”Minusta tuntui, että olimme jonkinlaisessa risteyksessä ja nyt olin polttanut tienviitat. Savu jatkoi nousuaan. Lapsena luulin, että pilvet ovat tehtaiden savua, ja niin ne nykyään yhä useammin ovatkin. Ihmisen teot hämärtävät taivaan ja näköpiirin. Sumun seassa sitten harhailee yhä kauemmas siitä, minne on ollut menossa, ja joskus huomaa olevansa ei ainoastaan väärässä kaupunginosassa vaan peräti väärässä kaupungissa.”
Näin kertoilee Jussi avioliitostaan Riikan kanssa ja elämästään ylipäätään. Roope Lipasti on jälleen kerran kirjoittanut romaanin, jossa on sattuvaa sanailua: Aviotärähdys (Atena 2020). Ja tarkoitan sitä yhtä monimerkityksellisenä kuin on Lipastin teksti, joka yhdistää kipeänkirpaisevaa kutkuttavanhauskaan.
Olen jo aiemmin syksyllä pohtinut vakavankevyttä kirjallisuutta (Miikka NousiaisenPintaremontti ja Laura LehtolanMinä valitsin sinut). Tyylilajissa toimii helposti sulatettava tapa kertoa tärkeistä tunneasioista mutta samalla lukija saadaan sulattelemaan syvällisyyksiä niin, että traagisuuden kyljessä kiehnää komiikka. Jotta se toimii, tarvitaan kerronnalta taitoa väistellä falskiudet.
•
Lipastin kerronta luistaa, ja hän saa henkilöt elämään. Kertoja-Jussin hellyttävänraivostuttava väistelykiltteys saa minulta ymmärrystä. Hirviövaimo-Riikka minua mietityttää, epäilen hahmon olevan liian suoraviivainen. Käsitän ratkaisun, kun kirjassa päästään onnettomuuteen, joka osin selittää Riikan käytöstä.
Aviotärähdyksen henkilögallerian herkullisuus miellyttää. Juonivetoisessa romaanissa käänteet seuraavat toisiaan, joten ei edes puhuva kissa ihmetytä. Olen siis ottanut kirjaa lukiessani rennon asennon sekä fyysisesti että mentaalisti, ja annan vinkeän kertomuksen viedä.
Aika paljon tarinassa on tavaraa eikä vain siksi, että Jussi on kaatopaikan pomo. Vyöryyn on hukkua isoja asioita kuten perheväkivalta ja vakavat sairaudet. Rakkaudesta romaanissa kerrotaan moneen lajittelupisteeseen sopivasti, osa on ihan ongelmajätettä kertojan näkökulmasta mutta muutakin laatua löytyy. Koko kirjan annin lajittelu kuitenkin onnistuu, ja mukavasti kierrättyvät kirjan elämäntotuudet, joten päätän neuvokkaan kissan sanoihin: ”Elämä on oppimiskokemus.”
Missä milloinkin on osuva nimi Jhumpa Lahirin uusimmalle romaanille (Tammi 2020). Siinä minäkertoja kulkee kotikaupungissaan Italiassa ja sen lähialueilla muutaman kuukauden ajan. Oleilee hän myös kotonaan, kahviloissa ja trattorioissa. Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertoja kuvailee kulkemistaan, kotoiluaan, tapaamiaan henkilöitä, muistikuviaan ja mieleenailahduksiaan.
Miksi kaikki tämä? Enpä tiedä. Romaanikertojan havainnoissa on kiinnostavia huomioita, mutta paljon on ohikiitävää. Toisaalta proosallisuus lähenee elämänkaltaisuutta, sillä suuri osahan eletystä on oman elämänsä kertojien tavallisia tapahtumia ja parhaimmillaan satunnaisia oivalluksia.
Kirja kuvastaa keski-ikäisen tutkijanaisen itsellisen elämän alakuloisten kuukausien kokemuksia. Näennäisen juoneton romaani tihentyy loppua kohtia käänteeseen. Ei, se ei ole romanssi. Virkistävää romaanissa onkin, miten haaveilusuhde tulee tiensä päähän.
•
”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivaantunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”
Noin tyhjentää kertoja tämän kirjapankin. En tiedä, onko kertoja ottanut lainaa Jenny Offillin tyylistä, mutta Ilmastoja-romaanin haahuilu tulee mieleen, hieman myös Rachel Cuskin tapa tarkkailla ja selostaa sivustaseuraajana muiden juttuja. Cuskia enemmän Lahirin kertoja erittelee ja tuo esille itseään, mutta cuskilaista kuisketta kuulen:
”Kuunnellessani ihmisten puheensorinaa hämmästelen tarvettamme ilmaista itseämme, selittää, kertoa asioistamme muille.”
Lahirin Kaima teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen, ja muukin intialaislähtöinen tuotanto on kolahtanut. Tämä italialainen, lyhyt, sirpaleinen uutuusromaani jää vain koputtelemaan innostusoveani.
Mietin sanojen poikatyttö ja tyttöpoika eroja. Poikatytön rempseyttä ja ei-ulkonäkökeskeisyyttä jollain tavalla kirjoissa suositaan ja sallitaan, joskin usein poikatytöstä kehkeytyy kaunotar ja vasta siten kertakaikkisen yhteisökelpoinen. Miehen mallista poikkeavilla tyttöpojilla ei ole ollut kummoisiakaan mahdollisuuksia sosiaaliseen pätemiseen, eikä heitä juurikaan tapaa kirjallisuudessa.
Nyt pääsen tutustumaan tyttöpoikafiktiohenkilöön Jarkko Volasen romaanissa Varjoihmiset (Teos 2020). Volasen romaani vie valloittavasti päähenkilön elämään. Kuvaus viiltää ja huumori hellyttää. Teema näkymättömyydestä ja näkyvyydestä saa monitasoisen toteutuksen.
•
Kahden aikatason kuljetus ei ole erityisen tuore juttu, mutta kertojaratkaisu tuo jännitettä. Juhan lapsuus- ja nuoruusaika taipuu minäkerronnaksi, vuoden 2018 osuus kulkee hän-kuvauksena. Nykyaikaosuuksissa Juha remppaa lounaissuomalaista ”huvilaa” myyntikuntoon, kun kasvuvuodet sijoittuvat myyrmäkiläiseen elämänpiiriin punk-ajan alkuvuosina.
Nyky-Juhan saa tolaltaan mökin c-kasetit ja asiakirjalöydöt. Terveystutkimuspaperit palauttavat mieleen merkillisyyksiä alakouluajoista, sillä Juhaa tutkittiin aikaisesta kehityksestä ja tyttömäisistä piirteistä.
”Ja kun hän nyt istuu lattialle hajareisin ja käy vielä kerran läpi epikriisejä, lääkärin ja terveyssisaren merkintöjä, asiakirjoja, tutkimustuloksia, hän ymmärtää, ettei ole koskaan ollut ketään toista tai kolmatta, on ollut vain hän ja hänen kokemuksensa. Juha ei ole koskaan yrittänyt jäljittää motiivia sen päätöksen takana, jonka myötä hän riisui korunsa, vaihtoi maihinnoususaappaat kävelykenkiin, luopui vöistään ja maskarakynsistään, lakkasi tupeeraamasta hiuksiaan. Ja vaikka se oli vain ulkoista, olemuksellista, hän oli samalla luopunut omimmastaan, antanut huomaamattaan periksi. Ja nyt hänestä tuntuu kuin olisi joutunut identiteettivarkauden uhriksi.”
Aikuis-Juhan mieleen punkevat myös puistattava opettaja ja tärkeä lapsuudenkaveri Pauli. Perheasiatkin merkitsevät. Pojat ovat olleet eri tavoin isättömiä. Juhan äitisuhde on toiminut tavallaan ihan hyvin, ei siis mitään perhehelvettiä vaan sitä tavallista, vaikeaa sanottamista. Paulin äitisuhde – no, selvittäkää!
•
Nuoruusvuosina Paulin röyhkeys meikata ja pukeutua hameeseen vertautuu Juhan yrityksiin ja tarkkailuasemiin. Huippua kerronnassa on se, miten kummankin toiminta ennen ja nyt siirtyy sivuille. Ja miten makoisasti punkin ja gootin ilmiöt elävät kirjassa, puhumattakaan siitä, miten brittisarja ja -romaani Mennyt maailma pompahtaa kerrontaan muodossa ja toisessa, symboloi isoja asioita.
Pidän romaanista rutkasti. Sympatiani ovat tyystin lapsi-Juhan puolella. Saan seurata kehitystä mieheksi, joksi hän on paineissaan kasvanut. Näkymättömyyden ja näkyvyyden ristipaine puristaa, mutta silti taitaa olla toivoa Juhan (ja kenenkä vain) hyväksyä omanlaisuutensa: mahdollisuudet menneessä ja tulevassa maailmassa, ennemmin tai myöhemmin.
•
Jarkko Volanen
Varjoihmiset
Teos 2020
romaani
131 Sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
P.S. Varjoihmiset on Runeberg-palkinnon esilistalla.
Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)
Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.
Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.
Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.
Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.
Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.
Kirjakilpailu vai mikä?
Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.
Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?
Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.
Miten määritellä lajit?
Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.
Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha HurmeenNiemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?
Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.
Miksi lisää medianäkyvyyttä?
Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.
Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.
Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.
•
Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.
Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:
Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.
Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.
Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?
Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…
Katkenneita lankoja -sarjakuva-albumin alaotsikko ei jätä tulkinnanvaraa: Tarinoita loppuunpalamisesta (Atena 2020). Kuvallisuus tai kuvan ja sanojen yhdistelmä osoittautuu voimalliseksi keinoksi käsitellä uupumusaihetta.
Kirjassa on yhdeksän sarjakuvataiteilijan tarinat, jotka on koottu uupumuksen kokeneilta ihmisiltä. En esittele jokaista tarinaa, vaan tuon esille pari minua pysäyttänyttä asiaa. Ensimmäinen on se, miten salakavala lamaannuttaja uupumus on. Siihen sairastuva sinnittelee ja pinnistelee viimeiseen asti, eli omien rajojen tunnistamisen ja avun pyytämisen vaikeus korostuu. Toisekseen läheisten on vaikea puuttua tai sairastuneen ottaa vastaan puuttumista. Uupumukseen sairastuvan elämän kokonaisuus synkkenee, seuraa näköalattomuus. Avi Heikkisen sarjakuvassa kuvaillaan uupuneen masennusta:
”Masennus esitetään aina harmaana, mutta ei se liity väreihin mitenkään. Värit pysyy ihan samoina, kirkas on yhä kirkas. Juttu on siinä, että sillä ei oo mitään väliä, mikä on kirkasta ja mikä ei. Värit ei muutu, mutta ne ei vaan enää kosketa. Kontrasti puuttuu siitä tunteesta.”
Kirjan sarjakuvataiteilijat: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho
Kirjan sarjakuvien visuaalinen vaihtelevuus osoittaa, miten persoonallinen tyyli jokaisella sarjakuvatekijällä on. Sisältö välittyy sekä vahvalla mustavalkoisuudella että pastellisävyisillä, herkillä väreillä – ja muine monivivahteisin visuaalisin tehokeinoin. Toisissa sarjakuvissa on paljon tekstiä, joissain vähän, yhdessä ei ollenkaan.
Katkenneita lankoja on tärkeä kirja. Se saa samastumaan, se saa katsomaan omia toimintamekanismeja ja vilkuilemaan ympärille: mitä voin tehdä? Kirja saa tiedostamaan uupumuksen kokonaisvaltaisen kokemuksen, ja se saa myös tutkimaan tunnollisuuden, työelämävaatimusten ja johtamisen sudenkuoppia.
Siispä hatunnosto konkreettiselle tavalle tuoda uupumuksen todellisuus jaettavaksi taiteen keinoin. Toinen hatunnosto siitä, että kirjan tuotto lahjoitetaan Mieli ry:lle.
•
Katkenneita lankoja. Tarinoita loppuunpalamisesta
Toimittanut Karoliina Korhonen & Anssi Vieruaho
Sarjakuvatarinat: Tuisku Hiltunen, Emmi Nieminen, Sami Nyyssölä, Niko-Petteri Niva, Mari Ahokoivu, Milla Paloniemi, Henri Tervapuro, Avi Heikkinen, Anssi Vieruaho
Hyvä kirja ei riipu aihepiiristä, mutta kieltämättä piristää, kun lukee itselle etäistä aihetta. Tua Harnon romaani Kylmän sodan tytär (Otava 2020) tarjoaa otsikonmukaisen tarinan 1980-luvun tienoilta vuoteen 2018. Kylmä sota ja vakoilu ilman ilmeistä trilleritavoitetta saa juonen vetämään kirjassa, jossa vakoiluasian yli kuitenkin nousevat perhe- ja muut ihmissuhteet. Romaanissa seurataan amerikkalaista Edvard-isää nuoresta vanhaksi, ja toisaalla minäkertojana on aikuinen Mari, Edwardin suomalainen tytär, joka näki isänsä viimeksi lapsena ja luulee isänsä kuolleen.
”Vaikeneminen ei ollut valehtelua.”
Edwardin kotioloissa Amerikassa ei ole hurraamista, ja ulkopuolisuus vaivaa häntä koko lapsuuden ja nuoruuden, joten johonkin kuuluminen löytyy vasta aikuisena CIA:sta. Hän pääsee uudenlaisen vakoilutaktiikan toteuttajaksi ja päätyy Suomeen. Toimeksiantoon kuuluvat valeidentiteetti liikemiehenä, luotettavana esiintyminen ja avioliitto vasemmistoperheen tyttären kanssa. Edwardille liitto on kulissi, mutta mitä elämisestä valheessa seuraa, kun perheeseen syntyy tytär? Vakoilun eettiset periaatteet ovat sangen erilaiset kuin normaalielämän.
”Ei olisi mahdollista olla yhtä aikaa vakooja ja hyvä ihminen. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut valinnan mahdollisuutta. Hän vain sopi tähän.”
Vakoilijaisä joutui jättämään perheensä, jolle uskoteltiin myöhemmin isän kuolleen. Marilla ei ole mitään tietoa isänsä totuudesta. Tytärtä painavat aikuisena lapsuuden traumat, tuore leskeys, kouluikäisen lapsen äitiys ja levoton suhde vanhaan perhetuttuun. Marin konsulttiammatti tuo kirjaan nyky-yhteiskuntatason, mutta sitä oikeastaan vain sivutaan. Juoni keskittyy siihen, miten Marissa aktivoituu kiinnostus selvittää isäasia.
”Sekin, mitä hän teki rakkaudesta, oli iljettävää ja väärin.”
Harnon romaanissa minuun vetoaa henkilökuvauksen psykologinen tarkkanäköisyys. Lapsuudenkokemukset heijastuvat isään ja tyttäreeseen. Romaania voi ajatella myös tutkielmana varautuneista luonteista.
Vaikka on tietysti ekstriimiä tutkia vakoilijamaailman rakenteellista valheellisuutta, romaani tekee etäisistä henkilöistä ymmärrettäviä. Koska romaani pureutuu henkilöiden tunnemaailmaan, vakoilu on silloin usein pikantti lisä, pääasiana päähenkilöiden kasvava ymmärrys itsestä ja suhde muihin ihmisiin.
”Jos läheisiä ei ollut, ihminen saattoi hävitä jo eläessään, Edward mietti ja tunsi itsesäälin puskevan pintaan. Hän rykäisi torjuakseen sen ja hoki puoliääneen tehneensä itse nämä valinnat.”
”Nyt hän tiesi, että ihmisen on itse oltava totta voidakseen nauttia todellisuudesta.”
Ajattelen, että jos romaani kertoisi vain toisesta kirjan päähenkilöstä, se ei toimisi näin hyvin. Vuorottelu aikojen ja kahden henkilön kesken on kirjalle eduksi, ja se viekoittelee minua seuraamaan, mitä isästä ja tyttärestä paljastuu itselleen, toisilleen, muille kirjan henkilöille – ja minulle. Romaanin henkilöistä leviävää surumielistä tunnelmaa valaisee lopussa muutamat kirkastavat kohdevalot.
Edwardin Suomi-aikana kiinnostavaa on myös idänkauppa ja kännykkäajan alkuvaiheiden tiedustelutoiminta. Tämä saa minut miettimään, mitä kaikkea politiikan ja liike-elämän kulisseissa onkaan tapahtunut tai tapahtuu. Ja jos nyt ihmettelee maailman tilaa, kylmän sodan tapahtumat lisäävät virtaa ihmettelyyn.
Dystooppinen tulevaisuus ei houkuttane ketään, mutta kaunokirjallisuutena niistä saa esimakua maailman ja ihmisen mahdollisuuksista. Yksi skenaario lähitulevaisuudesta liittyy vedenpinnan nousuun, ja siitä nappaan kaksi fiktiota.
Raimo Pesonen: Vesi
Raimo Pesosen tiukka romaani Vesi (Like 2020) kuvaa madmax-mallista maailmaa, jossa väkivaltalait hallitsevat. Rojuinen ympäristö korostaa sitä, miten romuna yhteiskunta on. Kyse on myös tien päällä etenevästä romaanista, jossa vankilasta vapautunut Riku näkee yhteiskunnan ja oman menneisyytensä virheiden seuraukset. Hän joutuu osalliseksi hämärään kostoretkeen.
Romaanin ankea maailmanlopun tunnelma sisältää arvoituksellisia ja kavahduttavia kohtia. Ihmisen arvo ei ole kummoinen, kun järjestäytyneet rakenteet ovat rapautuneet. Romaani osoittaa minulle, että ihminen pystyy moneen pahaan, tahallaan ja tahtomattaan.
Teksti naksuttaa tylysti suoria, ekonomisia virkkeitä, ja siinä on synkkä tehonsa. Pessimismi pesiytyy syvälle. Siksi tempaisen Vesi-romaanista sitaatin kohdasta, jossa uhkaava kriminaali Lassi vie Rikun ja muun seurueen poltettavaksi sopivien kirjojen pariin:
”Kaljupäältä karkaava epäuskoinen naurahdus ärsyttää Lassia, joka kysyy mieheltä, onko tämä lukenut kaikki huoneen kirjat. Suurimman osan, mies vastaa, ja olennaisimmat kaikki. Hyvä, Lassi vastaa, kerro sitten minulle, miksi maailma näyttää tällaiselta ja miksi itse seisot siinä juuri nyt?”
•
Raimo Pesonen
Vesi
Like 2020
romaani, dystopia
155 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
JP Koskinen: Hukkuva maa
JP Koskisen romaanissa Hukkuva maa (Like 2020) korona-ajat ovat takana ja edessä vääjäämätön merenpinnan nousu. Romaanin kertoja Niklas sukuineen elävät lähitulevaisuudessa, jossa mitattava, tutkittu tieto ja sen ristiriita liike-elämän voittohakuisuuteen vaikuttavat maailmantilaan – ja siksi myös ihmisiin.
Romaani asettuu ilmastomuutostaustaan, lisäksi siihen liittyvät kertojan asema ilmastotutkijana, yhteiskuntavaikuttajana ja varakkaan suvun jäsenenä. Vähitellen kuitenkin minulle korostuu kirjassa kertojaan sisäänrakennettu salaisuus, ja muu jää humisemaan taustalle.
Niklas on salaava, epäluottamusta herättävä kertoja. Hänet tekee kiinnostavaksi älykkyyden ja räyhäämisen yhdistelmä. Lähisuhteet ovat kiemuraisia ja asiantuntijaesiintymiset tuppaavat päättymään riitaan:
”Napsautin mikrofonin kiinni ja nakkasin sen tuolilleni. Marssin tuolirivien välistä ja ehdin jo käytävään ennen kuin suu ammollaan tuijottava väkijoukko alkoi kohista kuin rankkasade.”
Sitaatti osoittaa Koskisen eloisan tavan kertoa, ja liukas teksti vetää. Ihastun kirjan satuihin, joiden symbolisuus avartaa muuta tekstiä. Verbaalivarmuus viehättää silloinkin, kun en tiedä, mitä linjaa kirjassa seuraan. Siinä on dystopiasävyjen lisäksi suku- ja psykologista romaania. Myös dekkaripiirteet lisäävät jännitettä, sillä päähenkilöä vaivaa poliisitutkinta, jossa palataan viisi vuotta sitten kadonneen kansanedustajaisän tapaukseen.
Aineksia on siis paljon, ehkä liikaakin, ja henkilöt jäävät melko etäisiksi. Romaanissa on viihdyttävät puolensa, ja siksi seuraan Niklaksen kiukuttelevan taipaleen alusta loppuun ja hämmästyn hänen kanssaan vaiheita, joissa selviävät niin muistikatkosten syyt kuin myös perheenjäsenten jemmaamat salaisuudetkin.
Ritva Hellstenin romaani Raija (Aviador 2020) kuuluu elämäkertaromaanien lajiin. Lähivuosina mieleeni ovat jääneet Antti TuurinLevoton mieli, Pirkko SoinisenEllen ja Johanna VenhonEnsimmäinen nainen, joissa tunnettu henkilö saa roolin romaanihenkilönä. Niin ne kuin Raijakin ovat taiteilijaromaaneita, mutta Hellstenin romaaniin oman lisäsävyn tuo se, että Hellsten on romaanin päähenkilön, 2004 kuolleen Raija Siekkisen isosisko.
”Kuka sanoi kuoleman olevan sitä, että elämä jättää ihmisen?”
Raija Siekkinen kuoli 50-vuotiaana kotinsa tulipalossa, ja sitä ennen hän oli tunnustettu kirjailija. Lähtökohta sävyttää lukukokemusta: lukija tietää alun alkaen Siekkisen traagisen kohtalon.
Romaanin luvut otsikoidaan Raijan viimeisen elinvuoden kuukausin maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004, mutta muisteluin romaanissa elämä kaartuu lapsuudesta kuolinyöhön. Vaikea suhde kotiväkeen, etenkin äitiin, vaikuttaa läpi elämän, sillä peruskokemuksena on epäily hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta, ja se jäytää: ”Miksi hänen pääkopassaan kaikuivat sanat ’minun täytyy kuolla’? Mistä ne tulivat, kuinka kaukaa?”
Rakkaus- ja sisarussuhteissa riittää myös haasteita, eikä Raijan taiteilijanvapauden ehdottomuus ainakaan helpota elämää. Syömis-, juomis- ja masennusongelmat vaikuttavat nekin monin tavoin. Lapsesta asti Raija näkee kuoleman yhtenä vaihtoehtona, mutta valitsee silti elämän: ”Ihan kaunista on tämä kaikki, kun olen sen itse saanut valita.”
”Elämä oli mahdollisuuksien karsiutumista.”
Hellstenillä on faktojen, kirjeenvaihdon ja keskusteluiden lisäksi sisaruuden kokemustietoa, joista rakentaa romaani. Raija on tietoisesti kaunokirjallinen, eli romaanin ratkaisut hyödyntävät fiktion mahdollisuuksia. Persoonamuodon valinta kiinnittää huomioni. Alussa ja lopussa isosisko puhuttelee edesmennyttä pikkusiskoaan, mutta muu osa romaania kertoo Raijasta hän-muodossa.
Romaanissa on joitain katkelmia Siekkisen proosasta, sillä täällä on myös kursiivilla erotettuja minämuotoisia, proosarunoa muistuttavia osuuksia. Dialogia ei merkitä perinteiseen tapaan, vaan keskustelut etenevät kerrontajatkumona. Kiinnostavasti välillä hän-muoto liukuu minä-muotoon, kun päähenkilö vie ajatuksiinsa:
”Hän rutisti paperin ja heitti sen takaisin roskiin.
Juuri nyt en jaksaisi, mutta milloin sitten.
Asetan sormet näppäimistölle, ne tuntevat tien, vievät sokkoina. Radiosta tulee nykymusiikkia, piano, tästä minä pidän. ”
Kolmannen persoonan käyttö ei estä menemästä päähenkilön pään sisään, vaan Raijan tunteita ja ajatuksia kuvataan sisäistyneesti. Ja se on fiktiota, korostuneen kaunokirjallista: vain romaanitaide voi kielellistää mielen.
”Ei muuta käskijää kuin oman sisimmän tinkimätön tieto siitä, miksi oli maailmaan tullut.”
Raija on taiteilijaromaani, joka sanallistaa kirjallisen tuotannon luomisprosesseja kietoutuen elämäntapahtumiin. Kirjoittamisen pakko ja vapaus vuorottelevat, mutta kyllä selvästi korostuu se, miten kirjoittaminen on valinta mutta myös henki ja elämä. Hetkelliset tekstin tuottamisen ahdingot rassaavat, mutta Raijalla on selvä tieto taitonsa korkeasta laadusta. Kun kritiikkiä ei ala vaikutusvaltaiseen lehteen ilmestyä, epätoivo herää: ”Jos hänen kirjansa kaltaista tekstiä ei noteerattu, mikä oli hänen tulevaisuutensa? Oliko sitä?”
Raija Siekkinen ammensi proosaansa omasta ja lapsuusperheen elämästä, ja niin on tehnyt myös Ritva Hellsten. Sen pohdintaa siirtyy romaaniin näin:
”Minä katselen maailmaa ja kuvaan mitä näen, kirjoitan itseni kautta, mitä tällainen ihminen näkee, hän sanoi. Mutta minä kirjoitan tekstin ehdoilla, en tosiasioiden. Muuttelen faktoja tarpeen mukaan. Tässä työssä on otettava se riski että ihmiset loukkaantuvat.”
”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.”
Siekkinen oli Finlandia-palkintoehdokkaana, ja nyt on sisaren vuoro – on sitten järkeä kilpailla taiteessa tai ei, ainakin kirja herättää silloin huomiota. Raijassa viehättää eläytyvä, psykologinen taiteilijapersoonan luotaus. Luin alku- ja loppuosan ja kuuntelin muun äänikirjana. Hellstenin itse lukemaa äänikirjaa on miellyttävä kuunnella. Erityisen tehokkaalta tuntuu luetteleva, sykkivä substantiivityyli. Tunnelmaa lisäävät äänitteen musiikkikatkelmat.
Mietin sitä, miten romaanissa on sekä pikkutarkkaa että suurpiirteistä ja väläyksenomaista. Päähenkilö pohtii monesti näkemisen lahjaansa, ja minä kiinnitän huomiota siihen, mitä hän näkee ympärillään, ja ihastun mielenliikkeiden vaihtelun välittämiseen sekä vuodenaika- ja ympäristökuvauksiin. Aistimukset välittyvät. Ja kirja sytyttää kiinnostuksen palata Siekkisen omaan tuotantoon, kenties myös uudelleen Joel Haahtelan Siekkis-romaaniin Katoamispiste.
•
Ritva Hellsten
Raija
Aviador 2020
romaani
eKirjana 123 sivua,
äänikirjana 5 t 36 minuuttia, lukijana Ritva Hellsten, musiikki Niko Tompuri.
Riad Sattoufin omaelämäkerran neljäs osa on melkoinen järkäle sarjakuvaksi. Tulevaisuuden arabi 4 (WSOY 2020) on suoraa jatkoa aiemmille osille, joissa ranskalais-syyrialainen kolmilapsinen perhe asuu välillä äidin ja isän maissa, välillä arabi-isä on mukana kotikuvioissa, välillä ei (juttuni osista 1, 2 ja 3).
Sattoufin sarjakuvaromaanien idea on oman kasvuprosessin kuvauksen lisäksi kaksikulttuurisen perheen vaiheiden ja jännitteiden tallennus. Neljännessä osassa painottuu Riadin teini-iän lähestyminen, sillä pojalla alkaa olla silmää muullekin kuin sarjakuville tai tietokonehaaveille. 1990-luvun taitteen länsimainen nuorisokulttuuri taistelee pojan mielessä tilasta kahden kotikulttuurin rinnalla.
•
En juurikaan puutu Sattoufin kuvakieleen. Se on pysynyt samanlaisena sarjan kaikissa osissa, eli hahmot ovat simppelit mutta ilmeikkäät, myös tekstaus on selkeää, ja hauskasti lisähuomiot erottuvat kaunokirjoituksena. Pelkistettyä värimaailmaa tehostavat perusvärit punainen ja vihreä. Mielenkiintoista on se, että Ranska-osuuksien taeemaväri on vaaleansininen, arabielämän vaaleanpunainen.
Arabielämä ei todellakaan ole sisällöltään vaaleanpunaista. Kulttuurin painostavat puolet erottuvat mustanpuhuvina, etenkin rasismi, sovinismi ja väkivalta ahdistavat. Ei siinä kaikki, sillä Riadin koulukokemukset Ranskassa täyttyvät yhtä syrjivistä ja väkivaltaisista kokemuksista kuin Syyriassakin.
Sisällössä vilisee ikäviä, ilkeitä tyyppejä sekä vaikeita ja hämmentäviä tilanteita. Valonpilkahduksena välähtävät äidinäiti miesystävineen ja tavallaan symppis vaikkakin yksioikoinen äidinisä. Lisäksi äiti pysyy tukena ja turvana, vaikka elämä on raskasta.
•
Minä koen Sattoufin sarjakuvan yrityksenä käsittää isän persoonaa ja toimintaa. Okei, myönnän houkutuksen kallistua rasismiin. Aika käsittämätön on törkeyksiä, valheita ja luulotteluja laukova isukki, enkä saa selville, mikä on häiriintynyttä persoonaa ja mikä kulttuurin painolastia. Minun täytyy yhtyä Riadin äidin ihmettelyyn, miten Sorbonnen yliopistosta valmistunut historian tohtori muuttuu takapajuisen ennakkoluuloiseksi ja muut tuomitsevaksi hihhuliksi: ”Olet raivostuttava rukouksinesi ja taikauskoinesi. Olit niin kovin nykyaikainen, mutta katso nyt mitä sinusta on tullut!”
Neljäs osa loppuu dramaattisesti, ja toivottavasti sarja jatkuu, jotta auki jäänyt asia selviää. Muutakin kutkuttavaa on. Sattoufin kirjat pakottavat miettimään länsimaisen ja arabikulttuurin eroja suhtautumisessa (perhe)elämään, lastenkasvatukseen, tasa-arvoon, koulutukseen, uskontoon, oikeaan ja väärään sekä suvaitsevaisuuteen. Ei ole helppoa! Kylläkin kuohuttavaa ja kiinnostavaa.
•
Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi 4. Lapsuus Lähi-Idässä (1987 – 1992)
Kirjeromaani on vanha formaatti, mutta nyt kirjekirja sijoittuu 2160-luvulle. Se virittää minut lukijana odottamaan yllättäviä, kummia, kuumottavia kuvauksia tulevaisuuden maailmasta. Niitä on loihtimassa Emmi Itäranta, ja kirja on Kuunpäivän kirjeet (Teos 2020).
”Täällä, vieraan planeetan pinnan pimeässä, minä en voi enää tarttua käteesi, etsin yhä menneisyyden mutkista sanoja, jotka jotenkin löysivät tiesi sinuun.”
Kirjeiden kirjoittaja on Lumi ja vastaanottaja hänen puolisonsa Sol. Sol on biologi ja kadonnut työpaikaltaan hämmentävissä olosuhteissa. Lumi käynnistää rakastettunsa etsinnän ja siinä samalla hän muistelee omaa elämäänsä. Sen vaiheisiin Solin ja Solin perheen lisäksi on vaikuttanut parantajanainen Vivian, joka kuljetti teini-ikäisen Lumin Maasta muille planeetoille parantajan oppiin.
•
Spefi ei ole lempilajini, mutta ymmärrän sen olevan väylä käsitellä olevaa. Löydän Itärannan tekstistä osuvan motiivin: ”Joskus kuvitelmat ovat totuutta tärkeämpiä. Eivät siksi, että ne peittävät sen, vaan siksi, että ne laajentavat totuutta ja tekevät sen mahdollisuuksista suurempia.” Sitaatti perustelee myös fiktion merkitystä yleensä. Ja osoittaa se senkin, että Itäranta taitaa ajatelmataidon.
Romaanissa en niinkään pysähdy tulevan maailman yksityiskohtiin. Kiinnostun minulle tuttujen tämän ajan tai vielä sitä vanhemman perinteen aineksista osana kaukaista tulevaisuutta. Parantajan ammatti osana teknistä avaruusmaailmankuvaa tuntuu kiehtovalta. Ihmisissä siis säilyy henkinen, mystinen, laskelmien ja tieteellisten todennäköisyyksien takainen henkisyys. Henkiparannuksen ja sielueläinten kuvaus loksahtaa hyvin kokonaisuuteen, ja niiden avulla Itäranta pääsee kuvaamaan vaarallisia reittejä tiedostamattomaan.
Muinaista löydän myös myyteistä, jotka romaanissa kytketään romaanin ekoteemoihin. Tärkein niistä sisältyy kahteen virkkeeseen: ”Maa herää ja kivet puhuvat. Ja pimeä väistyy vetten päältä.” Ikivanha mesopotamialainen mytologia tarjoaa ulottuvuuksia Mars-ajan ekoterrorismiin. Manipuloidut luonnonvarat ja ihmisen tuhoamat planeetat odottavat rankaisuaan tai ratkaisuaan. Romaanin lopun parasta antia ovat pohdinnat, mitkä teot ja minkä nimissä ovat oikeutettuja.
•
Myönnän, että alan vierastaa kerronnan koristeellisuutta. Kielen ja kuvauksen kauneus ja aistivoimaisuus on taidonnäyte, mutta se jättää minut yllättäen kylmäksi. Kirje henkilökohtaisena tekstilajina periaatteessa päästää lähelle, mutta silti kirjoittajan ja minun välissä säilyy etäisyys. Romaanissa on muitakin tekstilajeja ja viestejä, ja niillä saadaan väljyyttä muuten Lumi-lähtöiseen kirjetekstiin.
Lopulta luen romaania rakkausromaanina, vaikka siihen on upotettu jännityskirjaelementtejä spefi-ympäristöön. Rakkausromaanina Kuunpäivän kirjeet kiinnostaa minua muutamin piirtein. Se kertoo vakiintuneesta suhteesta, jossa vieraantuminen väijyy ja jonka rakastavaisten salaisuudet voivat tuhota.
Rakkaalla voi olla mahdollisuus päästä takaisin parin yhteiseen Kuunpäivän taloon, tilaan, jonka vain rakastavaiset voivat jakaa. Kriisi voi vahvistaa tunnesidettä, jos ei vain elämänlangat katkea. Ehkä. Lumin ja etenkin Solin pitää ”vain” ratkaista siinä sivussa ekotekojen vaikutukset – ei vain omaan parisuhteeseen vaan koko maailmankaikkeuteen.
Minun on pakko mutkan kautta kulkea Heikki Kännön romaaniin Runoilija (Sammakko 2020). Voi se toisaalta olla polun (alku)pää Kännön kirjaan. Ja tästä se lähtee, pätkä GoethenFaustista, jonka alkunäytöksessä kajahtavat runoilijan sanat:
”RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus’!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill’ lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens’ hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain’ ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk’ ilmi runoja saa.”
(suom. Kaarlo Forsman, 1884; postaukseni Faustista: tässä.)
Kuva: Lassi Ahti
•
Anteeksi vain pitkä runositaatti, mutta minusta se on oivallinen johdattelu Kännön romaanin päähenkilöön, runoilija Aurelian Benniin. Tunnistan Faust-tekstin runoilijasta tuttua: uskottelu luovasta neroudesta, omasta kaikkivoipaisuudesta hurmioitunut yli-ihmiskuvittelija!
Romaani alkaa vuodesta 1888, jolloin nuoren runoilijan tuhokierre käynnistyy. Takana on nopeasti ohi mennyt menestys runoelmasta ”Faustin kirous”. Sitten tapahtuu kunnian- ja vallanhimon viinihöyryissä sielun myynti paholaiselle, ja niin käynnistyvät tapahtumat, joiden seurauksena saksalainen Auerelian on Ranskassa ja Italiassa etsitty murhaaja Le Poète, Il Poeta.
Tämä tässä kerrottu on promille romaanin sisällöstä. Kännön teos on kaunokirjallisuustaidetta, jossa juhlivat mielikuvitus, virtuoosimainen kerronta ja eurooppalaisen kirjallis-filosofisen historian hallinta. Se on hurmaavaa ja lennokasta. Se voi olla myös ajoittain raskasta mutta vaivan arvoista.
•
Uskon olevan lukukokemukselle tukea, jos tietää jotain Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämistä ja filosofioista. Tai sitten voi antaa mennä, ja ottaa heidät vain Kännön kirjan henkilöinä, sillä Aurelian takertuu kahteen filosofiin kuin kirppu. Kaiken alku ja juuri on kuitenkin Goethe ja Faust, johon perehtyneenä Steiner sanoo:
”Faust – sellaisena, millaiseksi Goethe sen kirjoitti, on täydellisin kuvaus hengen noususta luciferiseen yhteyteen, sekä ihmislajin kasvamisesta yli-ihmisen mittoihin.”
Taustavaikuttajia on muitakin, esimerkiksi Wagner ja BizetCarmeneineen. Arvojen, moraalin, uskomusten, elämänkatsomusten ja filosofoiden liike kirjan henkilöissä ja heidän toiminnassaan kuljettavat romaania moneen suuntaan. Romaanin alaotsikko Elimiten veitsellä filosofoidaan viittaa niin väkivaltaan kuin filosofeerausten väärinkäyttöön.
Minulle Kännön romaanin runsaus tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kirjan Keski-Eurooppa 1888 – 1923 kattaa filosofis-psykologiset murrosajat ja nationalismin nousun natsismeineen. Kirjan Aurelian hoipertelee unenomaisesti pirun asettamien ansojen sokaisemana ja herättää minut miettimään, mitä maailmassa taas tapahtuu, mitä ei saa unohtaa:
”Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.”
•
Runoilijaa ei noin vain selitetä eikä tyhjennetä. Se on täynnä yksityiskohtia ja yllätyksiä, herkullisia hahmoja, tarkkanäköisiä luonnehdintoja ja aistivoimaisia kuvauksia. Kännön romaanin Mefisto-piru eli Heinrich von Grüngen tekee pahuuksiaan kanelilta tuoksuen. Verbalisointivoimaa riittää: luen suu auki lopun Hieronymos Boschin helvettihenkisten kuvien verbalisoinnit.
Fantasiahetkiä on kuten mielen irtautumiset steinerlais-esoteerisiin näkyihin. Myös totuus on romaanin toinen puoli, kun oikeasti eläneet henkilöt ovat osa romaania: Nietzsche ja Steiner hahmottuvat kirjan sivuille ristiriitaisina heikkouksineen ja hullutuksineen. Ja Nietzschen siskon Elisabeth Förster-Nietzschen vastenmielisyys hirvittää. Hän on yksi kirjan vallankäyttöesimerkeistä.
Runosuonensa hukanneeseen Aurelianiin henkilöityy monta itsepetospiirrettä, ja osuvasti yksi kirjan henkilö ajattele, että hän: ”- – on kuin pysähtyneessä vedessä hiljalleen sulavaa sohjoa.” Mies tuo myös mieleen erään Dorian Greyn, koska pysyy kauan kuvankauniina joskin on silkkoa sisällä. Aurelian elämään mahtuu naisia, jotka eroavat Faust-näytelmän viattomasta Margaretasta mutta loksahtelevat traditioon sivuhenkilöinä ja uhreina.
•
Goethe, sisarukset Nietzsche, Steiner ja Kännö
Olen viitannut nyt useasti muihin teoksiin ja vaikuttajiin. Tietysti täytyy vielä mainita mielikuvat Bulgakovin Mestari ja Margareta –romaanista, joskin Runoilijasta sanoisin, että nyt Saatana saapuu Keski-Eurooppaan.
No, se namedroppailusta. Kaiken keskeltä kömpii esille tyystin omaehtoinen kertoja, Heikki Kännö, joka sepittelee villisti realismin rajoja venytellen. Sitä tosin osasin jo odottaa hienon Sömnö-romaanin jälkeen. Runoilijan rapiat viisisataa sivua vei minut ahmimaan tarinaa, ja vaikka loppuosassa hitusen hyydyn, ihastelen romaanin upottavaa universumia, josta nyt yritän möyriä tähän omaan arkiseen elämääni.
Torstaina 5.11.2020 valintaraati paljastaa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaat. Otan rehvakkaasti varaslähdön ehdokasasetteluun, ja teen sen silläkin uhalla, etten ole lukenut tämän vuoden kaikkia kotimaisia romaaneita. Valitsen siis suosikkini lukemistostani (kutakuinkin 50 kotimaista romaania viihteestä vakavaan), ja esittelen ne tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.
Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä
Ahavan romaanissa 1600-luvulla elänyt kuvataiteilija muuttaa muotoaan matkallaan tähän päivään, ja se lumoaa näkymillä luontokappaleisiin ja elämisen ehtoihin. Lisää: klikkaa tästä.
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
Kinnusen vaellusromaanista lähtee monia polkuja miettiä ihmisiä ja kokemuksia sodan päätyttyä. Tunnelman väkevyys ja äärirajoilla liikkuminen vetävät puoleensa. Lisää: klikkaa tästä.
Anni Kytömäki: Margarita
Margarita on jäänyt mieleen myllertämään lukemisen jälkeen. Sen teemat ja henkilöt paljastavat yhä kuukausien jälkeen eri puoliaan. Se on tärkeän kirjan merkki. Postauksessa itse kirjasta lisää: klikkaa tästä.
Marisha Rasi-Koskinen: REC
Postauksessani: ”Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus.” Lisää: klikkaa tästä.
Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa
Vaihtoehtohistorian feikkielämäkerta sai minut monesti riemastumaan siitä, mitä keksin Raunion kerronnan kerroksista. Kertoja leikittelee minulla ja haluan olla leikissä mukana. Lisää: klikkaa tästä.
Kuudes ehdokkaani?
Kuudetta ehdokastani arvuuttelen. Laskelmoisinko olettamalla virallisen raadin valitsevan agendarevittelyn ja poimisin saman eli Anu KaajanKatie-Kate? Vai olisiko virallisen raadin valinta kokeellinen niin kuin usein on, siis erikoisuusmielessä osin koneoppivalla algoritmilla tuotettu Olavi Koistisen Motivaatiojänis (joka on minun lukemanani vielä alkutekijöissään)?
Valintani taitaa kallistua toiseen suuntaan: raikas, rento, positiivisuuspläjäysJussi Seppänen – ehkä juuri se, kirjallinen omavaloinen välkkyjä autofiktion peilipallomeressä. Minun puolestani kuudes ehdokkaani voisi olla myös juniori-seniori-kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen, ellei kirjan kirjastoluokitus olisi elämäkerta. Vai olisiko kuudes kiinnostava ehdokas joku esikoisromaaneista?
Ehkä kuudennen ehdokaspaikkani voisi täyttää konkarin kelpo teos, sellainen, jolla on sana hallussa ja ajatus ojennuksessa ja joka tänä vuonna kyllä tarjosi kirjamielihyvää mutta varauksettoman hullaannuttava ”klik” jäi minulta kuulematta? Näitä kirjailijoita teoksineen ovat esimerkiksiJoel Haahtela, Tua Harno, Emmi Itäranta,Jari Järvelä, JP Koskinen jaPeter Sandström. (Olen lukenut ja niistä kirjoittanut, kaikista en vielä postannut.)
•
Eli kuuden kärkeä ei ole helppo valita, vaikka useina vuosina olen toivonut listattavaksi 10 ehdokasta. Silti minusta kirjanäkyvyyden vuoksi voisi Finlandia-valinnoissa olla ensin ”pitkä lista” ja siitä sitten poimittuna ”lyhyt lista”. Omalta osaltani jostain syystä kävi kirjavuonna 2020 niin, että suhteessa makumieltymyksiini ilmestyi paljon hyviä, kiinnostavia romaaneita, mutta selviä huippuja kourallinen.
Ehdokasasettelu houkuttaa minua myös ynnäämään kokemani kotimaisen proosan ominaispiirteet. Tänä vuonna kotimaisessa kaunokirjallisuudessa omaelämäkerrallisuus on tärkeä juonne, toinen on historian aiheet käsiteltynä näkökulmatekniikalla. Minäkerronta jyllää, ja rakenteellisesti romaaneissa vaihdellaan ahkerasti aikatasoja tai ainakin kertojaosuuksia. Perheasiat pohdituttavat monissa romaaneissa. Yhä edelleen henkilökuvaus on keskiössä, eikä tarina ole mihinkään kuollut.
Jään odottamaan virallista ehdokasvalikkoa. Yllättäkää!
”Tämä nainen on Katie-Kate, ja nyt me astumme hänen tielleen, sillä häntä odottaa lähes tuhkimollinen reitti, from rags to riches, bitches.”
Nainen on kolmikymppinen Åsa, jonka ulkonäkö muistuttaa Kate Middletonia ja joka siksi päätyy kahden iäkkään brittiläisen rojalistin kämppikseksi ja seksileluksi, muuntautuu Katie-Kateksi. Åsan alkunimen etukirjaimen päällä keikkuva O eli reikä, on oleellinen Anu Kaajan romaania Katie-Kate (Teos 2020). Teksti on täynnä merkityksiä ja sivumerkityksiä, ja se raatelee kuvastoa, jota media pornoistumisesta välittää.
Kaajan kerronta kokeilee ja yhdistää populaaritietoa Englannin kuninkaallisista kriittiseen mediatutkimukseen sekä feministiseen kaihtelemattomuuteen. Yhtenä osana on provosoivan glamourmallin Katie Pricen suorasukaiset elämäkerrat ja media-avautumiset, toisena median välittämä kuva herttuatar Katesta, eli perusdikotomia huora-madonna-naiskuvasta, jota vielä täydentää etenkin Dianan ikoninen hahmo neitsytprinsessasta uhriksi. Näiden välissä Åsa toteuttaa mallinnusta povipimusta prinssintarpeessa masturboijaksi, ei itseään. Tai mikä tai kuka on itse, eihän sitä mediamallien ja pornon tykityksessä noin vain erota, jos ei ennenkään.
Kaaja tietää, mitä tekee. Tyyli, rakenne ja kerronta on hiottu vastaamaan tarkoitustaan. Tekstilajit vaihtelevat, ja joukossa vilisee englanninkielisiä sitaatteja. Silti pornoilu, kuninkaalliskertaukset ja Price-hahmon pyörittely ottavat koville, vaikka samalla ymmärrän Kaajan olevan tärkeän äärellä ja tekevän sen älykkäästi ja terävästi. Minulta kuitenkin hioo terävimmän kärjen toisto – tietynlainen asennon vaihto tavoitteena aina sama, sama, sama. Ja, yes, yes, yes, ymmärrän sen kumpuavan pornosta, oh my god.
Ymmärrän, että tämän kirjan täytyy herättää epämukavuutta, mitä kirjan kanssa tunnenkin. Se on törkeän ponnekas aiheen käsittelyssään, jossa teemoja riittää siitä, miksi me olemme tällaisia, miksi markkinat ja media saa myllätä ja muokata meitä tällaisiksi ja mihin kaikkeen seksuaalisuutta käytetään ja kenen tai minkä ehdoilla ja kustannuksella.
– –
Anu Kaaja
Katie-Kate
Teos 2020
romaani
162 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 