Kirjamessukokemuksia 2020

Etätyöläisenä roikun verkossa kaiket päivät. Tietoteknisten yhteyksien sijasta kaipaan päiviini välillä muuta, ja siksi ajatus virtuaalikirjamessuista ei ensin innostanut. Kirjamessuissa ovat tungoksesta huolimatta viehättäneet sovitut ja satunnaiset kohtaamiset sekä luuhaaminen vaihtelevissa haastattelupisteissä. Tätä taustaa vasten: mitä sain irti verkkomessuista?

Keskustelut jo luetuista

Olen tähän mennessä katsonut yli kaksikymmentä kirjailijakohtaamista, pääosin ”livenä”, myös muutaman tallenteena. Jotkut kirjailijakohtaamiset ovat haastattelutyyppisiä, mutta huomaan syttyväni sellaisista tilanteista, joissa hehkuu ainutlaatuisen yhdessäolon tunne ja vuorovaikutteinen keskustelu. Minulle kohotushetkiä tuottivat seuraavat keskustelut:

  • Antti Rönkä, Petri Tamminen ja Eeva Herrainsilta pysähtyivät kirjaan Silloin tällöin onnellinen mutta liikkuivat hetkessä isä-poika-suhteessa ja kirjailijuudessa.
  • Selja Ahava ja Anna Baijars jakoivat ajatuksiaan siten, että he jatkoivat lukukokemukseni lentoa romaanista Nainen joka rakasti hyönteisiä.
  • Jussi Seppänen ja Laura Friman valloittivat positiivisella arvaamattomuudellaan, ihan niin kuin teki Jussi Seppänen romaanissaan Jussi Seppänen.
  • Anni Kytömäki ja Jonna Tapanainen valitsivat romaanista Margarita näkökulmia, jotka kirkastivat lukutunnelmieni muistoja.

Keskustelut lukemattomista

Vaalin omaa kirjakokemustani siten, että harvoin luen tai tutustun muiden kirjakokemuksiin ennen kuin itse luen kirjan tai olen lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä. Siksi pääsääntöisesti välttelen juttuja, jopa kirjailijahaastatteluja kirjoista, joita en ole vielä lukenut. Joskus houkutus on liian suuri, eikä ehdottomuus missään asiassa taida olla tervettä. Siksi:

  • Susan Heikkinen ja Katja Kallio paneutuivat torstaina Seilin saaren sairaalamenneisyyteen siten, että latasin oitis verkkokirjana Heikkisen kirjan Pullopostia Seilin saarelta. (Luin sen heti messulauantaina: moottoritie hurisi renkaiden alla mutta minä kuljin 1900-luvun mielisairaanhoidon historiassa yhden henkilön taipaleen verran.)
  • Juha Hurme ja Jussi Tiihonen tarjosivat viihdyttävän hetken Suomesta. Enpä usko, että rento jutustelu riisti minulta juoniyllätyksiä.
  • Ella Kanninen ja Baba Lybeck saivat minut uskomaan, että tarvitsen kirjamatkaa marraskuun pimeille illoille, siten Kannisen kirjasta Minun Italiani ehkä tulee minun Italiani.
  • Tarja Halonen ja Katja Merikallio saivat minut tuntemaan ylpeyttä naispresidentistämme, joka toimii virkakautensa jälkeenkin kunnon ihmisen maailmanparannusmentaliteetilla.

Tallenteisiin

Kirjafiesta voi siis jatkua, koska tallenteita voi katsoa pari viikkoa. Siksi lauantainen 400 kilometrin edestakainen ajomatka hoitokotikäynteineen ja haudanhoitoineen ei sulkenut minua ulos messuista. Tallenteet pelastavat. Lisäksi niiden avulla ulkomaisten vieraiden ajatuksia on helppo seurata; ainakin Elizabeth Stroutin haastattelu oli tekstitetty.

Tulen katsomaan vielä keskusteluja, joissa on kokoavia teemoja ja useita keskustelijoita. Odotukseni ovat korkealla, sillä tällaisessa teemoitetussa aiheessa voi tulla yllättäviä ja suuntaa muuttavia ajatustenvaihtoja, kun ei olla vain yhden tietyn kirjan äärellä. Näitä ajattelin katsella:

  • Tulevaisuus äänessä – äänikirjojen nousu ja tulevaisuus (24.10. klo 11)
  • Sensuroitu! Mistä kirjailija vaikenee (25.10. klo 11.00)
  • Kuka puhuu nyt? (25.10. klo 12.30)
  • Kärlekens omöjlighet och betydelse (25.10.klo 16.00).

Loppupäätelmät

1) Arvostan sitä, että kirjatapahtumista kiinnostuneille tarjotaan poikkeusoloissa virtuaalivaihtoehto. Siksi ostin lipun.

2) Tekniset ongelmat heti messujen käynnistyttyä turhauttivat, mutta onneksi vain torstain osalta. Myönnettävä on, että kirjautumispulmat ja puutteelliset ohjeet ohjelmiin pääsyssä tai suosikkilistan hyödyntämisessä latistivat messukäynnistyksen.

3) Ruuhkaton vapaus viehätti: kahvittelin, jumppasin, siivoskelin samalla. Ja koska en kykene vain kuuntelemaan tekemättä mitään, olen jo neulonut yli metrin kaulahuivia samalla, kun olen messuillut.

4) Nämä tallenteet – voin jatkaa messuja mieleni mukaan, miten ja milloin vain (kahden viikon rajoissa).

5) Tuikkaan kriittisen piikin virtuaalilihaan, sillä näin messut ovat lähinnä isojen ja varakkaiden kustannustalojen menestyneiden kirjailijoiden näkyvyyden lisääjä. Pienkustantamot ja isojen kustantamoiden pienlevikkinen tai marginaalinen kirjallisuus eivät näissä kekkereissä näy.

6) Kirjailijoiden elinkeino mietityttää, sillä verkkotapahtuma ei todennäköisesti nostata sellaista ostobuustia kuin lukijoiden suunnitellut kirjahankinnat ja heräteostokset messuilla paikan päällä.

7) Tuuppan tämänkin: toisaalta verkko lisää saavutettavuutta, mutta on messukävijöitä, joilta verkko vähentää sitä. Näin on aina, toisaalta – toisaalta.

8) Huomaan, että etätyöläisen erakoituvaan elämäntapaan poikkeusmessut solahtivat sittenkin sujuvasti. Silti toivon ensi vuodelta vanhaa normaalia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Listaus

Esikoiskirjoista 2020

Helsingin Sanomat palkitsee taas esikoiskirjan. Palkintoehdokkaista en ole lukenut Janne Saarakkalan, Milja Sarkolan, Sini Siverin ja Elsa Töllin kirjoja. Mutta kuusi muuta ehdokasta olen lukenut.

Reetta Aalto: Vadim

Rouhea rakkauskertomus vie muutaman vuosikymmenen takaisiin taidepiireihin Pietariin. Lisää: klikkaa tästä.

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

Konstailematon novellistiikka viehättää, ja 15 novellia erilaisista, epämukavistakin olosuhteista yllättää lukijan. Lisää: klikkaa tästä.

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Parisuhteessa ei ole kaikki kunnossa. Mutta miten sille käy eksentrisessä pohjoisen lomakylässä? Lisää: klikkaa tästä.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Pienissä osissa on ihmisen osa noin sata vuotta sitten ja nyt. Nuorten kohtalot ja valinnanmahdollisuudet kuitenkin ovat muuttuneet. Lisää: klikkaa tästä.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Tuhkaan peittyneestä Lapista paljastuu vankileirien jäämiä, mutta ihmisissä palaa yhä sota-aika. Uutta näkökulmaa saa tästä esikoisesta. Lisää: klikkaa tästä.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Suomensukuisissa paluumuuttajissa näkyvät Stalinin ajan jättämät jäljet ja nyky-Venäjän historiatulkinta, mutta tärkeimpiä ovat yksilökokemukset. Lisää: klikkaa tästä.

Palkinnonjakoni

Ennustan Järvikallaksen novellien voittavan, ja sopii se minulle. Palkinnon ojentaisin myös Anna Soudakovalle, mutta puolittaisin sen Susanne Mauden kanssa. Mauden romaani Ennen kuin unohdat ei ole ehdokkaana mutta minut se voitti puolelleen raikkaana ystävyyskuvauksena ja ajankuvana, katso vaikka postaukseni: tässä.

Ehdokasjoukkoon lisäisin Rosa Clayn (tässä), jossa Vappu Kannas kuvaa sisäistyneesti yhtä poikkeuksellista ihmiskohtaloa. Myös Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit (tässä) on minun makuuni, mutta ehkä kokenutta käsikirjoittajaa ei noteerattu esikoiskirjailijaksi.

Tärkeintä on, että uutta kirjallisuutta julkaistaan ja luetaan. Ja on siitä hyvä kirjoittaakin, jotta kirjat löytäisivät lukijansa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus

Reetta Aalto: Vadim

Esikoiskirjojen joukosta poimin Reetta Aallon sekoilevasta rakkaudesta kertovan romaanin Vadim (S&S 2020). Lehtitietojen mukaan Aalto siirtää Pietarissa 1990-luvulla kokemaansa fiktioon. Romaanissa nuori suomalaisnainen opiskelee ja työskentelee Pietarissa, suunnittelee ja kuvaa elokuvaa sekä hullaantuu epäilyttävään tyyppiin, Vadimiin. Nappaan kirjasta kolme kuvakulmaa.

Ensimmäinen kuva: panoraama Pietarista

Romaanissa on kohtauksia, joissa katsotaan katolta laajalle leviävää suurkaupunkia, mutta myös kamera-ajoja, joissa poikkeillaan leveiltä paraatikaduilta porttikongeihin, kellarikapakoihin, ravintoloihin, lähiöihin ja monenlaisiin kommuunityyppisiin kämppiin. Arvaamaton, eloisa, rappiota ja runsautta pursuava kaupunki ohimenevine ihmisineen on romaanin parasta antia.

Sekä…

”Kävelimme katonharjaa pitkin vahtitornille, joka oli rakennettu toisen maailmansodan aikana ilmapommituksia varten. Maisema oli henkeänsalpaavan kaunis. Katedraalien kullatut kupolit kimalsivat ympärillämme ja tuuli pyöritti hiuksiani.”

…että

”Parvekkeelta avautuva näkymä toi mieleen ydinvoimalaonnettomuuden jälkeisen Priojantin tai piirityksen aikaisen Sarajevon, josta olin nähnyt kuvia lehdissä. Tuntui oudolta, että taloissa todella asui ihmisiä, tuhansia, kymmeniä tuhansia, ehkä satojakin tuhansia.”

Toinen kuva: rakastavaiset

Eroottinen veto parin välillä on vahva, ja keskinäinen käsitys toisen kiehtovuudesta sokaisee, mutta yhdessä olon kauneuden voittaa kauheus. Vadim taitaa olla yksi omituisimmista rakastajista pitkään aikaan. Selväksi tulee tasapainoton magnetismi, josta kertojan on vaikea päästä eroon.

Kolmas kuva: ruplatukku

Romaaniin mahtuu muutakin kuin nuoren parin sekoileva seksisuhde. Väkivalta ottaa suhteesta ja koko kaupungista osansa, ja sillä on tiensä myös isien kokemuksiin. Mielenterveys- ja päihdeongelmilla on lisäksi rooli kokonaisuudessa. Ystävyys ja spontaanit, vodkahuuruiset seurueet kuuluvat kuvioon. Mutta parhaiten jäävät mieleen tilanteet, joissa köyhä suomalainen on ruplarikas pietarilaisissa kommuuniympyröissä. Romaanista välittyy, miten kukin näkee oman kasvuympärsitönsä suodattimen läpi: ”Minun maailmani asiat eivät merkinneet hänen maailmassaan mitään.” Mutta lopulta Vadimista minulle jää ristiriitainen olo, ja niin kuuluukin.

”Olisin kai yhtä hyvin voinut sanoa aivan vakavissani haluavani kuvata sitä viehätyksen ja inhon ambivalenssia, jota ihminen kokee kohdatessaan vierautta – -.”

Reetta Aalto

Vadim

S&S 2020

romaani

160 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Pidin tietoisesti ajallista etäisyyttä Tommi Kinnusen romaanin Ei kertonut katuvansa jälkeen, ennen kuin luin Petra Rautiaisen esikoiskirjan Tuhkaan piirretty maa (Otava 2020). Tiesin kummankin liittyvän Lapin sotaan, joskin tiesin myös, että näkökulma on kuitenkin erilainen.

Valintani oli oikea, sillä kahden rankan sotamenneisyyden lukeminen sai nyt väliin ilmaa. Rautiaisen kirja tupruttaa sankkaa kokemussavua aiheesta, josta ei juuri ole fiktiota eli natsien vankileireistä Lapissa ja niiden vaikutuksista paikallisiin ja osallisiin.

Romaanissa vuorottelevat Väinö Remeksen vankileiripäiväkirja Inarista vuodelta 1944 ja Inkeri-valokuvaajasta kertova osuus Enontekiöltä vuosilta 1947 – 1950. Niitä yhdistää se, että Väinö kertoo päiväkirjoissaan muun muassa Kallesta, joka on Inkerin mies. Inkerin osuus liittyy siihen, että hän ostaa Enontekiöltä talon, tutustuu saamelaisukkoon ja hänen pojantyttäreensä Bigga-Marjaan, lisäksi taloon jää vuokralainen, Olavi. Ensisijaisesti Inkeri saapuu Lappiin etsimään selitystä, minne hänen miehensä on sodassa kadonnut.

Juoni sisältää sodanaikaisia salaisuuksia, joista on vaarallista tietää sodan jälkeenkin. Mitä tapahtui Väinölle ja hänen rakastetulleen saamelais-Saaralle? Mitä tapahtui Inkerin miehelle Kallelle? Mitä Olavi salaa Inkeriltä ja miksi? Sota ei jätä rauhaan.

”Oli niin outoa, että jotkut asiat jatkuivat samalla tavalla, vaikka ei ollutkaan enää sotaa.  Ja se vasta outoa olikin, että elämä jatkui, vaikka sota oli ollut.”

Romaanista olisi voinut tiputtaa Inkerin Afrikka-ajat, sillä Lapin sota-aiheet saamelaisteemoineen riittävät jo sakeaksi sisällöksi. Kiinnostavia sivuhenkilöitä on monta, ja vaikka iso osa romaania on sotamenneisyyden vaikutus, saamelaistyttö Bigga-Marja tarjoaa näköalaa tulevaan.

Vankileirien kauheus on sitä, mitä muissakin vastaavanlaisissa kuvauksissa. Natsien ja suursuomalaisten rotuylimielisyys sekä siihen liittyvät puistattavuudet järkyttävät. Mutta sitä ihmettelen itsessäni, että miksi kaiken julmuuden keskellä niin ilkeästi sisuksissa muljahtaa kohta, jossa päiväkirjakirjoittaja kuvailee hyväuskoista joutsenenpoikasta ja sen ampumista.

Kerrontatavan tehokkuus syntyy kiemurtelemattomasta ilmaisusta, joka ei mehusta alkuvoimaisuutta vaan vakuuttaa suoruudellaan. Ympäristön karuus, vuodenajat ja niiden valo vaikuttavat tekstiin. Näköaistimuksilla on romaanissa monia merkityksiä, ei vähiten Inkerin ammatin vuoksi. Yhteen piirteeseen kiinnitän erityishuomiota: ”Kaikkialla haisee”. Romaanissa ylikorostuvat hajuaistimukset, mihin limittyy löyhkätuntemusten ohella symboliikkaa.

Tuhkaan piirretty maa on tosien, vaikeiden asioiden äärellä. Lapin ja alkuperäisväestön moninainen riisto ja poliittinen pelinappula-asema erottuvat henkilöiden elämäntilanteiden taustalta. Hyvä, että historiaamme kytkeytyvä romaanikirjallisuus näyttää tätä.

Petra Rautianen

Tuhkaan piirretty maa

Otava 2020

romaani

174 sivua ekirjana.

Luin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Miika Nousiainen: Pintaremontti

Takanani on useita vakavia romaaneja vaikeista elämäntilanteista. Niiden kerronnassa taiteelliset ulottuvuudet ovat lisänneet kertomuksiin tasoja. Usko kestävään kirjallisuuteen on vahvistunut.

Se ei poista sitä, että päiväperhona lepattava hurmaava hömppä voi myös ilahduttaa. Kyse voi olla tarpeestani vilvoitella kuumien kirjakokemusten välillä. Joka tapauksessa Miika Nousiaisen Pintaremontin (Otava 2020) viihteellisen rento ja häpeämätön romanttisuus sopivat juuri nyt vireys- ja lukutilanteeseeni.

Pintaremontti pistää minut ensinnäkin miettimään sitä, miten romanttiset komediat niin elokuvina kuin kirjallisuutena mielletään naisille suunnatuiksi ja naisten tekemiksi. Mieleeni tulee useita hömpäksi sopivista teelmistä, jotka ovat miesten tekosia. Mutta miksi vain naisten romanssikomediat usein hömppä-leimataan ja niitä lukevat vain naiset? Miksi nousiaistyyppiset viihdehupsutukset eivät samoin tavoin leimaudu tai rajaudu? Ja tähän sopiikin Nousiaisen romaanista sitaatti:

”Jos Kolumbus olisi ollut nainen, hänelle olisi naurettu ja hänen olisi epäilty hormonipäissään navigoineen väärälle mantereelle.”

Nousiainen pelaa muutenkin sukupuolioletuksia härnäten. Romaanissa on nelikymppisiä miehiä ongelmineen, joita voisi pitää feminiinisinä – jos haluaisi tuijottaa sukupuoliyleistyksiin. Eipä tuijoteta.

Sami hermoilee biologisen kellon kuminan pauhussa, kun omien lasten äidiksi sopivaa naista ei löydy. Samin ystävistä Markus on kolmen pienen tytön väsynyt yksinhuoltajaisä ja Pesonen syöpään kuolevan isän ja muistisairauteen menehtyvän äidin omaishoitaja. Romaanissa vaikuttavat myös lapsettomuudesta piinattu Samin sisko ja leskeydyttyään uutta elämää aloitteleva äiti. Kaikki viisi henkilöä kertovat asioita omalta kannaltaan. Lisäksi näyttäytyy Pintaremontti-bloggaaja ja jää perin pinnalliseksi mutta henkilöitä hupisitovaksi hahmoksi.

Kuten kutistetusta esittelystäni käy ilmi, romaanissa viistetään monia raskaitakin aiheita. Aihelmia on vielä enemmän kuin tässä paljastan. Mahdollisesti ihan liikaa, ennalta arvattavaa ja laskelmoituakin. Syväluotauksia ei kannata kaivata, pintapuolisuus kuuluu käsittelytapaan, mutta voi kirjasta poimia silti kipeitä asioita ja nykyelämätotuuksia.

”Mikähän helvetti tätä maailmaa vaivaa? Kaikki indikaattorit osoittavat, että vauraus, hyvinvointi, vapa-aika ja onnellisuus lisääntyvät, mutta silti kukaan ei vaikuta olevan tyytyväinen omaan elämäänsä?”

Nousiainen muuttaa henkilöidensä elämäntarinoiden kurssin positiiviseen, ja kerronta saa suoraviivaisuudellaan, sanailullaan ja tilannekomiikallaan minut useasti naurahtelemaan. Hyväntahtoinen tavallisuuteen taiottu romanttisuus painottuu, ja tuloksena on onnellisten loppujen satumaisuus. Tämä on jokin genre (Eve Hietamies yksinhuoltajaisätarinoineen tulee verrokkina mieleen), jossa romaani rakastaa ongelmia, arkea ja epätäydellistä elämää, uskoo selviytymiseen ja tosikkoimaisuuden välttelyyn. Hymyillen ja hörähdellen itkun läpi, oletan. Tosiaan, miesitkua kirjassa piisaa!

Siispä Pintaremontti on viihdyttävä hupsutus. Ihmettelen, jos se ei siirry kesäteatterinäytelmäksi tai elokuvaksi.

Miika Nousiainen

Pintaremontti

Otava 2020

romaani

207 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen: Joki

Verikekkereiden yksityiskohtainen kuvaus ei minua juurikaan innosta, vaikka välillä luen dekkareita ja törmään niissä myös veriroiskeisiin ja ruumisriekaleisiin. Jännitysviihteessä on nykyisin yhä enemmän valinnanvaraa, joten cozy crime -dekkarit ovat varteenotettava vaihtoehto karkeuksia vältteleville. Ne vievät jännityskertomuksiin, jossa rikostapauksia selvittävät kotoisesti siviilit tai poliisin liepeillä häärivät yksityisyrittäjät.

Kuuluisimpia kotoisuuskriminalisteja taitavat olla Agatha Christien, Alexander McCall Smithin ja Alan Bardleyn sarjojen mysteeriselvittäjät. Tapahtuu siis rikos, yleensä murha, mutta ronskit yksityiskohdat väkivallassa väistetään, samoin suorasukaiset seksuaaliset teot. Usein selvittelijät ovat feminiinisiä. Samoin suunnin toimivat kotimaiset cozy-kertojat, esimerkiksi Eppu Nuotio, Tuija Lehtinen, Mirjam Lohi ja Minna Lindgren.

Ja tässä vaiheessa siirrynkin sujuvasti kustannustoimintaan. Vaikuttaa välillä sattumankaupalta ja tuuripeliltä, saako käsikirjoitus tunnetun kustantajan. Luin juuri kotoisuusjännärin Joki, joka ihan hyvin voisi olla Otavan, Tammen, WSOYn, Kariston, Bazarin ja niin edelleen valikoimassa, mutta ei ole vaan omakustannus. Joki-dekkarin päähenkilöt ja tapahtumat kuljetetaan sujuvasti alusta loppuun, ympäristökuvaus on elävää eikä muutenkaan kielellisistä kerrontavalmiuksista ole epäselvyyttä. Eli siis kokonaisuus ei eroa mitenkään esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde -sarjan tasosta tai cozy-tyylistä.

Vertaus Ellen Lähteeseen ei ole sattumaa. Joki-romaanissa toimitaan myös Turussa, ja mahdollista rikosvyyhteä innostuu selvittämään yli viisikymppinen nainen, joka on otteissaan ennakkoluuloton, omaperäinen ja sosiaalisesti taitava. Uskon, että Ellen Lähde -sarjan lukijat syttyisivät myös Kati Berg tutkii -dekkarista.

Kati Berg tutkii -sarjasta on siis ilmestynyt ensimmäinen osa Joki (BoD 2020). Kirjan takana on kirjoittajapari Eeva Kiviniemi ja Tanja Pietikäinen. Yhteistyö vaikuttaa tekstin tasolla saumattomalta. 

Kirjan päähenkilö Kati Berg on työtön historiatutkija, jolla on aikuiset lapset ja jonka mies on tutkimassa Amazonin luontoa. Kati asuu nuorisokommuunissa, käy työllisyyskurssia ja yrittää solmia entistä parempaa suhdetta Milla-tyttäreen, joka on Turussa poliisiharjoittelussa. Kati havaitsee outoja hukkumis- tai läheltä piti -tapauksia, lisäksi Aurajoen rannan puissa on kummallisia puumerkkejä.

Kati kuvataan hyväntuuliseksi hippihörhöksi, joka huolehtii ympäristökysymyksistä ja innostuu impulsiivisesti. Katse Katiin on lempeän humoristinen. Katista kehkeytyy kerronnan myötä kiinnostava, suurisydäminen nainen, jolla on tunneälyä ja tietopohjaa tarttua monenlaiseen tutkimukseen viittaavaan toimeen.

”Ehkä sitä, mikä on tärkeää ja hyödyllistä, ei todellakaan voi mitata ihan yksiselitteisesti. Elämä voi olla vähän kuin superpallo. Jokin aivan pieni asia voi muuttaa pompun suuntaa arvaamattomasti. Katistakin tuntuu siltä, että hänen elämänsä hakeutuu kohti uutta suuntaa, joka on aivan erilainen kuin hän oli ajatellut.”

Katin elämän ja ajatusten lisäksi kirjassa seurataan Millan tunteiden heilahduksia uravalinnan ja identiteetin suhteen. Äiti-tytär-suhteen vuorovesityyppinen liikehdintä välittyy elävästi. Lisäksi tärkeä alavirtaus on ajantasaisten yhteiskunteemojen kuljettelu, esimerkiksi työllistämistoimet ja ympäristökriisiasiat. Jokin tietoaines ehkä pomppaa kirjasta luentohenkisesti, mutta se asettuu Katin persoonaan.

Rikostutkinta etenee hitaahkosti, eivätkä jännitysmomentit nostata kämmeniin hikeä, mikä kuuluukin lajityyppiin. Enemmän korostuvat osallisten ja sivullisten reaktiot. Tunnelman virittely, ihmissuhteet ja pahojen tekojen motiivien kaivelu eivät käy käden käänteessä, ja sitä prosessia seuraan mielelläni – myös sitä, syttyykö romansseja vai ei.

Rikollisen motiiviin ja loppuratkaisuun olisin toivonut jotain kuvattua tukevampaa pohjaa. Jostain syystä vierastin kirjan kohtia, joissa lainattiin kriminaalin kryptisiä pohdintoja, vaikka ymmärrän ne rakenteen ja loppuratkaisun pohjustuksen vuoksi. Muuten teksti etenee sävykkäästi, esimerkiksi dialogi toimii. Eli vietin viihdyttävän kotoisuusjännitysrupeaman Joen virratessa Turun keskustamaisemissa – ja tapaisin Katin toistekin.

Eeva Kiviniemi & Taina Pietikäinen

Joki. Kati Berg tutkii

BoD 2030

dekkari – cosy crime

257 sivua.

Kirjaa taustoittava blogi: https://www.katibergtutkii.fi/

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jenni Linturi: Mullojoki, 1950

Jenni Linturi on kirjoittanut aiemmin suvusta, joka kipuilee perhesuhteissaan Malmilla (Malmi 1917 ja Jälleenrakennus). Samalla hän on kuvannut sitä, miten historian tapahtumat ja ilmapiiri vaikuttavat. Voimakkainta on silti se, miten kirjojen henkilöt ovat kätkettyjen tunteidensa vankeja.

Mullojoki, 1950 (Gummerus 2020) jatkaa sukutarinaa. Aikaisemmista osista tutut sisarukset Lettu ja Ingeborg ovat voimissaan, mutta Lettu jää Malmille ja syrjään, sillä tapahtumat kulkeutuvat Itä-Hämeeseen, Mullojoelle, jonne Ingeborg muuttaa. Ingeborgin on tarkoitus kätkeä maaseudulle lobotomian vahingoittama poikansa Kalevi ja toisen poikansa Olavin ei-toivottu nuori vaimo Martta vauvoineen. Äidillä on suuret odotukset Olavin menestyksestä, samoin Olavilla – vaan toisin käy.

”Onko olemassa hirveämpää kohtaloa kuin se? Olla jollekin tarpeeksi.”

Mullojoki, 1950 on tavallaan surullisimpia rakkaustarinoita pitkään aikaan. Tavallaan, sillä romaani kuvaa vain mutkikasta pitkän liiton alkua. Martta on romaanin alussa vasta 17-vuotias, pyyteetön Olavin rakastaja, joka ei uskalla toivoa mitään. Välissä ovat kokemattomuus, yhteiskuntaluokka, anoppi ja tunteitaan torjuva Olavi.

”Martta vilkaisee Olavia, kädet lepäävät edelleen vatsalla. Olavi katsoo hänen ohitseen. Martta on niin avuton, tarvitseva, kuin surullinen kertomus, kuin kadulle pudonneet lehdet. Tietenkin Olavi rakastaa häntä. Kenties rakastaa. Luultavasti rakastaa. Mitä rakkaus edes tarkoittaa? Häpeää.”

Martan avuttomuuden ohella Olavin välttelevyys on tragedian ydin: ”Voisinko rakastaa Marttaa, jos minun ei pitäisi rakastaa Marttaa?” Romaani on täynnä liiton alun menetettyjä mahdollisuuksia. Se tekee Olavin ja Martan tarinasta riipivän.

”Niin yksinkertaista se on, elämän eläminen päivä päivältä.”

Ehei, yksinkertaista se ei ole mutta hyvinkin mahdollista, eli elää niin, että peittää todelliset tunteensa. Romaanissa on muutakin mutkikasta kuin Olavin ja Martan avioliitto. On Olavin odotukset ja niiden väistely, on Ingeborgin kutomat seitit muiden elämän nykimiseksi, on höpöttävä Kalevi, on Into-setä suhteineen. Ja on Martta, elämänsä alussa kuin se olisi lopussa. Tunnelma on ahdistavuuteen taipuvainen.

Romaani käsittelee tyytymisen problematiikkaa ja sen kautta onnellisuuden mahdottomia mahdollisuuksia. Romaanissa kuvataan aikaa, jolloin romaanin henkilöt eivät osaa tyytyä tai asettua ja löytää siitä mahdollinen vapautuminen ja avautuminen tyytyväisyyteen.

”Ja tajuaa, että mikään ei sittenkään ole ohi, että kaikki on vasta alkua.”

Romaani rakentuu kiinnostavasti, sillä romaanin alussa Olavi on kuollut yli 90-vuotiaana ja Martta paljastaa paljastavansa jotain salattua. Odotus kantaa halki romaanin, joka keskittyy ensimmäisiin vuosiin nuoren parin avioliitossa Mullojoella, joskin ovelasti välillä heitellään muiden aikojen asioita.

Hivuttaen juoni etenee romaanin lopun kohtalokkaaseen tapahtumaan, liiankin venyttäen. Kirjassa on sisäänlämpiävä henki, jossa arkipuuhastelu ja kätketty vievät tilan. Maalaisympäristö ja sen väki jäävät ikään kuin sumuun. Loppuosan aseen laukaus hetkeksi havahduttaa sekä kääntää henkilöt ja loppuratkaisut kiinnostaviksi.

Linturin romaanin vahvuus on ilmapiirin jännitteisyyden kuvauksessa ja virkkeiden rytmiikassa. Siitä huolimatta välillä otteeni tarinasta löystyy. En täysin keksi syytä, miksi nuokahtelen välillä. Ehkä tunteiden peittelyn asemasodassa on jotain sekä henkilöitä että minua uuvuttavaa. Se ei vie pois sitä, että juuri ihmismielen ailahdukset Linturi taitaa tallentaa.

Jenni Linturi

Mullojoki, 1950

Gummerus 2020

romaani

248 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Marisha Rasi-Koskinen: REC

Nyt tallennus päälle! Voi myös napata stillkuvia. Käynnissä on REC (S&S 2020), Marisha Rasi-Koskisen romaani. Ja millainen romaani!

”On turha takertua mihinkään, sillä kaikki liukuu.”

Saan kuvia, tallennusotoksia; saan huoneita monin kerroksin. Jos on tarve pakottaa jotain juoneksi, romaanissa on Lucas, joka ystävystyy 13-vuotiaana Colen kanssa. Cole manipuloi, ja Lucas on vietävissä. Cole uskottelee, että hänellä on kaksonen Nik, pitelemätön ja arvaamaton. Vai onko? Siitä on loppuiän seuraukset.

”Jos menee sisältä rikki varhaisessa teini-iässä, siihen ei kuole, mutta voi olla, ettei koskaan tule täysin ehjäksi.”

Lucaksen on-off-suhde Coleen toistuu aikuisuuteen. Se on yksi romaanin juonteista. On myös salaperäiset katoamiset, ja on kaukainen Z:n kaupunki vajoavine keskustoineen ja ohittuvat henkilöt tarinoineen, joissa on ympäristö-, turismi- ja some-aiheita. On sattumia, kaksoisuutta ja muuta. Ennen kaikkea ovat kuvat ja tarinat.

”Jokainen kuva sisältää totuuden, mutta yksikään totuus ei ole ainoa oikea.”

Kuvallisuuden valta hyökyy romaanista. Lucas kuvaa, Cole ohjaa, ihmisten hyllyköissä on valikoituja perhekuvia, netti pursuaa kuvia, eikä sinne ladattuja kuvia saa pois tai niitä kaikkia ei voi kukaan katsoa. Kirjassa törmää myös kuvaamisen etiikkaan ja siihen, että kuva tai kuviin suostuminen tai kuvaaminen on teko, esimerkiksi dokumenttivideo vapaaehtoisesta kuolemasta särkee, rikkoo.

REC verbalisoi kuvallisuutta. Kirjassa kuvaillut kuvataideteokset toivoisin näkeväni, vaikka niiden sanallistus on jo tehokasta. Ja toisaalta: niin verbaalisvisuaalinen kuin Rasi-Koskisen romaani onkin, se on pohjimmiltaan mielikuvaromaani siitä, mitä ei näe ja mitä on elämä.

”Ja lopulta on asioita, joita ei edes ole muualla kuin psykologisessa todellisuudessa ja jotka silti ovat tärkeitä, todellisia asioita. Jopa enemmän kuin se mikä on näkyvää.”

”Entä sinä”, Lucas sanoi, ”omistatko sinä oman tarinasi?”

Rasi-Koskisen romaania ei voi kuvailla tavalliseen tapaan. Sitä ei voi lukeakaan tavalliseen tapaan. Sen tyhjentämättömyyteen täytyy antautua, täytyy hyväksyä määrittelemättömyys ja arvoituksellisuus. Tunnustan, että yli 600 sivun lukemiseen mahtuu myös suorittamisen hetkiä, mutta monesti lukemisen aikana ja sen jälkeen koen olleeni ainutlaatuisuuden seurassa.

Tämän kaiken hämärän jorinani lomassa haluan tähdentää, että kirjassa on paljon konkreettista, johon tarttua. On henkilöitä ja heidän kohtaamisiaan ja niistä seuraavia tarinoita. Juuri tarinallisuutta tahdon pohtia. Minulle romaani on kaleidoskooppi, välkehtivä kuvakulmikko tarinoihin, joita jokaisessa ja jokaisesta on. Esimerkiksi on Lucas, joka on pitkälti tarinassaan hukassa:

”Hän sanoo, ettei kukaan omista omaa tarinaansa, mutta vain koska niin hänelle on sanottu. Edes se ei ole hänen oma ajatuksensa.”

Romaani pistää minut miettimään alttiutta vaikutuksille ja sitä, mitä kaikkea meidät uskotellaan olemaan, näkemään ja tekemään, koska olemme suhteessa toisiin ihmisiin, yhteiskuntaamme, vaikuttajiimme. Ja jokainen tarina on jossain suhteessa toiseen.

”Viimeistään nyt siitä, miten sinä katsot ja miten sinä ymmärrät, tulee osa tätä teosta.”

REC häkellyttää minut. Se kertoo paljon eksymisestä, ja myös minä olen eksyksissä lukukokemukseni kanssa. En tiedä, mitä kaikkea tekisin kaikilla niillä kymmenille, hienoille tekstikohdille, joita olen laputtanut pitkin romaanin sivuja.

Se, että REC editoi henkilöt ja juonet odottamattomiksi kohtauksiksi, korostaa romaanin kielellistä ja kerronnallista taituruutta. Romaanissa viitataan monesti sirpaleisiin, ja niistä kirja on koottu ja niitä minä kokoilen – kuten kirjan runotyyppisestä osuudesta poimin: ”Jos tarinan haluat, keksi itse”.

En lähde arvioimaan, mitä kirjasta ymmärrän. Mutta tätä ajatusta hellin. Elämä on hetkessä, ja sen jälkeen siitä tulee kertomus, jonka voi pakottaa, valita, muokata, rajata – kuin kuvan. Kuviini eksyneet tuntemattomat henkilöt jossain taustalla vilahtamassa ovat kuin kirjan erilaiset kerrokset, tilat ja huoneet täyttävät henkilöt, kuvat ja tarinat. He elävät omissa tarinoissaan. Minä yritän elää tätä omaani, kirjailijan sanoin:

”Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heitä tekemään meistä sen minkä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisena kuvittelemme muiden meidät haluavan.”

Marisha Rasi-Koskinen

REC

S&S 2020

romaani

645 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muita REC-postaajia: Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Reader, why did I marry him? ja Mannilainen.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aleksis Kivi: Kullervo

Hyvää Aleksis Kiven päivää 2020! Kiven Kullervo voitti SKS:n näytelmäkilpailun 160 vuotta sitten ja tähtäsi osoittamaan, että kyllä näilläkin leveyksillä taivutaan tragediaan. Palkitsijataho tosin esitti lukuisia korjausehdotuksia, joten vasta vuonna 1864 Kullervo julkaistiin. Ensimmäisestä versiosta on tallella muutama rivi, mutta julkaistua näytelmää voi lukea yhä (SKS 1922, näköispainos ntamo 2012), ja siitä on esitetty lukuisia kertoja erilaisina tuotantoina.

”Kiusa ja kuolema!”

Kullervo toden totta on tragedia. Siitä ei onnellista kohtaloa löydy. Kalevalan Kullervo-runoelma muokkautuu Kivellä neljän näytöksen hurmehyökyyn, jonka kantava voima on nuoren miehen monomaaninen kosto. Näytelmässä on kaikki kuohuttavan murhenäytelmän ainekset: kaltoinkohtelu, sukuriita, kostoa peräävä viha, harhaan johtavat salaisuudet, hulluus ja väkivaltaiset ratkaisut.

”Tässä tukehtua tahdon ja sen tähden raikasta ilmaa himoon, himoon kostoon käydä, nurin niskoin itseni viskata siihen tuulenpuuskaan, jossa kuitenkin hetken uiskennella saisin.”

Kivi on tehnyt mielenkiintoisia linjauksia. Tässä pari niistä. Kivi ei korosta Kalevalan tapaan Väinämöisen (tai Lönnrotin) opettavaista rautalangan vääntöä siitä, miten lasten huono kohtelu tuottaa kullervoitumista. Myös Kullervon siskon turmelussa on toisenlaisia ratkaisuja. Kalevalassa Kullervo vokottelee ensin kahta muuta tyttöä rekeensä, vasta kolmas houkuttuu Kullervon lupaamista kalleuksista. Kiven Kullervossa on selvemmin sattumanvaraisen raiskauksen henkeä. Lopputulos on kyllä sama: siskoksi osoittautunut neito hyppää kuohuvaan jokeen.

”Käännä pyöräs ympäri ja kiiritä se entisyyteen takaisin, kunnes lapsena, mutta tällä tiedolla, kotovuoren harjanteella seisoisin ja ravistelisi kihariani pohjatuuli!”

Aikalaistulkinnoissa oli sellaista henkeä, että orjuutettu Kullervo kävisi allegoriasta eli Suomen asemasta Venäjän vallan alla. Nykytulkinnassa kallistun psykologian puolelle. Kullervo näyttäytyy nuorena miehenä, jonka psyykkinen kehitys on jäänyt murrosikäisen tasolle kasvaessaan vihassa ja tukea vailla, eikä nuorukaisella ole välineitä tunteiden käsittelyyn eikä hallintaan.

Väkivalta ongelmien ratkaisijana ei ole näinäkään päivinä vierasta, joten Kiven näytelmän päähenkilön välityksellä voi pohtia pakkomielteisten ajatusten kierrettä, jotka johtavat vain ja ainoastaan tuhoon. Pohtia voi myös sitä, miksi Kullervo ei osaa tulkita muiden tunteita tai puheiden sävyjä, lisäksi voi analysoida rakkauskäsityksen ja seksuaalisuuden kehittymättömyyttä.

”Mun murhe voittanut on. Mihin astelen nyt?”

Pidän Kullervoa suomalaisen kirjallisuuden yhtenä häiriintyneimmistä hahmoista. Jollain tapaa hänessä on kuitenkin äärimmäisenäkin uskottavuuden häivää, ja se syntyy tasapainottoman luonteen ailahdusten kuvauksesta. Niin elävää, niin tolkutonta. 

”Männyt vuoren kiireellä, kuivettuneet, sammaleiset, vapisit ja vinguit tämän vihaisen vihurin kynsissä ja kirkuen yösijoiltansa kotkat pakenit. Ja kostohuudon päälleni tässä myrskyssä mä kuulin ja sentähden kamo synkeä mua painaa, eikä päältäni sitä viskata voi.”

Kiinnostava taso näytelmästä löytyy irreaalista, sillä yliluonnollisilla voimilla ja metsän hengillä on osansa tapahtumissa. Niitä ei kyseenalaisteta kristillisyyden nimissä, vaan niiden osallisuus on vallitseva olotila kuten antiikin tai monessa Shakespearen draamoissa. Kirpaisevaa on näytelmän äidinrakkauden kuvaus. Minkälaista on olla väkivaltaisen sekopään äiti, tuntea syyllisyyttä ja rakastaa, vaikkei voi hyväksyä yhtäkään lapsen teoista?

”Nähdessäni tätä, kiertoilen tässä, ja ilma, jota hengitän, on kirouksen sumu ja kaasu.”

Kivellä on aina silmää komiikalle, ja välillä Kullervon paatokselliset uhopuheet menevät huumorin puolelle, joskaan teot eivät naurata. Aika ympättynä näytelmässä on kännikohtaus, jossa Kivi tosin tallentaa ajattomasti humaltumisprosessin. Siinä olutta kittaavat miehet ensin nousuhumalassa kaveeraavat tunteet koholla ja päätyvät laskuhumalan käsirysyyn.

Ja Kiven kieli! Muuhun tuotantoon verrattuna Kullervossa aistin tietynlaista pinnistelyä. Suomenkielisiä esikuviahan ei juuri ollut, joten Kivi on tainnut tavoitella kultivoitunutta vaikutelmaa taiteilemalla kielen kovin koukeroiseksi. Näytelmän lukeminen vaatinee hienoista pinnistelyä, mutta on se myös elämyksellistä. Kuvailevuus ja virkerakenteen rönsyilevyys on omintakeista – ja kovaa kuin Kivi.

”Oi! Nyt öitten yö on tullut, kaikki kansat maata menneet ja ainiaksi nukkuneet; minäpä vaan valveille jäin, omistajaksi asuttoman mailman, jossa suukaimaa ei löydy, ei kylänmiestä, jonka luoksi menisin hämärän-aikaa viettämään. Ja täällä yöllä ei tuuli käy, ei metsä humise, eikä kehräile siikko sammaleisella kalliolla; sen tyyneys on ikuinen, ja pimeys tyyneyttä syleilee. Oi aamuton yö!”

Aleksis Kivi

Kullervo. Näytelmä

1860 / 1864 / SKS 1922

Eripainos Aleksis Kiven koottujen teosten II osasta

ntamo 2012

106 sivua.

Ostin kirjan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Postimuseossa draamaa

Tampereen Vapriikki-museokeskuksessa voi tutustua kymmenkuntaan erilaiseen näyttelyyn, esimerkiksi voi fiilistellä menneitä Finlayson-tekstiilien kuosimuistoin. Nyt keskityn viestintämuistoihin Postimuseossa.

Löysin taannoin lapsuudenkodin vaatekomeron ylähyllyltä isäni säätämän nipun kirjeitä, joita olen nuorena kirjoittanut ja saanut. Niistä avautui jotain sellaista, mikä muuten olisi saavuttamatonta. Kirje on henkilöhistoriaa ja paljastaa sellaistakin, mitä ei kirjoittaessa ole tajunnut. Mutta minkälaista on lukea vieraiden ihmisten kirjeitä? Sen pääsee kokemaan Postimuseossa. Lisäksi kirjenäyttelyyn liittyy monenlaisia tapahtumia, myös draamaa.

”Aika ei jätä meidän rakkauttamme.”

Vapriikin postimuseon Unohtumattomia kirjeitä Suomesta säväyttää muistuttaen viestintämuodosta, joka alkaa olla pitkälti historiaa digitaalisuuden aikana. Näyttelyssä on tavallisten ihmisten kirjeitä, mutta myös kirjeitä samannimisestä kirjasta kuin näyttely (Like 2020, toimittanut Timo Kalevi Fors). Kyllähän kiinnostaa Väinö Linnan kustantamokirje tai Ismo Alangon demoon liitetty saatekirje, mutta tavisten yksityinen kirjedokumentointi osoittautuu vähintään yhtä säväyttäväksi.

Näyttelyn kirjeisiin voi tutustua myös verkossa. Kirjeitä lukevat Seela Sella ja Esko Roine. Kirjeet välittävät elettyä elämää yli sadan vuoden ajalta. Niissä koskettavat lähestyminen sanoin kohti kaukana olevia läheisiä. Esimerkiksi isien kirjeet heilauttavat, kuten yhden isän kirje Tammisaaren vankileiriltä kotiväelle ja toisen isän kirje Aunuksen rintamalta pienelle tyttärelle. Jälkimmäinen isä lähetti kirjeen kera lisäksi metson kotiväelle ruuaksi. Kummasti hetkauttavat myös erokirjeet, jotka ovat samalla rakkauskirjeitä.

Kirjeitä piialle -museodraama

Koin näyttelyssä ihan uuden draamamuodon, museodraaman. Somana ry on dramatisoinut aitojen kirjeiden perusteella noin 40 minuutin draaman Kirjeitä piialle, joka elävöittää mikrohistoriaa. Näyttelyn teeman mukaan kirjeet todentavat henkilökohtaista mutta lisäksi ajankuvaa. Tavallisessa elämässä on draaman ainekset.

Draamatisoinnissa yhdistyvät nykyajan kännykkäviestintä sekä nykyaikakertojan isoisän äidin, Maijan, kirjoittamat ja saamat kirjeet. Maijan kirjedokumentit ovat esityksen pohjana, ja työryhmä on tehnyt esitykseen dramaturgisia lisäyksiä.

Näytelmän nykyajan nainen joutuu pohtimaan mahdollista tulevaa elämäänsä yksinhuoltajana, ja se vertautuu Maijaan, joka piikana ja vähävaraisena joutui luopumaan lapsistaan. Iloluontoisen Maijan aikana ei tunnettu ehkäisyä tai tuettu yksinhuoltajia. Näytelmä näyttää siten naisten valintamahdollisuuksia eri aikoina. Lisäksi tarinoiden taustalla väreilee vähän myös isyyden tematiikkaa, lisäksi hippusellinen alkoholismin ja vanhemmuuden dilemmaa.

Näytelmän Maijaan tutustutaan 1910, jolloin Maija kirjoittaa kirjeen kotiin rakastumisesta venäläiseen matruusiin, joka häipyy. Maija saa aviottoman lapsen ja jättää sen huollettavaksi ”hyvään perheeseen”. Sen jälkeen Maija haksahtaa lipevään apteekkariin, jonka perheen piikana Maija synnyttää kaksi poikaa. Apteekkari rouvineen yrittää silti pitää yllä perhekulissia. Maija pysyy piikana, ja vain nuorimman poikansa kanssa Maija pääsee välillä jakamaan arkea, sillä pojat ovat muiden huostassa – ja niin on Maijakin jonkin aikaa apteekkarin kyllästymisen jälkeen. Näytelmän kirjekokemukset loppuvat 1930-luvulle.

Draama toteutetaan kolmen näyttelijän sekä valoista ja äänitaustoista vastaavan teknisen henkilön voimin kirjenäyttelyn kirjeiden ympäröimänä. Harkituin leikkauksin elävöittyvät Maijan ja nykysukulaisnaisen elämäntilanteet. Tarinassa on kärjistysten ainekset, mutta mustavalkoisuus onneksi karisee, vaikka ensin ounastelen toisin. Maijasta ja apteekkarista vilahtelee monia puolia.

Näyttelijät eläytyvät henkilöihinsä, ja säästeliäs lavastus taipuu hyvin eri kohtauksiin, myös varjokuvan käyttö toimii, ja siten saadaan pari sujuvaa siirtymää. Synkistä vaiheista huolimatta kokonaisuudessa on toivon ja elämän jatkumisen meininki. Olen yleensä vastahakoinen osallistavalle draamalle, mutta nyt yleisö otetaan sopivan hienovaraisesti mukaan. Se sopii intiimiin esitystilaan ja intiimiin aiheeseen. Olen iloisesti yllättynyt museodraamakokemuksesta, joka saa kirjeiden ihmiset hetkeksi elämään.

Museokeskus Vapriikki

Postimuseo: Unohtumattomia kirjeitä Suomesta

Somana ry: Kirjeitä piialle -museodraama (Sain esiintyjiltä luvan valokuvien julkaisuun.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kolme selkoromaania nuorille: syksyn 2020 satoa

Tänä syksynä on ilmestynyt selkokirjat nuorille kolmelta komean tuotannon jo julkaisseelta kirjailijalta: Tapani Bagge, Raili Mikkanen ja Marja-Leena Tianen. Kaikkien kustantaja on Avain. Nämä kirjat toivottavasti löytävät lukijoita yläkoulusta. Ja koska tuloillaan oleva syysloma on lukuloma, kirjavinkkaus on juuri nyt paikallaan.

Selkokirjojen etu on se, että niitä on nopea ja helppo lukea, koska kieli on helpompaa kuin yleiskieli. Juttuni kirjat eivät ole helpointa selkokieltä, mutta ne tasoittavat tietä kirjaelämyksiin, sillä ne ottavat kohderyhmän huomioon. Nuortenkirjoissa usein korostuu juoni ja henkilöt, ja se sopii selkokirjoihin. Eli keskivertoa helpompi kieli tai taitto ei siten vie mitään pois lukukokemuksesta.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

Jäätävää kyytiä on sopiva nimi Tapani Baggen jännitysromaanille. Kirjassa kaksi nuorta joutuu huonoille teille – kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti:

”Archie nauroi vain,

mutta kääntyi seuraavasta risteyksestä

vasemmalle alamäkeen.

Renkaat luistivat sohjoisella kiveyksellä.

Tanja pelkäsi,

mutta Archie ehti oikaista.

Ei osuttu lyhtypylvääseen.”

Kirjan nuori pari eli 15-vuotiaat autovarkaat joutuvat moniin kommelluksiin ja tapaavat erikoisia ihmisiä. Kirjassa on huumoria, vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Romantiikkaa on myös ilmassa, eikä kirja piittaa sukupuolirooleista: Tanja on aktiivinen toimija. Kirjasta ei löydä erityistä varoitusta tai opetusta, joten lukija saa vapaasti arvioida Tanjan ja Archien toimintaa.

Jäätävää kyytiä liikkuu selkokirjan kipurajoilla pituutensa vuoksi, eli melkein 200 sivua ylittää reippaasti perusselkokirjan sivumäärän. Selkokielinen taitto eli lyhyet kappaleet ja kapea palsta toimivat siten kuin pitää: se tekee kirjasta helppolukuisen. Ja lennokas juoni vetää nuoren lukijan seikkailuun, johon kirjan ilmeikäs kuvitus tuo lisävipinää.

Tapani Bagge

Jäätävää kyytiä

kuvitus Hannamari Ruohonen

Avain 2020

jännitysromaani nuorille

195 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikanen sai viime vuonna Tirlittan-palkinnon ansioistaan lasten- ja nuortenkirjailijana. Viime vuonna myös ilmestyi Mikkasen YA-romaani Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää, ja nyt on siitä julki kirjailijan itse mukauttama selkoversio.

Romaanissa kertojana on Minna Canthin tytär Elli, joka on kirjan alussa teini-ikäinen ja lopussa itsenäistyvä nuori nainen. Kirjassa seurataan Canthien perhettä Kuopiossa vuodesta 1880 alkaen. Elävästi Elli kertoo nuoren elämästä ja ajatuksista. Tärkeä aihe on, miten poikkeuksellinen äiti vaikuttaa kaikkien elämään. Aina ei moderni äiti tee elämää helpoksi:

”Aamulla teimme yhteisen päätöksen:

olkoon äiti miten uudenaikainen hyvänsä,

nyt emme osanneet ruveta sinuttelemaan häntä.

Tunsimme tietysti itsemme vanhanaikaisiksi,

äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.

Kun kerroimme sen aamulla hänelle,

hän katsoi meitä yllättyneenä ja purskahti nauruun,

puisteli päätään ja luovutti.”

Selkokielellä ei ole ilmestynyt montaa historiallista romaania, ja siksi romaani Canthin perheestä on tervetullut. Mikkasen romaani on hyvä esimerkki selkoromaanista, joka on jo aika lähellä yleiskieltä. Romaanin sanasto ei ole helppoa, ja virkkeissä on välillä pituutta ja kielessä vaikeita rakenteita verrattuna perusselkokieleen. Silti Mikkasen selkoromaani toimii vaihtoehtona alkuperäiselle romaanille ja madaltaa kynnystä tarttua selkokirjaan.

Raili Mikkanen

Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Avain 2020

selkokielinen nuortenromaani

152 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Marja-Leena Tiainen: Aateveljet

Marja-Leena Tiaisen kuudes selkoromaani Aateveljet tarttuu aiheeseen, joka varmasti puhuttaa. Nuortenromaani sopii hienosti keskustelun virittäjäksi yleistyksistä ja teoista, joilla on seurauksia.

Kirja pureutuu rasismiin yhdeksäsluokkalaisen Aapon kautta. Nuortenromaani onnistuu kokoamaan monet pelkistykset, joilla rasistit perustelevat ennakkoluulojaan ja vihamielisyyttään. Näin esimerkiksi uhoaa Aapon isoveli Pate:

” ’Suomen maahanmuuttopolitiikka on perseestä’,

Pete sanoo.

’Miksi?’ Aapo kysyy.

’Pakolaisia hyysätään.

Niille syydetään rahaa.

Mutta vanhusten huoltoon ei sitten riitä’,

Peten ääni kohoaa sitä mukaa,

kun hän puhuu.”

Sitaatti kertoo, ettei Aatevelikään ole sanastoltaan helpointa selkokieltä, mutta sujuvasti romaani etenee. Paten lisäksi Aapon kaveri Saku lyöttäytyy rasistiporukoihin, mikä aiheuttaa Aapolle päänvaivaa. Väkivallan uhka välittyy tekstistä monesta suunnasta, lisäksi ristiriita oikean ja väärän sekä lojaalisuuden välillä kalvaa Aapoa. Tiiviiseen romaaniin mahtuu monenlaisia tunteita, myös ihastumista. Loppu olisi ehkä kaivannut hieman enemmän Paten syventämistä, muuten sekä pojille että tytöille sopiva nuortenkirja on tehokas.

Marja-Leena Tiainen

Aateveljet

Avain 2020

selkokielinen nuortenkirja

96 sivua.

Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Satu Vasantola: Kaikki kadonnet

”Ihminen voi piirtää itsensä uudelleen niin monin tavoin.”

Näin ajattelee Kaikki kadonneet -romaanin (Tammi 2020) päähenkilö Annu. Ja voisin sanoa niin myös kirjailija Satu Vasantolan tavasta kirjoittaa henkilönsä. Romaanissa Annu kertoo nykyhetkestään minäkertojana, ja takaumia luen Annusta lapsena ja nuorena kolmannen persoonan kerrontana. Niin piirtyy yksi elämäntarina, jonka ääriviivoja värittää varjostus.

Suomalaiseen proosaan kuuluvat ankeat kohtalot, ja siihen traditioon Vasantolan romaani kuuluu. Lisäksi kirja kuvaa selviytymistä sen ohella, että menneisyyden valheilla on pitkät jäljet. Siksi Annusta on kasvanut omatoiminen, kiinnittymätön nainen, joka nyt keski-ikäisenä yhden aikuisen lapsen äitinä löytää itsensä selvittämässä menneisyyttään. Annu on myös ristiriitainen henkilö, joka tekee etiikan rajoilla gynegologityötään ja elämänratkaisuja. Annun tarina alkaa kiehtoa ja koen samoin kuin Annu katsoessaan vanhaa ystäväänsä:

”Teki mieli asettaa lukulasit silmille, katsoa läheltä ja tarkkaan, käydä tämä ihminen läpi sentti sentiltä, etsiä tuttu ja vieras, päättää vihdoinkin, tahdoinko hänet elämääni vai en.”

Juonesta raapaisen vain repaleet. Perhekatastrofi on kulminoitunut Annun lapsuudessa laittomia abortteja tekevän isän paljastumiseen, äidin omatoimiseen, veriseen sairaalareisuun ja tietopimetoon pikkusiskon kohtalosta. Annun ottaa huomaansa parhaan ystävän Lauran perhe, mutta heidät teini-Annu jättää ennen kuin hänet jätetään. Se on pitkälti Annun aikuiselämänkin strategia.

Vaikka olen repaleisen kerronnan ystävä, välillä vihjaileva poukkoilu on ottaa voimille. Silti tarinarihmoista solmin lukijana seittiä, johon kuitenkin kiinnityn. Haluan katsoa tämän loppuun asti. Haluan tietää, mitä kaikkea on sattunut ja miksi kaikki sattuu niin pahasti. Kerronta peittää ja paljastelee huolellisin sanavalinnoin ja lauserakentein.

”Muistot tulivat ohuina rihmoina, katkeilivat mistä tahtoivat, liittyivät vain vaivoin toisiinsa. Nostimme niitä toistemme eteen, katsoimme outoja kuvioita, rakensimme haurasta seittiä. Tästä syntyi harva verkko, jos sitäkään.”

Annun lapsuudenmuistojen ja nykykokemusten, etenkin romaanissa vilahtavien sivuhenkilöiden, avulla kirja kantaa painavaa sanomaa. Kaikki kadonneet tarjoaa moninaisen näkymän sen seurauksista, kun naisen ruumiista päättää joku muu kuin nainen itse. Näky on moni tavoin pysäyttävä ja herättää tunteita.

Satu Vasantola

Kaikki kadonneet

Tammi 2020

romaani

272 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Arto Lappi: Veden ääret & Pohjoiset tuulenpesät

Arto Lapin Veden ääret (Enostone 2018) testaa avointa lainausideaa, sillä kirjan runot on otsikoitu Mirkka Rekolan, Jyrki Schreckin ja Harri Kaasalaisen esikoiskirjojen runo-otskoista. Miksi? Yksi syy on yhteys Lapin kotikaupunkiin, Tampereeseen.

Muuten mietin pitkään syytä, miksi tämä metodi. Luulen löytäväni sen yhdestä (otsikoimattomasta) Lapin runosta: ”Nimenomaan, on / kynsittävä runkoa, johon /aikoo nousta.” Ehkä Lappi kipuaa runouden latvuksiin runoilijakollegoiden vankan rungon vahvistamana, siitä vaikuttuneena ja voimaantuneena. Tunnustan, etten heittäytynyt perusteelliseksi enkä hankkinut kirjan esikuvakolmikon runokirjoja vertailuun.

Veden ääret -kirjan hienot luontokuvat tulevat lähelle ja resonoivat. Havainnot, jotka luovat tutusta uutta, ovat minun makuuni samoin kuin sanomisen suoruus, joka ei vähennä runojen tulkintatasoja. Tämänkin saan ilmi parhaiten siteeraamalla suoraan Lapin runoa Maamerkkejä (s. 66). Se myös vastaa omaa runonäkemystäni. Runo alkaa näin – lopun jätän luettavaksi kirjasta:

”Jotkut runot

ovat näennäisesti harmittomia,

mutta narauttavat

silti auki, leikkaavat

suoraan rintalastaan.”

Ja omalaatuinen pakkomielteeni kurkiin saa kirjassa vastakaikua. Miten Lappi tietää tallentaa sen, mitä koen vuosittain huhtikuusta syyskuuhun (Virta s. 29)? Näin näen paikkani maailmassa kuten Lapin runo loppuu: ”Että saan olla läsnä / samassa maailmassa / kuin kurjet, kaltaisensa.”

Vaikutun myös joistain ihmissuhderunoista, kuten miten väsähtäneisyys vastakohtaistuu Chagallin maalauksen tunteeseen (Pimeässä, s. 19). Muitakin kuvataiteeseen linkittyneitä runoja kirjasta löytyy. Lisäksi läsnä on usein runo itsessään, sen mieli, synty ja merkitys: ”Hitaita asioita, / luoda runo, kolata polku / portille saakka. – -.” (s. 55).

Veden ääret -kokoelma päättyi runoihin, jotka ovat syntyneet Schubertin laulusarjasta Wilhelm Müllerin runoihin. Se enteilee Lapin uusinta runokokoelmaa Pohjoiset tuulenpesät (Enostone 2020), joka koostuu musiikkiin kirjoitetuista runoista. Joka runon perässä on biisin tai sävellyksen nimi, johon runo liittyy. Lappi kirjoittaa, että musiikkikappaleet ovat toimineet ”kielellisinä alkupisteinä”.

En saa yhtä pitävää otetta runotrilogian toiseen osaan kuin ensimmäiseen eli Meren ääret -kokoelmaan. Yksittäisissä runoissa nautin silti samoista asioista kuin ensimmäisessäkin, etenkin luontokuvauksista. Linnuilla on runoissa suuri merkitys. Ja voisin sanoa, että Lappi on monimerkityksellinen – sekä runoilija että runojen pohjoisen näyt.

Hetkellisesti lepäilen etenkin tankojen rytmissä ja hyrähtelen jokusen aatelman huumorissa, esimerkiksi: ”Katselen suomalaista kerrostaloa, / mietin että Gaudi oli espanjalainen.” Silti kokonaisuus hajoaa minulta.

Musiikki-inspiraatiota Lapille on tarjonnut sekä kevyt että klassinen musiikki. Nappaan nykyklassiselta puolelta Arvo Pärtin ja siihen pohjaavan Spiegel in Spiegel -runon (s. 32), sillä tunnen runon välkkyvän säveliä; näin se alkaa: ”Runous, / mutta sen alla virtaa / vielä hiljaisuus, – -.” 

Muuten ehdotan Lapin tekevän westöt (Kjell Westö Tritonius-romaaneineen) eli lähtevän muusikoiden kanssa kiertueelle kirjansa kera niin, että musiikki ja tekstit yhdistyvät konkreettisesti esitykseksi. Ostaisin lipun. Tämä vielä: trilogian kolmas osa on tuloillaan. Siinä runojen lähtökohtana on kuvataide.

Arto Lappi

Veden ääret

Enostone 2018

runoja, trilogian ensimmäinen osa

99 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Arto Lappi

Pohjoiset tuulenpesät

Enostone 2020

runoja, trilogian toinen osa

113 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana

”Halusin niin kovasti uskoa, että meidän onnellisuutemme oli toisenlaista kuin muiden, ettei lumous koskaan haihtuisi, ja vaikka pieniä, säröjä tulisikin, ne eivät voisi meitä haavoittaa.”

Näin Amanda tilittää, kun suhde Onniin roihuaa vastarakastumisen poltteessa. Sitaatista voi päätellä, ettei säröiltä vältytä. Mutta ennen sitä: mistä romaanissa on kyse?

Emmi Pesonen kertoo romaanissa Maailman kaunein sana (Otava 2020) suoranselkeällä otteella itsellisen Amandan hullaantumisesta Onniin, jolla on joka toinen viikko huollettavaan neljä lasta murrosikäisistä esikoululaiseen. Sitoutumista kammonnut nainen löytää itsensä keskeltä kaoottista lapsiperhearkea.

Amanda ei voi saada lapsia, ja omasta lapsuudesta hänellä on ristiriitaisia muistoja. Lisäksi suhde omaan isään on mutkikas. Siksi perhekuvio sisältää minäkertoja-Amandalle sisäisiä jännitteitä, ja myös ulkoisia riittää. Pesonen kuvaa tilanteita, joissa Amanda jakaa arjen lasten kanssa muttei ole monenkaan silmin perheessä oikein mitään.

On aiheellista, että ilmestyy romaaneita, joissa käsitellään uusperheaihetta ja ”puoliäidin” tunteita, sillä yllättävän vähän siitä on silmiini osunut fiktiota. Muistelen Riikka Pulkkisen kuvanneen hienosti rakkautta miehen lapseen, myös Leena Paasion romaaneissa on käsitelty aihetta.

Peltosen romaanin kieli virtaa mutkattomasti. Kerronta ei selitä vaan näyttää. Siksi kirjan lukeminen on joutuisaa. Voisi sanoa, että jopa viihdyttävää, mikä ei anna ihan oikeaa kuvaa, sillä eivät käsitellyt asiat etene kepeään suuntaan. Minulle tulee kuitenkin tunne, että romaani etsii tyyliään ja sille sopivaa lokeroa.

Romaanin fokus painottuu perhetilanteeseen, ja siksi Amandan ja Onnin romanssi jää lopulta sivuosaan. Siksi ehkä myös monet henkilöt supistuvat muutamiin ominaisuuksiin, esimerkiksi perheen lapset kunkin ikävaiheen ilmentäjiksi.

Amandan henkilöstä saa romaanissa kyllä eri puolia irti, mutta Onni jää häilyväksi ja ohueksi hahmoksi. Mielen sairaus tosin lisää romaaniin rakkauden olemuksen pohdintaa: harhaako vain? Vai sellaista, jossa kasvaa joustavuus rakastaa myötä- ja vastamäessä, nyt ja tulevaisuudessa? Mitä huuman jälkeen?

”Rakastuneen mieli on huumattu. Ei ihminen silloin tiedä mitä tekee, hän on syyntakeeton, kuin ymmärryksensä kadottanut. Kaikki ikävät sävyt katoavat ja rakastunut nousee taivaalle leijailemaan kuin Chagallin maalausten mustatukkaiset naiset.”

Emmi Pesonen

Maailman kaunein sana

Otava 2020

romaani

187 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Anun ihmeelliset matkat ja luetut.net.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

Mahtuuko lukemistoosi taas nuorten aikuisten kipuilun kuvaus? Olet lukenut Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä, mutta hamuat vielä hieman paremmin kirjoitettua irlantilaiskirjaa siitä, miten kaikki nuoret kokevat olevansa kummallisia eivätkä tiedä, mitä kaikkea elämällään ja seksillään tekisi? Tässä sinulle on sellainen, etenkin jos nuoruuttasi ovat värittäneet tällaiset tunnelmat:

”Musta tuntuu, että sä haluat kokea olevasi jollain lailla erityinen – mikä on ihan ymmärrettävää, kukapa ei haluaisi – mutta sä et anna itsesi tuntea olevasi hyvällä tavalla erityinen, joten sä uskottelet itsellesi että sä olet erityisen huono ihminen.”

”Olisi tehnyt mieli vastata: olen ihan samaa mieltä, miten epämääräinen olen.”

Naoise Dolanin Jänniä aikoja (Otava 2020) voittaa heti ensimmäisen 30 sivun aikana puolelleen. Päivittelen, että no nyt on jännä tunnelma ja osuva sanomisen tapa hallussa. Vaikka innostukseni ei kestä koko kirjaa, tempaa etenkin kertojan peittelevä paljastavuus mukaansa.

Romaanin kertoja 22-vuotias Ava hämmentää terävänä, pelaavana ja omituisesti ajautuvana nuorena naisena, joka vihaa työtään Hongongissa ja tarkkailee itseään ja muita päällisin puolin kyynisen ikävästi. Hän lyöttäytyy Julianin seuraan ja seksikämppiseksi. Sitten Avaa kiehtoo Edith.

”Olin kamala ihminen. Asuin jonkun toisen asunnossa, panin jotain toista kertomatta asiaa edelliselle, ja käytöksessäni minua harmitti lähinnä vain se, etten voinut ilkkua asiasta ensin mainitulle.”

”Manipuloiminen oli osa minua, en minä sitä muuten olisi tehnyt.”

Ava ei ole mikään symppishahmo, mutta kiehtovuus perustuukin kertojan ristiriitaisuuteen. Ja kuten jo tuli mainittua, minäkin jään koukkuun, vaikka kirja pitkittyy, keskivälissä löystyy ja lopussa taas terästyy, vaikkakin kääntyy aika arvattavasti rakkausromaaniksi. Mutta Ava, hän on tällainen:

”Kun kerroin tämän Edithille, hän kysyi, voisiko olla niin, että tunsin vetoa ihmisiin, joita en voinut saada, koska tiesin että silloin minun ei tarvitsisi kohdata sitä mahdollisuutta, että heidän kanssaan oleminen ei ratkaisisi kaikkia ongelmiani. Sanoin, että hänellä ei ollut mitään oikeutta laukoa noin tarkkanäköisiä kommentteja.”

”Se soti kaikkia markkinatalouden lakeja vastaan.”

En lähde kyökkipsykologisoimaan Avaa enkä hänen suhteitaan. Tämä kuitenkin: taustalla vaikuttavat Avan perhesuhteet Irlannissa ja alaluokkainen tausta. Ava työskentelee pienipalkkaisena englanninopettajana Hongkongissa mutta vieroksuu kollegoitaan. Sitä vasten hengailu ja loisiminen rikkaiden seurassa revittää päähenkilön ristiriitaisuutta.

Viittailu Avan marxismiin on lähinnä koristelua. Romaaniin tuodaan luokka- ja yhteiskuntanäkemystä mutta mielestäni aika löysästi ja pinnalla kelluvasti. Ihan kuin luokkateema hakisi kirjaan syvyyttä ja tasoja muttei löydä, miten. Jaa, se on Avan probleema muutenkin.

Kielipeli käy kirjassa kuumana. Ava jumittuu syntaksiin ja semantiikkaan, ja eri kielimuotojen merkitys ihmisten aseman asemoinnissa on yksi kirjan alavirtauksista. Suomenkielinen käännös vakuuttaa kirjan kielivirtojen välittämisessä. Päävirta kuitenkin vie suhdesumaan.

Kirjan edetessä minusta alkaa tuntua, että olen kirjalle liian vanha. Eihän iän pidä estää, ei se estänyt esimerkiksi hullaantumasta Normaaleja ihmisiä -telkkarisarjaan. Ehkä Dolanin romaani on liian tietoinen itsestään ja roso silittyy tyylikkyydellä. Tämä vielä: kyllä Jänniä aikoja -romaani sisältää kaikki ainekset tempaavuuteen, koska henkilöt eivät ole yksioikoisia vaan salaperäisyytensä säilyttäviä.


Naoise Dolan

Jänniä aikoja

suomentanut Oona Nyström

Otava 2020

296 sivua.

Sadin kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kääntäjän kammiosta (suomentajan blogi) ja Lumiomena,

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus