Arto Lapin Veden ääret (Enostone 2018) testaa avointa lainausideaa, sillä kirjan runot on otsikoitu Mirkka Rekolan, Jyrki Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoiskirjojen runo-otskoista. Miksi? Yksi syy on yhteys Lapin kotikaupunkiin, Tampereeseen.
Muuten mietin pitkään syytä, miksi tämä metodi. Luulen löytäväni sen yhdestä (otsikoimattomasta) Lapin runosta: ”Nimenomaan, on / kynsittävä runkoa, johon /aikoo nousta.” Ehkä Lappi kipuaa runouden latvuksiin runoilijakollegoiden vankan rungon vahvistamana, siitä vaikuttuneena ja voimaantuneena. Tunnustan, etten heittäytynyt perusteelliseksi enkä hankkinut kirjan esikuvakolmikon runokirjoja vertailuun.
Veden ääret -kirjan hienot luontokuvat tulevat lähelle ja resonoivat. Havainnot, jotka luovat tutusta uutta, ovat minun makuuni samoin kuin sanomisen suoruus, joka ei vähennä runojen tulkintatasoja. Tämänkin saan ilmi parhaiten siteeraamalla suoraan Lapin runoa Maamerkkejä (s. 66). Se myös vastaa omaa runonäkemystäni. Runo alkaa näin – lopun jätän luettavaksi kirjasta:
”Jotkut runot
ovat näennäisesti harmittomia,
mutta narauttavat
silti auki, leikkaavat
suoraan rintalastaan.”
Ja omalaatuinen pakkomielteeni kurkiin saa kirjassa vastakaikua. Miten Lappi tietää tallentaa sen, mitä koen vuosittain huhtikuusta syyskuuhun (Virta s. 29)? Näin näen paikkani maailmassa kuten Lapin runo loppuu: ”Että saan olla läsnä / samassa maailmassa / kuin kurjet, kaltaisensa.”
Vaikutun myös joistain ihmissuhderunoista, kuten miten väsähtäneisyys vastakohtaistuu Chagallin maalauksen tunteeseen (Pimeässä, s. 19). Muitakin kuvataiteeseen linkittyneitä runoja kirjasta löytyy. Lisäksi läsnä on usein runo itsessään, sen mieli, synty ja merkitys: ”Hitaita asioita, / luoda runo, kolata polku / portille saakka. – -.” (s. 55).
•
Veden ääret -kokoelma päättyi runoihin, jotka ovat syntyneet Schubertin laulusarjasta Wilhelm Müllerin runoihin. Se enteilee Lapin uusinta runokokoelmaa Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020), joka koostuu musiikkiin kirjoitetuista runoista. Joka runon perässä on biisin tai sävellyksen nimi, johon runo liittyy. Lappi kirjoittaa, että musiikkikappaleet ovat toimineet ”kielellisinä alkupisteinä”.
En saa yhtä pitävää otetta runotrilogian toiseen osaan kuin ensimmäiseen eli Meren ääret -kokoelmaan. Yksittäisissä runoissa nautin silti samoista asioista kuin ensimmäisessäkin, etenkin luontokuvauksista. Linnuilla on runoissa suuri merkitys. Ja voisin sanoa, että Lappi on monimerkityksellinen – sekä runoilija että runojen pohjoisen näyt.
Hetkellisesti lepäilen etenkin tankojen rytmissä ja hyrähtelen jokusen aatelman huumorissa, esimerkiksi: ”Katselen suomalaista kerrostaloa, / mietin että Gaudi oli espanjalainen.” Silti kokonaisuus hajoaa minulta.
Musiikki-inspiraatiota Lapille on tarjonnut sekä kevyt että klassinen musiikki. Nappaan nykyklassiselta puolelta Arvo Pärtin ja siihen pohjaavan Spiegel in Spiegel -runon (s. 32), sillä tunnen runon välkkyvän säveliä; näin se alkaa: ”Runous, / mutta sen alla virtaa / vielä hiljaisuus, – -.”
Muuten ehdotan Lapin tekevän westöt (Kjell Westö Tritonius-romaaneineen) eli lähtevän muusikoiden kanssa kiertueelle kirjansa kera niin, että musiikki ja tekstit yhdistyvät konkreettisesti esitykseksi. Ostaisin lipun. Tämä vielä: trilogian kolmas osa on tuloillaan. Siinä runojen lähtökohtana on kuvataide.
•
Arto Lappi
Veden ääret
Enostone 2018
runoja, trilogian ensimmäinen osa
99 sivua.
Lainasin kirjastosta.
•
Arto Lappi
Pohjoiset tuulenpesät
Enostone 2020
runoja, trilogian toinen osa
113 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 