Herman Koch: Suomen päivät

”Tämä on omaelämäkerrallinen kirja. Haastattelija, joka ei siihen tyydy, voisi esimerkiksi kysyä, mitkä osat tästä kirjasta eivät ole omaelämäkerrallisia. Ja minä vuorostani voisin vastata, että ’sillä ei ole mitään väliä’ ”.

Ei siitä sitten enempää, totta toinen puoli ja joku toinen taiteilijan vapautta Herman Kochin romaanissa Suomen päivät (Siltala 2020). Toki kiinnostavat Hermanin kokemukset 19-vuotiaana pohjoiskarjalalaisen maatilan apupoikana ja muut reissut Suomeen. Nuoruuden puolivuotinen elämänjakso Suomessa merkitsee minäkertojalle, mutta se on vain osa romaanin tarinaa.

Minulle romaani kertoo tarinoinnista, siitä, miten muistikuvista ja niiden ekstroista syntyy kirjallisuutta. Minäkertojan palaa nuoruusmuistoihin, sillä niiden ydintä on äidin kuolema, kun Herman oli vähän alle 18-vuotias. Se oli pääte ja alku. Surun käsittelyyn ei nuorella Hermanilla ollut välineitä, ja lisäksi tilannetta sumensi isän uusi suhde. Tai uusi ja uusi – perheelle isän sivusuhde erääseen leskirouvaan oli tiedossa jo vuosia. Hermanin kasvuilmapiirin mutkikkuus sekä Hermanin suhtautumisvaikeudet siihen ovat avain romaaniin.

Nuoren miehen taistelu maailmaa (ja isää) vastaan ei ole uusi kirjallisuuden aihe, mutta Koch käsittelee sitä ovelasti. Näennäisen rehelliset pohdinnat ja muistoista putkahtaneet seikat kertoja ruotii paljaiksi ja jättää sopivasti lukijalle pääteltäväksi katvepaikkoja. Sattumien merkitystä ei sovi tässä teoksessa vähätellä. Esimerkiksi kirjan Aatto-hahmo runoineen ja kohtaloineen aiheuttaa minussa kohtalonomaisuuden viboja.

Kochin romaanin vaihtelu eri aikatasoille sopii muistelijan mielenliikkeiden kuvaukseen. Välillä Suomi unohtuu, välillä miehen mieli vaeltelee Amsterdamissa, tanssii Barcelonassa ja tapaa tulevan vaimonsa, välillä hän haahuilee Turun kirjamessuilla ja hengailee Siltalan kustantamoväen kanssa. Kerronnan vapaus viehättää minua, mutta välillä olen jopa kyllästyä joihinkin jumiutumisiin.

Esimerkiksi moottoripyöräilyyn liittyvät yksityiskohdat väsyttävät. Sitten olen oivaltavani, miksi niitä ja lisäksi tukuttain monelaisia vähältä piti -tilanteita vilisee kirjassa. Tietynlaisen vaaroista piittaamattomuuden ja tapaturma-alttiuden taustalla vaanii merkityksettömyyden kokemus. Se sama kuin miten 19-vuotias amsterdamilaispoika on teloa itsensä useasti suomalaisen pikkutilan töissä:

”Olin katsonut ylös pitkin lähes taivaaseen ulottuvia kuusenrunkoja kirkkaansinisiin korkeuksiin, ikään kuin tulevaisuus ehkä olisi siellä, mutta en ollut koskaan yltänyt pitemmälle kuin ajatukseen, että mikä tahansa ajatus olisi väärä.”

Päällimmäiseksi tunteeksi (nuoresta) miehestä jää passiivisaggressiivisuus. Se kohdistuu isään ja isän rakkaaseen leskirouvaan, mutta lopullinen kohde on mies itse. Romaanissa on myös juonne, jossa kertoja tuo esille muiden epäilyjä, että hän olisi homo, siihen liittyy lisäksi avoin väkivaltatilanne. Aiheen käsittely jää kiinnostavasti ikään kuin ilmaan mutta on osa sitä, miten (nuori) mies on maailmassaan: jättää kertomatta tapahtumia ja toisaalta kertoo sepityksiä. Lopulta kirja kertoo siitä, miten hämäriä tosi ja identiteetti ovat.

”Mutta mikä on todellinen ilmeeni? Sekö, jonka otan kun ihmiset alkavat puhua äidistäni? Vai onko todellinen ilmeeni pikemmin se, jonka näen hotellin kylpyhuoneen salaisessa nimettömyydessä? Onko todellinen ilme se, jota ei koskaan tarvitse ottaa? Se ilme, jota en toivo kenenkään koskaan näkevän, pelkästään yksityiskäyttöön tarkoitettu – ilme, joka luulee ettei kukaan katso.”

Suomen päivät innostaa kerronnan vapaudella. En täysin romaanin valtaan vaivu, mutta kyllä rakenne ja tarinointi innoittavat. Ihmiset odottavat tarinoita, siis niitä Kochilta pesee kipeyttä kaihtamatta.

– –

Herman Koch
Suomen päivät
suomentanut Antero Helasvuo
Siltala 2020
romaani
328 sivua.
Lainasin kirjastosta.