Melankolinen sumu saartaa minut. Näen sen keskellä vain lähelle, en silti lainkaan kaikkea, mutta se riittää minulle ja rauhoittaa. Tiedän sumun kätkevän levottomuutta sisältäviä asioita. Siedän sen; saan hetken levätä näin, tämä sopii mielentilaani juuri nyt. Mistä on kysymys? Joel Haahtelan pienoisromaanista Adèlen kysymys (Otava 2019).
”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelin sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monin verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”
Haahtelan uutuuskirja alkaa noin. Monesta hänen kirjastaan tutut symbolit tähdet ja lumi sekä ututunnelma esiintyvät ensi kappaleessa. En yleensä syty runollisesta proosasta, kauniista kielikaartelusta, mutta Haahtelan ilmaisutapa puskee läpi suojauksieni. Luen Adèlen kysymystä kuin hartauskirjaa: viipyilen, tunnustelen, etsin merkityksiä ja lepään sanomisen rytmissä.
Mainitsin hartauskirjan – enkä sattumalta. Kirjan henki ei ole uskonnollinen, mutta aistin siitä haparointia hengellisyyteen, joka toisi elämään lohtua, selvyyttä ja merkitystä. Kirjan keski-ikäinen mieskertoja viettää muutaman viikon Pyreneiden rinteillä luostarissa. Hän tutkii tarinaa Adèlesta, joka 900 vuotta aiemmin selvisi jyrkännepudotuksesta, teki sen jälkeen ihmeitä ja julistettiin pyhimykseksi. Käy vähitellen ilmi, että kertoja itse on ihmeiden tarpeessa perhehuolien ja menneisyytensä vuoksi.
”Jos maailmassa sittenkin tapahtuu ihmeitä, mutta emme enää tunnista niitä. Jos olemme sulkeneet sydämestämme ihmeen mahdollisuuden.”
Pienoisromaanin mitta on tälle kirjalle juuri oikea. Sen juoni ei kaipaa yhtään lisää eivätkä sen henkilöt lisää selityksiä. Jottei kirjasta saa liian eteeristä käsitystä, tähdennän, että surumielisen etsinnän ohella yhtä tärkeää on arkipäivän toisteisuus sekä eletyn elämän järjelliset syyt ja seuraukset. Esimerkiksi Adèle-pyhimyksen mysteerin syynä voi olla ankean tavallinen tarina, naisen kaltoinkohtelu. Sen ymmärtämiseen kirjassa tarvitaan nainen, joka tuo minäkertojan toiviomatkaan täydentäviä sävyjä.
Soljuvasti sujuvat kerronnan siirtymät nykyisyydestä menneeseen, samoin välittyy maltti, jolla minäkertoja viivyttää elämäntilanteensa välitilaa. Hienoja kielitiloja koen pimeyden ja valon kuvauksissa. Ne liittyvät konkreettisesti joulukuiseen säähän ja luostarielämän rytmiin; samalla ne ovat mielentilametaforia. Hämäryydessään ei kertoja voi kuitenkaan torjua tätä: ”Mutta maailmassa on valoa.”
Adèlen kysymys sisältää useita inhimillisen elämän teemoja ihmeiden odotuksesta vieraantumiseen ja toivon mahdollisuuksiin. Erillisyys, yksinäisyys ja varovainen pyrkimys toisten ihmisten yhteyteen koskettavat minua. Haahtelan pienoisromaani vahvistaa ajatusta elämän elämisestä sellaisena kuin se on, sellaisena kuin sen sattumat ihmisille tarjoavat. Se saa myös miettimään kirjallisuuden osaa elämässäni – meidän elämässämme. Romaanissa esiintyy kirjailija, joka elää luomisvoiman ehtymisen vaihetta. Jään miettimään hänen sanojaan:
”Sillä se mikä on elämää kirjoissa, ei siirry todellisuuteen. Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.”
Siitäkin huolimatta: kiitos tästä kirjaelämästä, kirjaelämyksestä.
– –
Joel Haahtela
Adèlen kysymys
Otava 2019
pienoisromaani
118 sivua.
(BookBeatin eKirjana 73 sivua)
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 