Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Laura Honkasalon uutuusromaani Vie minut jonnekin (Otava 2018) iskee ajankohtaisiin aiheisiin. Siinä on life style -bloggaamisen valo- ja varjopuolia, kaupunkilaiskolmikymppisten pätkätyöelämänmenoa, city-kulutustottumuksia ravintola-aterioineen ja viininlipittämisineen sekä kaikkea muuta. Yksi aihepiiri nousee muiden yli.

Viime kuukausina on tiuhaan uutisoitu ennätyksellisen matalista syntyvyysennusteista. On myös ilmestynyt juttuja nuorten aikuisten haluttomuudesta lisääntyä. Honkasalon romaani on aihepiirin täysosuma. Kirjan Miska potee vauvakuumetta eli edustaa henkilöä, joka etenee elämässään kaavamaisesti: seurustelu, opiskelu, työpaikka ja lastenhankinta. Nella huomaa kaavan sopimattomuuden itselleen, ja sopuisa avoliitto alkaa uuvahtaa, joskus sentään pari syttyy likistelemään pötkön-pötkön.

Chick lit -tyyppinen keveys ja elämänratkaisujen peruuttamattomuus kohtaavat kirjassa. Pääpaino on Nellan kolmenkympin kriisissä: päiväperhostelun pinnan alla poreilee todellisen Nellan ja Nellan halujen hamuilu. Peruslikkalitteratuurille viistommin tässä käy, sillä lopussa Nellalle eivät kilkata hääkellot eivätkä vauvanhelistimet vaan jotkut muut kulkuset.

Minusta Vie minut jonnekin on vaivaton nykyelämäkatsaus kolmikymppisten elämästä. Vakaus ei kuulu siihen, sillä milloin tahansa voi saada töistä kenkää tai itsensä toteuttamisen tarve muuttaa mieltä. Aihelmia kirjassa on tukuittain, ja mukaan mahtuu myös keski-ikäisten ja vanhojen naisten elämänkohtaloita. Sivujuonteina ovat sisaren unelmaelämän romahdus ja tomeran tädin valinnat.

20180702_082701.jpg

Kirja on kirjoitettu keskivertoviihdettä vetävämmällä virkkeellä. Myönnän, että kirjaan on tupattu liikaa kaikkea, mutta viihdyin kirjan mitan verran. En jää tarinaa erityisesti kaipaamaan, mutta ei se puuduta eikä vaivaannuta toisin kuin Hesarin kriitikkoa. En ihan tavoita, miksi huimia kirjaa noin latistavin sanakääntein valtakunnan päälehdessä (HS 3.6.2018: ”Laura Honkasalo luettelee viihderomaanissaan kaupunkilaiselämän trendit nyhtökaurasta artesaanileipiin – lopputulos on sekä puuduttava että vaivaannuttava”).

Kirjassa ei päähenkilön osalta päädytä synnytystalkoisiin vaan individualistiseen itsensä toteuttamiseen. Se on Nellan tie, muitakin reittejä kirja näyttää. Jokainen etsiköön itselleen sopivan. Ja jokainen löytäköön itselleen sopivia kirjoja muiden arvioista huolimatta. Minun naistenviikkoni Laura Honkasalon kirja saa päättää siksi, että kaikenlaiselle kirjallisuudelle on aikansa ja paikkana, naistenviikolla myös naistenviihteellä. Haasteviikkoon on osallistunut parikymmentä blogia, joiden postauksista löytyy lukukivaa kaikille. Iloitsen osallistumisesta!

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien linkkauksia tässä. Haastekoonnin julkaisen 25.7.

Laura Honkasalo
Vie minut jonnekin
Otava 2018
viihderomaani
351 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Muita lukijoita mm. Kulttuuri kukoistaa ja Luettua ja maistettua.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät

Hyvää naistenviikkoa – ja nimipäiväonnittelut Olgalle! Tämänpäiväisessä postauksessani perhedyn yhden Olgan elämänkäänteeseen.

Kuuntelin äänikirjana Elena Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät (WSOY 2018). Minäkertojan tunnehyöky virtasi kuulokkeista suoraan kuulokäyyäviin ja täytti pääni vimmaisella tilityksellä. Erja Manton lukijaääni on usein rauhoittava, nyt tunsin tekstistä huokuvan hurjuuden.

Olga on kahden kouluikäisen lapsen äiti, tutkijan rouva ja vastahakoinen Otto-koiran emäntä. Aviosuhde tuntuu Olgasta vakaalta, mutta toisin on asioiden tila. Aviomies haluaa suhteeseen ilmaa. Paljastuu, että mies pettää. Siitä alkaa romaanin varsinainen vyöry.

Ferrante kuvaa raadollisesti ajatuksia ja tunteita, joita vaimo käy läpi noina hylkäämisen päivinä. Sivistyksen pintasilaus rapisee, sillä sekä pidätetty että pidäkkeetön raivo kielellistyy. Rivouksia satelee, yksityiskohtaisia kuvauksia iljettävyyksistä vilisee ja maailman kaventuminen erotuskaan todentuu.

Kirjaa oli pakko säännöstellä. Tunsin kuvaushurjuuden ahdistavan, naisen ahdinko tuli iholle. Kuunnellessa tuli kerronnasta kummallinen tunne: aivan kuin se olisi oksennettu paperille aikojen päästä, silti minäkertojan pahoinvointi jatkuu, vaikka taudista on toipumisen merkkejä. Tarina sulkeutuu –  Jääköön salaisuudeksi, miten.

Romaanissa on karmiva käännepäivä, jona Olga hajoaa. Enpä ole kokenut pitkään aikaan väkevämpää kuvausta rajapinnalla keikkumisesta. Silti kaikkein riipaisevinta on se, miten Olga kuvaa kirjassa tunteitaan poikaansa ja tytärtään kohtaan. Ne kirjan kohdat kertovat karua kieltä aikuisten kriiseilyn vaikutuksista lapsiin. Tunnemöyryt tekevät kertojasta yksisilmäisen itsekkään, julman itselleen ja muille, ja se vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu lapsiin ja miten hän tilannetta lasten kanssa käsittelee. Olga pelaa lasten tunteilla ja peilaa itseään lapsiin.

Hylkäämisen päivät

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta (Gummerus 2018) olen kirjoittanut aiemmin ja viitannut siihen, että siinä ja Ferranten kirjassa puretaan vaimon näkökulmasta aviokriisin syntyä, etenemistä ja lopputulemaa. Koin kirjat peräkkäin – ja jo oli vaikuttava yhdistelmä. Suosittelen.

Lisää verrokkeja tulee mieleen. Yhtmäkohtia Elena Ferranten Hylkäämisen päiviin voi löytää Domenico Starnonen romaanista Solmut (WSOY 2018). Siinä kuvataan samanlainen perhe-episodi ensin hylätyn vaimon kirjein, sitten perheeseen palanneen ikääntyneen aviomiehen näkökulmasta ja lopuksi aikuistuneiden lasten kautta. Suosittelen siten Solmuja kolmanneksi kimpaksi Ferranten ja Offillin kylkeen. Lisäksi voi kukin tykönään pähkäillä, voisiko Starnonen ja Ferranten kirjojen tapaus olla peräisin kirjailijoiden kotoa. Aika vahvana pidetään huhua, että salanimi Elena Ferrante on Starnonen vaimo. Jos näin on ja kirjojen tapaus on omaelämäkerrallinen – jo pelkkä ajatus hyytää.

– –

Elena Ferranten
Hylkäämisen päivät
suomentanut Taru Nyström
WSOY 2018
äänikirjana 7 tuntia 21 minuuttia, lukijana Erja Manto.
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja

Hyvää naistenviikkoa ja nimipäiväonnittelut tänään esimerkiksi Jenneille! Tämänpäiväisessä naistenviikkokirjassani yksi henkilö on nimeltään Jenni. Käynnistä täten postauksen nimipäivän merkeissä.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja haasteeseen osallistuvien blogien linkkien keruu tässä.


Romanttinen viihde ei varsinaisesti ole lempilajini, mutta silloin tällöin sitä luen ja toivon parasta. Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja (Otava 2018) osoittautuu makuuni turhan ylitunteelliseksi, silti sen ahmin alusta loppuun. Tässä romaanin pääidea:

”Hän kirjoittaa muutaman sanan, lajittelee uusia muistoja ja miettii, onko varmasti pannut ne oikeaan järjestykseen vai peräti kirjoittanut ne johonkin toiseen lukuun. Hänellä on niin paljon tapahtumia pidettäväksi järjestyksessä, niin monta vainajaa jotka ovat olleet hänelle tärkeitä. Hän herättää henkiin osoitekirjan nimet, ihmiset, jotka kulkivat ohitse ja jättivät jälkensä. Niin harva sai elää yhtä kauan kuin hän. Häntä puistattaa, yksinäisyys kolkossa huoneessa tuntuu kouriintuntuvammalta kuin koskaan ennen.”

Yli 90-vuotias Doris kahlaa kuoleman kynnyksellä elämänsä käännekohtia osoitekirjan nimien avulla. Valoa viihteen risukasaan tuo realistiselta vaikuttava kuvaus yksinäisestä vanhuudesta ja hyvinvointivaltion hoivapalveluista. Niin Ruotsissa kuin Suomessakin on tuurista kiinni, miten herkkävaistoisen asiakaslähtöinen kotihoitohenkilöstö sattuu olemaan. Doriksella on hyvää ja keskinkertaista tuuria. Se ero suomalaiseen vanhustenhoitoon on, että nyky-Suomessa kehnokuntoiset vanhukset kotiutetaan oitis. Tukholmassa Dorista painostetaan palvelutaloon.

Kirja karusti osoittaa vanhan ihmisen tilanteen: kaikki läheiset ovat jo kuolleet. Tai siis lähestulkoon. Tukholmalaisella Doriksella on Amerikassa sukulaistyttö Jenni. Romaani rakentuu niin, että Doriksen elämää kelataan alusta loppuun ja siinä rinnalla selviää Jennin nykytila unelmansa kuopanneena perheenäitinä. Rakkaudettomuus, rakkauden täyttymättömyys ja rakkauden tunnistaminen ovat keskeisteemoja. Kumpaisenkin naisen elämän traagista repaleisuutta ei kirjassa sinänsä kaunistella.

Punainen osoitekirja

Doriksen köyhä piika-aika Tukholmassa, työ mallina Pariisissa 1930-luvulla, ankeat ajat New Yorkissa, sota-ajan kolhivat kokemukset ja aikuisuus suhaten Tukholman ja Amerikan väliä käydään kursorisesti läpi niin, että Doriksen osoitekirjan henkilönimien avulla päähenkilön historia tulee lukijalle tutuksi. Oleellisinta on rakastuminen Pariisissa ja erinäisten sattumusten vaikutus täyttymättömään onneen. Jennin osa on etsiä vaikean lapsuuden rikkomana onnea ydinperheestä ja unohtaa unelmansa. Vai onko?

En ole kiveä. Kirjassa on kohtia, jotka liikuttavat. Sitä suuremmalla syyllä suren, että lopputulos hapertuu hötöksi. Romanttiselle viihteelle on paikkansa, ja jotain omanlaistaan Lundberg siihen tuo, mutta kaunokirjallisesti kirja jää kohtalokkaiden tapahtumien lateluksi. Esimerkiksi liian usein kuvaillaan poskille vieriviä kyyneleitä, mutta niiden lähtökohtana olevat tilanteet ja tunteet jäävät kerronnallisesti ohuiksi. Ja auts, elämää suurempien ja pakahduttavien lopputunnelmien jälkeen tuntuu jopa syyllistävältä, että kirja päättyy suoraan lukijalle osoitettuihin sanoihin: ”Rakastitko sinä tarpeeksi?”

– –

Sofia Lundberg
Punainen osoitekirja
suomentanut Tuula Kojo
Otava 2018
viihderomaani
316 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Muuten: Kirsin Book Club osallistui kirjalla eilen naistenviikkohaasteeseen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

Jos hitusenkin seuraa kirjallisuuskeskusteluja, ei ole voinut välttää mainintoja Lucia Berlinin novellikokoelmasta. Hieman Williamsin Stoner-romaanin tapaan yllättäen löytyi vuosien kätköistä tuoreen tuntuista pohjoisamerikkalaista proosaa.

Koska Berlinin kokoelmasta Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) on lukuisia valaisevia arvosteluja ja postauksia, käsittelen kirjaa lyhyen kaavan mukaan. Lisäksi itse kirjan alkusanoissa ja johdannossa kaksi novellien ihailijaa avaa Berlinin proosaa riittämiin. Naistenviikkoon kirja natsaa mainiosti.

naistenviikko 2018

Naistenviikon postauslinkkien keruu tässä.

Berlinin novellit hurmaavat suorasukaisella kerronnalla. Niissä ei kikkailla, ja silti niissä on arvoitusta ja yllättävyyttä. Niissä suositaan kolmannen persoonan kerrontaa, mutta silti huomaan lukevani niitä kirjailijan omaelämäkerrallisina sipaisuina tilanteista, jotka tuntuvat jääneen kirjailijan mielen päälle kutisemaan. Novelleissa on reippaanrempseää rehellisyyttä levottomasta elämänmenosta.

Siivoojan käsikirja

*

Tasokkaasta kokoelmasta nostan yhden novellin terävän kertoja-aspektin vuoksi. ”Riippuu näkökulmasta” alkaa sillä, että kertoja pohtii minäkertojan ja kolmannen persoonan kertojan eroja. Novellin kertoja on vakuuttunut, että vaihto kolmanteen persoonaan tekee tarinan uskottavammaksi kuin minäkerronta. Tietoinen kertojavalinnan julkitulo ja lukijan huomioiminen on poikkeuksellista.

Mitään ei oikeastaan tapahdu. Itse asiassa koko juttua ei ole vielä edes kirjoitettu. Toivon että onnistuisin taitavasti kerrottujen yksityiskohtien avulla tekemään tästä naisesta niin uskottavan, että te ette voisi olla tuntematta myötätuntoa häntä kohtaan.

Näin käy. Tunnen myötätuntoa ja seuraan kiinnostuneena, miten käy. En hämäännyt edes siitä, että yhtäkkiä novellin lopussa siirrytään minäkerrontaan. Kertoja on ilkikurinen niin tässä novellissa kuin monissa muissakin. Kaikenmoista tapahtuu – antaa tapahtua. Tunnelma vangitsee.

*

Peukutan vielä yhtä mainioista novelleista: ”Teinipunkkari”. Tässäkin novellissa mennään koreilematta aika suoraan tilanteeseen, ja henkilöt hahmottuvat oitis ja mutkattomasti. Minäkertoja lähtee poikansa piripääkaverin kanssa kevätöiselle lammelle.

Kun kurjet joivat ylävirralla, hopeinen vedenpinta särkyi kymmeniksi ohuiksi viiruiksi. Sitten linnut yhtäkkiä lehahtivat kaikessa valkeudessaan lentoon, ja niistä lähti ääni kuin sekoittaisi korttipakkaa.

Mikä tunnelmapläjäys! Sanottakoon tässä, että kurjet säväyttävät minua erityisellä tavalla, sillä niillä on minulle mystinen, henkilökohtainen merkitys osana vuodenkiertoa. Vaan palaan novelliin: kun olen fiilistellyt kurkien aikaansaamilla kohotuskokemuksillani, Berlin vetäisee novellin lopussa vasemman koukun palleani seuduille. Mainiota! Yllättävää!

*

Jos viime vuodelta haluaa lukea joustavasti suomennettua jenkkiproosaa, kannattaa tarttua Siivoojan käsikirjaan.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2017
25 novellia (1977 – 1999)
293 sivua.
Lainasin kirjaston kirjan.

Monista postauksista mm. LauraLukuisa, MaijaOmppu ja Pikkuseikkoja.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Elämä hämmästyttää minua.” Näihin sanoihin päättyy Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton (Tammi 2018). Tyhjentävä loppulause vetää minut hiljaiseksi. Se on siinä, hieno loppulause ja tiivis, taiten rakennettu tarina.

Lukijana olen ravittu tällaisista kirjoista, joissa on pintatason selkeyttä ja kaikessa kerrotussa tukuittain erilaisia tasoja. Poimin tähän muutaman sellaisen seikan.

1) Minäkertoja tunnollisesti selostaa, mistä ja kenestä hän pitää. Mietin, mitä kaikkea on hänen pitänyt kokea, jotta hän kokee mahdolliseksi ilmaista asiat noin.

2) Minäkertoja korostetusti kertoo, mitä ja keitä hän rakastaa. Ne voivat olla ohimeneviä tuokioita, lempeä lääkäri tai menneisyydessä kerran hymyillyt naapurintyttö. Tarinan taustalla piilee se, ettei kertoja koskaan ole kuullut lapsuudenkodissaan, että hänelle sanotaan maagiset ”minä rakastan sinua”. Ja jotain muutakin on tunkeutunut rakkaudellisuuden väliin.

3) Teksti piipahtaa silloin tällöin minäkertojan ohimennen tapaamaan kirjailijaan ja kirjoittajakurssiin. Kurssitilanteet päätyvät elämänasennekiteytymiin.

4) Ikään kuin taustana vilahtavat sotien (toinen maailmansota, Vietnamin sota) vaikutukset ihmisiin ja ilmapiiriin – asiat, joihin ei voi vaikuttaa, mutta toisaalta voisi, sillä ihmisethän niissä on kyseessä.

5) Erilaisuus, kuten köyhyys, pukeutuminen tyylittömästi, mauttomasti tai mies naiseksi tai homous ja aids. Ne ovat ääniraidanomaisia elementtejä.

Nimeni on Lucy Barton

Parasta pitää tämä lyhyenä, muuten jaaritukseni mitta venyy pitemmäksi kuin Stroutin tiivis romaani. Suuren vaikutuksen minuun tekee kerronta. Lucy halkoo aikaa vapaana ja varmana. Keskiö on 1980-luvulla yhdeksässä sairaalassa vietetyssä viikossa, jolloin Lucyn äiti saapuu viideksi päiväksi istumaan tyttärensä seuraksi. Huone täyttyy näennäisen merkityksettömästä höpinästä, silti se on ladattua sillä, mitä ei sanota ääneen. Sairaalajaksomuistelun lisäksi Lucy tempoilee ajassa lapsuudesta sairaalareissun jälkeisiin vuosiin, oman elämänsä käännekohtiin.

Ja kyllä, romaani kertoo rakkaudesta. Se kertoo anteeksiannosta, joka kumpuaa rakkaudesta, elämänkokemuksen kypsyttämästä. Kouraisevasti. Ennen kaikkea se väreilee arvostusta lähtökohdille, joille ei voi mitään. Haluan siteerata kirjan johtoajatukset. Ensimmäinen olkoon Lucyn elämänviisaus ja toinen siihen liittyvä tilanne, joka tekee kirjan kirjoittamisesta kaiken vaivan arvoisen. Lisäksi jälkimmäinen sitaatti avaa minulle kirjasta oleellista: tunne, jonka tunnistaa vaan ei saa sitä suoraan sanottua mutta sen saa silti välitettyä.

” Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmisyä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

”Eikä hän [randomtyyppi, kirjallisuusillan ironinen kommentoija] sanonut sitä miellyttävästi. Palasin kotiin yksikseni maanalaisella; se ei ollut niitä iltoja, jolloin rakastin kaupunkia, jossa olin asunut pitkään. Mutta en olisi osannut sanoa täsmälleen miksi. Jotakuinkin, kyllä. Mutta en täsmälleen. 
Ja siksi ryhdyin sinä iltana kirjoittamaan tätä tarinaa. Vähä vähältä.
Ryhdyin yrittämään tosissani.”

Elizabeth Stroatin tuotannon käännöksiä odotellessa voi katsoa taivaskanavilta tai paraikaa Yleltä vaikuttavan tv-sarjan Olive Kitteridge, joka perustuu Stroutin romaaniin. Nimeni on Lucy Barton -romaanissa viljellään ajatusta, että jokainen kirjailija toistaa tiettyä omaa tarinaansa. Jos tarinat ovat tällaisia, antaa kaikinmokomin Stroutin toistaa.


Lisään vielä tämän, että Lucy Bartonin tarinan postauksen tähtäsin naistenviikolle. Lue kirja. Tiedät miksi.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikon käynnistys tässä.

– –

Elizabeth Strout
Nimeni on Lucy Barton
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2018
164 sivua.
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Melba Escobar: Kaneussalonki 

Silkka sattuma johdatti minut Kauneussalonkiin. Silmäilin BookBeatin uutuuksia – siinä se oli: kirjaehdokas vailla ennakkokäsityksiä, vieraan kulttuurin tarjokas. Aloitin, en voinut lopettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti naistenviikon romaaneihin: järeä naisnäkökulma, ravisuttavia naiskohtaloita, suhtautumistapoja naisiin eri tilanteissa ja säädyissä. On huimaa aloittaa naistenviikko tällä kirjalla.

Melba Escobarin romaanin nimi kokonaisuudessaan on Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia (Aula & Co. 2018). Kirja on luokiteltu dekkariksi, ja odotin nimen perusteella lukevani kolumbialaista kevytjännitystä hieman tyyliin botswanalainen Mma Ramotswe. Hui hai.

Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.

Tytön murha kytkee monin mutkin romaanin keskeisiä naisia toisiinsa. Tyttö on ollut kauneussalongin nuoren työntekijän Karenin asiakas. Niin on myös kuusikymppinen psykoanalyytikko Claire, joka on romaanin minäkertoja, ja Clairen ystävätär Lucia limittyy tarinaan ja… Kerrassaan taitavasti eri tapahtumia ja henkilöitä rakennellen romaanista kehkeytyy Karenin traagisen elämänkohtalon elegia.

Karen työnsi kielensä ulos ja ilma tuntui karhealta. Raskaalta ja myrkylliseltä. Sade tuntui pieniltä neuloilta. Hän nousi linja-autoon ja tarttuessaan metalliseen tankoon hän tunsi taas nenässä pinttyneen hienhajun. Ehkä hän oli sittenkin elossa. Hän oli elossa, koska hän haistoi paskan. Hän oli elossa, koska neljäkymmentäseitsemän miestä oli työntänyt elimensä häneen kuudentoista viikon aikana, hän oli elossa koska kuvottava, eltaantunut, lihava äijä oli raiskannut hänet, hän oli elossa muttei oikeista syistä.”

Sitaatti toivottavasti herättää kiinnostuksen, eikä kavahduta. Karen on paljon muutakin kuin edellä kuvattu, ja Claire nousee sekä minäkertojana, tarinan kerijänä sekä omien tunteidensa ja havaintojensa tallentajana teräväksi tapaukseksi, lisäksi hän on erehtyväinen ja yllätyksellinen.

Romaanin kuvaa korruptoitunutta luokkayhteiskuntaa. Tyyliltään lahjomattoman pisteliäs kerronta paljastaa institutionaalisen väärinkäytöskulttuurin, väkivallan, seksismin, rasismin ja naisten kaikenlaisen alistamisen. Yhtään myönteistä mieskuvaa ei kirjassa ole, eikä naisten välistä solidaarisuutta viljalti viljellä.

KauneussalonkiÄijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.

Hurja kokemus. Suosittelen.

– –

Melba Escobar
Kauneussalonki Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co. 2018
262 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana

Muita lukijoita: Suketus

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2018 käynnistyy: linkkien kokoaminen

Tervetuloa naistenviikolle! Parikymmentä blogia on mukana haasteessa, jossa naistenviikon aikana sataa postauksia liittyen naisteemaiseen kirjallisuuteen. Haasteraamitus on väljä: lue haasteohjeet tästä. Sen kommenteista löydät myös haasteeseen ilmoittautuneet. Tavoite on nauttia kesän keskellä moninaisista kirjoista.

Toivon haasteeseen osallistuvien linkkaavansa kirjakokemuspostaukset tämän jutun kommentteihin. Koostan niiden avulla yhteenvedon samalla, kun Jaakko heittää kylmän kiven eli 25.7.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä . Siellä näet myös viikon nimipäivien viettäjien nimet. Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala


Omat postaukseni olen ajastanut ilmestymään pitkin viikkoa. Viikkoon osuvaa luettavaa poimin meiltä ja muualta. Mukana on romaaneja, novelleja ja runoja – viihdettä, jännitystä ja järistyksiä.

18.7. Melba Escobar: Kauneussalonki
19.7. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
20.7. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
21.7. Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
22.7. Johanna Venho: Saaren runot
23.7. Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
24.7. Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Antoisia naistenviikon lukuhetkiä!

106 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Äitikortti – kirja ja kesäteatteriesitys Teiskossa

Onpa odottamatonta valita Anu Silfverbergin esseistinen kirja Äitikortti (Teos 2013) kesäteatterinäytelmäksi. Lähtökohta ei ole itsestäänselvästi kesäteatterimateriaalia, mutta Kanta-Teiskon nuorisoseura on ottanut sen ennakkoluulottomasti heinäkuun ohjelmistoonsa kirjailijan ja Olka Horilan dramatisoimana revyynä.

Silfverbergin Äitikortti

Silfverbergin Äitikortti lähtee siitä, että yksityinen on yleistä, joten kirjailija yhdistää toimittajamaisen tiedonhaun omakohtaisiin kokemuksiin raskaaksi tulemisen vaikeuksista, raskaudesta ja vauvan ensimmäisen elinvuoden vanhemmuudesta. Kirjailijan päätavoite toteutuu, sillä kolumnihenkinen teksti nappaa myös lisääntymisaikansa ohittaneen lukijan.

Feministinen, sujuvasanainen kyseenalaistaminen tuulettaa raikkaasti käsityksiä äitiydestä ja isyydestä. Äitikortti-kirjoittaja pistää itsensä likoon olematta kiusallisen paljastava, joten aidoin havainnoin kirja kuvaa sitä, miten yhteiskunnan rakenteet ja käsitykset sukupuolista vaikuttavat rajusti vanhemmuuteen. Esimerkiksi aina kiihdyttävästä imetysasiasta Silfverberg pistelee näin:

”Imettäminen on feministinen kysymys. Se on sitä ulkona liikkumisen kannalta, ja myös valinnan kannalta: on kyse siitä, mitä nainen kehollaan tekee. Lisäksi se on sitä kodin työnjaon kannalta, mikä menee jo monimutkaisemmaksi.

Ihmisenmaito on poliittinen ruokalaji. Kaikista niskäslajimme käyttämistä maidoista (joihin lukeutuvat esimerkiksi lehmänmaito, soijamaiyo, kauramaito ja vuohenmaito) se on ainoa, josta ei valmisteta jälkiruokia ja jota maataloustukaiset eivät koske, mutta tämä ei tee siitä kulttuurisesti vähäisempää.

Se on symbolista. Se on konkreettista. Se on läheisyyttä ja valtaa, rooleja, toiveita ja oletuksia. Ja sellaisessa maailmassa, jossa on ravintoa yllin kyllin, se on kaikkein vähiten ruokaa.”

Vauva-arjen tavallisimpia vastakkainasetteluja (luomusynnytys vai medikalisaatio, luomuruokinta vai korvikemaidot, kesto- vai kertakäyttövaipat, äitiyspakkaussänky vai vauvatarviketaivas, kiintymyssuhdevanhempi vai ei) Silfverberg värittää mustavalkoisia asetelmia sävykkäämmiksi – välillä naurattaa, toisaalla koskettaa. Yksioikoisuuksien välttäminen tekee kirjasta oivaltavan ja kirjoitustyyli viihdyttävän. Vaan minkälainen kesäteatteriesitys tästä voi syntyä?

Äitikortti revyyksi

Pahin pekoni etukäteen oli se, että näytelmä kärjistää kirjan aiheet ja teemat mustavalkoiseksi farssiksi ja feministis-yhteiskunnallinen kärki tylstyy. Ei sentään, kyllä keskeiset näkökulmat olivat mukana dramatisoinnissa, jopa niin, että ensimmäinen puoliaika kuulosti pikemmin paperinmakuiselta kuin elävältä draamalta. Kenen hallinnassa ovat tyttöjen ja naisten kehot? Siitä draama väläytti kirpakoita kohtia. Ja osuuhan aihe keväisiin kohuihin synnytystalkoista, ensisynnyttäjien keski-iän kohoamisesta ja väkiluvun lasku-uhista.

Näyttelijäkuusikko hoiti roolinsa tarkoituksenmukaisesti. Revyymäistä revittelyä oli vain vähän, naurattamistilanteita niukalti ja puheen lisäksi vain yksi tanssi ja muutama lauluntapailu. Hyvin Äitikortti-kirjapakkaa oli sekoitettu. Pariin otteeseen mukaan tempaistiin Putin. Miksi? En tiedä, mutta satunnaiset piipahdukset tuntuivat nyt Turumputin-päivinä ajankohtaisilta. Näytelmän kantaesitys on ollut Kansallisteatterissa 2015. En ole sitä nähnyt, joten en tiedä, onko käsikirjoitus pysynyt samanlaisena.

Väliaika on mainittava, sillä lippuhintaan kuuluivat tuoreet korvapuustit ja kahvi. Ehkä siksi toinen näytös maistui selvästi paremmalta kuin ensimmäinen. Ei tietenkään vain siksi. Kohtauksien rytmi oli dynaaminen ihan viime hetkiä lukuunottamatta, sillä lopetus pitkittyi turhaan – nauhoitettu tosielämäkeskustelu oli tarpeeton ja alleviivaava kuten myös näyttelijöiden piinallisen hidas poistuminen. Mutta sitä ennen oli muutamia todella herkullisia kohtauksia, jossa mimiikka ja kehonkieli tehostivat sanottavaa. Esimerkiksi leikkipuistokohtaukseen tiivistyi kunnon äitiyden rintamalinjat ja se, kumpi on oleellisempaa: äityisonnistumiskilpailu vai lasten paras. Riemukas oli myös kohtaus, jossa demonstroitiin ”sleep like baby” -sanonnan todellisuus.

Pidän tekstivalintaa rohkeana. Niukin lavastein ja mainioin pastellisävysin puvustuksin esityksessä oli tuoreutta, jota ei perinteisissä nuorisosseuramaalaisfarsseissa yleensä ole. Kesän kuumin ilta suijui katsomossa ilman tuskan hikeä, joten Teiskon tienoilla liikkuville suosittelen poikkeamista kesäteatterimukavuusalueelta Äitikorttia vilauttamaan.

P.S. Äitiystematiikasta kiinnostuneille Yle Areenassa on pari herkkupalaa. Melk on mainio norjalaissarja kahdesta ydinperheettömästä nuoresta äidistä. Tästä päivästä lähtien Areenaan ilmestyy tiistaisin uusi jakso äitien nokkimisjärjestystä kuvaavasta brittisarjasta Motherland – äitien sota.

– –

Anu Silfverberg
Äitikortti – Kirjoituksia lisääntymisestä
Teos 2013
esseistinen kolumnikokoelma
249 sivua kirjana.
Luin BookBeatin eKirjana.

Äitikortti – Näytelmä lisääntymisestä
Kanta-Teiskon nuorisoseuran kesäteatteri, kesärevyyn esitys 17.7.2018
dramatisointi Anu Silfverberg & Olka Horila
ohjaus Marko Taiminen
rooleissa Niklas Söderström, Tanja Järvinen, Jarno Jokinen, Virpi Naukkarinen, Taru Koivisto, Kiki Söderström
Lisätietoja ja heinäkuun esitysajat kotisivuilla (tässä).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Esseet, Kirjallisuus

Faust – Savonlinnan oopperajuhlat

”Haluan voimakkaiden viettien paloa / ja sydämen ja aistien hullua hekumaa!”

Tohtori Faust myy sielunsa Mefistolle hylätäkseen tiedon ja uskon. Tilalle hän tahtoo nuoruuden ja hurmion. Hän näkee haavekuvajaisen ihanasta Margaretasta, ja Mefisto junailee suhteen alkuun. Faust lähtee välillä Mefiston ohjailemana omille teilleen, palaa sitten murhaamaan Margaretan veljen, ja sen perään raskaana oleva Margareta menettää lapsensa, järkensä ja henkensä.

Siinä on Gounodin oopperan synopsis, jonka lähes nelituntiselle (väliaikoineen) tulkinnalle Olavinlinna tarjoaa vaikuttavat kulissit. Näyttämöä hallitsee valtava siipi, johon valoin saadaan heijastumaan tunnelmaan sopivia kuvia ja värejä. Muuten näyttämöä viisaasti säästellään sälältä. Kolme tanssijaa tehostaa liikekielellään tunnevirityksiä, joita erinomaisesti myös tukevat esiintyjien asujen pelkistetyt värit musta, valkoinen ja punainen. Jotkut näyttämökuvat säväyttävät symbolisina: selässään risunippu Margareta heijastuu varjokuvaksi, joka näyttää hauraalta perhoselta; raskaana oleva Margareta valkoisessa kaapuasussa kerii verenpunaista lankaa.

”Maailma pyörii ja katoaa kauas pois! / Mikä pauhu; mikä riemu / kaikkien silmissä!”

Faust on oopperana erittäin yleisöystävällinen. Tilanteen mukaan musiikki soi ilakoivana valssina, jykevänä sotilasmarssina, pakahtuvan romanttisena tai pahaenteisenä. Draamaattinen, melodinen musiikki myötäilee tapahtumia, ja niitä katkovat komeat, usean laulajan yhteislaulannat. Opperassa on myös paljon näyttäviä joukkokohtauksia, joissa kuorovoima soi mahtavasti. Ensimmäisen näytöksen Margaretan jalokiviaaria ja hänen veljensä aaria sotaan lähdön tunnelmista sykähdyttävät. Olin mukana esitysiltana, jolloin yleisö huusi bravota ja tömisteli jalkojaan juuri noiden aarioiden jälkeen.

Margaretan sopraano (Tuuli Takala) helisi säteilevästi, Valentin-veljen (Clementis Unterreiner) eläytyminen välittyi väkevänä, lisäksi Sibel-ystävä (Erica Back) ja myös Mefisto (Tuomas Pursio) vakuuttivat. Nimeäisin oopperan uudelleen Margaretaksi, sillä viattoman neidon osuus tuntui oleelliselta. Sen sijaan nimihenkilö Faust (Diego Silva) nahjusteli karismaatittomana lavalla, ja äänikin kuulosti usein voimattomalta. Ehkä se oli ohjauksen (Vilppu Kiljunen) valinta: turhautunutta hamuilijaa viedään tahdottomasti pahuuksiin. Se ei onneksi latistanut kokonaiskokemusta.

”Puhtaat enkelit, säteilevät enkelit, / kantakaa sieluni taivaan syliin!”

Faustissa on teemoja, jotka pohdituttavat yhä, vaikka Goethe 1800-luvulla kierrätti tragedian keskiaikaisista lähtökohdista. (Goethen Faustista postaan erikseen klassikkohaastepäivänä 31.7.) Turhamainen nuoruudentavoittelu ja egoistinen mielihalun seuraaminen seurauksista piittaamatta sopivat aikaamme. Jumaluuteen liittyvät teemat eivät minua niin kosketa, mutta pahuuden läsnäolo tuntuu aivan mahdolliselta. Viattoman neidon uhri rakkauden alttarilla on tietysti kovin pateettinen aihelma, mutta kokemattomien teinityttöjen viettely on valitettavan yleistä. Naiskuva mietityttää, esimerkiksi verevän lesken läheisyydenkaipuun esittäminen naurettavana kirpaisi. Nykypuumille naureskellaan samoin.

Epäloogisuuksia loppuosan juonikuljetuksessa ihmettelen, mutta siirrän turhat tuumailut syrjään. Muistelen vain kerrassaan komeaa loppukohtausta, jossa kuoro pauhaa ja Margareta pääsee erheistään huolimatta taivaan iloihin savuefektien saattamina. Kohottavista tunnelmista arkeen laskeutumista avitti valoisa, lämmin savonlinnalainen kesäyö. Ensimmäinen oopperaelämykseni Olavinlinnassa ei toivottavasti jää viimeiseksi.

– –

Faust (kantaesitys Pariisissa 1859)
Savonlinnan oopperajuhlat 11.7.2018 (ks. kotisivut)
libretto löyhästi Goethen Faustiin perustuen, Michel Carrén & Jules Barbierin näytelmä Faust et Marguerite
sävellys Charles Gonoud
ohjaus Vilppu Kiljunen
lavastus ja puvut Kimmo Viskari
valaistus Anton Kulagin
musiikinjohto Philippe Auguin
rooleissa mm. Tuuli Takala (ei ole omaa sukuani), Diego Silva, Tuomas Pursio, Clementis Unterreiner, Erica Back

Juttuni väliotsikkositaatit lainasin libretosta.

Osallistun Goethen Faust-tragedialla kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen.  Kirjapostaukseni ilmestyy 31.7.2018.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera

Alexander McCall Smith: Kelpo rouva johtajat

Kelpo rouva johtajatSelailin BookBeatin tarjontaa tarkoituksenani hakea lepposteluun sopivaa luettavaa. Valitsin uusimman suomennoksen Mma Ramotswen tutkimuksista. Jokusen kirjan olen sarjan viimeisimmistä osista jättänyt lukematta, sillä hyydyin kevytdekkareiden verkkaiseen virittelyyn. Tauko teki hyvää, sillä nyt viihdyn rouva etsivän seurassa.

Huomaan väisteleväni tätä nykyä dekkareita, joissa sarjamurhaajat viettävät verikekkereitä, lapsia katoaa tai poliisiäijät kipulevat krapulaisina aviokriiseissään. Tätä taustaa vasten jännärityylikauteeni sopii Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen, perinteisen ruumiinrakenteen omaava, hyväsydäminen nainen, joka ratkoo arkisia pulmia. Kelpo rouva johtajat (Otava 2018) jatkaa turvallisesti sarjan letkeää linjaa. Mitään järisyttävää ei tapahdu. Inhimillisten erehdysten korjausliike riittää.

Mma Ramotswe nojautui taakse. ”Tietysti voin olla väärässä siinäkin, että olen väärässä. Sekin on mahdollista.”
”Ei, minusta sinä olet oikeassa siinä, että olet väärässä,” sanoi Mma Makutsi.
He katsoivat hetken toisiaan, ja sitten Mma Ramotswe nauroi. ”Sitä ei koskaan voi tietää, vai mitä? Koskaan ei tiedä, milloin väärässä oleminen on oikein.”
”Eihän se koskaan…” vastasi Mma Makutsi. ”Ei ole koskaan oikein olla väärässä.” Hän vaikeni ja katsoi kattoon. ”Tietysti joskus voi olla väärin, että on oikeassa – ”
Mma Ramotswe keskeytti hänet. ”Tai paremminkin olla väärässä, kun luulee olevansa oikeassa vaikka on väärässä.”
”Juuri niin. Sitä minä yritin sanoa.”

Tuollainen sananvaihto viihdyttää melko mukavasti. Tässä osassa Mma Ramotswe esiintyy edukseen itsensä hillitsijänä, kun assistentin – tai pakon edessä liikekumppanin – Mma Makutsin päällepäsmäriys, epäluuloisuus, piikikkyys ja huumorintajuttomuus kiristävät ilmapiiriä. Tuikea työtoveri välähtävine silmälasilinsseineen tarvitaan vastapainoksi hyväsydämisen lempeän pomon pariksi. Kahden naisen työtoveruus ja tasapainottelu kohteliaisuuden miinakentällä kuvataan vivahteikkaasti.

Etsivätoimiston varsinainen tapaus on vanhan lapsenhoitajan etsintä. Tapauksessa piilee muutakin, minkä herkkävaistoinen Mma Ramotswe hiljakseen oivaltaa. Lisäksi rouva ratkaisee yhden pyramidihuijauksen ja hankkii kodin kulkukoiralle. Viehkoa, viatonta ja vaivatonta kesäkivalukemista siis. On lohduttavaa välillä lukea humaanista ymmärryksestä sekä hyvistä ihmisistä ja teoista.

– –

Alexander McCall Smith
Kelpo rouva johtajat. Mma Ramotswe tutkii
suomentanut Outi Järvinen
Otava 2018
350 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Kolme kompaktien kertomusten kirjaa

Kun toivot erityisen tiivistä, välipalaksi maittavaa kirjaa, täs siul on sellaisia. Koostan kolmen kirjailijan novellikokoelmista pikapohdinnat.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

En ensin löytänyt koko kirjaa kirjaston varaushyllystä, koska en odottanut sen olevan cd-kokoinen ja -paksuinen.

Hirviöasiakaspalvelu.jpeg

Anni Nupponen leikkii sympaattisesti Hirviöasiakaspalvelu-tarinoilla. Joka juttu alkaa samalla tavalla: asiakaspalvelija tervehtii palveluhenkisellä lauseella ja asiakas esittää ongelman. Koko juttu survoutuu 100 sanaan, raapaleeksi. Muoto sopii minijuttuihin. Niin myös estyy pidennetyn vitsin vaara.

Nupposen asiakaspalveluraapaleissa tosielämästä tuttuun tilanteeseen liittyy jokin pulma mytologia- tai fantasiakirjallisuushahmon kanssa: päätön ratsumies tuleekin juhliin päällisenä, Minotaurus ei käyttäydy oletetusti, Lohikäärmevuorella on tilanne päällä tai Loch Nessin hirviön serkku näyttäytyy.

Onneksi olkoon, mielikuvituksenne on herännyt.
Kirjallisuus saattaa aiheuttaa sellaista.”
”Miten sen saa pois päältä?”
”Ei mitenkään. Mielestänne hirviöt sikiävät, mutta myös kaikki kaunis, outo ja ihmeellinen. Nauttikaa olostanne ja kiitos asioinnistanne hirviöasiakaspalvelussa.”

Machado De Assis: Kuuluisuus ja muita kertomuksia

Toinen cd-kotelon kokoinen kirja Kuuluisuus ja muita kertomuksia koostuu kolmesta novellista, jotka ovat kotoisin 1800-luvun lopun Brasiliasta. Machado de Assis on kirjan esipuheen perusteella maansa kuuluisin kirjailija.

Novelli ”Kuuluisuus” kertoo polkkasäveltäjästä, joka kärsii riittämättömyydestä, ”Diplomaatti”-novellissa saamaton mies menettää naimalykyn, ja novellissa ”Korteista ennustaja” keskushenkilö on täysin vietävissä: ”Häneltä puuttui kaikenlainen kokemus ja oivalluskyky.”

Ajan ja paikan kaukaisuus eivät estä nauttimasta viihdyttävistä kertomuksista. Ne on soljuvasti suomennettu, ja niiden viehätys perustuu tyyliin. Pisteliäs näkökulma miesten ajatusmaailmaan ja sosiaalisiin käytäntöihin välittyvät elävästi ja sävykkäästi. Pieni kirjanen on mukava välike, joskin se jää kirjakesässäni kuriositeetiksi.

Petri Tamminen: Miehen ikävä & Elämiä

Petri Tammisen kokoelma on edellisiä kirjamaisempi: pokkariversioksi yhdistellyt kaksi kirjailijan ensimmäistä novellikokoelmaa, satakunta lyhyttä novellia (Otava 2001). Jostain syystä kirjat ovat pokkarissa käänteisessä järjestyksessä verrattuna alkuperäiseen ilmestymiseen.

Novellit näyttävät henkilöiden elämästä keskeisiä kohtia pääselausevoittoisen nykivästi. Ne eivät ole kohokohtia, vaan usein tragikoomisia pysäytyskuvia elämänkulun kipupisteistä. Pisteen aikana lukija täydentää tapahtumat ja tunnelmat. Taidokasta.

Miehen ikävä on nimeensä sopien äijäilyä tai lähinnä sen piinaavaa yritystä novellihenkilöiden kannalta. Elämiä koostuu pääasiassa rapian sivun pituisista elämäntarinoista, jotka on nimetty päähenkilöiden etunimin. Harvalle kirjojen henkilölle käy elämässä hyvin. Tiivistystyyli estää rypemisen epäonnessa, ja siksi leijonanosan usein ottaa elämän epäkohtiin kätkeytyvä naurettavuus.

Tyyli ja tapa kuvata yksitysiä yleisen lomassa on hioutunut sittemmin Suomen historia -kirjan (2017) välähdyksenomaisiksi elämänkuviksi. Tämä vielä: kummassakin pokkarin kokoelmassa on novellejeja tilanteista, jotka liittyvät samantapaiseen maalaistaloon ja sukuun kuin Tammisen romaanissa Enon opetukset (2006). Niissä kertojan tarkka sivustakatsojan havainnointitaito kuultaa kirkkaana.

Anni Nupponen
Hirviöasiakaspalvelu
Osuuskumma 2016
lyhytproosaa, 19 raapaletta
33 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirsin kirjanurkka esittelee mukavan kirjamakupalan lisäksi ”raapale”-lajia ja Kirjakko ruispellossa nauttii pikkuherkusta.

Machado de Assis
Kuuluisuus ja muita kertomuksia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Prometheus 2010
kolme kertomusta
69 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Petri Tamminen
Miehen ikävä & Elämiä
Seven / Otava 2001
novelleja (alunperin ilmestyneet 1997 ja 1994)
301 sivua.
Sain kirjan kierrätyshyllystä.

Muut lukijat, esimerkiksi Sanarakkautta ja Lurun luvut (Miehen ikävä ja Elämiä)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, spefi

Fantastico!

Italialainen 1920-luvun tienoon taide ei ole niin tunnettua kuin klassinen maalaustaide. Renessanssista ja muualta menneestä ovat saaneet vaikutteensa myöhempien aikojen maalaukset, joita pääsee kesän ajan katsomaan Ateneumiin.

Näytillä olevia maalauksia kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Taulujen tunnelmissa todellakin leijuu selittämätöntä outoutta, vaikka niitä voi luonnehtia näköistaiteeksi. Esimerkiksi heti ensimmäisen näyttelyhuoneen iso maalaus Neidit johdattelee merkilliseen menoon.  Felice Casoratin taulussa neljä erilaista naista poseeraa ajanmukaisin asuin tai asutta metsäisen ympäristön edessä jaloissaan jos mitäkin naiselämän purkkia ja purnukkaa. Mistä on kyse? Sitä jään pitkäksi aikaa ihmettelemään.

Mielenkiintoni kohdistuu etenkin muotokuviin, vaikka asetelmia ja maisemiakin näyttelyssä on. Potretteihin on sisällytetty taidehistorian traditio, ja silti niissä on oman aikansa ote. Kuin taustan päälle liimatut ihmishahmot ovat tarkkoja, jollain tavalla kiiltokuvamaisen irrallisia ja silti – en löydä sanaksi sopivampaa kuin – sielukkaita.

Antonio Donnghin Nainen kahvilassa pysäyttää minut, samoin Cagnaccio di San Pietron omakuva. Viimeksi mainitun kaksi isoa alastonkuvaa hätkähdyttävät. Minä näen niiden naiskuvan misogyynisenä.

Näyttelyn mainosjulisteen Naamioita-maalaus (Cecare Sofianopolo, 1930) on todella hieno. Sen etualan sirkushahmot vievät ajattelemaan irvokkuutta ja kuolemaa, kun taustahahmot sen kuin tanssaavat. Taulu näin jälkikäteen puhuttelee: juhlat ovat pian ohi – fasismi tulee ja vie. Tekisi mieli sanoa, että taulussa on jotain myös tähän aikaan sopivaa.

 

– –

Fantastico!
Italialaista taidetta 1920 – 1930 -luvuilta
Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Runon ja suven päivä 6.7.2018

Vietän lyyristä kesäpäivää julkaisten yhden tankan ja kaksi haikua. Nautinnollista runon ja suven päivää!

Et kadu mitään,
sanoisit. Elit täysin.
Valehtelisit.

Et tanssinut kurkea,
soittanut kellokukkaa.

Korteni kesän
kekoon: heilutan heinää,
taivutan tuulta.

Maahan monistuu
puidenlehtien pitsi,
kuultava kudos.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot