Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2021

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

Kaksi käännettyä kotimaista: Varjo ja viileys & Punainen huone

Poimin Runeberg-palkintoehdokkaista kaksi ruotsiksi kirjoitettua romaania. Ihailen kääntäjien työtä, sillä tarkka teksti saa tyystin unohtamaan, etten lue alkukielellä. Näitä kahta romaania yhdistää myös se, että kummatkin kirjailijat ovat alle nelikymppisiä miehiä ja kumpikin kirja jättää kummallisen, hämmentävän jälkimaun. Sellaisen kirjavaikutuksen lasken myönteiseksi.

Quynh Tran: Varjo ja viileys

Varjo ja viileys -romaanin (Teos 2021) kertoja on alakoululainen pietarsaarelaispoika, jonka juuret ovat Vietnamissa. Nykyisessä kotipaikassa hän seuraa elämää ja ympäristöä, jossa sotkeutuvat vietnamilainen, suomenkielinen ja ruotsinkielinen elämänmeno sekä siihen poukkoileva perhe-elämä. 

Korostan sanaa seuraa, sillä poika tarkkailee, ja sen, mitä hän ei ole näkemässä, hän kuvittelee. Perheen äiti Má yrittää hallita elämää vieraassa kulttuurissa, mutta  kertojan isoveli Hieu murrosikänsä ja kulttuuriviestien ristiriidassa alkaa karata perheensä vaikutuspiiristä. 

Quynh Tranin tyylin omaperäisyys kumpuaa arvaamattomuudesta: tässä romaanissa en pysty ennakoimaan tarinakulkuja, jotka sinkoilevat lyhyin luvuin. Merkillinen juonne löytyy valokuvista, jotka elävät kertojan mielessä; samoin mustikkametsästä, jossa kertoja ei edes ole mukana mutta jonka mystinen merkitys muuttuu hänen mielikuvitukseessaan todeksi. Vau, fiktion ydintä tässä ollaan pöyhimässä, ja mikä hienointa, se tapahtuu osoittelematta.

”Johtuiko heidän jatkuva ilmestymisensä valokuvista, joita olin katsonut? Uppouduin niihin aina kun sallin itseni olla jouten. Valoon, ääniin, hyönteisiin. Tuntui kuin jokin olisi pakottanut minut siihen, asettanut sen ehdoksi olemassaololleni – -.

Kertoja rekisteröi tuokioita, tapahtumapätkiä; ei hän tuhlaa ruutia tulkintoihin ulkopuolisuudesta tai siihen, mikä on totuus, kunhan kokemus on hänelle todellinen. Havainnoista voi seurata töksähtävä siirtymä tai outo poikkeama. Siinä kirjan kiehtovuuden salaisuus.

Quinh Tran: Varjo ja viileys, suomentanut Outi Menna, Teos & Förlaget 2021, 153 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaj Korkea-Aho: Punainen huone

Jotain pintapuolista tiedän Strindbergin romaanista Punainen huone, mutten ole sitä lukenut. En siksi tiedä, onko vanhalla porvaristokritiikkiromaanilla jotain tekemistä Kaj Korkea-ahon samannimisen romaanin (Otava 2021) kanssa, mutta romaanin kertoja kiistää sen lukeneensa.

Nuorehko oboisti palaa traumaattiselta romanssireissulta Berliinistä ja on asuntoa vailla. Muusikko on myös kirjailija ja pistää pilanpäiten lehteen ilmoituksen, jossa lupaa asuntoa vastaan kirjapalveluja. Sen seurauksena kertoja päätyy asumaan Ullanlinnaan unelmien asuntoon ja maksaa siitä kuuntelemalla arvoituksellisen Aimo Kankaan tarinointia fetisseistä ja seksifantasioista. Mutta mitä meinaavat asunnon viemärihaju ja seinän valkoisen värin alta kuultava punainen maali?

Romaanin paras puoli piilee painostavassa tunnelmassa. Kirjassa paljastuu ripotellen lisää kertojasta, Aimo Kankaasta, Kankaan merkillisestä avustajasta ja avustussuhteesta. Näissä on ainesta alistamisesta sekä valta-asetelmien vaikutuksista. Liian hyvä tarjous on odotetusti liian hyvä, mutta ennen kaikkea ihmisten kesken sopii pysähtyä, mikä kaikki on ostettavissa ja mihin hintaan. Viettejä ja himoa unohtamatta.

”Miten naurettavalta ja arvottomalta himo vaikuttaakaan voimakenttänsä ulkopuolella, kuin keisari erämaassa, yksin kilahtelevien arvomerkkiensä kanssa.”

Korkea-ahon kerronta miellyttää, kielenkäyttö sekä suorana että kielikuvina. Kirjan homosuhteiden hienovaraisuus ja karkeus vaihtelevat kiinnostavasti. Kokonaisuudesta en ole ihan varma, vakuuttaako se minut, sillä intensiteetti välillä herpaantuu. Joka tapauksessa romaani vie tehokkaasti kertojaa piinaavaan ajanjaksoon, josta ei osaa arvata, kuinka siinä käy. 

”Kuinka monta kertomusta täytyy itsestään kertoa, ennen kuin on turvassa ihmisiltä? Riittääkö mikään suojaava kerros, kun yrittää piilottaa arkaluontoisimmat asiansa? Ja toisaalta: miten paksu voi elävän olennon kuori olla, ennen kuin hapenpuutteesta tulee ongelma?”

Kaj Korkea-aho: Punainen huone, suomentanut Laura Beck, Otava 2021, 365 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): kirjapalkinnot, Romaani

Joulumuistoista bling-blingiin 2021

Jouluaika sysää minut muistelemaan ja muistamaan. Tässä muutamia takaumapalasia, jotka johtavat jutun lopun muistosormukseen. Kerron, mistä se on tehty.



Lapsuuteni jouluihin kuului kahden perheettömän setäni läsnäolo. Isäni veljien jouluseura oli huippukohta ja erikoisuus, sillä yövieraat olivat juhlallinen poikkeus tällaiselle vanhojen vanhempien ainoalle lapselle.



Toivo-setä oli lähisukuni äreä auktoriteetti, joka toi tuliaisina Tampereelta aina Wigrenin nakkeja. Ne olivat jouluaamun kirkkoreissun jälkeen harvinainen herkku rievän kera. Reino-setä puolestaan vastasi kirjallisesta sivistyksestäni, sillä hän hankki lahjaksi aina ikätasoon sopivan hittikirjan. Parhaita jouluhetkiä olivat pelottavan joulupukin käynnin jälkeen lukea aattoillan hämänränhyssyssä lahjakirjaa kuten Kun elefantti Kyösti postitädin ryösti, Eemelin metkut, Lohikäärmevuori tai Taru sormusten herrasta.

Äitini siskopuolen Elli-tädin ompelutaidoista sain myös iloita joululahjoina. Kippurahäntäinen possutyyny toimi mainiosti unileluna, ja monet hameet pysyivät pitkään arkikäytössä – sekin, jossa oli kasvunvaraa 3-vuotiaasta kymmenvuotiaaksi.

Aattoaamuisin koristelin kuusen muutamalla värikkäällä pallolla ja hopeanauhoilla, isä sijoitteli oksille kynttilät. Kuusen olimme hakeneet isän kanssa kotimetsästä; muutenkin metsässä vaeltelu oli meille yhteistä, mieluista ajanviettoa, ja kuljin usein mukana myös isän metsätöissä. Äidille joulu oli hermostuttava rasitus kaikkine ruoka- ja siivouspuuhineen. Hän hallitsi huushollia, eikä kukaan muu osannut mitään.



Jouluateria nautittiin aattoillan saunan jälkeen. Samalla kuuntelimme radio-ohjelmaa, jossa haastateltiin hautausmaalla läheisiään muistelevia. Joka kerta äiti alkoi itkeä – joulustressaantuneena omia edesmenneitään ikävöiden. Isä, Toivo, Reino ja minä lapoimme suihimme kiusaantuneina jouluruokia.

En enää ihmettele äidin jouluherkistymistä. Ymmärrän sen nyt erittäin hyvin, ja muistan lämmöllä vaatimattomia mutta rauhallisia ja turvallisia lapsuusjouluja. Elli, Toivo, Reino, isä ja äiti ovat nyt heitä, joita hautausmaalla ajattelen, joille sytytän kynttilät. Viimeisimpänä heistä kuoli äitini elokuussa. Minä olen jäljellä muistamassa.





Äitini kuoleman jälkeen kokosin syksyllä jäämistön kultakoruja. Elli-tädiltä olin saanut jo vuosikymmeniä sitten perinnöksi pari korua. Toivo-sedältä jäi muistosormus, johon oli sulatettu hänen vihkisormuksensa ja sormukset vaimolta, joka traagisesti kuoli kohdunulkoiseen raskauteen jo 1950-luvun alussa. Lisäksi äidin ja hänen perimistään sormuksista sekä parista minun pieneksi jääneestä sormuksesta kokosin yhdistelmän, josta saattoi syntyä vanhasta uutta ja vihreää.



Hyvinkääläinen kultaseppä Sormusten herra teki minulle muistosormuksen, jossa yhdistyvät edesmenneet läheiseni ja nykyhetkeni. Sormuksen kulta on peräisin perintökoruista ja kaksi pientä timanttia sormuksesta, jonka sain vanhemmiltani täysi-ikäisyyden kunniaksi.

Uudessa muistosormuksessani on myös muutakin kuin edesmennyttä: kaksi timanttia mieheni antamista sormuksista 1990-luvulta saa edustaa kahta rakasta poikaamme, jotka syntyivät silloin – ja jatkavat nyt omaa aikuiselämäänsä. Lisäksi kolme vihreää kiveä muistuttaa minua kotimetsästäni. Luku kolme on myös kansanperinteen pyhä luku.

Lopputulos on Sormusten herran ammattitaidon seurausta. Ja kyllä, valitsin kultasepän nimen perusteella, tietysti kirjallisten intressieni mukaan – ja valinta osui oikeaan.



Bling-bling on elämän kaunista turhuutta, mutta joskus se voi sisältää pintaa syvempää kuten minulle yksi sormus, jossa kimaltelee monen läheisen merkitys. Se on pitkälti kierrätetty ja pitkäkestoinen joululahja itselle. Sallittakoon kovan vuoden 2021 jouluna tällainen patetiaa lähenevä fiilistely. Muistot kultaavat.

Siispä kaikille: hyvien, haikeiden ja lämpimien tunteiden joulua!

4 kommenttia

Kategoria(t): Lifestyle, omat, Sekalaista

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodestaKirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

4 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit

Tove Ditlevsen: Nuoruus

Kuvailin Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian ensimmäisen Lapsuus-osan kieltä konstailemattomaksi ja tuoreeksi. Samat sanat saattakoon Nuoruus-osaan (S&S 2021). Ehkä aforismitiheys ei ole ihan samaa laajuusluokkaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta kuvauskirkkaus ei himmene.

”Maailma ei välitä minusta, ja joka kerta kun saan kiinni sen liepeestä, se lipeää otteestani.”

Nuoruus kertoo Ditlevsenin elämästä 15-18 -vuotiaana, jolloin hän siirtyy työstä toiseen, käy ystävineen tansseissa, kihlautuu hetkeksi ja haaveilee runojen kirjoittamisesta. Kotiväen vaikutus ei vähene, eli materiaalinen ja sivistyksellinen köyhyys pysyy perintönä. Vanhemmat kiistelevät alituiseen, eikä äidin päähän mahdu Toven suhteen muuta kuin naimakelpoisuus. 

”Kun ei ole kaunis luonnostaan, hän sanoo, täytyy vähän avittaa ulkonäköään. Äitini ei sano tällaista loukatakseen minua. Hän on vain täysin tietämätön siitä mitä muissa ihmisissä tapahtuu.”

Kotioloissa runojen kirjoittaminen on mahdotonta. Toven perhe muuttaa, ja Tovelle luvataan oma huone, joka muuttuu mielessäni symboliksi: vain ohut verho erottaa oman huoneen muusta. Yksityisyyttä tai kirjoittamisrauhaa ei ole: äiti voi vetää verhon auki milloin tahansa.

”Luen sen monta kertaa ja tunnen palleassani ihmeellistä huikaisua. Se näyttää aivan erilaiselta painettuna kuin koneella tai käsin kirjoitettuna.”

Tove muuttaa alivuokralaisasuntoon heti, kun hän täyttää 18-vuotta. Samalla kirjassa syvenee ajankuva, toisen maailmansodan läheisyys. Toven vuokraemäntä ihailee Hitleriä ja järjestää kotonaan natsikokouksia. Tytön elämä muuttuu vasta, kun yhteys kirjallisiin piireihin syntyy pullukan kirjallisuuslehden toimittajan muodossa.

Yhteiskunnallisuus on kulkenut koko ajan Kööpenhamina-sarjan mukana yksityisenä kokemuksena, ja sellaisena se kirjassa jatkuu, aika dramaattisesti. Toven esikoisrunokokoelma ilmestyy samoihin aikoihin, kun sota Euroopassa alkaa roihuta. Tanskan miehitys on vasta edessä – on vielä tilaa yksityiselle ilohämmennykselle, esikoiskirjatunteille:

”Ehkä kirja pääsee kirjastoihin. Ehkä joku runoista salaa pitävä lapsi löytää sen joskus, lukee runot ja tuntee lukiessaan jotakin, jotakin sellaista mitä hänen ympäristönsä ei ymmärrä.”

”Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää.”

Ditlevsen kuvailee paljaana nuoruuden haaveita, kokemuksia ja tuntoja – kokemattoman nuoren ajattelutapaa ja toimintaa. Tytön tavallisen elämän toiveet ja kasvupohja yhdistettynä runoilijuustavoitteisiin riipaisevat. 

Nuoruus ei tee yhtä järisyttävää vaikutusta kuin Lapsuus, silti vaikutus ei ole vähäinen. Kerronta (ja käännös) kulkee taidokkaasti, ja ihastelen aikuisen kirjoittajan kykyä välittää suodattuneet nuoruusmuistot hiotun kaunokirjallisina. Aitouden ja viimeistelyn yhdistelmä toimii. Kolmatta osaa odotellen!

Tove Ditlevsen

Nuoruus

suomentanut Katriina Huttunen

S&S 2021 (alkuteos ilmestyi 1967)

Kööpenhamina-trilogian 2. osa

99 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Romaani

Siru Kainulainen: Sillä kirjoittamasta en lakkaa

Sillä kirjoittamasta en lakkaa kuulostaa runosäkeeltä. Se voisi ollakin, sillä kutakuinkin niin on kirjoittanut kirjeessään runoilija Eila Kivikk’aho (1921 – 2004). Osuvan nimen elämäkertaan on poiminut Siru Kainulainen, alaotsikoltaan Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä (Partuuna 2021).

Kirja etenee kronologisesti esitellen runoilijan elämänvaiheet ja tuotannon osana niitä. Elämäkerturi itse kutsuu teosta episodimaiseksi ja ”esseistiseksi kudelmaksi”. Aineiston käytön ja roolinsa Kainulainen tiivistää: ”Kirjeitä, runoja, haastatteluja ja muuta aineistoa setviessäni olen tulkitsija, joka pohtii, mitä aineisto merkitsee. Sen lisäksi olen lukija, joka antautuu aineistolleen ihastellen ja hämmentyen, nauttien ja ihmetellen.”

Kirja ilmestyy nyt otollisen aikaan, sillä tänä vuonna on kulunut 100 vuotta Eila Lambergin syntymästä. Sodan vuoksi Lambergin perhe evakoitui Sortavalasta Poriin, Eila muutti aika pian Helsinkiin, asui avioliiton alkuaikoina hetken Hyvinkäällä, mutta vuosikymmenet Helsinki oli kotipaikka. Teoksissaan hän käytti sukunimenä Sortavalan tienoon paikannimeä Kivikk’aho, ja avioiduttaan virallinen sukunimi muuttui Sammalkorveksi.

Lapsuuden ja nuoruuden tärkeys tulee esille elämäkerrassa, ja näkyy se myös Kivikk’ahon runoissa. Esikoiskokoelman Sinikallio (1942) rakastettu runo ”Nocturno” vie Laatokan rannalle. Silti kirja osoittaa, että runoilijalle annettu karjalaisleima ei ole tuotannon koko totuus. Kivikk’ahon kuuden kirjan runotuotanto (lisäksi usea painos valittuja ja koottuja runoja) sisältää monenlaista. Hän esimerkiksi jalosti suomalaista tanka- ja haiku-runoutta.

Kirjassa on runsaasti runoja, ja Kainulainen avaa niiden sisältöä, suhteuttaa ne kirjoitusaikaan sekä tuo esille runojen keinoja ja merkityksiä. Mukana on myös koonteja Kivikk’ahon kirjojen vastaanotosta. Hyvin taustoittuu runoilijan asema ja merkitys aikansa kirjallisuuskentällä perinteisen ja modernin välissä.

Tunteiden ja koetun vaihtelu tuottaa ainesta runoihin. Vaikuttavaa on, miten Kivikk’aho sanottaa vaikenemista. Se on yksi hänen runoutensa teemoista. Vaikeat tunteet jylläävät, esimerkiksi: ”Minussa vaikenevat taas / niin kvartsin-kireät tunteet, / enkä ymmärrä / mikä niitä hioo. – -.”

Minä kiinnitän huomiota kirjan runsaisiin kirjesitaatteihin. Niissä kuuluu kirjan kohteen oma ääni. Kivikk’aho kirjoitti kirjeitä ahkerasti ja säilytti myös lähettämättömiä kirjeluonnoksia. Niin ”seurallinen erakko” siirtyy elävänä kirjaan.

Kivikk’ahon vanhempien vastakkaiset luonteet ja intressit ovat pohjana sille, että Kivikk’ahossa vaihtelivat mielialat, tunteet ja tavoitteet. Kirjeissään Kivikk’aho ei säästele epäluuloisuutta, suuttumusta eikä katkeruutta, mutta niissä on myös lämpöä ja ajan ilmiöiden terävää tarkastelua. Perheen, omien lasten ja suvun tärkeys välittyy vahvana, vaikka ristiriitojakin syntyy. Mieleeni jää etenkin setä, joka riivaa Eilaa.

Runokirjoja ilmestyi harvakseen, viimeisin Ruusukvartsi vuonna 1995 ja Kootut runot vuonna 2001. Kivikk’ahon merkitystä kotimaisessa kirjallisuudessa ei mitata vain runotuotannon määrällä, hän esimerkiksi teki myös mittavan uran kääntäjänä. Monet lastenkirjallisuuden klassikot ovat hänen kääntämiään.

Vaikeneminen on monimielinen ilmaisu Kivikk’aholle. Se ei tarkoita, etteikö sanoja ja kirjoittamista olisi. Sen Siru Kainulaisen kirja tuo monipuolisesti esille, eli kirja on kiinnostava katsaus sodanjälkeiseen kirjallisuuteen ja kulttuurielämään yhden kirjailijan kannalta.

Tuntuu parhaalta päättää juttuni kirjan kohteen omaan tekstiin, kirjeeseen vuodelta 1960, ja vastata kirjeen kirjoittajan epäilyihin: kyllä kiinnostaa, myös vuonna 2021 kiinnostaa.

”Sillä kirjoittamastahan en lakkaa. Helmikuun alkupäivinä olen tosin, milloin selvemmin, milloin peitetyimmin, sanonut etten enää julkaise. Mutta ei se merkitse, että jättäisin kirjoittamisen. Aiheet vain eivät enää voi kiinnostaa muita kuin minua (nykyisin jopa tankojeni aiheena on terrori, vaino, vääryyden kärsiminen).

Mutta milloin aikaa on, silloin tietenkin kirjoitan.”

Siru Kainulainen

Sillä kirjoittamasta en lakkaa. Eila Kivikk’ahon runoilijanelämä

Partuuna 2021

runoilijaelämäkerta

278 sivua.

Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Kaksi romaania & joulukuun kirjapiiri

Kolmen hengen virtuaalikirjapiirimme valitsi kaksi romaania joulukuun kirjoiksi. Jan Forsström on elokuva-alan ammattilainen, ja visuaalinen otosmaisuus leimaa hänen romaaniaan Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Niklas Ahnberg toimii yritysjohtajana, mutta kirjoittaa kokonaisia maailmoja. Niin häntä kuvaillaan kustantajan sivuilla. Hän vie Kökarille nelikymppisten hajanaiseen maailmaan romaanissa Isät jäävät merelle (WSOY 2021).

 Jan Forsström: Aikuisia ihmisiä

”Älä huoli, oon ihan aikuinen ihminen.”

”Joo. Mä tässä vasta opettelen.”

Näin keskustelevat nainen ja mies, joilla on ollut suhde puolisoiden selän takana. Voisi keskustelu liittyä mihin tahansa tilanteeseen Jan Forsströmin kirjassa Aikuisia ihmisiä (Teos 2020). Kaikki näyttelevät aikuisuutta, vaikka erehdyksiä ja keskeneräisyyttähän elämä lähinnä on. Romaanin yksi henkilö on sitä mieltä, että elämästä puuttuu taiteen draaman kaari. Forsström saa sen kyllä rakennettua otosmaisiin väläyksiin.

Aikuisia ihmisiä on luokiteltu romaaniksi, yhtä hyvin se voisi olla novellikokoelma. Episodinen romaani koostuu kymmenestä luvusta, jossa yhdeksän ensimmäistä on nimetty kunkin päähenkilön mukaan. Luvuissa paneudutaan kuhunkin päähenkilöön ja hänen ihmissuhteisiinsa. Kaikki henkilöt kuuluvat luovaan luokkaan. Aluksi se rasittaa minua, mutta sittemmin se ei häiritse, koska alasta riippumatta aikuisuus on hapuilua. Viimeinen, kymmenes tarina kokoaa kirjan porukat hienosti koolle.

Kirjapiiri oli yksimielisen myönteinen. Johanna rakasti kirjan maailmaa, samoin Taru. Kumpikin haluaisi olla mukana tapahtumissa. Tarun mielestä toisaalta ollaan kovin tosissaan, mutta tyypit myös naurattavat. Surullista ja traagista on muttei synkkyyttä, täydensi Johanna. Kuvaus tuntui niin todelliselta – taitava kerronta teki vaikutuksen.

Vain minun oli vaikea päästä tekstin imuun, mutta veihän se mukanaan, ja elävä henkilö- ja tilannekuvaus alkoi viehättää. Eritoten ihastelen kirjan loppupuolta, ja loppuhuipennuksen tunnelma ja elokuvallisuus jättää koko kirjaan hyvän jälkimaun.

Kirjan vanavedessä myös katsoin Seurapeli-elokuvan, joka sekin valottaa noin 35-vuotiaiden aikuisuusproblematiikkaa ja jonka tekijäjoukkoon Forsström kuuluu – ja kyllähän leffan henkilöiden elämäntilanteet ja koko tunnelma ovat Forsströmin kirjan kaltaisia. Taru ja Johanna olivat nähneet leffan jo teatterilevityksessä, siihen ihastuneet ja minulle monesti suositelleet.

Kaikkien meidän suosikki oli kirjan kuvaus kvartetista, jossa ihmissuhteet sotkeutuivat. Ihastelimme kuvauksen elävyyttä ja henkilöiden uskottavuutta. Toisessa kirjan episodissa yhteinen inhokkimme oli kauhea vanhempi mies, joka piti nuorta naisystäväänsä lattiarättinä. Onneksi nainen pääsi eroon pöyhkeästä kaikkitietävästä. Näistä hajahuomioista päädyimme yhteiseen toiveeseemme: Forsberg jatkakoon pian kirjallista tuotantoaan.

Jan Forsström

Aikuisia ihmisiä

Teos 2020

romaani, novellistinen

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Niklas Ahnberg: Isät jäävät merelle

Niklas Ahnbergin haastatteluista selviää, että oman isän puhumaton suhde poikaansa ja isän kuolema vaikutti esikoisromaaniin Isät jäävät merelle (WSOY 2021). Romaanissa Benjamin saapuu keväällä Kökarille isänsä uurnan kanssa, koska veneily ja kyseinen saari on ollut isälle rakas. Tuhkien sirottelu siirtyy elokuulle, koska saarella sattuu ja tapahtuu kesän mittaan monenmoista.

Nelikymppisen Benjaminin elämä on solmussa liiketoimien ja avioliiton romahduksen vuoksi. Kouluikäinen poika Isak kärsii vanhempien erosta, ja se ilmenee mutismina. Isak saapuu juhannuksen jälkeen saarelle, keskelle saarelaisten suhdesotkuja, joihin Benjamin on jo onnistunut sotkeutua. Benjamin asuu yksinhuoltaja-Erikan luona, tutustuu ex-alkoholisti Noaan ja saa selville salaisuuksia. 

Olimme kirjapiirissä kovin samanmielisiä. Kökarin kuvaus miellytti, sillä merellinen ympäristö välittyi hyvin. Romaani oli runsas ja tarinankuljetukseltaan aaltoileva. Yhteen kesään mahtui paljon käännekohtia, ja koimme, että kirjaan oli jäänyt liikaa tavaraa ja henkilöille kasautuvia ongelmia. Ratkaisuissa oli ennalta arvattavaa, ja työlästyimme lukijaa aliarvioivaan yksityiskohtien toistoon. Siksi kokonaisuus ja kerronta tuntuivat hiomattomilta.

Kirjan lopussa lämpenimme henkilöiden poukkoilevuudelle ja ärsyttävyydelle, elämänkaltaiselle ennakoimattomuudelle sanoissa ja teoissa. Puhumattomuuden siirtyminen sukupolvelta toiselle ei aiheena tuntunut kuitenkaan kovin tuoreelta. Ehkä romaanin vahvuus oli kuitenkin se, että paljon jäi kesken – niin kuin ihminenkin on aina keskeneräinen.

Löydän yhtymäkohtia Ahnbergin romanista Isät jäävät merelle Forsströmin Aikuisia ihmisiä -romaaniin siinä, että aikuisuus on lumetta: epävarmuuksia ja kommunikointikyvyttömyyttä ei mikään ikä voita. Eli ei kukaan tiedä, mitä aikuisuuden olisi tarkoitus olla, koska ihminen ajautuu erheestä ja sattumasta toiseen. Hetkittäiseen iloon kannattaa tarttua.

Niklas Ahnberg

Isät jäävät merelle

WSOY 2021

esikoisromaani

182 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kiven Kullervosta selkoa

Aleksis Kiven Kullervo-näytelmä palkittiin ensimmäisenä suomalaisena tragediana, mutta SKS vaati siihen muutoksia, joten julkaisunsa se sai muutamaa vuotta myöhemmin, 1864. Kalevalan runoihin perustuvaan näytelmään Kivi teki omia ratkaisuja, vaikka juoni seuraa esikuvaa.

Kullervon hurja päähenkilö on kokenut kovia, eikä hän osaa hallita tunteitaan eikä tekojaan. Tarina on ajaton: kosto elää ja väkivalta käy ainoaksi ratkaisumalliksi. Sitä sattuu meillä ja muualla koko ajan. Kullervolla on siten yhä paljon kerrottavaa. 

Kullervon tragedian voima ei ole vähentynyt, eikä sen vaikutus laimene, kun nykylukija sen lukee. Kieli on monimutkaista ja ilmeikästä – ja siinä sen voima ja heikkous. Heikkoudella tarkoitan sitä, että monelle lukijalle voi tulla ongelmia ymmärtää kiemuraista ilmaisua. 

Siksi selkokielinen Kullervo antaa mahdollisuuden tutustua Kullervoon ja hänen tarinaansa. Kirja kuvaa esimerkiksi Kullervon mielen muutoksia, vuorovaikutuksen ongelmia ja omien tekojen kohtaamisen vaikeuksia. Väkevät voimat vievät nuoren miehen kauheudesta toiseen. Pahojen tekojen ja onnettomien yhteensattumien lisäksi tarinaan sisältyy mytologista runollisuutta.

Selkomukautuksessa tarina ja tunnelma säilyvät, vaikka kielen rakenne ja sanasto täytyy muokata helpoksi. Selkoistuksessani saattaa olla paikoitellen vanhaa sävyä tunnelman takaamiseksi, mutta tälle päivälle tuntemattomat ilmaisut ovat vaihtuneet helpoksi kieleksi. Lisäksi näytelmä on selkomukautuksessa muuttunut kertomukseksi.

Esimerkiksi Kiven näytelmässä Kullervo sanoo näin:

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Selkomukautuksessa muuttuvat sanat ja lauseiden rakenne:

Kuivat männyt vapisivat vuoren päällä,

ja suuret linnut huusivat ja pakenivat,

kun kova, vihainen tuuli vinkui.

Myrskyssä kuulin koston huudon,

ja siksi minua painaa synkkä kauhu.

Kullervo-kirjaan lisäsin tieto-osuuden, joista uudet Kullervon lukijat saavat perustietoja Aleksis Kivestä, Kalevalan Kullervo-runoista ja Kiven siihen tekemistä muutoksista. Lisäksi kirjassa on lyhyt kuvaus, mitä ratkaisuja tein selkokertomuksessa.

Vaikka Kullervo ei ole mikään hyvän mielen tarina, siitä on moneksi. Siksi väkevä kertomus on nyt kaikenlaisten lukijoiden saavutettavissa. Kirjan voi ostaa kustantajan eli Laatusanan verkkokaupasta.

Kirja sopii myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden, suomi toisena kielenä sekä taiteen ja luovan ilmaisun opetukseen. Olen tehnyt kirjaan myös selkokielisen tehtäväpaketin, joka on tarjolla Äidinkielen opettajain liiton sivuilla jäsenille ilmaisena ja muille maksullisena.

Kullervo aloittaa Laatusanan kotimaisten klassikkokirjailijoiden teosten selkosarjan. Lisää on siis luvassa tulevina vuosina.

Aleksi Kivi

Kullervo

selkomukautus Tuija Takala

kansikuva Siru Tirronen

Laatusana 2021.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Kaksi vähän erilaista jännäriä

Englannin kielialueen jännärijulkaisuista poimin kaksi kirjaa, jossa on omanlaisensa tunnelma. Kummassakaan eivät etsivät tai rikostutkijat esitä pääosaa vaan rikos, mahdollinen rikollinen ja ihmissuhteet. Lukijaa kirjat kieputtavat arvailemaan, kuka teki mitäkin ja miksi, jolloin jännite pysyy yllä. Veri ei virtaa yltiöpäisesti, vaan inhimilliset tragediat korostuvat.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson?

Maud Dixonista tiedetään, että hän komeettamaisesti suosioon singahtanut kirjailijatähti, joka pitää yksityisyytensä tiukasti piilossa. Nuori Florence on kustantamossa töissä, sekoilee ja saa potkut sekä yllättävästi sen jälkeen pestin salaperäisen Dixonin assistenttina. Vaikka työ edellyttää täyttä vaitiolovelvollisuutta, Kirjailijuudesta haaveileva Florence pitää käännettä onnenpotkuna.

Alexandra Andrewsin dekkarissa Kuka on Maud Dickson? (Otava 2021) odotuksia nostaa kirjaliepeen mainos, jossa kirjaa verrataan Patricia Highsmithin Ripley-sarjaan. Ote on kyllä verrokkia kevyempi, vaikka moraalikysymyksiä saa nytkin miettiä.

”- – jos elämänsä käyttää siihen, että tavoittelee oikeudenmukaisuutta, saa aina pettyä. Sitä ei maailmassa ole. Ja jos olisi, se olisi tylsää.”

 Juoni kulkee mukavasti ja naisten työsuhteen kuvaus tuo koko ajan uusia käänteitä. Reissu Marokkoon lisää tapahtumatempoa, ja monesti tilanteet yllättävät. Henkilökuvauksen syvyydestä kyllä kerronnassa tingitään sitä mukaan, mitä pitemmälle tarina etenee, mutta on tarina viihdyttävä.

Alexandra Andrews: Kuka on Maud Dickson? Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Otava 2021, 368 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli

Kuin kytevä tuli (Otava 2021) kätkee sisäänsä monen henkilön tarinat, jotka näppärästi kytkeytyvät toisiinsa kahden – tai oikeastaan neljän – eri aikoina tapahtuneiden kuolemantapausten vuoksi. Ainakin kaksi niistä on murhia.

Paula Hawkins on jo aiemmin Nainen junassa -kirjassa osoittanut, että hän osaa sutjakkaasti kuljettaa risteileviä juonia ja henkilöitä. Nyt uutuusjännärissä lapsensa 15 vuotta sitten menettänyt pari on keskellä sukulaisten kuolemaa, jonka selvittelyihin sotketaan tai sotkeutuvat syrjäytymisvaarassa keikkuva nuori Laura ja vanha Irene-rouva. Lisäksi erikoinen nainen asuntolaivalla… Ei siitä sen enempää, mutta mukana kulkee vielä ammoin ilmestynyt romaani, jonka juoni saattaa olla varastettu.

Pidän romaanin henkilökuvauksesta, etenkin nuoren Lauran ja vanhan Irenen seurassa viihdyn, sillä heidän näkökulmistaan hienosti kyseenalaistetaan stereotypioita. Heidän kannaltaan Hawkins kuvaa eritoten yksinäisyyttä, kokemusta muiden tavasta ohittaa toisten tunteet ja kokemukset. 

Paula Hawkins: Kuin kytevä tuli. Suomentanut Markku Päkkilä

Otava 2021, 286 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Kirjoittajaparien kirjat suomen kielestä

Juhlin itsenäisyyspäivää äidinkielen voimin. Minun äidinkieleni on suomi, ja siksi olen valinnut kaksi kirjaa siitä. Arvostan monikielisyyttä, ja monikielisyys kuuluu Suomeen niin kuin on aina kuulunut. Valtakieli on kuitenkin suomi, ja olen iloinen, että siitä kirjoitetaan populaaristi ja innostetaan ihmettelemään kielen alkuperää, kehittymistä ja muuntautumiskykyä. Lisäksi voi riemastua puuhailusta kielen kera. 

Ville Eloranta & Lotta Jalava: Sana sanasta

”Tuttujenkin sanojen ja nimien taustalta löytyy yllättäviä kehityskulkuja, kun alun perin konkreettiset ilmaukset ovat saaneet abstraktin merkityksen tai muista kielistä lainatut ilmaisut ovat alkaneet suomessa elää omaa elämäänsä.”

Ja sen lisäksi sanoja johdetaan, yhdistetään ja kehitettään tarpeen mukaan. Esimerkiksi 1900-luvulla on ollut lukuisia kilpailuja, joissa on etsitty osuvaa suomenkielistä vastinetta uudelle ilmiölle. Niin sai sellofaani vastineekseen kelmun tai reklaami mainoksen. Joten kielen elastisuus ja ilmaisuketteryys herättää ihmetystä ja ihastusta, ja sellaisia tuntemuksia herättää myös kirja Sana sanasta (Tammi 2021).

Ville Eloranta ja Lotta Jalava ovat koonneet populaarin etymologiateoksen. Se on jaettu lukuihin teemojen perusteella, ja erityiskiitoksen kohdistan eloisasti nimetyille luvuille: kekseliästä, juuri sellaista kuin kielen monimerkityksellisyys ja osuvuus antaa myöden. Ja teksti on muutenkin luistavaa ja ilmeikästä.

Entäpä tämä tämänpäiväinen juhlakalu, Suomi – mikä on sanan alkuperä? Jotkut sanat säilyttävät salaisuuksia, ja suomi on yksi sellaisista. Teorioita on riittänyt ja uusia odotellaan. Ehkä suomi on samaa perua kuin kantasaamen kantasana säme (saamehäme ja suomi), ehkä jotain muuta, mutta kenties se vielä selviää: joka tapauksessa kielitieteen keinot kehittyvät yhä. Se on vissi, ettei mitään Suomi suomalaisille -realiteettia ole ollut koskaan:

”Varmaksi voi jo sanoa, että nimi Suomi on syntynyt osana eri muinaiskansojen monipuolista vuorovaikutusta sekä kielten pitkäaikaisia ja monivaiheisia muutoksia.”

Tämä kirja ei ehkä sovi kannesta kanteen ahmittavaksi, vaan luku silloin tällöin nautittavaksi. Tuhtia tavaraa se on paljastaessaan sanojen taustoja. Asiaan vihkiytyneelle ei ehkä Sana sanasta uutta tursua, mutta esimerkiksi itse olen autuaasti unohtanut muinaisia suomen kielen opintojani ja tässä välissä on kertynyt paljon uutta tietoa, joten kielen kerroksien ja sanasyntyjen ammattitaitoinen availu tuntuu minusta kerrassaan viihdyttävältä.

Ville Eloranta & Lotta Jalava

Sana sanasta. Suomen kielen jäljillä

Tammi 2021

tietokirja

286 sivua.

Ostin kirjan.

Suvi Kaipainen & Annamari Saure: Äimän käkenä

Miten muikea ajatus koota harjoituskirja kielenkäytön kertaukseen ja harjoitteluun juuri tällä tavalla, rennosti ja ilomielin: 

”Tämän kielikirjan tavoite on innostaa nauttimaan kielestä ja tekemään kielellisiä havaintoja. Kirjoitusvirhe ei ole maailmanloppu, vaan joskus se saa meidät huomaamaan ilmaisun piileviä tasoja ja kirvoittaa iloista naurua.”

Kyllä minulla on hymy hyytynyt, kun olen huomannut painettuun tekstiin jääneet kielimokani, mutta ymmärrän täysin Suvi Kaipaisen ja Annamari Sauren tarkoituksen. Äimän käkenä sysää kertaamaan kielenhuoltomielellä sääntöjä ja havaitsemaan poikkeamia. Kirjan alaotsikko paljastaa kirjan luonteen: Äidinkielen puuhakirja aikuisille.

Voi olla kielen ammattilainen amatööri tai aloittelija, kaikki käy! Äimän käkenä -kirjan avulla treeni on valaisevaa ja hauskaa. Joka luvun alku johdattelee aiheeseen, ja joka luvussa on tiivistys tietolaatikossa, jokunen vinkki myös – muu osa täyttyy harjoituksista. Kirja käy läpi tyypillisiä kielenhuollon osa-alueita alkukirjaimista pilkkuihin, sananmuodostuksesta sanajärjestykseen, lauseenvastikkeista sanontoihin perinteisin oikeat vastaukset -menetelmin. Tai sekin todetaan, että aina ei ole yhtä oikeaa vastausta.

Kielen havainnointi on hauskaa, sitä Äimän käkenä todistaa – kuten myös sitä, että omaa kielenkäyttöä kannattaa viilata. Ja muistaa:

”Jokaisen ilmaisu on persoonallista, ja joskus tahattomat virheet ilmaisevat enemmän kuin mihin penaalin terävinkään kynä kykenisi.”

Suvi Kaipainen & Annamari Saure

Äimän käkenä. Äidinkielen puuhakirja aikuisille

SKS 2021

Tieto- ja puuhakirja

158 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Pirkko Saisio: Passio

”- Minä haluaisin lahjoittaa pois tämän korun, mutta en voi.

Miksi ette?

Koska edes ette te pysty antamaan vastausta sille, onko tällä korulla kyky lukea hyviä ja pahoja ajatuksia ja toteuttaa ne. Minulla ei ole oikeutta raskauttaa kenenkään elämää tällä korulla, tämä olkoon minun ristini, minun kannettavaksi tarkoitettu. Tämä käärme pilkkaa minua, ja ilmeisesti teitäkin, veli Abramo.”

Näin sanailee firenzeläinen ruhtinatar 1400-luvun lopussa, ja siitä lähtee liikkeelle jalokivin ja timantein koristeltu hyvän ja pahan tiedon puuta kuvaava kultakoru, joka muuttaa monta kertaa muotoaan, kunnes sen jäänne päätyy 1950-luvun Suomeen.

Pirkko Saision romaani Passio (Siltala 2021) sisältää seitsemisen romaania romaanissa. Kirja jakautuu paikannimin nimettyihin osiin, ja paikkojen lisäksi vaihtuu aika. Keski-Euroopan ja Helsingin lisäksi tarinat viivähtävät eri aikoina Venäjällä ja Virossa. Tarinoita yhdistää jossain muodossa korujäänteet, jotka eri ja yllättävin tavoin ilmaantuvat henkilöiden elämään. Veijo Meren Yhdeksän miehen saappaat saavat täten kimmeltävän seuraajan kotimaisessa kirjallisuudessa – tyystin omanlaisesti historiaa muovaavan teoksen.

Passio tarkoittaa sävellystä kristuksen kärsimyshistoriasta, ja monimuotoisia kärsimyksiä kirjan henkilöt kohtaavatkin. Lukija ei kärsi. Vaikka romaanin paksuus alun perin minua kauhistutti, kerronnan veto vei ahmimaan. Saision kerronta soljuu ilmeikkäänä, ja lyhyet kappaleet kirkastavat ajatusta, samalla jouduttavat lukemista.

Passio on elämys. Romaanin joka osa upottaa tilanteisiin sekä henkilöiden tunnemaailmaan ja vuorovaikutukseen. Koskaan ei voi etukäteen arvata, minkälainen kuvio on kyseessä. Käyn esimerkiksi krakovalaisen juutalaisperheen kosintakriisissä siinä kuin Katariina Suuren hovin liehittelyn liepeillä. Vaikutun, miten menevät myttyyn ihmisten haaveet ja kohtaamiset. Heittäydyn hetkiin, jolloin dialogi liittää minut henkilöiden vuorovaikutuksen vaihteleviin virityksiin.

Saisio sekoittaa realismia ja maagisuutta. Jos passio viittaa kärsimykseen, voi siitä johtaa sanasisältöä myös intohimoon. Ne näyttäytyvät romaanissa rakkautena, rahana ja aatteina. Moni henkilöistä ei usko ylösnousemukseen, silti erilaiset uskonkysymykset virtaavat heissä.

Minulle kirja kiteytyy moniääniseksi sävelmäksi elämästä, jossa ihmisestä itsestään ei jää mitään jäljelle, vaikka jokainen sisältää ainutkertaisen, ainutlaatuisen tarinan. Ihmiset ja tarinat häviävät (tai häviäisivät ilman kirjallisuutta).

Ehkä eniten minussa kihelmöivät vastakohtaisuudet ja ristiriitaisuudet, joita kirjan henkilöissä arvaamattomasti ilmenee. Ja se sama ihastuttaa kuvaustavassa, vaikkapa näin:

”Simeon-täti oli tullut apuun, ja tyhjää kangasta täyttämään hän oli ommellut tauluun laivan, joka näytti miesten kengältä.”

Kirjan mittaan tapaan eri aikojen köyhälistöä, porvarispiirejä ja aatelisia. Ainoa ympäristö, jossa ajatukseni harhailee, on Stalinin ajan vankileiri, mutta senkin ilmapiirin kuvauksen terävyys pitää minut hereillä. Tässä romaanissa Saisio velhona virittelee virkkeet valtaamaan pinnan ja pinnanalaiset. Koen samoin kuin yksi henkilö keväällä 1700-luvun Krakovassa ja toinen toisaalla paljon myöhemmin 1910-luvun Helsingissä (ja kyllä, olen kurkihullu):

”Tulisivat vaaleat yöt ja kottaraiset ja pääskyt ja kurjet, ja ne lensivät kohti pohjoista, kohti yhä vaaleampia öitä ja jättäisivät jälkeensä oudon kaipauksen, jossa olisi paljon melkein kirvelevää onnea.”

”Ja yhtäkkiä keväisen kurjen äkillinen, metallinen trumpetti, sen lento taivaalla, joka räjähti siniseksi ja ulottui äärettömyyteen, niin että hetkeksi paikka ja aika sulivat yhteen korkeaksi huminaksi, epätodelliseksi musiikiksi, ja silloin oleminen muuttui elämiseksi.”

Tämän vuonna Finlandia-veikkailuni menivät metsään, vaan ihmekös tuo: virallinen kolmihenkinen raati oli omaa mieltään ja lopullinen diktaattori omaansa. Saamme kaikki pitää kantamme, vaikka vain yhdelle teokselle osui palkintotitteli. 

Nyt Passion luettuani en ihmettele sen paikkaa ehdokkaana, sillä täyteläinen tarinoinnin taituriteos valloitti myös minut. Historiallisen romaanin sekä seikkailevien tarinalinjojen ystävänä nautin, hykertelin, tulin yllätetyksi ja ravituksi. Hieno teos.

Pirkko Saisio

Passio

Siltala 2021

romaani

732 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani