Kasvukertomukset ovat mielestäni vaativa romaanityyppi. Miten erottua lukuisten kaltaisten joukosta? Johanna Vuoksenmaa tietää. Hänen esikoisromaaninsa Pimeät tunnit viihdyttää ja liikuttaa (Otava 2020).
Romaani on kerronnallisesti ja teemallisesti hallittu proosapaketti ihmisen osasta hallitsemattomassa elämässä. Perhetarina vie eteenpäin eri-ikäisten henkilöiden identiteetin muutosta, isona osana seksuaali-identiteetti. Myös puhumattomuudella ja salaisuuksilla on merkittävä rooli tarinassa. Elämän hauraus, ihmisten epätäydellinen pyrkimys toistensa lähelle, selviytyminen ja toivo jäävät väreilemään.
”Ja yhtäkkiä minusta alkaa näyttää siltä, että yksi väripalleroista tuikkii, jotenkin samalla tavalla kuin tähdet tuikkivat, niin että oikeastaan siinä ei tapahdu mitään, mutta kuitenkin tapahtuu koko ajan.”
Hämeenlinnalaisessa punatiilitalossa elelee nelihenkinen ydinperhe koirineen. Romaanin pääkertoja Pauliina on juuri täyttänyt 12 vuotta, veljen abivuosi vetelee viimeisiään, äiti huolehtii hammaslääkärivastaanotostaan ja isä työskentelee sähkölaitoksella. Kaikki elävät tietämättään elämänsä taitekevättä 1977.
Loistavasti tarinaan kietoutuu tuon kevään lakkoaalto, tärkeimpänä sähkölakko. Siitä tulee myös romaanin hieno, monimerkityksellinen nimi. Ajankuvan aitous hivelee: ruuat, tavarat, tv-ohjelmat ja hittibiisit loksahtavat rekvisiitaksi, ja tuoksuaistimukset korostavat kaikin aistein tavoitettua 70-luvun loppua. Isovanhemmillakin on rooli, esimerkiksi isoisien erilainen tapa selvitä rintamakokemuksista, ja niistä siirtyy viittauksenomaisesti sodan ja luokkaerojen vaikutus seuraaviin sukupolviin.
Vaikutun Vuoksenmaan tavasta kuvata lapsuuden ja nuoruuden rajamaalla hölkkäävää tyttöä, joka vielä leikkii barbeilla mutta alkaa ymmärtää, mistä Jallun pornokuvissa on kyse. Pauliinan lapsenomaisuus, konkreettiset havainnot ja johtopäätökset ja niiden liukuminen abstraktiin ajatteluun välittyvät hykerryttävästi ja liikuttavasti. Ensimmäiset kuukautiset, ensimmäinen rakastuminen, ensimmäinen sydänystävyys – kaikki se ja paljon muuta käännöskohtakeväästä tallentuu romaaniin aidosti.
Pauliinan kehityskaaren rinnalla kytee Marko-veljen oman linjan löytyminen ja vanhempien suhteen rakoilu. Pauliinan näkökulman lisäksi kirjassa on isän kerrontaosuuksia, joissa komeinta symboliikkaa kantaa sähkömiehen salainen harrastus, pimeän maalaaminen öljyväreillä. Pidän kovasti myös kerrontaosuuksista, joissa tilanteita katsotaan yläviistosta: neutraali, ulkopuolinen havainnoija kiinnittää huomiota tapahtumiin ja paljastaa kirjan lukijalle (ja kuuntelijalle) enemmän kuin henkilöt tietävät toisistaan.
”Kumpi tuntee toisensa paremmin, talo asujansa vai asujat talonsa? Punainen tiilitalo ainakin tietää asukkaistaan enemmän kuin nämä toisistaan. Juuri nyt se saa todistaa jotain ainutkertaista.”
Kuuntelin kirjan äänikirjana. Kuuntelukokonaisuutta virkistää se, että kirjassa on kaksi lukijaa: isän osuuksilla on miesääni. Tekstin visuaalisuus loihtii sivutuotteena mielikuvafilmin. Se ei ole yllätys, sillä kirjailijalla on vankka kokemus ohjaajana. Romaanin kohtaus- ja otosmaisuus houkuttaa ajattelemaan, että kirjasta syntyisi hieno elokuva tai tv-sarja. Näin toivoo parhaan suomalaisen tv-draaman vankkumaton Tahdon asia -fani.
– –
Johanna Vuoksenmaa
Pimeät tunnit
Otava 2020
romaani
7 tuntia 57 minuuttia äänikirjana
lukijat Anniina Piiparinen ja Jussi Puhakka.
Kuuntelin BookBeatista.
Muilta bloggaajilta: Jorman lukunurkka.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 