En voi ohittaa kirjaa, jonka nimi jo herättää väkeviä mielikuvia, ja jaan oitis kokemuksen, sillä minua lähellä on kuusikko, jonka läpi minun on todellakin säännöllisesti kuljettava. Siksi suurin odotuksin tartun Veera Sylviuksen runokokoelmaan On todellakin kuljettava kuusikon läpi (Enostone kustannus 2023). Odotukseni täyttyvät.
Aluksi on heti todettava, että Sylviuksen runokokoelma vastaa makumieltymyksiäni. Kielikuvissa käytetään luontometaforia, runot ovat lyhyitä sisällöstä tinkimättä ja sana-asettelut avautuvat avoimiin tulkintoihin. Minuun iskee muutaman rivin runot, joissa yhdistetään havaintoja, konkreettisia ilmiöitä ja kiteytys, ristiriita tai häiriö.
•
Kokoelma avataan avaruudellisin asioin, mutta itse runoissa ei liikuta sfääreissä vaan kuusikossa, tuntureilla, lammen rannalla ja muissa paikoissa luonnossa tai luonnon reunamilla. Erityisesti pidän runoissa siitä, että runon puhuja ei erota itseään vaan toimii kokonaisena, yhtenä luontoilmiöiden kanssa, esimerkiksi: ”metsästä löytyy hirven uni / asetun sen syliin lepäämään”.
Runoissa konkretia kohtaa unen, suru toivon, kommunikointikyvyttömyys kyvyn kohdata. Mietin runojen melankoliaa: se ei upota apeuteen vaan johtaa kaipuuseen. Kaipuuseen sisältyy kaikki, mitä ei voi tavoittaa vaan saa vain syrjästä kiinni.
”Runot ja unet hengittävät toisiaan
yön kaleidoskoopissa
totuuden valtakunta
tarttuu päivän helmoihin
metsä kasvaa puoleeni”
•
Runojen kauneus ei ole söpöstelevää vaan ankkuri hyväksyä elämään kuuluva. Aloitan kokoelman hajoittajaeliöiden seurassa, ja kirjan lopussa pysähtelen monesti kuolemassa, vaikkapa näinkin totaalisesti: ”Kuolema tulee elämän levyisenä rintamana”.
Runokuvastossa nimetään luontokappaleita (myös sielunlintuni kurki ja sen kevättrumpetti) ja kuljetetaan erilaisiin maastoihin: metsä, suo, tunturi, meri ja lampi. Lampi edustaa janan ja suoraviivaisuuden vastakohtaa eli pyöreää, ääretöntä. Metaforisuus viehättää minua, joten kahlaan runojen herättämissä mielikuvissa.
Tunnen, että pääsen hengittämään vapaasti kirjan sanakuusikossa ja muissa maisemissa. Saan sijoittaa omat maisemani Sylviuksen runoihin. Runot kommunikoivat, päästävät läpi tuntemuksia, tunnelmia ja ajatuksia ja säilyttävät sopivasti salaisuuksia.
”Seisoa tuvassa, katsoa yölliselle merelle
istua pöydän äärellä, ajatella itsensä tuuleen
astua yöhon, olla ääniä täynnä”
•
Veera Sylvius: On todellakin kuljettava kuusikon läpi, Enostone kustannus 2023, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Kiitos Tui,
Kivitaskussa on suloinen, viileä aamu. On aivan tyyntä.
Sinulta tuli niin puhutteleva kurjasuositus, että tilasin sen heti ja jonotan sitä numerolla yksi.
Kaunista kesäistä päivää!
Ritva
Kiitos ihastuttavasta avauksestasi! Eihän tämmöinen metsäntyttö muuta järkevää kuin laittoi tämän oitis varaukseen:)
Juuri noin pitää lyyriseen kuusikkoon mennä!
Ritva, kiitos samoin kauniita toukokuun päiviä – kuusikossa kenties, sanoin ja näköhavainnoin.
Oijoi, kylläpä vaikuttaa viehättävältä. Lisään lukulistalle, luontometaforat vetävät puoleensa.
Uskon, että nämä runot säväyttävät!
Lainasin kirjastosta ja ensi lukemalla tykkäsin melkein kaikista runoista.
Kun luin niitä uudestaan, huomasin, että ne muodostivat tarinan, joka oli surullinen. Sen voi lukea hyvästijättönä kuolleelle rakastetulle.
Eli: jokainen lukee runot eri tavalla. Tämän kirjan voi tietysti lukea myös vain luontorunoina.
Siinä on runouden voima, avaruus ilmaisussa ja tulkinnassa.