Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus

Saamelaisnainen Soruia on tuttu ennestään Päivi Alasalmen romaaneista Joenjoen laulu ja Pajulinnun huuto. Sarjan viimeinen osa Siipirikon kuiskaus (Gummerus 2017) jatkuu kutakuinkin siitä, mihin edellinen kirja päättyi. Soruia kertoo 1500-luvun alkupuoliskon ankarasta elämästä tuntureiden katveessa.

Siipirikon kuiskaus

Siipirikon kuiskaus alkaa väkevästi. Ensimmäinen luku syöksee minut suoraan kertojan animistismaagiseen maailmankuvaan, joka johtaa kertojan käsityksiin tämän- ja tuonpueisen yhteyksistä, enteistä ja näyistä tavallisen työnteon ja perhe-elämän osana. Alasalmen romaanissa ihailen juurevaa otetta uskomusmaailmaan, kansanparannustietoon ja tietäjätoimintaan. Kertoja on kuitenkin poikkeusyksilö, nainen, joka perii isältään tietäjän toimen rumpuineen.

Rupesin lyömään rumpua niin kuin se tuntui vaativan. Rumpu lämpeni käsissäni, ja vaajosin toiseen maailmaan. En edes tiedä, kuinka kauan rummutin. Lauloin raa’an käreällä äänellä, joka koveni korpin raakkunaksi. Lopulta ääntäni oli kamala kuulla, ja se alkoi pelottaa itseänikin. Jossain vaiheessa kuulin henkien kuiskauksen, että vastaus oli valmis.

Pidän mutkattomasta kerronnasta, se sopii kertojan suuhun. Olen aiemminkin todennut tyylin tuntuvan kronikoinnilta. Nyt kiinnitän edellistä osaa enemmän huomiota ilmaisulaajentumiin, sanojaan suurempiin tunnevaikutuksiin, sillä luontovertaukset ja metaforat kuulostavat kovin eläviltä, esimerkiksi:

Nälkäkuolema oli mielessäni ollut ruma maahinen, joka irvisteli kammimme oviaukossa, livahti sisälle ja rupesi keneltäkään lupaa kysymättä kynsimään kipeästi lasteni vatsaa.

Pääosin kronologisesti etenevä teksti tallentaa pieneksi kyläksi kehittyvää uudisasutusta ja  sukuyhteyttä. Lapin luonnon vuodenkierto määrittää elämää, sen sävyt näkyvät ja tuntuvat. Lisäksi luonto on karu elinkeino: sen antimet tarvitaan hengenpitimiksi, maksuvälineeksi ja Ruotsin valtakunnan riistoveronmaksuun.

Alasalmen kuvaus keskittyy ajanjaksoon, jossa vapaata alkuperäiskansan elämäntapaa alkaa nakertaa ulkopuolinen valtiovalta ja uskonto noitavainoineen. Jo edelliset osat toivat pirkkalaset pelottelemaan Saamen kansaa, mistä Soruia kantaa syyllisyyttä nuoruudenerheidensä vuoksi. Soruia pelkää koko aikuisikänsä edesmenneen Kaukomielen koituvan tavalla tai toisella kohtalokseen.

Romaanin loppu nousee upeasti riekon lailla lentoon. Siinä päähenkilön elämänkaari ja hänen elämänsä merkitykselliset asiat ilmaistaan riipaisevasti. Viimeiset sanat lausuu joku muu kuin Soruia, mikä silti sulkee romaanin yhtä myyttisesti kuin se alkoikin.

Olen verrannut Alasalmen saamelaisromaaneita Paula Havasteen Kertte-sarjaan (tässä), ja tämän vuoden kirja Lumen armo lähenee maantieteellisestikin Alasalmen romaaneita. Havasteen tietäjänaisromaaneita pidän enemmän historiaviihdepuolelle kallistuvina. Alasalmi tuntuu asia- ja agendaproosalta – hyvällä tavalla. Suomalaisuudestaan huolimatta kirjailija vaikuttaa autenttiselta ammoisen saamelaiselämänmenon ilmaisijalta. Tekstistä huokuu arvostus alkuperäiskulttuurin sukupolvilta toisille siirtyneisiin uskomuksiin ja tarinoihin. Ne ovat säilyneet kaikista ulkopuolisista kukistusyrityksistä huolimatta. Hatunnosto sille ja romaanille.

– –

Päivi Alasalmi
Siipirikon kuiskaus
Gummerus 2017
romaani
368 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa, esimerkiksi Kirjasähkökäyrä.
Sarja kokonaisuudessaan:
Joenjoen laulu (2013)
Pajulinnun huuto (2015)
Siipirikon kuiskaus (2017)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

2 responses to “Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus

  1. Hieno sarja ja tämähän olisi voinut olla osin faktakertomuskin. Uskon, että pirkkalalaiset ovat aikoinaan tehneet lapsia saamelaisille ja vieneet kullat ja aarteet itselleen, samalla kun ovat levittäneet ensiksi katolisuutta ja myöhemmin luterilaisuutta ja keränneet kuninkaalle veroja. Koltansaamelaiset kuuluvat tänäkin päivänä ortodoksiuskontoon. Heille se uskonto on tullut ilmeisesti Venäjältä. Tuota peura-sanaa hieman vieroksun, sillä porojahan ne ovat.

    • Peuraan minäkin kiinnitin huomiota, mutta ajattelin sen jotenkin liittyvän sitten saamen ilmaisuun. Luotettavaa kulttuurityötä on mielestäni Alasalmen fiktio: vähemmistökulttuurin elämä ja asema välittyvät. Pitäisi varmaan mennä katsomaan elokuva saamenmaa, joka kuvaa 1900-luvun asenteita saamelaisten vähemmistökulttuuriin Ruotsissa. Kun yksilön kautta asianesitetään, se menee tunteisiin, niin kirjassa kuin elokuvassakin, oletan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s