Päivittäinen arkisto: 9 tammikuun, 2022

Minna Maijala: Katri Vala

Miten tulevina aikoina päästään elämäkertakohteiden persoonasta perille, kun ei ole jäljelle jääneitä kirjeitä eikä päiväkirjoja. Pengotaanko sähköposteja ja somea? Niin merkittävä lähde henkilökohtainen kirjallinen viestintä on ollut – ja on myös Minna Maijalan kirjoittamassa Katri Valan elämäkerrassa (Otava 2021).

Vaikkei Valan omia kirjeitä ole paljonkaan säilynyt, hänelle kirjoitettuja kirjeitä Maijala käyttää kirjan aineistona. Etenkin Katri Valan veljen Erkki Valan kesken jäänyt elämäkerta siskostaan on antanut Maijalalle tukea, unohtamatta runsasta kirjallisuudentutkimus- ja haastattelumateriaalia Valan aikalaisista.

Ihastelen Maijalan pätevyyttä koota elämäkertatietoja ja kertoa ne ilmeikkäästi. Faktojen ja johtopäätösten esittäminen yhdistyvät, ja jos joitain asioita Maijala jossittelee, hän oitis palauttaa faktoihin tai lähteeseen. Erityisesti pidän siitä, miten Valan tuotantoa käytetään osana teosta: tiettyihin elämäntilanteisiin kytkeytyvä runo on juuri siinä kohdassa vahvistamassa. Runot on harkitusti valittu ja siten puhuttelevia.




Maijalan ansiona pidän myös sitä, miten hän kääntää uuden lehden tulenkantajuuden käsittelyssä. Hän osoittaa, miten valikoiva näkemys valtasi kirjallisuudentutkimuksen, vaikkei tulenkantajat ollut yhtenäinen virtaus tai joukko 1920-luvulla ja uusin painotuksin 1930-luvulla. Lisäksi Erkki Valan häivyttäminen kaanontulkinnoista tulee hyvin esille tässä Vala-kirjassa. Maijala sen sijaan nostaa Erkki Valan roolin keskeiseksi, myös siskoonsa vaikuttavana veljenä.

Paneudunpa hetkeksi tähän uuden, itsenäisen Suomen remujoukkoon. Parikymppisenä opiskelijana kuuntelin Turun yliopiston luentosalissa, kun professori, tulenkantajatutkija Kerttu Saarenheimo (myös Vala-elämäkerturi) innostuneena kuvaili kivennapalaisia naamiaisbakkanaaleja, joissa Katri Vala liihotteli haaremineitona ja kutsujen isäntä, kartanon dandy-poika Olavi Paavolainen faunina, muut sisäpiiriläiset kuka minäkin palmusalin telttakulisseissa.

Nyt ällistelen, miten nuoria nämä modernistit olivat, ja miten luonnollista oli, että lapsekkaat leikit, sotkuiset suhteet ja keskinäinen ihailu ja kateus sekoittuivat. Hymähtelen ja pidän liikuttavana porukan pyrkimyksiä. Kuitenkin totuus on, että kaiken kirmailun jälkeen jäi jotain kestävää: etenkin Katri Valan runous.




Maijala on kirjassaan vasta puolessa välissä, kun Valan tulenkantajuus ja suhteet tulenkantajiin ovat ajankohtaisimmillaan. Sitä ennen elämänkertojen tapaan on käyty läpi Karin Wadenströmin (1901- 1944) lapsuudenperheen tilanne ja varhaisvaiheet. Muoniossa syntynyt Karin jäi lapsena isättömäksi, kiersi levottoman äidin ja kahden veljen kanssa eri paikkakuntia ja opiskeli opettajaksi sekä huolehti perheestään ja kireästä taloustilanteesta. Jo varhain runous kiinnosti ja kirjailijanimeksi vakiintui Katri Vala, esikuvina esimerkiksi Edith Södergran ja Eino Leino. Nuoren Voiman Liitosta löytyi kirjeystäviä kuten Olavi Paavolainen, jotka kannustivat uuteen runoilmaisuun.

Elämäkerrasta saa hyvin selkoa perhe- ja ystävyyssuhteista, joiden laatu vaihteli tuesta kateuteen. Kirja vilisee kulttuurihenkilöitä ja alati muuttuvia asuinpaikkoja. Eikä jää epäselväksi, miten Valan elämää täyttivät traagiset tapahtumat. Etenkin fyysiset ja psyykkiset sairaudet sekä kuolema väijyivät lähellä. Eivätkä tragediat pysähdy Valan kuolemaan, sen osoittavat hänen miehensä ja poikansa karut kohtalot.



Valan luonnonläheisyys, luonnollisuuden ja ihmisyyden kaipuu välittyvät vahvasti, samoin se, miten elämännäkemys muuttui vuosien myötä muttei koskaan sitoutunut puolueellisesti. Ystävän, Elina Vaaran, mukaan näkyi kuitenkin 1930-luvulla suunnanmuutos:

”Aloit kehittyä fanaatikoksi eräissä asioissa. Esim. kun ennen huomautit helposti nähdessäsi jotakin kaunista, niin tästä lähtien kiinnitit huomiosi ja toisenkin huomion miltei yksinomaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joista saatoit kiivailla purevasanaisesti esim. koko yhteisen ostoskierroksen ajan. Olit varmaan useissa tapauksissa oikeassakin, sitä ei voi kieltää; mieltäni pahoitti vain se, että mielialasi ei kohentunut eivätkä kiivailusi kohteet muuttuneet tuosta pelkkien epäkohtien tarkkailusta, ja niin ajelehdimme apatian harmaassa vedessä liiaksikin.”

Sotia edeltävä ja sodanaikainen fasisminvastaisuus oli tärkeää, mutta suurimman vaikutuksen minuun Valan aatemaailmasta tekevät katkelmat Valan sodanaikaisista päiväkirjoista: niiden terävä näkemys sodan seurauksista vavahduttaa.

Sekä aikaansa että ajattomuuttaan välittävät Katri Valan runot ja runoilijan järisyttävä kohtalo ovat runko, josta Minna Maijala on kirjoittanut elämyksellisen elämäkerran.



Minna Maijala: Katri Vala. Kulkuri & näkijä. Otava 2021, 326 sivua. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta