Päivittäinen arkisto: maaliskuu 31, 2019

Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä

Eeva Kilven tuotanto on laaja. Kun hakee siitä mielikuvia, tupsahtaa ajatuksia naisen oikeudesta omaan nautintoonsa ja evakkoudesta. Koska Kilven runsaassa tuotannossaan on paljon kaikkea (runoja, novelleja ja romaaneja), riittää myös aiheita, muistakin kuin ensimmäisiä mieleentupsahduksista. Luonnon ja eläinten suojelu on yksi niitä.

Viime vuonna Kilpi täytti 90 vuotta ja juhlahaastattelussa (Suomen kuvalehti) hän kuvaa runoilijuuttaan: ”En ikinä edes ajatellut, että kirjoittaisin runoja, mutta niitä alkoi tulla ja kokoelmistani on pidetty. Niitä siteerataan yhä jatkuvasti. Se on ollut minulle yllätys, koska pohjimmiltaan runoni ovat aika yksinkertaisia.”

20190320_093752.jpg

Luin Kilven kokoelman Kiitos eilisestä (WSOY 1996), ja edelliseen sitaattiin viitaten lainaan yhden runon:

Minä pesin tänään ikkunat!
Minä pesin tänään ikkunat!!
Minä pesin tänään ikkunat!!!

Riemastuttavaa, miten kolmesti toistuvaan simppeliin lauseeseen saa sisältöä. Ensinnäkin ikkunanpesua vieroksuvana voin yhtyä suunnattomaan iloon, jos joskus moisesta urakasta selviän. Se on todellista itsensä voittamista. Toisekseen tekee mieli tulkita tuo myös symbolisesti: joskus onnistuu ylipäätään ponnistelussa tai onnistuu pyyhkimään sumentavaa töhkää itsensä ja maailman välistä – silloin näkee hetken kirkkaammin.

Kiitos eilisestä sisältää pääosin tilintekorunoja runon puhujan äidin kuoleman jälkeen. Suru ja kaipaus yllättävät, muuttavat muotoaan, ja niiden seurauksena ajatukset äidistä muuttavat muotoaan. Osa runoista on runsaita, osa kiteyttää:

Ӏiti oli kuin antiikkituoli lapsuudenkodista:
vanha, hauras, nariseva, korvaamaton.”

Kokoelmassa on monenlaisia aiheita. Runon puhuja tuntee itsensä vanhaksi, hän tarvitsee rakkaan, joka jaksaa nostaa tavaroita. Tarvitsee hän muutakin: ”Meidän suhteemme on älyllinen, eroottinen ja elimellinen.” Runoissa on läsnä menetys, ei vain johtuen äidin kuolemasta, myös suhteessa rakastettuihin. Yhdessä runossa hienosti kuvataan mennyttä suhdetta: ”Myös me olemme tänne maapallolle / unohtunutta valoa.”

Ikääntyminen tuntuu siltä, että on ainoa uusia asia runojen puhujan elämässä. Voimattomuus, muistin hauraus – monia ikääntymisajatuksia löytyy kokoelman runoista. Kokoelman ”Sarja vanhainkodista” tuntuu kovin ajankohtaiselta suhteessa viime viikkojen vanhusteenhoitopolemiikkiin. Runoissa myös kuoleman ajatukset toistuvat.

”Voi olla, että kuolema on luonnollista,
mutta vanhuus tuntuu poikkeukselta.”

Kilven suorasanaisissa runoissa on arjen havaintoja kakanvärisestä takista, saunomisesta ja tv:n katselusta. Runoissa vilistää tilanteita ja tunteita, niissä heittäydytään ja seurataan sivusta. Jotenkin niistä välittyy tunne tolkusta. Tarkka havainnointikatse ei väistele monitulkintaisuutta eikä aforistisuutta. Viimeksi mainittuun haluan lopettaa. Kilven runo tiivistää rakkauden olemuksen:

”Tästä on kysymys:
asettua alttiiksi mahdollisuudelle
              että tulee hylätyksi
ennen kuin itse ehtii hylätä.
Sitä on rakkaus.
– -”

– –

Eeva Kilpi
Kiitos eilisestä
WSOY 1996
runoja.
126 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot