Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä olin se poika, jota hakattiin, en se joka hakkasi.”

Näin voisi kiteyttää minäkertoja-Eddyn tilanteen romaanissa Ei enää Eddy (Tammi 2019), jonka on kirjoittanut Édouard Louis. Romaanin kertoja kuvailee karusti kasvuympäristönsä arvopohjan ja elinolot. En puutu siihen, miten omaelämäkerrallinen romaani on. Se on romaani, vanhanaikainen valistusromaani. Sillä on sanoma.

Louisen romaani sijoittuu pohjoisranskalaiseen kyläpahaseen, josta on chick ja kultivoituneisuus kaukana. Poimin teemoista kolme kulmaa: luokkatietoisuus, maskuliinisuuden musertavat mallit ja homoidentiteetti.

Romaani kuvaa köyhyyttä, joka lavenee varallisuuden puutteista näköaloihin, kieleen ja kohteluun. Eddyn perheen kuvaus näyttää asiantilan, jota meilläkin on Pisa-tutkimustulos-huuruissa hyvä pohtia: on pudonneita perheitä, jotka eivät arvosta koulutusta tai ajattele, että koulutus parantaisi elämisen mahdollisuuksia. Niissä perheissä tiedetään oma luokka (köyhät) ja tunnistetaan vihollinen (porvarit ja maahanmuuttajat). Vaatii rajua irtiottoa lapselta ja nuorelta pyristellä näköalattomuudesta ja kannustamattomuudesta muunlaiseen. ”Sen, että minun olisi mahdotonta muuttua vanhempieni maailmassa, koulussani.”

Eddy on lahjakas, hänellä on onni saada yhdestä opettajasta eteenpäin ohjaava. Entä ne eddyt – ja jani-petterit, antit ja veetit – joilla ei ole edes yhtä kannustajaa? Entä pääseko silti koskaan eroon siitä, että oma luokka ja lähtökohta poikkeaa muista, heistä, joilla on jo kotoa perityt tavat, pohjatiedot ja pärjäämistaidot?

Ja taas tuoreisiin Pisa-tuloksiin: Suomessa sosioekonominen asema yhä enemmän vaikuttaa oppimistuloksiin. Tätä miettisin eduskunnassa vakavasti niin, että hallitus- ja oppositiopuolueet eivät kisailisi kannatuksesta vaan etsisivät yhdessä kannustimia. Etenkin näen PS-porukan hommaksi toimia yhteiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavassa asiassa rakentavasti, sillä heidän kannattajistaan kuuluu eniten sosioekonomisesti heikompaan väestönosaan. Koulutuksen, opiskelun ja siihen kannustamisen arvo pitää yhteistuumin palauttaa. Siihen pitää paukut laittaa, ei vastakkainasetteluun.

Louisen romaanissa kiinnitän huomion myös kielen karkeuteen, mikä liittyy ankariin käytösmalleihin. Ja ne liittyvät sukupuolirooleihin. Miehet ovat miehiä, koviksia, ja jos eivät ole, ovat halveksittavinta ikinä, homoja. Nyt taitaa olla termi toksinen maskuliinisuus paikallaan. Se sisältää romaanissa vähintään seksismiä ja kaksinaismoralismia. Eddy tietää varhain olevansa miesmuottiin sopimaton ja homo, joten ristiriita jäytää. Ihmeen kaupalla ei Eddy murru: ”Minun naamioni totuus oli elää toisin.”

Ei enää Eddy -romaanissa väkivaltaiset ja lapsia ymmärtämättömät kohdat kouraisevat. Eddyn eteneminen itsensä hyväksymiseen on vaikeaa luettavaa, mutta se on tärkeää luettavaa. Juuri tällä viikolla on uutisoitu tutkimuksesta: seksuaalivähemmistöihin kuuluvat suomalaisnuoret kokevat väkivaltaa koulussa ja kotona. Eddy ja eddyt (jonit, jampat ja alit) tietävät ja ymmärtävät sisimmässään, vaikka mitä yrittävät: ”Aina vain yhtä homo.” Miksi muut eivät sitä ymmärrä ja hyväksy? Miksi se on uhka? Ei enää Eddy on kirja kaikille kasvattajille, kaikille.

– –

Édouard Louis
Ei enää Eddy
suomentanut Lotta Toivanen
Tammi 2019
Äänikirja 4 t 51 s, lukija Ville-Veikko Niemelä.
Kuuntelin BookBeatissa.