Missä milloinkin on osuva nimi Jhumpa Lahirin uusimmalle romaanille (Tammi 2020). Siinä minäkertoja kulkee kotikaupungissaan Italiassa ja sen lähialueilla muutaman kuukauden ajan. Oleilee hän myös kotonaan, kahviloissa ja trattorioissa. Romaani koostuu lyhyistä luvuista, joissa kertoja kuvailee kulkemistaan, kotoiluaan, tapaamiaan henkilöitä, muistikuviaan ja mieleenailahduksiaan.
Miksi kaikki tämä? Enpä tiedä. Romaanikertojan havainnoissa on kiinnostavia huomioita, mutta paljon on ohikiitävää. Toisaalta proosallisuus lähenee elämänkaltaisuutta, sillä suuri osahan eletystä on oman elämänsä kertojien tavallisia tapahtumia ja parhaimmillaan satunnaisia oivalluksia.
Kirja kuvastaa keski-ikäisen tutkijanaisen itsellisen elämän alakuloisten kuukausien kokemuksia. Näennäisen juoneton romaani tihentyy loppua kohtia käänteeseen. Ei, se ei ole romanssi. Virkistävää romaanissa onkin, miten haaveilusuhde tulee tiensä päähän.
•
”Onko olemassa paikkaa, jossa emme olisi vain ohikulkumatkalla? Päämäärätön, eksyksissä, harhateillä, hukassa, ihmeissään, neuvoton, vieraantunut, juureton, vaivaantunut, rauhaton: siitä seurasta minä löydän itseni. Nuo sanat ovat asuinsijani, niistä muodostuu maailma jossa elän.”
Noin tyhjentää kertoja tämän kirjapankin. En tiedä, onko kertoja ottanut lainaa Jenny Offillin tyylistä, mutta Ilmastoja-romaanin haahuilu tulee mieleen, hieman myös Rachel Cuskin tapa tarkkailla ja selostaa sivustaseuraajana muiden juttuja. Cuskia enemmän Lahirin kertoja erittelee ja tuo esille itseään, mutta cuskilaista kuisketta kuulen:
”Kuunnellessani ihmisten puheensorinaa hämmästelen tarvettamme ilmaista itseämme, selittää, kertoa asioistamme muille.”
Lahirin Kaima teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen, ja muukin intialaislähtöinen tuotanto on kolahtanut. Tämä italialainen, lyhyt, sirpaleinen uutuusromaani jää vain koputtelemaan innostusoveani.
•
Jumpha Lahiri
Missä milloinkin
suomentanut Helinä Kangas
Tammi 2020
romaani
148 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa mm. Donna mobilen kirjat, Kirjaluotsi, Kirja vieköön ja Kirsin Book Club.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä romaani oli minulle iso pettymys!
Pieniä, mitäänsanomattomia päiviä.
En ole oikeutettu arvioimaan koko teosta, kun en kulkenut loppuun asti kirjailijan kanssa – en jaksanut enkä viitsinyt, vaikka olen pitänyt paljon Lahirin teoksista aiemmin.
Ja miksi ihmeessä hän on vaihtanut kirjoittajan kielensä italiaksi, kysyy turhautunut lukija.
Jaa, ehkä kirjailija halusi ylittää mukavuusrajojaan. Minä en onnistunut oikein ylittää omiani, et näemmä sinäkään.
Tämä oli köykäinen ja mitään antamaton. Toivottavasti Lahiri palaa entiseen tapaansa kirjoittaa.
Oli siinä joitain havaintoväläyksiä, mutta kokonaisuus jäi haaleaksi. Ymmärrän kirjailijan halun kokeilla uutta, mutta me fanit kaipaamme vanhaa tyyliä.
Minulle tämä jäi etäiseksi, mutta ihastelen Lahirin uudistumiskykyä! Uusi kieli ja uusi tyyli, melkoista!
Aivan, mullistuksia! Me vain jäimme rannalle ruikuttamaan. Ehkä,sitten seuraavassa uustyylisessä teoksessa olemme messissä.