Kaksi kirjaa vanhemman itsemurhasta, kaksi kasvutarinaa. Kumpikin kirja asetetaan romaanin lajiin peittelemättä omaelämäkerrallisuutta.
Maaliskuisena iltana pääsin kuuntelemaan Meri Eskolaa ja Venla Pystystä WSOY:n tilaisuuteen. Kirjailijat tunnistivat toisissaan risteilevät tunteet: katkeruus ja viha ovat yhtä tuttuja kuin rakkaus – tai rakkauden kaipuu. Kumpikin kertoo romaanissaan, millaista jälkeä jättää lapsena koettu hylkääminen.
Kummatkin ovat sanankäyttäjinä ammattilaisia, toimittajia. Heille on tuttua aineiston kerääminen, haastattelut ja tiedon koonti. Romaaneissaan he ovat kääntäneet kurssia fiktion puolelle, mikä tarkoittaa ilmaisutavan vapautta. Kummankin kirjassa on päädytty sinuttelemaan itsemurhan tehnyttä vanhempaa, kummassakin kiukku välittyy, kummassakin menneen perkaaminen sekoittuu minäkertojan elämänvaiheisiin aina kirjoittamishetkeen saakka, ja kummassakin käsitellään myös suhdetta eloon jääneeseen vanhempaan, omiin miessuhteisiin ja lapsiin.
•
Eskolan ja Pystysen romaaneissa on siis aihetasolla, temaattisesti ja psykologisesti paljon samaa. Silti kirjojen lukeminen lähes peräkkäin sopii hyvin, sopinee se myös tähän pääsiäisaikaan: kirjat ovat vakuuttavia kokemusasiantuntijoiden kärsimyskuvauksia, seurannaistodistuksia lapselle pahimmasta kokemuksesta. Väkisinkin myös terapiakirjallisuus käy mielessä: näiden romaanien kirjailijat kirjoittavat päästäkseen irti.
Romaanien minäkertojat käyvät terapiassa, eli lapsuustrauman selvittely jatkuu aktiivisena eri tavoin. Minäkertojat ovat myös erittäin tietoisia sukupolvista toiseen siirtyneistä vuorovaikutusmalleista ja mielenterveyttä kuormittavista tekijöistä, myös muiden sukulaisten itsemurhista. Kallistun kuitenkin samaan kuin näiden kirjojen kirjastoluokitus tai markkinointi: kaunokirjallisuuttahan tämä. Kummatkin kirjailijat vakuuttavat kerronnallaan. Eskolan teksti nakuttaa tiiviinä, Pystysen teksti on astetta kuvailevampaa, kieleltään avarampaa.
Kaunokirjallisesti niissä kiinnostaa minäkertojan ääni tunteiden aukaisijana, suoran ja verhotun vaihteluna. Itsetuntemuksen aukaisua saa harvoin seurata näin läheltä. Ja onhan tämä tätä aikaammekin, omakohtaisen kaunokirjallistaminen. Ajattelen esimerkiksi ranskalaista Eduard Louisia, monia muita kotimaisiakin.
Näin paljon sepustin kirjoista jo kimppana. Seuraavassa vielä lyhyet luonnehdinnat kirjoista erikseen.
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä
Meri Eskolan kirjassa Ehdin rakastaa häntä (WSOY 2023) minäkertoja kahlaa asiakirjoja ja lehtijuttuja sekä muistelee lapsuusvuosiaan ja myöhempiä ihmissuhteitaan. Kertoja kääntää kiviä perhesalaisuuden päältä, kun noin 40 vuotta on kulunut äidin itsemurhasta.
”Kiukun takana piileksii painava suru: olisin todella halunnut tuntea sinut. En tiedä käyneeni kanssasi yhtäkään järjellistä keskustelua. En muista ääntäsi, en sananvalintojasi, en nauruasi, en edes hymyäsi.”
Äiti murskautui kaasuräjähdyksessä, joka rikkoi helsinkiläisen kerrostalon. Muutakin vahinkoa syntyi, myös muille, mutta romaani keskittyy kertojan sielunvammoihin ja pitkälti äkkivääriin perhesuhteisiin. Äidin menettäminen on noin viisikymppiselle kertojalle yhä totaalinen: ”Äitini lisäksi minulta puuttuu kokonainen elämä.”
Näin, vaikka kertoja kertoo eläneensä monen edestä, olleensa jopa onnekas. Kirja pullistelee uhoa, hyökkäyksiä, syytöksiä ja kaunaa, mutta se ei peitä rakkautta ja kaipuuta. Tehokas teksti on tunnetta täynnä olematta pateettinen, koska sävyt vaihtelevat surusta sarkasmiin.
•
Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä, WSOY 2023, 204 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa
Romaanin En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) minäkertoja on seitsenvuotias, kun isä tekee itsemurhan. Venla Pystynen kuvaa todella vaikuttavasti lapsen kokemusta: eihän sen ikäinen voi tietää, miten pitäisi tuntea tai käyttäytyä vanhemman äkkikuoleman tapahduttua. Eli jo romaanin alku vie tehokkaasti minäkertojan toimintatapoihin.
”Se seitsenvuotias, pelästynyt tyttö jäi sisälleni, ei kasvanut aikuiseksi, vaikka ihoni venyi, luuni kasvoivat, raajani pitenivät. Mutta minä haluan tuosta tytöstä eroon. En kaipaa salamatkustajaa.”
Tietyllä tavalla lukija pääsee salamatkustajaksi kertojan reissuun, jolla hän selvittää isänpuoleisen sukulaisten muistoja. Hienosti kirja kuvaa sitä, miten työssään pystyvä ihminen suhteissaan peittää tarvitsevuuttaan ja mistä kaikesta se juontaa ja mihin se johtaa. Myös parisuhteiden ja oman vanhemmuuden kipupisteitä painellaan kunnolla. Käänteeksi kertojalle muodostuu isoäidin päiväkirjat ja tieto isän veljen skitsofrenian vaikutuksista kertojan isään.
Kirjan kerronta vetää mukaansa, sillä nykyhetken perhe-elämän väsymys ja entisen penkominen lomittuvat joustavasti: raskaita asioita, mutta teksti ei ole raskasta. Huojentavaksi koen toivon, reitin hyväksymiseen.
”Niin, isä, en tiedä. Ei kukaan tiedä. Tässä maailmassa pitää kai vain valita, miten suhtautua epävarmuuteen ja olemassaolon haurauteen.”
•
Venla Pystynen: En voi lakata ajattelemasta kuolemaa, WSOY 2023, 234 sivua. Lainasin: kaveri sai kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 