukupolvien kanssa eikä hänen omasta sukupolvestaan ole monia jäljellä; hän on harvinaislaatuisen elävää teatteri- ja tv-historiaa. Koskettavat kohtaamiset katsojien kanssa ovat jatkuneet viime vuosiin, sillä Pikku Kakkosen mummojuontaja on saanut kadulla kulkiessaan halauksia ja jopa antaa mullistavia elämänohjeita. Kaiken tämän sekä kirjan kohteen Antti Heikkinen saa eloisasti esille. Lisäksi Satu Sihvo lukee kirjan miellyttävän luontevasti.
•
Antti Heikkinen: Eila Roine, Otava 2023, äänikirjana 15 tuntia, 50 minuuttia, lukija Satu Silvo. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 