Johanna Laitila: Lilium Regale

Johanna Laitilan esikoisromaani on saanut nimensä kuningasliljasta, Lilium Regalesta (Gummerus 2019). Kukan valoon katsova uljaus ja siitepölyrunsaus symboloi miehisestä nimestään huolimatta naiselämää, jossa on paljon katseilta kätkettyä.

”Non syämmen hikeä nuot kyynelheet”

Kirja alkaa ja loppuu vanhasta Elsestä vuonna 2018, siinä välissä kuvastuu nuoren Elsen elämä sodan loppuvuosista 1950-luvun alkuun. Oleellista on pohjoinen ympäristö. Ensin Elsen lapsuudenperhe – se, mitä siitä on jäljellä – käväisee Ruotsin puolella Lapin sotaa paossa Rosendahlien ymmärtäväisessä perheessä, josta Else löytää sielunsiskon, Ingan. Pääosa tarinaa sijoittuu kuitenkin kotiseudulle, Lapin pienelle paikkakunnalle. Siellä jo aikuinen Else päätyy Hurtigin kirjakauppiasrouvan piiaksi. Se muuttaa kaiken.

Elsen perhettä hallitsee ensin lempeä isä, sittemmin pelottava Urho-eno, ja perheen naiset joko haipuvat (äiti) tai taipuvat (mummo). Romaani on raskautettu kaipuulla, kuolemilla, mielenterveysongelmilla ja peloilla, mutta se on niiden lisäksi myös aistillisen vahva veisu elinvoimalle, halulle ja rakkaudelle.

20190101_160909.jpg

”L lillui lauhkeana Elsen kielellä.”

Romaanissa on runsaasti aiheita kuolemasta, rakkaudesta ja ihmiselosta, ajasta ja paikasta, mutta pysähdyn yhteen pääasioista, kieleen.

”Elsa piti Ingan sanoja kielensä alla kuin sokeripalaa ja antoi sulaa sinne, ahnehti niitä nälkäisenä, kuin olisi kuollut ilman niitä. Ennen Ingaa roikkui hänen kielensä menneisyyden helmoissa. Hänen kielensä oli täynnä jälkiä, sanojen sammioita, joista osa oli märkiviä rakkuloita, osa kielen poikki risteileviä arpia, joista piirtyi kotiin vievä kartta. Isän sanat olivat hänen kielessään kuin sisälmykset kalassa, siemenet mustikassa tai munasarjat hänen vatsanpeitteidensä alla. Sana sanalta Inga oli lähempänä häntä, ja heidän kielestään tuli uusia teitä, veren reittejä.”

Sitaatin valitsin siksi, että siitä tursuaa romaanille olennaista. Hienosti siinä ilmaistaan puheen ja kirjallisen kielen merkitys ihmisten ja tunteiden yhdistäjänä. Kun Else imee Ingalta ruotsia ja Inga Elseltä suomea, muuttuu kokemus ruumiilliseksi vastavuoroisuudeksi.

Lisäksi katkelmasta välittyy romaanissa viljeltyä symboliikkaa. Etenkin veri on merkittävässä roolissa. Harvoin olen lukenut esimerkiksi niin väkeviä kuukautistilanteita kuin tästä romaanista.

Elisen erilaiset rakkauskokemukset eroavat kielellisesti toisistaan, mikä on hieno ratkaisu. Rakastavaisten kohtaamisista välittyy väkevä vetovoima. (Mieli tekisi tempaista sitä havainnollistava sitaatti, mutta haluan jättää kirjan lukijoille mahdollisimman paljon omia löytöjä.)

”He vaihtoivat sanojaan, ojentelivat niitä toisilleen kuin runoja tai hirven sisäelimiä.”

Joten sitten kielestä lisää. Välillä tuntuu kuin kuvaus humaltuisi itsestään, yksi irtositaatti tähdentäköön väitettäni:

”Luiseva aurinko lipui taivaalla pilviverkon alla, ja ruoho alkoi kohota maan saumoista.”

Heilun kahtaalle. Toisaalta kuvallinen kielenkäyttö ihastuttaa, toisaalta vetäisen siitä överit. Toisaalta kielikoreus nimenomaa valaisee muilta pimitettyjä tilanteita kuten pelkoa tai kiellettyä rakkautta, toisaalta se ylikorostaa kohtalokkuutta. Ja toisaalta lapinmurteinen värikäs dialogi vakuuttaa minut, koska siinä pohjoinen taikatunnelma hakee paikkaansa karuuden ja karkeuden välistä. Vaihteluväli heiluu monin kohdin äärestä toiseen: toisaalla ovat Urho-enon #metoo-irvokkuudet, toisaalla Södergranin ja Hellaakosken kiihottaviksi värisevät runosäkeet.

Ja pakko on palata vielä symboliikkaan. Alun huikea hirvifantasianäky vetää minua puoleensa kuin renessanssimaalaus, sitten loitonnun sen symbolitiheydestä, ja kun komeat hirvinäyt toistuvat, ne vetoavat taas minuun, ja toisaalta kaipaan väliin lepotaukoja, tavallisia arjen hetkiä.

”Naisen sielunmutkassa nytkähti.”

Johanna Laitilan romaanille varmasti moni löytää vertailuksi Minna Rytisalon Lempi-romaanin. Yhdistäviä asioita on paljon: Lapin maisemat, sota-ajan läheisyys, kohtalokas rakkaus pahantahtoisen henkilön väliintuloineen ja aistillinen kielenkäyttö. Rytisalon kerrontaratkaisu sinuttelutyyleineen ja vaihtuvine kertojineen jää pitkäksi aikaa mieleen. Laitilan kerrontatapa tuntuu tunnekylläisen varmalta, vaan en ole varma sen kestovaikutuksista. Toistan: välillä vetäisen siitä överit, mikä miinustaa kirjaelämystä, mutta kirjassa on kohtia, joihin tunne vetoa.

Laitila kuvaa rakkautta, joka ei kestä päivänvaloa toisin kuin vaikkapa vuonna 2018, mikä hyvin kirjassa konkretisoituu ja lisää tunnelmaa menetetyistä rakkausmahdollisuuksista. Vaikka itse häälyn kirjakokemuksessani kahtaalle, uskon, että verevän kuvailun ystäville Lilium Regale on ehta elämys.

– –

Johanna Laitila
Lilium Regale
Gummerus 2019
romaani
350 sivua.
Sain kustantajalta oikolukemattoman ennakkokappaleen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon runokokoelman Kultapoika, kuplapoika (WSOY 2019) johdatteluliepeessä luonnehditaan kirjan lyyristä suuntaa proosarunoudeksi. Lisäksi lieve antaa etukäteistietoa siitä, että runot liittyvät nimettyihin henkilöihin – tai niissä mainitaan henkilöitä tai hahmoja. Kuplapoika viittaa kuplassa eläneeseen David Vetteriin ja Alison Hargreaves vuorikiipeilijään. Runoissa puhuvat he ja heidän lähellään olleet. Runoja on myös muun muassa Tyyris Tylleröstä, Winston Churchillista, Sylvia Plathin lapsista ja lento-onnettomuudessa kuolleesta rouvasta.

Luen ensin runot hakematta niiden välille yhteyksiä. Ehkä ajattelen, että runot ovat hajallaan, vaikken edes odota niiden yhdistyvän.  Luen toistamiseen, vielä lisää (runojen lukeminen eKirja-muodossa tuottaa minulle hankaluuksia: jotain tunnen jäävän kokemuksesta pois, kun en voi lehteillä sivuja).

20190113_131529.jpg

Yhtäkkiä en enää pääse irti runojen välisistä signaaleista. Ensinnäkin niitä yhdistää kuolema: nimetyt henkilöt ovat kuolleet tai jääneet kuolleen jälkeen (Plathin lapset). Kuoleman sijasta taustalla voi olla myös luopuminen ja katoaminen, kuten runoissa, joihin liittyy vauvan hylkääminen berliiniläissairaalan keräysluukkuun.

Toisekseen: Kuolemaa kovemmin minulle runot huutavat kysymyksiä syntymisestä. Onko oikeus haluta omaa lasta, oliko Davidin syytä syntyä, miksi äiti-ihminen-Alison lähti K2-vuorelle kuolemaan, miksi vauvan hylkääjä on valinnut lapsen synnyttämisen? Davidin hoitaja kysyy (katkelma runosta):

”Minä en koskaan halunnut omia lapsia,
enkä voi kuin ihmetellä:
rakastaako ihminen aidosti vain
sitä minkä hän kupeissaan kantaa?”

Runoissa ei ole valmiita vastauksia, mutta ne virittävät taajuuksille, jossa on pakko itse miettiä, etsiä vastauksia, tehdä lisää kysymyksiä, raivata lisäätilaa ihmisyyden perusasioille. Luen moneen kertaan runon, joka alkaa: ”Kanna minut reppuselässä vuorelle, / hylkää erämaahan, rakas lapsi, niin kuin muinaiset / japanilaiset hylkäsivät iäkkäät vanhempansa, – -.” Sen loppusäkeet vahvistavat minua. Oleellista on kierto, vanhemman toivo lapsen (iältään mikä tahansa – uskon: myös kenen lapsi tahansa) elämän jatkumisesta:

”Jos sinä pelastut,
minäkin pelastun.”

Koukutun runoihin, joissa punarinta edustaa runojen eri puhujille eri asioita. Lintusymboliikka nousee siivilleen, ja niin myös Lehdon muissa runoissa toinenkin siivekäs, enkeli. Enkeleitä vilahtaa silloin tällöin, niin myös jumala. Vaan eivät henkiolennot liihottele totutuilla lentoradoilla. Esimerkiksi runo ”KRISTINUSKON LEVIÄMISESTÄ” hykerryttää ja hirvittää.

Lehdon sävykkäistä runoista, joissa on paljon suoraa kerrontaa ja silti runonomaisia aukko- ja taukopaikkoja, haluan vielä mainita runon ”TURISTIT”. Ensin luen sen kritiikkinä; nimittäin muissakin runoista luen viitteitä ilmastonmuutoksen seurauksista. Sitten siirryn tulkintaan: ihmisen on vaikea nähdä itseään läheltä tai ymmärtää oman kokemuksen itsekkyys ja suhteellisuus.

” – –
niin kuin kaikki maailman kauneus olisi
olemassa vain heidän katseitaan varten.”

Silene Lehto
Kultapoika, kuplapoika. Runoja
WSOY 2019
88 sivua kirjana.
Luin BookBeatissa eKirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Tiina Rajamäen esikoiskirjassa Vieras maisema (Teos 2018) on kymmenen novellia. Viehätyn novellien tunnelmasta, joka kiteytyy kirjan viimeisessä novellissa näin:

”En lopulta kaivannut elämääni uutta ihmistä vaan tilaa, sen ymmärsin jo parin viikon jälkeen. Oikeastaan kaipasin vain havahtumista, putoamista, jotakin tunnetta.”

Näin lausutaan kirjan niminovellissa, jossa sisar ja veli vaeltavat aikuisina Islannissa. Välissä on muutakin kuin vuosien etäisyyttä. Hienoviritteinen ote yltää niin sisarusten nykyisyyteen kuin menneisyyteenkin. Asioita tippuu harkiten, juuri sopivasti aukottuen, että pääsen tekemään tulkintoja.

20190108_220200-1.jpg

Kokoelman novellit ovat ihmissuhdepainotteisia. Yleensä suhde on katkennut, jopa ihan alkuunsa. Väliin on jäänyt selvittämätöntä, niin myös hippusellinen selittämättömyyttä. Monissa novelleissa on naispareja, mutta yhtä hyvin suhde voi olla vanhan miehen ja kissan – kaikissa päällimmäiseksi jää sattumuksellisuus, erillisyys ja toisen poistuminen niin, että päähenkilö jää haahuilutilaan, jolle hänellä ei ole antaa sanoja.

”Hän löysi joka päivä uusia paikkoja, jutteli ihmisten kanssa mutta ei tavannut heitä uudestaan. Jokainen päivä katkesi yöhön, ja seuraava aamu alkoi tyhjästä.”

Melankoliaa, sanon minä, mutta se ei lannista lukemista vaan innostaa, sillä novelleissa on kierteitä, jotka vähän nyrjähtävät jengoiltaan. Jo aloitusnovelli ”Myydään ja annetaan” nostaa odotukseni, ja muut novellit lunastavat ne. Joka novellissa kielen selkeys ja kerronnan vaivattomuus kantavat tilanteet ja tunnelmat.

– –

Tiina Rajamäki
Vieras maisema
Teos 2018
novelleja
139 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Selkokirjavinkkejä vuoden 2019 alun viritykseksi

Selkokirjat sopivat lukijoille, jotka eivät innostu paksuista kirjoista ja vaikeista teksteistä tai joilla on syystä tai toisesta kielellisiä vaikeuksia. Selkokirjat eroavat tavallisista kirjoista siten, että sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helppompia. Myös tekstin ulkonäkö on erilainen muun muassa siksi, että selkokirjojen palsta on kapea ja kappaleet lyhyitä.

Selkokirjoja ilmestyy kaikenikäisille lukijoille, ja tarjolla on sekä tieto- että kaunokirjoja. Osa kirjoista on kirjoitettu suoraan selkosuomeksi, osa on mukautettu eli aiemmin ilmestynyt kirja on mukautettu selkokielelle.

Tässä on muutama vinkki viime vuosina ilmestyneistä selkokirjoista – siis paljon muitakin selkokirjoja löytyy. Listani painopiste on kaunokirjallisuudessa. Haastan kevätpuolella taas lukemaan selkokirjoja, joten postaukseni on tarkoitettu virittelijäksi. (Viime vuonna käynnistin Klaaran päivän selkokirjahaasteen.)

selkokirjoja2018

Lapsille

Iiris Kalliola kertoo tietokirjassa Ihminen napakasti kehon toiminnasta, kuvitus Väinö Heinonen (Avain 2016).

Martti Lintusen tietokirjassa Mitä jääkarhu sanoi pingviinille? aiheena on ilmastonmuutos (Pieni karhu 2018).

Nora Lehtisen lastenkirja Aino, Matias ja hauskat lomapäivät (Pieni karhu 2018) kertoo kesäisistä seikkailuista.

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen vie seuraamaan, minkälaisiin seikkailuihin kateus vie (selkomukautus Hanna Männikkölahti, Avain 2018).

Varhaisnuorille

Satu Leiskon trilogia Unohtunut maa, Unohtunut poika ja Unohtunut kansa (Opike 2014 – 2018) siirtää lukijan tavallisesta päivästä fantasiaan.

Tittamari Marttisen kirja Maalivahdin salaisuus (Opike 2017) kertoo kolmesta ystävästä arkisissa, samastuttavissa tilanteissa.

Nuorille

Tapani Baggen Polttava rakkaus (Avain 2018) ottaa mukaansa bändiharkkoihin ja ensirakkauteen.

Maria Turtschaninoffin Finlandia-palkittu fantasiaromaani Maresi on kääntynyt selkosuomeksi (selkomukautus selkoruotsinnoksesta Laura Lepistö, Opike 2018). Aiemmin on jo  ilmestynyt mukautus romaanista Helsingin alla.

Marja-Leena Tiainen kertoo perheensä menettäneen tytön selviytymistarinan kirjassa Hiekalle jätetyt muistot (Avain 2018).

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändin alkeet kuvaa yläkoulun lopun tunnelmia (selkomukautus Leena Kaivosoja, Opike 2018).

Nuorille ja nuorille aikuisille

Tuija Takalan Lauralle oikea (Avain 2018) kertoo nuoren naisen kasvun iloista ja pulmista ”sen oikean” löytämisessä.

Seikkailuja

 Miika Nousiainen kierrättää sukulaisia ympäri maailman kirjassa Juurihoito (selkomukautus Hanna Männikkölahti, Avain 2018).

 Tapani Baggen Alligaattori alkaa veneen osaamisesta mutta johtaa seikkailuun (Avain 2017).

Jännitystä

 Salla Simukan Lumikki-trilogiassa seikkailee lukioikäinen sankaritar (selkomukatus Hanna Männikkölahti, Avain 2016 – 2018).

Mika Waltarin Komisario Palmun erehdys on kotimainen jännitysklassikko (selkomukautus Pertti Rajala, avain 2017).

Historiaa

 Sanna-Leena Knuuttila kertoo kahdessa romaanissa päiväkirjatyyliin kotirintaman sota-ajasta: Ne lensivät tästä yli ja Minä odotan sinua (Reuna Kustantamo 2017–2018.)

Suomen sodista kertovat Pertti Rajalan tietokirjat Talvisota, Jatkosota ja Sisällissota (Avain 2016 – 2018).

Klassikoita

Juhani Ahon Rautatie tarjoaa kokemuksia 1800-luvun Suomesta (selkomukautus Pertti Rajala, Avain 2016).

Bram Stokerin Dracula herättää yhä kauhua (selkomukautus Ari Sainio, Opike 2017).

Jules Vernen Maailman ympäri 80 päivässä seikkaillaan ja kilpaillaan ajan kanssa (selkomukautus Pertti Rajala, Avain 2017).

Ihmissuhteita

Eppu Nuotion Peiton paikka kertoo pikkupaikkakunnan perheestä 1960-luvulla (selkomukautus Johanna Kartio, Opike 2017).

Jasu Rinneojan kahdessa kertomuksessa Kauno ja Sutki on kohtaamisia – ja muutakin tapahtuu (Reuna Kustantamo 2017).

Lyhyitä kertomuksia

Tuija Hannulan pakinoissa Toppatakin alla on sydän kuuluu maahanmuuttajien näkökulma (Reuna Kustantamo 2018).

Tuija Takalan lyhyissä novelleissa Hyvä päivä tapahtuu pieniä yllätyksiä (Opike 2018). Kustantaja sivuilla on novelleihin tehtäviä.

Elämäntarinoita

Satu Leiskon haastattelukirjassa Tulin Suomeen yhdeksän maahanmuuttajaa kertoo elämästä uudessa kotimaassa (Avain 2018).

Runoja

Helena Seppälän Tämä on minun lauluni -kokoelmasta välittyy ajatuksia luonnosta ja tunteista (Reuna Kustantamo 2018).

Tuija Takalan kokoelmassa Kierrän vuoden (Opike 2016) on runo vuoden joka viikolle (kirjan lopussa on joka runoon kysymyksiä keskustelun tai pohdintojen avuksi), ja kokoelmassa Onnen asioita (Avain 2018) välittyy havaintoja arkisesta elämästä.

Tietoa maailmasta

Seija Niinistö-Samela johdattelee nykytekniikkaan: Robotti ihmisen apuna (Pieni Karhu 2018).

Seija Niinistö-Samelan ja Juha Samelan valokuva-tietokirja Sinisiipi niityllä kuvaa niittyluontoa (Avain 2018).

Selkokirjatietokanta

Selkokirjatietokannasta voit etsiä kirjoja hakusanan avulla. Selkokirjaesite kokoaa myös uutuudet, vielä ei uusinta näe Selkokeskuksen sivuilta, mutta täältä sen sitten löytää, kuten muutakin selkokirjatietoa.


P. S. Suurimmasta osasta luettelemistani kirjoista on blogissani postaukset. Löydät ne kirjoittamalla kirjan nimen hakukenttään – en lisännyt linkkejä suoraan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Tuukka Pietarisen runoissa näen peilikuvia, jossa on hieman vääristävä heijastus. Tai voisihan kyse olla veden kuvajaisesta, sellaisesta, joka toistaa alkuperäistä liplatuksena. Näin se tapahtuu:

”Ei toista: yksin
Ei yhtä: toisin”

Tai sitten runoissa on yhtäläisyyksiä muttei symmetriaa, niissä on taite tai liike toiseen suuntaan:

”Melkein ainetta ja melkein aineeton
Perhosen siivissä silmät, melkein katse”

Tai:

”Tuon pöydän ääressä ja katsovat toisiaan
katsomassa itseään katsomassa toisiaan”

Yksin ja toisin (WSOY 2018) on Pietarisen esikoisteos, kovin varma ajatuksiltaan ja sanojen asetteluiltaan. Minua viehättävät etenkin lyhyet kahden rivin sanapeilailut. Ne ovat niin suoria ja tarkkoja, silti avaria.

20190102_185137.jpg

Ajatuspeilaukset huvittavat ja hivelevät, sillä ne pistävät keksimään tuttuja asioita uudelleen. Mieleeni jäävät runot, joissa askarrellaan unien näkemisestä, muistamisesta ja kertomisesta. Myös runoajatukset miellyttävät, kun ne näennäisestä havainnosta laajenevat metaforiksi vaikkapa ihmissuhteista (jos niin haluan tulkita):

”Äkkiä suru siitä ettei kaksi yhdensuuntaista suoraa
koskaan leikkaisi toisiaan”

Suora, pintaselvä virke virkistää myös proosarunotyyppisissä pitkähköissä runoissa. Ne ovat tarinan, jopa sadun kaltaisia. Niissä on pää ja häntä, kuitenkin jokin päättömyys, jolla ne lonksuvat ulos proosan saappaista. Silloin on kyse runoudesta: sille ei riitä yksi kengännumero.

Muutama kuvaruno pomppaa sivuilta, mutta ne ovat linjassa muun sisällön kanssa. Senkin huomaan, että runovirkkeet pakenevat loppupisteitä. Niin ajatukset jatkavat kulkuaan.

– –

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
WSOY 2018
runoja
44 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Kirja vieköön! ja Luettua elämää.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2

Kun haluan kiertää vyöryttävien tekstien virran ja monimutkaisten rakenteiden karikot, luen Lucia Berlinin novelleja. Ne ovat tekstien juoksutuksen virkistävää vettä. Eikä vaikutelmaa vähennä, vaikka välillä annoksen vetää väärään kurkkuun tai kulauksessa on ehkä multakokkareita tai viinan vivahde.

Olen lukenut Berlinin Siivoojan käsikirjan toista osaa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & Co 2018) loppuvuoden ja sitä seuranneen tammikuun alkupäivät. Olen säästellyt, jotta virkistys säilyisi pitkään. Novellien kerronnan hengitystä mukaileva helppous tekee niistä ainutlaatuisen sisään-ulos-sisään-virtaavia.

Alan jo sekoilla omissa vertauksisani, vesi ja hengitys, hmm. Pidän siis horinani aisoissa ja menen asiaan, etten ala muistuttaa kirjan loppusanojen kirjoittajan sietämätöntä kuvailutekstiä. Suosittelen, että säästät kirjan alku- ja loppusanat luettavaksi vasta, kun olet lukenut varsinaisen kirjan annin eli Berlinin novellit. Ja ehkä voit nytkin siirtyä suoraan niihin.

20190105_100142.jpg


Berlinin novellikerronnan selkeys kätkee sisäänsä tilanteita ja henkilöitä, jotka ovat pätkäisty jostain elämäntapahtumista, jotka eivät ole millään muotoa selkeitä. Valittu tilanne saattaa tuntua satunnaiselta raportoinnilta. Jossain kerrontavälissä voi olla viittaus menneeseen tai tulevaan. Lisäksi pintajuonen voi halkaista suora tunnetokaisu. Etukäteen en pysty päättelemään, mistä on kyse, minne päädytään. Kaikenlainen kikkailu on poissa.

Minua kiehtoo henkilökuvaus, josta niukkanakin välittyvät ihmisten ihmeellisyys, arvaamattomuus, hyvyys ja pahuus sekä kaikki keskeneräisyys. Novelleissa on paljon minäkerrontaa ja henkilöhistoriatietojen perusteella kirjoittajaan viittaavaa, autobiografista. Kirjan alussa siteerataan Berliniä, jolle ei ollut merkitystä, missä määrin novellit ovat totta vaan se, miten tarinasta tulee totta.



Minulla on kirjassa monia suosikkeja (mm. ”Hymyilisit vähän”, ”Äiti” ja ”Hiljaisuus”), mutta valitsen esimerkiksi novellin ”Itkupilli”, jossa kertoja Chatlotta viettää aikaa syöpäsairaan siskon luona. Siivoojan käsikirja 2 -kokoelmassa on useita minäkertojan lapsuudenperheeseen ja siskoon liittyviä novelleja.  Irrotan ”Itkupillistä” kaksi sitaattia.

Ensimmäinen kuvaa koukkuja, joita sisältyy Berlinin kieleen, etenkin vertauksiin. Yllättävyys lisää sävynautintoa, koko ajan tapahtumiin tunkee uusia tulkintoja, kun maistelee valittuja sanoja. Niistä suuri kiitos suomentajalle, Kristiina Drewsille, jonka tyylitajuun luotan.

”Basil tuijotti Mercedestä järkyttyneenä. Eikä pelkästään siksi, että tyttö itki, tai että hänellä oli vain sortsit ja niukka toppi ilman rintaliivejä. Ihmiset aina tyrmistyivät sisarusten kauneutta. Kun heidän seurassaan viettää enemmän aikaa, siihen tottuu, niin kuin huulihalkioon.”

Toisen sitaattivalintani perustelen siten, että sen kommentoimaton dialogi ei pysty estämään äänenpainoja, ilmeitä ja eleitä, joita teksti tulvii niitä ilmaisematta. Näen ja kuulen ilkikurisuutta, hirtehistä tragikoomisuutta ja murhetta menneestä, jonka katuminen ei sitä muuksi muuta.

”Rakas Carlotta… kuinka ihmeessä sinä saat elämän sirpaleet taas yhteen?”
”En minä halua mitään vanhoja sirpaleita. Minä elän vain elämääni ja yritän olla tekemättä enempää tuhoa.”
”Kerro, mitä sinä olet saavuttanut tässä elämässä?”
En keksinyt yhtään mitään.
”En ole ryypännyt kolmeen vuoteen”, sanoin.
”Se tuskin on saavutus. Sama kuin sanoisi: ’En ole murhannut äitiäni.’”
”Onhan se vähän niinkin.” Hymyilin.

Mitäpä sitä muuta. Suosittelen.

– –

Lucia Berlin
Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co. 2018
291 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Juttuni Siivojan käsikirjasta: tässä.

Muiden juttuja Siivojan käsikirja 2:sta: mm. Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Opus eka, Leena Lumi ja Luettua elämää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Riitta S. Latvala: Sodan jälkeen sarastus

Sisällissota on lähivuosina innoittanut kirjailijoita, ehkä jopa liiaksi asti, joten on tervetullutta, että itsenäisyyden ajan historiasta siirtyy kaunokirjallisuuteen myös muita draama-aikoja. Aika vähän olen lukenut kuvauksia kaupunkielämästä heti sodan jälkeen.

Riitta S. Latvalan romaanin nimi Sodan jälkeen sarastus (Robustos 2018) viitaa siihen, että jatkosodasta on selvitty, ja ”sarastus” vie ajatukset toiveikkuuteen, mutta mitään aurinkoista auvoa ei kirja kuvaa. Sotakokemukset ovat jättäneet kaikkiin varjonsa.


Romaanissa seurataan elokuun 1946 aikana käpyläläisen kerrostalon väkeä. Romaanissa pyörii parikymmentä henkilöä, mikä hieman hajottaa kokonaisuutta. Kirja kuvaa kaupungistuvia ihmisiä, joilla on vielä kylämäinen meininki. Naapurit tunnetaan, asioita setvitään ja menemisiä kytätään, ja kostonhaluisimmat ilmiantavat toisiaan, sillä sodanjälkeinen yhteiskunta järjestäytyy säännöstelyn ja kontrollin hengessä. Joidenkin naapuriapuun voi luottaa.

Pääjuoni keskittyy yksinhuoltaja-Mandiin, joka on miehetön avioeron, ei sotaleskeyden vuoksi. Mandia riepoo eron lisäksi lasten kohtalo: omat pikkupojat ovat visiitilä sotalapsivuosien Ruotsin-perheessä, ja äiti pelkää lasten menettämistä. Mandi näkee enteitä ja hoitaa lähi-ihmisten pikkuvaivoja yrteillä. Oleellisinta kuitenkin kirjan juonen kannalta on Mandin auttavaisuus, joka eniten kohdistuu naapurin 15-vuotiaaseen Lailaan. Lailan äiti katoaa, jolloin Laila pienine sisaruksneen ovat vailla hoivaa, rahaa ja ruokaa. Mandi auttaa umpimielistä Lailaa selvittämään äidin kohtaloa, mutta myös muuta huolta pukkaa.

20190101_161114.jpg

Olematta minäkerrontaa teksti porautuu Mandin ja Lailan ajatuksiin siten, että kronologisesti etenevä kerronta saa aineksia menneestä. Määrittelemättömästi kerronta heiluu kaikkitietävän kertojan ja jopa tajunnanvirtamaisen päänsisäisen puheen kesken. Etenkin Mandin tilanne ennen ja nyt valottuu.

Juonta juoksutetaan aika verkkaisesti siten, että elinolosuhteet ilmaistaan havainnollisesti. Kerronnan rytmi vaihtelee, välillä se hakka lyhyenä, välillä polveilee. Tyypillistä on tämä: arkitapahtumien ilmaisuun raapivat aukkoja kuvalliset leikaukset.

”Mandi kurkkii ruokahuoneen ikkunasta. Kössi on pihalla hyörinän keskellä. Ei katso ylös, vaikka Mandi arvaa, että hänen kotinsa vetää Kössiä puoleensa.
Hunajakennon makein piste. Mies vieraili illalla Kristiinan luona ja olisi varmasti jo aamupäivällä tullut kyselemään perään, jos olisi katseiden kaaverkossa kehdannut. Jos Mandi ei olisi sillä lailla säntäillyt, sahannut talonkulmia.”

Rytmistä, kielikuvista ja väkimäärästä johtuen romaanin lukeminen vaatii paikoin ponnistelua, vaikka kaupunkikorttelin ja kuvausajan tunnelma saakin runsaudesta elinvoimansa. Tietty viivyttelyn ja viipyilyn tuntu on tehokeino, joka välillä viehättää minua, mutta välillä kaipaan tiivistystä ja fokusointia. Tällainenkin käy mielessä: jollain tavoin kirjasta läikkyy samansorttista henkeä kuin Saision Elämänmenon työläiskorttelin elämänkohtaloista. Ajattelen, että kirja sopii lukijalle, jota kiinnostaa sekä 1940-luvun loppupuolen että ajattomien arkiongelmien käsittely sodan jälkeen järjestäytyvässä yhteisössä.

Sodan jälkeen sarastus -romaanissa on joitain hienoja kohtia siitä, miten ponnistelu ja elämän jatkaminen kannattaa. Kaikenlaista kuuluu elämänmenoon, myös hyvien hetkien sarastus.

”Heidän pysähdyttyä portille hengittelemään Mandi ajattelee, että elämä on merkillinen otus. Yhdessä hetkessä murjoo ja seuraavassa pistää tanssiksi, ellei ihan ranttaliksi, niin kuin kanarialintujen parvi olisi pyrähtänyt lentoon häkistään rinnan alta.”

– –

Riitta S. Latvala
Sodan jälkeen sarastus
Robustos 2018
romaani
404 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Tuijatan #runo2018

Aloittakaamme pääkalloneuvottelut.
Paikaksi on valittu Metropolis,
kestoksi arvioidaan maapuupäiv.
Juuri silloin maailma tuulenkantammuuttuu:
siitä tulee avaruuskissojen leikkikalu
jota pikseliaurinko karttaa.

Nähkäämme, miten rannattomaan lähiöön rakentuu purkautuva satama,
joka saa nimekseen Varisto.
Siellä tuuli ja kissa solmivat suhteen, oi rakkaudelma!
Parin aikaa ottaa aurinkokello mutta se pysähtyy sateeseen,
kun lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa.
Eikä veteen heitetyn kiven jättämä spiraali lopu koskaan.

Kulkekaamme vesirajassa kunnes kuulemme saaren runot.
Niihin kaiku vastaa:
ykköne.
Vai kuuluuko vastarannalta kehtolauluja kuoleville?

Kääntäkäämme katseemme: hautana avautuu koko meren laajuus.

Eksymisen kartasto ohjaa määt ja muut väylälle,
aina aallonpohjaan asti.
Näette syvyydessä kädet, joiden kautta olen kulkenut.
Kuin camouflage ne kätkeytyvät veden viimeiseen värinään.


Näin tarjoilen runona vuonna 2018 postaamani 22 runokokoelmaa. Niiden nimistä on juttuihini suorat linkit. Rohkenen tulkita tuotostani: tunnelma ja sanoma lähenee dystooppista katoavuuden kantaattia. Ehkä joku lukija tekee toisenlaisia tulkintoja. Siksi on runo.

Täten olen osallistunut Reader why did I marry him -blogin Ompun haasteeseen #runo2018, ja hänen ideansa on myös rustata runo kirjojen nimistä. Kiitos hienosta haasteesta! Kiitos myös Kirja vieköön! -blogin Riitalle #runosunnuntai-ajatuksesta. On ollut ilo osallistua! Pääasia ei unohdu: runoelämykset.

Ja sitten suin päin kohti haastetta #runo2019.

20180912_161754-1.jpg

Amos Rexin teamLab aalloilla: Massless


Lista: runopostausvuoteni 2018

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
Saila Susiluoto: Metropolis
Jan Rahman & Heli Laaksonen: Maapuupäiv
Riina Katjavuori: Maailma tuulenkantama
Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu
Satu Manninen: Pikseliaurinko
Olli Sinivaara: Purkautuva satama
Susinukke Kosola: Varisto
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma
Kaisa Ijäs: Aurinkokello
Juho Nieminen: Lainatut kumisaappaat lonksuvat jaloissa
Suvi Valli: Spiraali
Johanna Venho: Saaren runot
Heli Laaksonen: Ykköne
Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
Kaija Rantakari: Koko meren laajuus
Eija Aromaa: Eksymisen kartasto
Mariska: Määt ja muut
Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina
Annariitta Linjama: Kädet, joiden kautta olen kulkenut
Satu Manninen: Camounflage

(Linkit postauksiin ovat jutun alun koosterunossa.)

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Runot

Jarkko Tontti: Perintö

Tekisi mieli luetella Jarkko Tontin romaanin Perintö (Otava 2018) tavanomaisuuksia: perhe- ja sukuasiat, edellisen ja nykyisen keskiluokkasukupolven elämäntapa ja sisarkateus kiistoineen. Vaan en tuon enempää tuhlaa sanoja ilmeisiin puoliin, sillä tykästyn Tontin romaanin kerrontatapaan. Lisäksi romaanin loppu pehmittää minut tunteelliseksi.

Lähtötilanne on tämä: äiti on kuollut, isä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin, ja nyt riitaisten sisarusten pitää hoitaa perinnönjako ja perunkirjoitus. Sitten löytyvät sinikantiset vihot, niiden riveiltä edesmennyt, tuntematon äiti-nainen ja vaiettuja salaisuuksia, ehkä myös jotain vielä vakavampaa. Lapsilleen äiti on ollut äiti, kullekin lapselleen erilainen – kuoleman jälkeen yllätyksellinen. Tämä jännite säilyy tarinassa hyvin.

En muista kertaa, jolloin vuorotteleva näkökulmatekniikka ei olisi minuun tehonnut. Taas tehoaa. Romaanissa kertovat vuoron perään isosisko Anna-Leena ja pikkuveli Henrik. Salaisuudet selviävät vähittäin, samoin lapsuudenperheen vaiheet. Kertojavaihtelu paljastaa myös, miten sisko ja veli näkevät ja kokevat toisensa ja omat nykyperheensä. Viisikymppisillä kertojilla on jo takana omaa elämää. Elämäntilanteen väljähtymistä katkoo huoli murrosikäisistä lapsista ja se, mitä itse edustaa lapsilleen ja puolisolleen, mitä valintoja on tullut tehtyä, miten itse vanhenee, mitä itsestä jää jälkeen.

20181227_150925.jpg

Kerronta joustaa kertojien mielen mukaan. Kuten perheissä on tavallista, perheenjäsenet etääntyvät toisistaan, muistavat asioita eri tavoin, jumittuvat lapsellisiin asetelmiin ja hautovat vääryyksiä. Yhdessä hetkessä muistot ja ajatukset lomittuvat, henkilöhistoria muuttaa muotoaan, kääntyy ja näyttää mahdollisuudet valita muistoja, kuten yllättäen käy Henrikille:

”Menin sohvalle istumaan. Oudot muistikuvat virtasivat mieleeni, vaikka yritin keskittyä tähän hetkeen. Kun ensimmäisen kerran rakastelin Sarin kanssa ja tiesin, että tämän ihmisen kanssa haluan elää elämäni. Kun makasin sängyssä mökillä jouluna 1979 ja äiti luki minulle Enid Blytonin Seikkailujen kesää. Kun istuin veneen perätuhdolla isän vieressä ja katsoin perämoottorin veteen kyntämiä kuohuja. Isän toinen käsi oli ohjauskahvassa, toisella hän silitti minua hiuksista.”

Mehukkaasti juoni ja tarina rullaavat eteenpäin. Minua naurattaa, surettaa, kiristyn ja hellyn – elän mukana. Mutkattomassa kerronnassa on särmää ja rivien väleissä tarkkanäköisyyttä, mutta tekstistä huokuu myös myötätuntoa elämän sählingille. Toki voisin sörkkiä muutamia romaanin loppuosan pelkistyksiä: akateemiset, ydinperheessä kasvaneet sisar ja veli ovat tunnepuolelta vajavaisempia kuin… Vaan ei. Toistan: hellyn. Ja siksi silmälasit huurussa lainaan päätökseksi romaanin loppulauseen:

”Maailmassa on myös hyvää.”

– –

Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
romaani
130 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

Muita postauksia mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjahavahduksia, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää ja Kulttuuri kukoistaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina

Katsoin juuri HBO:n dramatisoinnin Loistavasta ystävästäni. Sen hidastempoinen toljotteleva tyyli kahden tytön ystävyydestä väkivaltaisessa napolilaislähiössä sai minut tarttumaan Elena Ferranten kirjasarjan viimeiseen osaan Kadonneen lapsen tarina (WSOY 2018). Miten heidän käykään?



Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni ja kaksi seuraavaa osaa (tässä ja tässä) ovat hämmentäneet ja herättäneet minussa ristiriitaisia tunteita, koska monin osin romaanit täyttyvät yksityiskohdista, joita paisutellaan merkitystään suuremmiksi. En ole löytänyt romaaneista maineen verosta tunnetta ”nykykirjallisuuden suurimmista saavutuksista” (mainesanat viimeisen osan kannesta), vaan ne ovat tuntuneet tarkoitushakuisilta läpileikkauksilta ajasta ja paikasta. Kirjojen koukku on ystävän ylivertaisuus, kummallinen voimasuhdemittelöystävyys. Miksi Lilan erikoisuus ja erinomaisuus on ohutta yläpilveä, josta puhkutaan väkisin ukonilmaa?

Neljännessä ja sarjan päättävässä romaanissa minua etenkin kiinnostaa, miten tarina solmitaan. Kadonneen lapsen tarina on ihan liian pitkä makuuni, se veivaa samaa moneen kertaan, mutta sellaisiahan ihmiset ovat ajatuksissaan ja jälkiviisaina. Alaotsikko Kypsyys – Vanhuus pätee kokemuksena ainakin niin, että olen paikoitellen kypsyä suhdevatvontaan.

Romaani alkaa kertoja-Elenan aviokriisin ratkaisusta ja paluusta Napoliin, paluusta jopa Lilan naapuriksi. Se kertoo kiinnostavimmissa osuuksissa äitiydestä, joka on jäädä Elenan tympeän miessuhteen, kirjoittajatyön ja Lilan jalkoihin – ja jääkin. Myös Elenan äitisuhteessa ruodittavaa riittää.

20181225_144911.jpg

Naturalistinen julmuus, jolla kertoja selostaa omia toimiaan, on parasta ja karmivinta antia. Ferranten kuvaus ei kaihda raadollisuutta. Se kuvaa ajattelemattomuutta, joka määrää ihmisen päätöksiä. Toimet ovat usein äkkinäisiä ja oman edun sanelemia, joskin hämärään ihmiselle itselleen jää, mikä lopulta on oma etu. Se heijastuu Elenan tyttäriin ja sisaruussuhteisiin.

Lila heijastaa pimeää valoaan lähipiiriä laajemmalle. Pienen etäisyysjakson jälkeen Elenan niskaan hönkii taas Lila – siitä lopulta on kyse, elinikäisestä ystävästä.

”Käy helposti niin, että joko sivuutan omia ansioitani päästäkseni mahdollisimman nopeasti Lilaan ja hänen tuomiinsa vaikeuksiin, tai mikä vielä pahempaa, pitäydyn vain oman elämäni tapahtumissa, koska niistä on helpompi kirjoittaa. Mutta minun pitää välttää sellaista kahtiajakoa. – – koska suhteemme erikoislaadun vuoksi pystyn tavoittamaan hänet vain itseni kautta.”

Päätösosa selittää Lilan ailahtelevuuden juontavan aistiyliherkkyydestä, voimakkasta koemustavasta, hänen omine sanoineen:

”Ei. Ainoa ongelma on aina ollut levoton mieleni. En pysty pysäyttämään sitä, minun pitää aina tehdä asioita, tehdä yhä paremmin, pettää, paljastaa, vahvistaa, ja sitten taas rikkoa, hajoittaa.”

Tähän on tyytyminen. Ylivoimainen ystävä hallitsee hellyyden ja häijyyden vuorovetenä. Mutta yhtä kaikki viimeinen osa on sarjan parhain vaikka venytetty. Tragediat toisensa perään paljastavat sen, miten vanhemmat vaikuttavat teollaan ja tekemättömyyksillään lapsiin ja miten aikuiset ovat aina kesken, valmiina kipuilemaan ja kisailemaan. Lisäksi siitä tihkuu tilanteita, jotka ovat kauheita ja kauheus kasvaa siitä, että ne jäävät ratkaisemattomiksi. Se, jos mikä, kalvaa ihmiset rikki.



Romaani välittää yhteiskunnan muutoksen 1950-luvulta 2000-luvulle ja vääjäämättömän tosiseikan väkivaltaisesta yhteiskunnasta, jossa kukin pärjää taustansa ja kykyjensä mukaan – toiset paremmin, toiset huonommin. Parhaiten pärjäävät ne, jotka lähtevät. Kertoja-Elena lähtee lopulta lähiöstä, mutta lähiö ei millään lähde hänestä (niin kuin fudis-urho Zlatan on sattuvasti sanonut).

Romaanisarja on myös taiteilijaromaani, joka kertoo kehitystarinan Elenan ponnisteluista palkituksi kirjailijaksi. Se kertoo myös siitä, miten ailahtelevaa kirjallinen menestys on. Elenan tapauksessa se on lähinnä yritystä päihittää Lila tai selvitä hänestä – kustannusmaailman raadollisuus on toinen tarina. Jokin moottori jokaisella on. Harvoin näin paljaana kuvataan tilannetta, jossa subjekti kokee itsensä vain suorittavaksi välikappaleeksi:

”Tein sen siksi, että kaikki mikä tuli hänestä tai mikä yhdisti häneen, oli lapsesta saakka tuntunut minusta tärkeimmältä ja lupaavimmalta kuin se, mikä oli lähtöisin minusta.”

Mutta miksi? Se ei minulle täysin avaudu. Siitä huolimatta kirjan loppuosassa on komeutta, joka päättää kohtalokkaan juoniromaanisarjan sopivan arvoituksellisesti ja samalla toimii täysin suoritettuna tilinpäätöksenä.

– –

Elena Ferrante
Kadonneen lapsen tarina. Kypsyys – Vanhuus
suomentanut Helinä Kangas
WSOY 2018
Napoli-sarjan neljäs osa
512 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monet ovat lukeneet, kuten Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Luettua elämää.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Päivi Hintsanen: Kyynelpuutarhurin päiväkirja

Päivi Hintsasen kirjan Kyynelpuutarhurin päiväkirja (2018) loppu kiteyttää kirjan idean:

”Kyynelpuutarhurin päiväkirja on samanaikaisesti unenomaista fantasiaa ja arkisen todenmukainen dokumentaatio työprosessistani.

En usko, että matkani on vielä päättynyt, /

mutta silti juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin vihdoin perillä.”

Kyynelpuutarhurin päiväkirja pakenee lajirajoja. Se on kuvataiteilijan työprosessin kuvaus ja taidekirja, jossa on kuvia Hintsasen kuvataideteoksista. Se sisältää myös mielikuvien proosaa, jossa sekoittuvat dokumentointi, autofiktio ja proosaruno, ja joukossa on lyyristyyppisiä tekstikappaleita:

”Unohdusta, /

joka kätkee hyvän riipivällä rumuudellaan,

ja unohdusta, /

joka lohduttaa sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan.

Kun itse katson Kaiken unohtuneen kyyneltäjää, näen suunnattoman lumoavan hahmon, jonka kauneus syntyy juuri siitä, että se kantaa sisällään kaiken.”

Kirjan koskettavimmat kohdat liittyvät pohdintaan muistista, unohduksesta ja surusta. Taiteilija työstää tunteitaan maailmassa, jonka hän on luonut niiden käsittelyyn. Hän on luonut puutarhan, jossa kulkee tunteita tulkitsevia hahmoja, kyyneltäjiä. Lisäksi puutarhan kasvustossa kasvaa kasveja ja puita, joista kyyneleet versoavat. Nämä mielen kuvat ovat muuttuneet todellisiksi kuviksi, joita pääsee näkemään Hintsasen näyttelyissä ja nyt myös tässä kirjassa.

Teokset ovat pigmenttimustevedoksia tai sekatekniikalla tehtyjä, osa uniikkeja, osa pieniä editioita. Niiden pehmeät sävyt luovat utuisen, hieman surumielisen unimaailmatunnelman, joka on kaunis, hauras ja harras. Muotokielestä luen japanilaistyylistä niukkuutta ja harkittua vähäeleisyyttä.

Teosten nimien merkitys kirkastuu, esimerkiksi Kaiken unohtuneen kyyneltäjä, Vääjäämättömyyden kyyneltäjä, Merenneidon perintö, Feeniksen kyyneleet, Portaat, Haalistunut suru ja Eilinen tekevät suuren vaikutuksen kuvan ja tekstin yhdistyessä. Pitkään viivyn vähäeleisen teoksen Lasikyyneleen seurassa. Sen hallittu yksinkertaisuus ei tarvitse mitään lisää.

Välillä selaan kirjaa kuin kotitekoista animaatiota: plärään Kyyneltäjä-hahmojen kuvat pikakelauksena niin, että ne kuvavirrassa muuttuvat yhdeksi, hieman ilmettään ja tunnelmaansa vaihtavaksi hahmoksi. Samoin teen kyynel- ja oksistokuville.


Kyynelpuutarhurin päiväkirja sopii pysähtymiseen, sen voi ottaa mietelmäkartastoksi hiljentymisen päiviin. Minulle se sopii hyvin joulun alle. Katson ikkunasta aamuhämäräiseen puutarhaan, ja sen ohut lumipeitto ja muu harmaansinertävänrusehtava väriskaala myötäilee kirjan värimaailmaa. Joululomakirjojen luettujen ja lukemattomien pino on vieressäni, kun luen:

”Suljen kirjan, kävelen ikkunan ääreen. Katselen vihertävän lasin takana hiljaisena odottavaa puutarhaa, joka on jälleen eri näköinen kuin viimeksi tästä ikkunasta katsellessani. Ehkä kaikessa olennaista on muuttuvuus. Ehkä minun on otettava huomioon kaikki lukemani ja olla käyttämättä mitään siitä.”

Toivotan blogini lukijoille levollista jouluaikaa!

– –

Päivi Hintsanen
Kyynelpuutarhurin päiväkirja
Sanat, kuvat, taitto, julkaisija, kustantaja, rapina ja ihmetys: Päivi Hintsanen
noin 200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

(Runonomaisten kohtien vuoksi lisäsin kenoviivan (/) kohtiin, jossa halusin säilyttää kirjan taitonmukaisen rivijaon.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Pekka Matilainen: Kupoli

Tapanani on reissulle ottaa mukaan romaani, joka sijoittuu matkakohteeseeni. Firenzeen valitsin Pekka Matilaisen renessanssiaikaan sijoittuvan jännitysromaanin Kupoli (Atena 2013).

Nuori Antonio (Toni) pääsee maaseudulta Firenzeen varakkaan isoisän luo ja opiskelemaan Santa Crozen luostarikouluun. Sattuman saattelemana Toni päätyy tunnetun seikkailijan ja oppineen Antonio Lochin  (todellinen henkilö fiktioituna) kirjuriksi kaupunkia kuohuttaneessa murhatapauksessa. Toni pääsee kuin siivellä piireihin.

”He olivat viisaita ja paljon nähneitä miehiä, jotka oli kirjoitettu täyteen, vain loppulukua vaille. Minä olin sivu, johon oli raapustettu vain muutama sana. Vähän aikaisemmin olin paimentanut isäni tilalla lampaita.”

Romaani sijoittuu vuoteen 1423, jolloin Firenzen ja Milanon sotaa käynnistellään. Se on otollinen aika huhuille ja huijauksille. Murhatapauksia tulee lisää, ja lopulta onkin kyse kadonneesta kirjakääröstä, jonka tiedot voivat muuttaa maailmaa.

Matilainen punoo juoneen ajan elämäntapaa ja olosuhteita. Maukkaasti kirja kuvaa sitä, miten väärät ilmiannot tai juonittelut voivat syöstä kenet tahansa maanpakoon, tyrmään tai hirteen. Välillä tarina kangistuu tiedonjyvien kylvämiseen, parasta on ajan ja ympäristön kuvaus. Vanha Firenze elää, vallankin kun itse lukemisen lomassa kuljin kuvatuilla paikoilla. Romaanissa Duomon kupoli on rakenteilla – nyt sinne voi turisti kiivetä maisemia katsomaan, kirjassa kuvatut kadut ovat samoja kuin nykyisin, ja Santa Crozen kirkko ja luostari ovat yhä paikoillaan.

Tarinan kertojan Tonin kuvittelen nuoreksi mieheksi, josta näin maalauksen Uffizissa (Perugino 1494). Tutulta nuori kertojaminä kuulostaa, eli historiallisten romaanien traditiota mukaillen nuori mies kehittyy miesten tavoille oppipoikaroolissa. Eikä ole ainutlaatuista, että nuori kertoja saatellaan ensimmäisiin lemmenleikkeihin, kankeasti se tässä kirjassa sujuu, vaikka huvittaahan se, ettei Decamerone ollut riittävä opastaja nuorelle miehelle sänkypuuhiin.

Nimipudottelua antiikin ja myöhemmän ajan suuruuksiin riittää, ja huomaavaisesti kirjan lopusta löytyy kirjassa mainituiden historiasta tuttujen henkilöiden luettelo. Kaikilta osin en ole henkilökuvauksesta vakuuttunut, sillä ohuiksi henkilöt jäävät. Joitain herkullisia kertojan pohdintoja löydän.

”Luin kaikkea, mitä käsiini sain. Mitä enemmän luin, sen hämmentyneemmäksi tulin. Totuuksia oli niin monia. Oli kirkon totuus ja oli Poggion, Brunin ja muiden humanistien ylivertaisina pitämät antiikin auktoriteettien totuudet, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa sekä keskenään että kirkon totuuksien kanssa.”

Kupoli sai vuoden 2013 esikoisdekkaripalkinnon. Viihdyttävä ja asiantunteva historiaseikkailu se on, mutten usko, että se näppäristä käänteistä huolimatta säväyttäisi minua ilman Firenze-yhteyttä.

– –

Pekka Matilainen
Kupoli
Atena 2013 (pokkari 2014)
jännitysromaani
299 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kulttuurimatkastani Firenzeen: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Marina Abramović: The Cleaner Firenzessä

Matkailin Firenzessä renessanssitaide ja yönaiset kohteenani. Viimeisinä reissun tunteina kävelin vahingossa ohi palatsin, jossa näin mainoslakanat Marina Abramovićista. Salama-ajatus: uskonko silmiäni, pyyhinkö niistä renessanssihuurut – pääsenkö todella näkemään tuon  nykytaiteen voimanaisen retrospektiivin?

20181217_121030.jpg

Näin muutama vuosi sitten Abramovićista dokumentin, jossa hän kertoi urastaan samalla kun valmistautui MOMAn performanssiin The artist is present (2010). Vangitseva taiteilija! Performanssista oli Firenzen näyttelyssä tuolit, joissa taiteilija istui vastapäätä satunnainen näyttelykävijä, ja pöytä, joka oli heidän välissään. Niiden takana oli näyttö, josta saattoi seurata videoitua silmiinkatsomisperformanssia. Seinällä oli kollaasi taiteilijan ja häntä silmiin katsoneiden kuvia.

20181217_111016.jpg

Voin vain kuvitella silmiinkatsomistilanteen väkevyyden. Kaikesta, mitä tämä taiteilija on tehnyt, välittyy voima. Hän asettaa itsensä alttiiksi, usein ilmeettömästi – paljaana katsottavaksi vaikkei aina alasti. Tunteissa on suoruutta ja silti sävytäyteläisyyttä. Firenzen retrospektiivistä olen melko pyörryksissä, joten valikoin vain muutaman teosajatuksen.



Näyttelyyn astuin sisään alastoman naisen ja miehen välistä. Parin katsekontakti pysyi intensiivisenä huolimatta ihmisvirran läpikulusta. Teosidea on 1970-luvulta. Alunperin alastomat ihmiset olivat Abramović ja hänen kumppaninsa Ulay.

Monissa parin töissä oleellista on kontakti, jännite ja intensiivisyys, usein tiivis katse. Hurjin on videoteos, jossa pari on vastakkain ja Ulayn kädessä on nuoli valmiina osumaan suoraan Marinan sydämeen, Marina jännittää jousta. Yhdestä teoksesta puuttuu katseyhteys mutta se silti ilmentää symbioosia, sillä pari on hiuksistaan kiinni, erottamattomasti.

The Lovers -teos ei äärimmäisyydessään kalpene muiden yhteisteosten rinnalla. Se perustuu hankkeeseen, jossa pariskunta käveli toisiaan vastaan Kiinan muurilla: kohtaamiseen meni 90 päivää. Siitä nähtävinä on kummankin vaellusvideo ja lattialla lepäävät punaiset yhteen kiinnittyneet muodot – toinen puoli kiiltävä, toinen matta.

 

 

Viimeiset vuosikymmenet Abramović on työskennellyt ilman Ulayta. Symbioosi ei kestänyt. Monissa ei-Ulay-enää-mukana-töissä on yhteiskunnallisia kannanottoja. Bosnian sotaa kommentoivat teokset vievät vereslihalle. Esimerkiksi yhden videon vimmainen luiden peseminen ei selityksiä kaivanne.

Yhden teoksen tulkitsen osittain humoristiseksi, osittain en, vaan seksuaaliseksi vallaksi. Siinä balkanilainen eroottinen perinne ns. vilahtaa: kansanpukuihin pukeutuneet nuoret miehet seisovat puolipiirissä. En ensin tajunnut, mistä on kyse, kunnes huomasin sepalusten olevan auki, penikset esillä ja niissä näkyi liikettä. Videon miesten ilmeet eivät värähtäneet.


Mitä muuta voi sanoa kuin olevansa sattumasta kiitollinen. Sain tällaisen bonuksen kulttuurimatkalleni (ks. juttu tässä). Jos olet reissaamassa Firenzeen ennen tammikuun 20. päivää, tiedät, missä kannattaa nykytaidemielessä käydä.

Marina Abramović
The Cleaner (retrospektiivi)
Palazzo Strozzi, Firenze 21.9.2018 – 20.1.2019
(Kävin näyttelyssä 17.12.2018.)

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidematka Firenzeen joulun alla 2018

Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.

Huone näköalalla

Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.

Taide herättää kysymyksiä

Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.

– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?

Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?

Taiteen vastauksia

Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?

Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.

Selfie-kanssakulkijani ikuistivat kulttikuvia bittiavaruuteen ajatuksin: olen olemassa tämän monisatavuotiaan teoksen kanssa. En poikennut porukasta millään tavoin – ainutlaatuisuus on pieni pore yhteisessä liemessä. Ja sittenkin, minun ainutlaatuiset muistoni! Poimin renessanssitauluista liljoja, esikoita ja ruusuja. Yksi taulunreuna vei lapsuusmaisemiin: ihan samat tiikerinliljat, iirikset ja akileijat!

Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.

Yönaiset

Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.

Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan  valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).

Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.

Ja sitten hetkeen, jossa oli iskeä stendhalit. Iholla kihelmöi, tuntui kylmiä väreitä: Uffizin seinällä Sofonisba Anguisolan omakuva parikymppisenä. Kankimäen kirjan kertoma hänestä teki minuun suuren vaikutuksen, ja samaan ylti herkkä, varma maalaus. Missä viipyy RAI:n tai BBC:n epookkisarja naisesta, jonka maalariuraa isä tuki, joka toimi Espanjassa hovimaalarina, joka avioitui Sisiliaan ja joka leskeydyttyään 47-vuotiaana avioitui nuoren merikapteenin kanssa – toteuttaen koko ajan maalariuraansa lähes loppuun asti, kuolemaan, joka koitti yli 90-vuotiaana?

20181215_111657.jpg

Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)

Joululahjaksi

Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.

20181217_114616.jpg

Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.

(Ja lisäys pitkään juttuuni: viimeisen matkapäivän viimeisinä tunteina sain bonusyllärin nykytaiteesta: Marina Abramovićin retrospektiivi The Cleaner. Täyttä yönaisainesta!)


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.

Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide