Anna-Kaari Hakkarainen: Dioraama

Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).

”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”

Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.

Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?

”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”

Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).

20191027_082149_resize_14.jpg

Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.

”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”

Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.

Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.

Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.

Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.

Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Cristina Sandu: Vesileikit

”Maa, jossa tytöt asuivat, oli kapea ja matala eikä se kuulunut yhdellekään valtiolle. Se puristui kahden joen väliin, suuren ja pienen. Maan nimi tarkoittaa Erään joen toisella puolella. On maita, jotka ovat joen oikealla puolella ja maita, jotka ovat sen väärällä puolella. Istuessaan rannassa tytöt katsoivat väärältä oikealle, sinne missä puut nostivat jykeviä oksiaan.”

Näin alkaa Cristina Sandun romaani Vesileikit (Otava 2019), ja olen oitis maailmassa, jonka sadunkaltaisuus lumoaa. Taianomaisuuden takana on täyttä totuudellisuutta siitä, mitä on vaihtaa maisemaa, aloittaa irrallisena ja alunperin kuulumattomana.

Vesileikit on tiivis kirja, jota voisi luonnehtia episodiromaaniksi tai kuudeksi novellilenkiksi, jotka hitsaa ketjuksi kursivoitu sadunkaltainen teksti. Yhdistävä tarina kuvailee joessa uivia tyttöjä ja heidän etenemistään mestarilliseen kuviokelluntaan. Muut tekstiosat on nimetty niiden päähenkilöillä: Anita, Paulina, Sandra, Betty, Nina ja Lidia. Niissä kerrotaan välähdyksenomaisesti naisista kellunnan päätyttyä.

20191027_082357_resize_9.jpg

Sandun kerronta ja kieli vievät ladattuun tunnelmaan, jossa on salaperäisyyden ja suoruuden hämmentävä yhteys. Lauseiden runous saa minut leijumaan, niiden ilmaisuvoima kohottaa. Esimerkiksi heti ensimmäisessä Anitan osuudessa innostun naisen ja Hämähäkkimiehen suhteesta, jossa Anita piilottaa minuuttaan. Tällaiset virkkeet heilauttavat:

”Vaatteet putoavat lattialle kuin epävarmuudet.”
*
”Avaan ikkunat ammolleen ja päästän valkoisen iltataivaan sisään.”
*
”En tiedä mitä sanoa joten lausun runon, sen joka kertoo lähtöjen tieteestä.”

Osoittelemattomuus on Sandun kerronnan ja kirjan kertomusten voima. Ei tässä kirjassa korosteta syystä tai toisesta kotipaikasta loikkaamista, maastamuuttoa ja maahanmuuttajan tai naisen tilaa maailmassa. Romaanin naisten osuuksia ja kehyskertomusta saan purkaa sipulin tavoin tai vain haukata siitä nauttien kerronnan makeuden ja karvauden kiehtovasta sekoituksesta.

”Hän lähti hetken päähänpistosta ja silkasta turhautumisesta, mutta huomaa nauttivansa. Meri täyttää hänet sykähdyttävällä tunteella joka liittyy lähtemiseen.”

Vesileikit kertoo minulle allegorisesti paikasta, josta pitää päästä pois, mutta josta ei mentaalisti pääse koskaan pois. Se kertoo pois pääsyn määrätietoisuudesta ja siitä, ettei pakenemisen tulos ole kenellekään samanlainen. Se kertoo kovalla harjoittelulla hankitusta lumoavasta taidosta, jolla ei ole todellisuudessa mitään muuta käyttöä kuin pääsylippu pois. Se kertoo valinnoista, joista aina seuraa jotain ennakoimatonta ja arvaamatonta. Se kertoo myös paluusta, joka ei koskaan ole sellainen kuin kuvittelee.

Minua Vesileikit kelluttaa kielen keinoin, ja se upottaa minut tarinan taidoin.

Cristina Sandu
Vesileikit
Otava 2019
romaani
46 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsingin kirjamessut 2019: jatkot

Kaleidoskooppimaisissa messumuistoissa hohtelee kirkkaina paloina monia kohtaamisia. Runsaudessa kokemukset vaihtuvat nopeasti toisiin, mutta jotain jää välkkymään. Tallennan muutaman kuulokuvan.

Olli Jalonen: Merenpeitto

– Tarina on nyt valmis. Jos siihen jotain lisäisi, se olisi vähentämistä.

20191024_202326_resize_94.jpg

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

– Romaanini ovat kaoottisia prosesseja, monia eri mahdollisuuksia.
– Tämä romaani on uusi aluevaltaus: aina romaanini ei tarvitse olla valtavia.
– Mun mielestä kirjassa ei tarvitse kaikkea kuvata, kyllä lukija ymmärtää.
– Kirjoittajille sanon: älä ajattele tekstinä, ajattele maailmana.

20191024_171709_resize_2.jpg

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

– Monesti kirjani lähtevät paikoista ja niihin liittyvistä tunnelmista.
– Kirjoissa pitää olla mysteeri. Fiktio voi olla yhtä totta kuin fakta. Asiat, jotka merkitsevät jotain, ovat eri asioita kuin fakta.
– Elämää voi elää joko hallitsemalla tai hyväksymällä.
– Kirjassa on kaunista hitaan ihmeen ajatus.

20191024_180012_resize_18.jpg

Sirpa Kähkönen: Muistoruoho

– Aineeton perintö näkyy niin, että edellinen sukupolvi asettaa odotuksia ja vaatimuksia uudelle polvelle.
– Kuopio-sarjan joka kirjassa on uusia henkilöitä, jokainen teos on sisäisen tilauksen tulos. Henkilöt olennoivat tärkeitä tutkimusaiheitani. Tässä kirjassa uusi henkilö on Siiri, ja hänen kauttaan naiset sodassa, menetetty Karjala ja tyttöjen ystävyys. Hän ilmaisee juurettomuutta suuren menetyksen jälkeen.

20191026_141141_resize_1.jpg

Katja Kallio: Valkokangastuksia

– Romaanit on suuri rakkauteni, mutta teen syrjähyppyjä elokuviin. Mulla on aina menossa romanssi elokuvien kanssa.

20191025_170126_resize_44.jpg

Pajtim Statovci: Bolla

– Ristiriitaisista ihmisistä täytyy kirjoittaa.

Petri Tamminen: Musta vyö

– Kirjani ensimmäinen nimiehdotus oli ”Pelkään, että kuolen”.
– Lukijana minulle on merkityksetöntä, onko romaani autofiktiota vai ei. Lukuilo lähtee muista asioista, kirkastetusta kerronnasta.
– Muisti tuottaa tihentymiä, suru tuottaa havaintokyvyn tihentymiä.
– Huumori on oikotie asioiden välillä. Siihen pyrin ja siihen, että puristaisi yhtä aikaa sydämestä.

20191026_124824_resize_74.jpg

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Selkomukauttaja Ari Sainio:

– Hauskaa tekstiä on hauska selkoistaa.
(Kirjamessuilla julkistettiin Mielensäpahoittaja-selkomukautus.)

Enni Mustonen: Paimentyttö

Paimentytössä minäkertojaan voi samastua ja ymmärtää historiaa niin.
(Selkoistan Paimetytön, ja se julkaistaan kirjamessuilla 2021.)

20191024_202134_resize_36.jpg

Kuva: Ella Airaksinen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää

Raili Mikkanen on kirjoittanut aiemmin YA-romaaneita naiskirjailijoiden nuoruudesta, esimerkiksi Aino Kallaksesta. Tällä kertaa hän on valinnut aiheeksi Minna Canthin mutta kertojana ja päähenkilönä romaanissa Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) on Canthin tytär Elli.

Elli on romaanin alussa tyttökoululainen, joka on perheensä kanssa muuttanut isän kuoleman jälkeen Jyväskylästä Kuopioon Seitsemänlapsisen perheen henkinen ja aineellinen selviäminen on äidin varassa. Ja mehän tiedämme, että Minna Canth kannatteli sekä perhettään että yhteiskunnan edistymistä aiempaa tasa-arvoisempaan suuntaan. Helppoa se ei ollut.

”Välillä mietin, että aikuistumisessa raskainta oli se, miten paljon oppi tietämään kaikkea huonoa. En tarkoita, että pitäisi sulkea silmänsä muiden huolilta, mutta äitiä kuunnellessa tuntui joskus, että tietoa tulia aivan liikaa. Niin paljon, että oma elämä muuttui vaikeaksi.”

Romaanissa on mielenkiintoinen kaksoisvalotus. Taustatiedot tulevat kaikesta siitä, mitä Canth on kirjoittanut ja mitä hänestä on kirjoitettu. Näkökulma on kuitenkin nuoren, naiseksi kasvavan tyttären. Hän katsoo äitiä läheltä mutta on silti ulkopuolinen äitinsä asioissa. Samalla valottuu Minnan poikkeuksellisuus ja sen vaikutukset lapsiin.

”Äiti oli meille vähän liian uudenaikainen.”

Minnan kiistanalaiset kirjalliset kannanotot koskettavat ja kuluttavat koko perhettä. He joutuvat kokemaan ennakkoluuloja ja hyökkäyksiä. Ehkä samalla voi miettiä, minkälaista Kanttilassa olisi nykyisinä somekanavien vihapuheaikoina. Ja nyt pääsenkin tähän: Mikkasen romaani avaa hyvin mennen ajan tapoja, elämäntilanteita, etäisyyksiä ja maalaiskaupungin elämänrytmiä. Ja samalla erottuu Canthin merkitys.

20191008_142237_resize_76.jpg

Koska olen pöyhinyt paljon Canthin tuotantoa ja hänestä kirjoitettua, Mikkasen mainiosti hyödyntämä materiaali on minulle tuttua. Esimerkiksi huvitun siitä, miten Ellin pikkuveli Jussi muistuttaa nimikaimaansa Canthin romaanista Hanna. Huomaan toisaalta joitain asioita, jotka Mikkanen ohittaa.

On kuitenkin vaikea arvioida, miten kirja avautuu nuorelle, jolle Canth ei ole ollenkaan tuttu. Uskon silti, että Ellin kasvukertomus tulee lukijaa lähelle ja siitä kimpoaa nuorille ja vanhemmillekin lukijoille mietteitä, mikä nuoren tytön ja naisen oman tien etsinnässä on ajan saatossa muuttunut ja mikä ei sekä miten perhe ja ystävät siihen vaikuttavat.

20191005_151412_resize_8.jpg

Raili Mikkanen sai tänä vuonna Tirlittan-palkinnon elämäntyöstään.

P.S. Tunnustan, että minua on aina kiusannut laajalti levinnyt Canthin voimalause ”kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää”. Ainakin omaan elämääni on kuulunut väljähtyneitä kausia, ja Canthin kirjeiden perusteella tämä tahtoihminen välillä itse vaipui masennukseen ja vetäytyi voimattomana. Pahimmillaan vaade jatkuvasta säkenöinnistä on painostava. Siksi tulkitsenkin komean moton mieluummin niin, että kannattaa toimia tavoitteiden suunnassa vaikeuksista huolimatta.

– –

Raili Mikkanen
Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää
Tammi 2019
YA-romaani
148 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

JP Koskinen: Tulisiipi

JP Koskisen romaaneihin sopii itänaapurimme. Ystäväni Rasputin säväytti minua ajan ja ympäristön kuvauksella sekä juonirakentelun yllätyksellisyydellä. Tulisiipi-romaanin (Like 2019) Neuvostoliitto-näkymät ja yhteen henkilöön soluttautuva maailmanhistoria vakuuttavat.

Ennen Neuvostoliittoa romaanissa kuvataan pienen Kaarlen lapsuutta amerikansuomalaisessa perheessä. Romaanin alku tempaa minut täysillä mukaansa: pienen pojan lentokoneinnostus sekä perhe- ja yhteisösuhteet välittyvät elävästi. Kulminaatio on Kaarlen ja mestarilentäjä Charles Lindbergin kohtaaminen. Hienosti tarinaan punoutuu Kaarlen isoisän ystävyys intiaanipäällikköön Kolme Arpea ja tämän vaikuttavan hahmon antama nimi lentämisestä haaveilevalle pojalle: Tulisiipi.

20191019_140406_resize_17.jpg

Ennen kuin Kaarle saa tuulta siipien alle eli ennen kuin lentäjähaaveista tulee totta, tapahtuu ensinnäkin kohtalokas muutto. Jenkeissä alkaa lama, ja kommunistivärvääjien maalaamat työläisparatiisipuheet saavat Kaarlen vanhemmat muuttamaan Petroskoihin. Kaikki tietävät, mikä oli Stalinin onnelan todellisuus suomalaistaustaisille ja etenkin amerikansuomalaisille, ehkä myös Antti Tuurin Ikitie ja sen elokuvaversio on tuoreessa muistissa. Kunniaksi Koskiselle kirja ei kertaa samaa vaan kuvauksen ote on omanlainen. Mutta tätä ei voi välttää: koska historiallinen totuus tunnetaan, lukija saa pelätä, mitä Kaarlelle ja hänen läheisilleen tulee tapahtumaan.

Romaanin voima on sen juonenkuljetuksessa ja päähenkilössä. Kaarlo on minäkertoja, ja hänen kasvukertomukseensa 1920-luvulta 1950-luvun loppuun on helppo heittäytyä, sillä kertojaäänessä kuuluu kukin kehitysvaihe ja kertojan ymmärryksen tila. Lintuperspektiivikuvauksissa teksti lentää. Loppua kohti aikuistuneen Kaarlon kerrontatyyli muuttuu: siitä erottuvat kovat kokemukset, toiveiden ja todellisuuden leikkaus- ja repäisypinnat. Lentäjähaave peittää välillä muun, mutta neuvostomenon väkivaltainen sattumanvaraisuus vaikuttaa kaikkeen.

”Pienet asiat olivat kuin pihkapalloja, niistä kasvoi suuria, kun niitä pyöriteltiin roskakasoissa suljettujen ovien takana.”

Tulisiipi on myös rakkausromaani. Tämä voi olla joillekin juonipaljastus, siis varokaa sitä, vaikka luulen kaikkien lukijoiden käsittävän jo sivulla 15 tulevan lemmenparin. Sen ennalta-arvattavuus on ehkä heikko kohta, mutta sopii romaanin tietynlaiseen seikkailu- ja selviytymistarinan tyyliin. Romaaniin tarvitaan Linda, ärhäkkä ja älykäs katalysaattori. Ja Lindan pilkkaruno Kaarlelle – sille on romaanissa paikkansa! Niin myös monelle tarkkanäköiselle ojentamiselle, jolla tavoin Linda Kaarlea kohtelee:

” – Älä sure, kreisi boi. Kyllä kaikki käy vielä hyvin. Kunhan vain osaat päättää mitä haluat.”

Ajattelen Tulisiivestä siten, että se sopi lukutilanteeseeni. Tarvitsin juuri tällaisen historiallisen henkilö- ja juonivetoisen romaanin, joka osoittautuu ahmittavaksi. Ajattelen myös niin, että Tulisiipi ei lainkaan kalpene suosittujen käännösromaanien rinnalla, sellaisten, jotka kertovat henkilöittensä karuista kohtaloista sodissa tai jättivaltioiden koneistojen rattaissa tai sattumien uhrina. Sellaisten kuin Kirjavaras tai Kaikki se valo jota emme näe. Stalinin sanoin (joita romaanikin siteeraa): ”Yhden miehen kuolema on tragedia, tuhansien kuolema on tilastotiedettä.” Romaani koskettaa juuri yhden unelmoivan miehen tarinana.

– –

JP Koskinen
Tulisiipi
Like 2019
romaani
351 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta ja osin kuuntelin BookBeatissa (lukijana Tomi Kamula).

Muualla muun muassa Kirjakaapin kummitusKirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi ja  Kulttuuri kukoistaa

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Helsingin kirjamessut 2019: etkot

Juttuni lopussa on messulippuarvontaohjeet!

 

Toisaalta suunnitelmallisuus voi helpottaa seikkailua Helsingin kirjamessujen runsaassa tarjonnassa, toisaalta sattumanvarainen sinkoilu tarjoaa iloisia yllätyksiä. Annan mahdollisuuden jälkimmäiselle, mutta on minulla takataskussa ohjenuora. Tälainen.

20191019_101432_resize_85.jpg

Torstai 24.10.2019

Monika Fagerholmin Senaatintori-lavan esitykseen (klo 15.30) en ehkä ehdi, joten tungen Lonna-salin lukupiiriin klo 16.30. Verenkiertona humiseva kerronta sivuäänineen ja tukosvaaroineen kiehtoo: Kuka tappoi bambin?

Joel Haahtela sen sijaan saa tekstiinsä keskittyneen rauhan. Käyn kuuntelemassa sitä klo 18 (Punavuori): Adèlen kysymys.

Edellisiä tärppejä ennen kiiruhdan töistä Selkokeskuksen osastolle 6h68. Siellä esiinnyn klo 15.00 – 15.30 yhdessä Enni Mustosen kanssa. Kyse on siitä, että Enni Mustonen on selkokirjakummi näistä kirjamessuista messuihin 2021. Tule kuuntelemaan, mitä se tarkoittaa ja miten minä liityn asiaan.

Muutakin selkokirjaohjelmaa on torstaina ja muina messupäivinä:

20191016_211344_resize_62.jpg

Perjantai 25.10.2019

Perjantaina vietän naiskirjailijoiden päivää. Näiden kirjailijoiden tämän vuoden kirjat ovat herättäneet ajatuksia:

Lauantaina 26.10.2019

Lauantaini on mieskirjailijoiden:

  • JP Koskinen: Tulisiipi (klo 12.00 Hakaniemi)
  • Petri Tamminen: Musta vyö (klo 13.00 Esplanadi)
  • Pajtim Statovci: Bolla (klo 14.00 Senaatintori)

Sunnuntai 27.10.2019

Pyhäpäivä menee kokemuksia kootessa ja elämän muissa velvollisuuksissa.

Kerro kommentissa omista tärpeistäsi. Arvon kahdelle vastaajalle lipun messuille, joten vastaa viimeistään 22.10. täällä tai somekanavissa, joihin juttuni linkitän.

 

33 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, Tapahtuma

Kansallisteatteri: Lokki

Teatteri tarjoaa yksittäisiä lumohetkiä. Sellaisia näen Kansallisteatterin Lokki-esityksessä. Ne ovat sellaisia, joissa ilmaisu ja esillepano on osiaan enemmän.

Kaksi niistä on samanlaisia, keskiössä on eri kertoina eri nainen. Nainen on lavan keskellä ylhäältä suunnatun valojuovan rajaamana ja hänen päälleen sataa. Muuta ei tarvita, katsoja lukee siitä henkilön pohjattoman epätoivon tunteet. Myös kohtaukset, joissa henkilöt kiipeilevät (kipuilevat) tikkailla, jotka eivät johda mihinkään, riittävät kertomaan sisäisestä tilasta, joka ei johda mihinkään. Ja rakkaudessa hyväksikäytetyn nuoren Ninan nukkemainen asettelu esityksen lopussa – se kouraisee.

Toisen näytöksen alku jää mieleen erityisen hienona: Maša laulaa pianon päällä raatelevan kauniisti espanjalaista laulua. Musiikki kuulostaa siltä, että se on sävelletty vain ja ainoastaan Mašalle ja häntä esittävän Emmi Parviaisen äänelle. Muut lavaelementit tukevat tunnelmaa. Kaikkiaan Lokki on lavastuksen, valaistuksen ja puvustuksen juhlaa.

20191019_101309_resize_8.jpg

Lokki on näytelmä, jossa tšehovilaiseen tapaan haikaillaan aina sinne, missä ei olla. Traagisesti se kertoo myös siitä, miten vaikuttaa kohtaamaton rakkaus, vastarakkauden puutteen riipivyys. Kovaa on vanhemman ja lapsen välisen rakkauden muuttuminen valtasuhteeksi, etenkin äidin omaneduntavoitteluksi. Esitys pistää miettimään valintoja sekä niiden vaikuttimia ja seurauksia.

Lokissa käsitellään paljon taiteilijuutta (näyttelijät, kirjailijat) ja sitä, mistä se koostuu. Taitelijat ovat toisaalta raadonsyöjiä, jotka elävät toisilta haukatuista kokemuksista ja itseen kohdistuvasta ihailusta. Toisaalta he näyttävät peilin, jota ilman ei ole ihmisyyttä. Taiteilijoiden lisäksi erilaiset maailmat mahtuvat samaan tilaan: arkiset opettajat ja tilanhoitajat, filosofiset valtio-oppineet ja realistiset luonnontieteilijät. Vaan kohtaavatko maailmat? Miksi kysyä? Kohtaaminen ei ole tšehovilaisen elämän tarkoitus.

Kiinnostavaa on miettiä Kolmen sisaren ja Lokin yhteyksiä, sillä Kolmen sisaren esityksistä ei ole paljon aikaa vierähtänyt. Samaa haikailua, sama rakkaudentunteiden kohteisiin osumattomuutta, samaa elämänpettymystä, sama tohtorismies muuhun melskeeseen häviävänä järjen äänenä (Tšehovin siviiliammatti oli lääkäri). Kummassakin on vanhan ja uuden ilmaisumuodon välistä rajankäyntiä, mikä jo teemana on Lokin ydintä. Kansallisteatterin lavatoteutukset ovat olleet kummassakin tyyliteltyjä mutta hyvin eri tavoin. Osittain Lokissa on perinteistä, osin modernia – ihan niin kuin näytelmän taidepohdinnoissakin.

Käsiohjelmassa Lokin näyttämökieltä luonnehditaan fyysiseksi ja visuaaliseksi. Kaikin osin Lokin tyylittely ei minuun osunut, mutta ne kohdat, jotka iskivät, löivät tosissaan.

– –

Kansallisteatteri
Anton Tšehov: Lokki
suomennos Jalo Kalima
ensi-ilta 18.9.2019, esitys 18.10.2019
Ohjaus ja sovitus Anne Rautiainen
Lisätietoja toteutuksesta ja roolituksesta: esityksen kotisivut.

Muualla mm. Paljon melua teatterista ja Reader, why did I marry him?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Jo Nesbø: Veitsi

Särmikäs mestaripoliisi Harry Hole hukuttaa murheitaan ryyppäämällä, ja lisää syitä unohduksen etsintään syntyy uusimmassa Jo Nesbøn Hole-dekkarissa Veitsi (Johnny Kniga 2019).

Juonta en lähde availemaan, sen verran siitä paljastan, että pääosassa on julma murha, joka sivaltaa Holea. Alkaa kostonhimoinen arkkivihollisen metsästäminen pois naisia rääkkäämästä, mikä ei käy helposti – mikään ei ole helppoa veitsenterällä elävän Holen seurassa. Lisäksi romaanin henkilöihin vaikuttavat kokemukset Afganistanissa.

”Kaja pudisti päätään määrätietoisesti. ’Olen saanut siitä osani, joten tiedän mitä suru on, Harry. Ja sinä muistutat turhankin paljon sotilaita, joiden näin lähtevän Afganistanista voimakkaiden PTSD-oireiden takia. Osa heistä jäi invalideiksi, osa tappoi itsensä. Mutta arvaa mitä? Pahimpia olivat ne, jotka tulivat takaisin. Jotka onnistuivat välttämään psykologien tutkat ja palaamaan laukaisemattomina pommeina, vaarallisina sekä itselleen että kanssasotilailleen.’ ”

Ja kyllä: Nesbø on velho punomaan juonia sekä hahmottelemaan henkilöiden liitos- ja repeämäkohtia. Olen edelleen sitä mieltä, että hän on yksi liukkaimmista dekkarikertojista. Mutta.

20191013_095206_resize_6.jpg

Minä olen ilmeinen ongelma, ei Veitsi. Tunnen muuttuneeni dekkarilukijana. En oikein enää kestä sarjarikollisten tekojen kuvailuja tai veritekojen yksityiskohtia. Yhä allergisempi olen myös sille, että tihutyöt liitetään päähenkilöpoliisiin.

Sitten vielä Hole-hypestä. Kyllä minuunkin ryvettynyt äijänkörmy hitusen vetoaa kaikessa rähjäromanttisuudessaan. Ja onhan hän ylivoimainen: vaistonvaraisen taitavasti rikoksia ratkaiseva, törttöilyineen arvaamaton ja silti liikuttava: kaikesta huolimatta enkelimäistä Raakeliaan epätoivoisesti rakastava ja poikapuoltaan puolustava. Mutta. Rajansa kaikella. Miksi kaikki romaanin naiset ovat Harryn lumoissa, hamuavat häntä lakanoitaan hikistämään? Överiksi menee. Ja yli ymmärryksen käy myös kirja loppupuolen vetinen selviytymisseikkailu.

Lopuksi on kuitenkin todettava, että kyllä Veitsi väkisinkin uppoaa, kun sen ottaa juoniviihteenä. Näppärästi käy johdattelu henkilöstä toiseen arvailemaan tappajan henkilöllisyyttä, ja ratkaisu yllättää. Ihailen romaanin lopetusta, se on ammattimiehen työtä. Se jättää auki kaikki mahdollisuudet jatkolle.

– –

Jo Nesbø
Veitsi
suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2019
dekkari
405 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita Nesbø-juttujani: tässä.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Monika Fagerholm on usein kuvannut nuorten maailmaa, kaoottisen sykkivää. Lisäksi tyypilliseen Fagerholm-romaanimaailmaan kuuluu rikos. Ei niin, että kyse olisi rikosromaanista vaan ihmisistä rikkonaisina ennen ja jälkeen rikoksen. Niin tälläkin kertaa: Kuka tappoi bambin? (Teos 2019).

COME ON, Gusten. Pystyt sinä parempaankin.
   Mutta ei. Hän ei pystynyt parempaan. Ei pysty.
   Kertomaan tätä ’tarinaa’.
   Se meni koko ajan rikki kun hän yritti. Palasiksi, lappusiksi. Irti revityksi.
   Niin palasiksi että teki kipeää.
   Tekee kipeää.
   Mutta totuus… totuus… kertomuksen muodossa.
   Tosikertomus vaatii jonkinlaista kittiä joka pitää kaiken koossa – sen haurauden, kaikki palaset –
   Palasina palasina palasina”

Valitsemani sitaatti kiteyttää paljon Fagerholmin kerronnasta: rikkonaisuus tallentaa todellisuutta kertojien mielikuvia seuraten. Ja mehän tiedämme, etteivät ajatukset etene siivossa, järjestäytyneessä jonossa vaan pomppien, kertautuen, hajoten. On tapahtumillakin romaanissa merkitystä mutta merkityksellisintä on kerronta. Olen aiemmin kuvannut Fagerholmin kerrontaa sydämensykkeen kaltaiseksi, mutta oikeammin siinä humisee koko verenkierto: teksti pumppaa sisältöä toisteisesti levittäen tarinan happea haaroittuvaan kokonaisuuteen.

Fagerholmin kerronta todennäköisesti jakaa lukijoita ihastelijoihin ja rasittuviin. Minä olen omaperäisestä tyylistä pitänyt, ja pidän nytkin, vaikka Bambi-kirjaa lukiessani tunnistan paikoitellen kerronnan veritulpan vaaran, eli toistot ovat jumiuttaa lukemistani.

20191014_200008_resize_90.jpg

Kerronnan nykyhetkessä keskeiset henkilöt ovat alle kolmekymppisiä nuoria aikuisia. Eniten tilaa saa Gusten, joka osallistui lukiolaisena joukkoraiskaukseen ja ilmiantoi ”nulikoiden” porukan ymmärtämättä pikkupaikkakunnan parempien piirien jälkiensiivouspelisääntöjä. Raiskatun asia jää ikään kuin alaviitteeksi, silti ratkaisevasti kaikkeen vaikuttavaksi. Gustenille teko on peruuttamaton, eikä hän ole ainoa, mutta se ilmenee asianosaisissa eri tavoin. Jokainen elää pimeäänsä ja jää omaan varjoonsa.

Romaanin ydinjoukkoon kuuluu kaksi nuorta naista, ystävystä, joiden kanssa Gusten on seurustellut ja joista hän ei pääse irti. Kiinnostavaa on, miten naisten ystävyyttä kuvataan antaumuksesta inhotukseen. Samankaltainen naisten välinen ystävyysviipperä kuvataan Gustenin äidin ja Gustenin jäätävän ystävän Nathanin äidin välillä. Eikä tässä kaikki, romaanissa on runsaasti aineksia pohtia perhe-, ystävyys- ja yhteisösuhteita.

Kihelmöivästi kirja kuvaa lasten/nuorten ja aikuisten kohtaamattomuutta, miesten ja vaimojen vilpillisyyttä ja etäisyyttä, ulkoisesti menestyvien perheiden hajaannusta. Mukana väreilee yhteiskunnassa vaikuttava häiritsevä epätasa-arvo. Fagerholm saa aikaan erityisen vieraantumisen tunnelman, vaikka teksti vyöryttää henkilöiden ajatuksia. Yhteiskunnan rakenteissa kuten kerronnan rakenteissa on asioita, jotka rikkovat. Se pistää aiheellisesti miettimään, mistä voimme löytää liimaa.

– –

Monika Fagerholm
Kuka tappoi bambin? Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
222 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjasta kirjaan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Margaret Atwood: Testamentit

Muistan jysäyksen, kun spefiin tottumattomana parikymppisenä luin Margaret Atwoodin Orjattaresi. Nuoren naisen näköalaan se repi lisää aukkoja nähdä sukupuolittumisen ja totalitarismin vaarat, hengenvaarat.

En ihmettele, miksi vuosikymmenten jälkeen Atwood kirjoitti jatko-osan Testamentit (Otava 2019): maailma on muuttunut ja monilla kolkilla Orjattaresi-dystopian suuntaan. Kiitossanoissaan Atwood itse toteaa yhteiskunnan ja ihmisten paineiden kasvaneen. Ja totta kai HBO-menestyssarjalla on oma osuutensa.

Olen katsonut HBO-sarjasta vain ensimmäisen tuotantokauden, sillä hyydyin toisen kauden jähmeästi etenevään pimeässä tuijotteluun. Siinä mielessä minulla ei ollut mitään ennakkoaavistuksia Testamenteista.

Kirjan päähenkilöistä Lydia-täti on ennestään tuttu. Gileadin kauhuvaltion tapahtumista kertoo myös nuori Agnes, josta koulitaan kunniallista tätiä. Kanadan puolella Gileadin maanalaiseen vastarintaliikkeeseen saadaan värvättyä 16-vuotias tyttö.

20191009_200007_resize_42.jpgJuoni rakentuu rutinoituun kikkaan vuorotella kertojia. Se houkuttaa ahmimaan ajatuksella: mitä sitten tapahtuu? Valitettavasti Testamentit ei kaunokirjallisesti häikäise. Se on nuorisokirjamainen – siinä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kokonaisuus on tapahtumakeskeinen ja ennalta arvattava.

Lydia-tädin osuus tuntuu joiltain osin epäuskottavalta. Uskottavinta hänen osuuksissaan on se, miten kuvataan järki-ihmisten liittyminen osaksi misogyynista luokkayhteiskuntaa, eli mekanismi, miksi totalitarismi on mahdollinen:

”Mitä hyötyä on siitä, että heittäytyy höyryjyrän alle moraalisten periaatteen vuoksi ja antaa murskata itsensä litteäksi kuin jalaton sukka? On parempi sulautua joukkoon, hartaasti ylistävien hurskastelijoiden ja vihanlietsojien joukkoon. Parempi heitellä kiviä itse kuin olla muiden kivittäjien kohteena. Ainakin silloin on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.”

Ja nyt pääsen siihen, miksi Testamentit piti kirjoittaa ja miksi se pitää lukea (eikä juuttua muutamaan moitteen sanaani). Ei ole yhtään kirjaa liikaa varoittelemassa siitä, mitä tapahtuu, jos valtaa pidetään yllä epädemokraattisten, kaksinaismoralististen, korruptoituneiden ja ihmisarvoa alistavien rakenteiden varassa. Eikä ole yhtään turhaa kirjaa, joka kertoo yhteiskunnan vinoutumisesta, jos tyttöjen ja naisten pukeutumista, käytöstä ja koulutusmahdollisuuksia aletaan rajoittaa. Eikä ole yhtään kirjaa liikaa siitäkään, miten kriittinen luku- ja kirjoitustaito sekä lukutaito ylipäätään suojaa alistavilta voimilta.

”Luku- ja kirjoitustaito eivät antaneet vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Ne johtivat uusiin kysymyksiin ja sitten taas uusiin.”

Siksi kaikki merkit lukutaidon, sivistyksen, humanismin ja tasa-arvon väheksymisestä on otettava vakavasti. Siksi Atwoodin Testamentit puoltaa paikkaansa.

P.S. Atwood palkittiin puolikkaalla vuoden 2019 Booker-palkinnolla.

– –

Margaret Atwood
Testamentit
suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2019
romaani
489 sivua.
Lainasin bloggaajakaverilta.

Muualla mm. Kirjaluotsi, Kirjakaapin kummitus, Kirjasähkökäyrä ja Kulttuuri kukoistaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset

Kuka on Kiiskinen?”

Noin päättyy yksi teksti Jyrki Kiiskisen kokoelmassa Kiiskiset (Teos 2019). Haen kirjan luettuani vastauksia. Kiiskinen on jossain määrin erisnimeltä usein mainittu runojen toimija Kiiskinen, jotain nimihahmossa oletettavasti on samaa kuin kirjan kirjoittajassa, ja sitten erisnimi Kiiskinen käy yleisnimestä: jokamies, jokaihminen. Monikkomuotoisena Kiiskiset ilmentää myös sukupolvien ketjua:

”- – Äiti on kuollut, mutta Kiiskinen ajattelee aikuisia lapsiaan, jotka eivät ole hänen muistojensa kaltaisia. Hän uskoo tietävänsä heistä enemmän kuin itse, muttei tiedä mitä sillä uskomuksella tekisi.”

Runoproosan pääteema on äidin kuolema. Elämän synnyttäjän kuolema mittauttaa mennyttä ja olevaa, omaa osuutta kaiken kierrossa:

”- – Kiiskinen muistaa, hänen sukupolvensa aika on päättymässä kun lapset ovat aikuisia, kolmannen sukupolven aika alkaa, pian sekin tutustuu hyttysiin, jotka parveilevat Kiiskisen ympärillä, inisevät etsimässä elämän tarkoitusta, veriateriaa hihansuusta, puolitoista kuukautta munasta kuolemaan, seitsemän sukupolvea vuodessa, seitsemänsataa sukupolvea vuosisadassa, sen pidemmälle Kiiskinen ei jaksa laskea, hän läimäyttää yhden kuoliaaksi – -.”

Kirjan runomuotoa hallitsevat neliskanttiset proosarunot. Aluksi niiden kieli nakuttaa lyhytvirkkeisesti ja selkeästi, mutta kokoelman loppua kohti runot muuttuvat unenomaisiksi. Nautin virkkeistä, joiden sileä pinta on silmänlumetta, joiden perusolemusta on kuitenkin roso ja moniulotteisuus. Jo heti ensimmäinen runo vetoaa: siinä yhdistellään vastakohtia, yksinkertaisesti ja tehokkaasti:

”- -. Kirjaimet sivulla näyttävät kulmikkailta, sanat maistuvat suussa pyöreiltä, tyyli terävältä.”

Neliöityjen runosivujen alalaidassa vilistää uutisotsikkotyyppistä tekstiä, joka muutamalla sivulla pomppaa sivun keskelle.  Otsikkojuoksutus vaatii monta lukukertaa, yllättää runojen rinnakkaisena ja maaduttaa muuta tekstiä nykyhetkeen, kaikkia koskevaan (ei vain Kiiskisiä), katkeamattomaan ympäröivän maailman tietotulvaan.

Kirjassa on lisäksi muutama säkeisiin rakennettu runo. Niissä minämuotoinen puhuja puhuttelee. Runot puhuttelevat minua, vaikka huomaan niissä puhuteltavan kuollutta äitiä. Ennen kuolemaa puhuteltava on muuttunut: ”Aistimusten virta kulkee läpi jälkiä jättämättä.” Rivien välistä huokuvat kaikki ne tunteet, joita läheinen kokee muistisairaan kanssa: mennyttä, menetettyä, olemisen sumua. Niitä ei tarvitse kirjoittaa – tai niitä ei voi.

Runojen tunnelmat vaihtelevat, myös naurahtelen kiiskistelylle, vaikka taustalla kumisee kuolema. Isoja teemoja menettämisen lisäksi ovat muistaminen ja jatkuvuus. Viipyilen runoissa, tunnistan paljon sellaista, jota olen itse kokenut, ja ällistelen sitä, miten se on mahdollista välittää näin, Kiiskisen tapaan. Enkä voi vastustaa mitään, mikä päättyy sielunlintuuni: ”kurjet huutavat suolla”. Ja miksi minun tarvitsisikaan? Hieno kirja.

– –

Jyrki Kiiskinen
Kiiskiset. Runoproosaa
Teos 2019
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjastosta.
P.S. Kirjan neliskanttinen kansi on vuoden hienoimpia, ulkoasu on Jenni Saaren.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö 

Vinkkaan oitis: lue juttuni loppuun, saat ohjeet kirja-arvontaan.

Karina Sainz Borgo vieraili Turun kirjamessuilla esittelemässä juuri suomennettua kirjaansa Caracasissa on vielä yö (Aula & Co. 2019). Romaani kertoo Venezuelan kaoottisesta tilanteesta, kirjailijan sanoin:

– Se on metafora, miten Venezualalla menee, missä tilassa demokratia voi olla. Niin voi olla myös muualla, mistä kertoo pakolaistilanne. Euroopassa ei ymmärretä, miten öljyvaltiossa voivat ihmiset kuolla nälkään. Korruption ja väkivallan määrää ei tajuta. Kirjaa on kutsuttu apokalyptiseksi vaikka se on nykytodellisuutta. Venezuela on minulle nykyään aave: kaikki, mitä rakastan, on menetetty.

20191008_141304_resize_76.jpg

Kirjailija signeeraa teostaan bloggajatapaamisessa.

Kirja on ilmestynyt Espanjassa, jossa Sainz Borgo on asunut jo kymmenisen vuotta, eikä kirjailija oleta teoksensa myyvän vanhassa kotimaassa, jossa ihmisillä ei ole edes rahaa ruokaan. Näkemys nyky-Venezuelasta on lohduton. Se tuli esille sekä Sainz Borgon puheissa että romaanissa.

”Tämän kusikaivon pinta oli noussut huomattavasti päämme yläpuolelle. Haudannut meidät elävältä.”

Romaanin kertoja on journalistinainen, jonka äiti on juuri kuollut. Kaduilla mellakoidaan ja tapetaan ihmisiä sattumanvaraisesti. Väkivaltaiset katupartiot rohmuavat omaisuutta, esmerkiksi valtaavat päähenkilön asunnon. Se on käänne: päähenkilö löytää sen seurauksena ainoan ratkaisun tilanteeseen.

Mistään ei ole odotettavissa apua tai turvaa. Raaistuneen yhteiskunnan kuvaus on rosoista ja säälimätöntä. Päähenkilön toivottomuus, koko yhteiskunnan toivottomuus hyökyy tekstistä.

– Paskamainen tilanne, vai mitä? Hän sanoi nostamatta sormeaan pöytäliinasta.
– Niin mikä? Äidin syöpä, hallituksen toiminta, pula kaikesta, koko tämä maa?
– Se, ettei kukaan auttanut sinua.

Ihmissuhteisiin ei romaanissa keskitytä, koska jokaisella on täysi työ selvitä hengissä. Ihmisten vaikutus toisiinsa välittyy silti. Maan tilanne vaikuttaa kaikkeen: jos huolehtii läheisistään kuten minäkertojan vanha ystävä veljensä kohtalosta, tulee huolesta sekopäiseksi.

Romaani mielestäni keskittyy tilannekuvaan ja päähenkilön keinoihin selviytyä. Taitavasti kerronta vilauttaa kertojan lapsuutta ja nuoruutta, matkoja äidin kotiseudulle ja elinoloja ennen. Kontrastia nykyisyyteen ei revitellä mutta ero entiseen vaikuttaa. Kirjailija kertoi käsittelevänsä kirjassaan menneisyyttä ja identiteettiä. Jälkimmäisen merkitys voimistuu romaanin loppupuolella.

20191008_141937_resize_95.jpg

Sainz Borgo kertoi, että häntä kiinnostaa kirjallisuus, jossa kauheisiin asioihin yhdistyy kaunista kuvausta. Se toteutuu hänen omassa romaanissaan, sillä vähän väliä on hienoja hahmotuksia ja yksityiskohtia hirveyksissä ja niiden taukopaikoissa.

Caracasissa on vielä yö muistuttaa tuiki tarpeellisesti romaanin mahdollisuudesta välittää ja kommentoida taiteen keinoin, mitä maailmassa on menossa ja miten ihmisen ja ihmisyyden siinä menossa käy. Pääset siitä osalliseksi, sillä arvon blogissani Karina Sainz Borgon vaikuttavan romaanin, kun kommentoit, mitä odotat tämän kirjan lukemiselta.

Uskon sinun saavan kirjasta väkevän lukukokemuksen.

Lisäys: arvonta-aikaa on sunnuntai-iltaan 13.10. saakka.

– –

Karina Sainz Borgo
Caracasissa on vielä yö
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co 2019
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita lukijoita muun muassa Lumiomena, Mummo matkalla ja Reader why did I marry him. Espanjankielisenä kirjan ovat lukeneet Kirjaluotsi ja Kirja vieköön!

31 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kaksi selkokirjaa: Masi Tulppa ja Rambo

Tänään 10.10.2019 vietetään suomalaisen kirjallisuuden päivää, ja Nobel-palkinnon julistaminenkin osuu samalle päivälle. Siksi on otollista vinkata kahdesta kirjasta, jotka sopivat nousevalle nuorisolle, joka toivon mukaan saatetaan kirjallisuuden maailmaan. Monet tutkimukset osoittavat, että lukutaito ja kirjallisuusharrastukset ovat oleellisia elämän rakennusaineita.

Kummankin kirjan päähenkilönä on poika, joten ne sopivat vinkattavaksi nuorukaisille, jotka eivät ehkä kaikkein innokkaimpina tartu kirjaan. Kumpikin kirja on sujuvaa selkokieltä: helppolukuista luettavaa, mutta henkilökuvauksesta, sävyistä, tunnelmista ja tempaavista juonenkäänteistä ei ole tingitty. Kummankin kirjan on selkokielelle mukauttanut Riikka Tuohimetsä.

20191010_104630_resize_78.jpg

Masi Tulppa: Pääsy kielletty!

Jari Mäkipään Masi Tulppa -kirjan päähenkilö on 9-vuotias poika, joka viihtyy yksin pelien, tv-sarjojen ja sarjakuvien kanssa. Kesän pulma on naapurin Pellervo ja kotiin tunkevat lastenhoitajat.

Tämä voi monesta kuulostaa tutulta:

– Ulos sieltä huoneesta!
Jos et heti tule, netti katkeaa viikoksi!
isä huusi.
Sitä riskiä Masi ei voinut ottaa.
Hän luovutti ja meni alakertaan.

Moni peleihin paneutunut poika pääsee eläytymään Masin tilanteeseen, ja kirjassa ratkaistaan mukavasti se, että vapaaehtoinen yksin oleminen on ok mutta eristäytyminen ei. Lisäksi kivasti esitetään Masin vahvat puolet, vaikka sosiaaliset taidot eivät niihin heti kuulukaan. Aikuisten kasvatusroolista on mukana monenlaista mallia.

Kirjassa on lempeää huumoria ja oivalluksia. Pekka Rahkosen kuvitus on ilmeikäs ja tarinaa tukeva. Tätä jäin miettimään: miksi pienen pojan huoneessa on oma jääkaappi?

Rambo

Nadja Sumasen nuortenromaani Rambo sai muutama vuosi sitten Finlandia-palkinnon. Kirjassa melkein 15-vuotias Rambo kertoo kesästään äidin miesystävän vanhempien mökillä. Siihen kuuluu hiljaista häpeää, selviytymisen kokemuksia ja ensi suudelma.

Sumasen romaanin Rambo liikuttaa ja hellyttää niin yleiskielisenä kuin selkokielisenä versiona. Selkokirjaksi aika pitkä romaani säilyttää kaiken oleellisen, etenkin välittyy Rambon tunnemaailma ja ympäröiviin henkilöihin vaikuttavat asiat. Voisi ajatella, että kertomus kuormittuu monista ongelmista (ADHD, masennus, avioero jne.), mutta niin ei tapahdu. Tapahtuu se, että henkilöt raivaavat tien lukijan sydämeen.

Rambo on kirja kaikille. Yläkoulupojat saavat mallia ongelmien kanssa pärjäämisestä, tytöille kirja antaa varmasti myös samastumispintaa. Aikuinen ymmärtää, miten suuri merkitys nuorelle on tuki ja hyväksyminen.

Iloitsen kirjan ratkaisukeskeisestä otteesta, eikä onnellisiin käänteisiin päätyminen tunnu ollenkaan makealta. Päätänkin elämänviisaan, nuoren Rambon sanoihin:

”Oli turhaa murehtia asioita,
joille ei voinut mitään.
Piti keskittyä ajattelemaan sellaista,
mihin itse pystyi vaikuttamaan.”

Jari Mäkipää
Masi Tulppa: Pääsy kielletty!
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
kuvitus Pekka Rahkonen
Opike 2019
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Nadja Sumanen
Rambo
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
Avain 2019
170 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Kim Thúy: Vi

Kim Thúyn romaani Ru kertoo Vietnamista Kanadaan paenneesta perheestä ja minäkertojanaisen elämästä ennen ja nyt. Romaani Vi (Gummerus 2019) mainitaan Run sisarteokseksi.

Ru viehättää minua kerronnallaan, jossa suuret linjat ja yksityiskohdat välittyivät väläyksenomaisina lyhyinä lukuina, jotka eivät kronologiaa kumarra. Vi on osittain edeltäjäänsä keskittyneempi, esimerkiksi siinä pysähdytään tiettyihin elämänvaiheisiin ja kuvataan niitä melko järjestelmällisesti. Hengeltään se on kertojansa kasvukertomus, ja se myös valottaa kertojan suhdetta vanhempiin.

20191008_141627_resize_13.jpg

Nopealukuinen Vi viettelee pinnalta kepeähkönä, eli Thúy saa aikaiseksi ilmavan tunteen, vaikka kuinka synkät pilvet peittäisivät päähenkilön elämää. Raskaat kokemukset välittyvät kautta rantain. Kummallisella tavalla näen kertojan sieluni silmin kertovan kaiken hymyn hyytymättä.

”Toisin kuin länsimaisessa kulttuurissa, jossa kannustetaan ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään, vietnamilaiset varjelevat mustasukkaisesti omiaan ja pukevat ne sanoiksi hyvin vastahakoisesti, koska heidän vaalimansa sisäinen elämä on ainoa, johon ulkopuoliset eivät pääse käsiksi. Kaikki muu, kouluarvosanoista palkkoihin ja uneen, on yleisesti saatavilla olevaa tietoa, niin kuin rakkaustarinatkin.”

Kiinnostavaa on tapa, miten kaksi erilaista naisen mallia vaikuttaa kertojaan: äidin konservatiivinen naisen paikan painotus ja äidin ystävättären vapaa vaikutus. Länsimaisittain vaikuttaa kutistavalta se, mitä tytöiltä odotetaan, mutta Thuy ei tyydy yksioikoisuuksiin.
 

”Tarvittiin kaksi mannerta ja yksi valtameri ennen kuin oivalsin, että äitini oli vastoin omaa luonnettaan suostunut antamaan kasvattamisen Hálle, toiselle naiselle, joka oli kaukana hänestä ja aivan erilainen.”

Pidin Ru-romaanista kerronnallisesti enemmän kuin Vi-kirjasta, vaan en kadu jälkimmäisen parissa viettämääni aikaa. Kirjan loppuosan tunnelmiin jää sellaista salaperäistä tenhoa, että toivon kolmannen kirjan avaavan jatkotapahtumia. Sitä odotellessa kuuntelen Kirsin Book Clubin podcastin, jossa Kim Thúy kertoo kirjoittamisestaan ja kokemuksistaan.

– –

Kim Thúy
Vi. Romaani
suomentanut Marja Luoma
75 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Turun kirjamessut 2019: jatkot

Minulle Turun kirjamessut olivat kaksipäiväiset, vaikka muille kirjabakkanaalit yhä jatkuvat. Hienoja kohtaamisia, sykähdyttäviä sanailuja kirjoista ja kirjoittamisesta sekä ikimuistoinen oma osuuteni, jota kirjabloggaajakollegani lämmittivät läsnäolollaan. Kokoan kuvin ja lyhyin poiminnoin muutaman mieleen painuneen tilanteen.

Riikka Pelo:
– Todellisuus rakentuu suojaavaksi kielen avulla.

20191004_155412_resize_46.jpg

Lauri Otonkoski:
– Se mikä on kirjassa, pysyy kirjassa. Futuuriin en uskalla kajota. Minun runoni pohjalla on totta, se on minun valintana. (Keskustelu Sinikka Vuolan ja Siiri Enorannan kanssa.)

20191005_120003_resize_17.jpg

Vesa-Matti Loiri:
– Mulla on elämässäni tapahtunut oikeaan ruutuun astumisia.
(Auditorio pullisteli väkeä, käytävien tyhjenämisessä oli tekemistä ja kuvausjärjestelyt Loirin ja Tervon kohtaamisessa vei lavanäkyvyyttä.)

20191005_131738_resize_68.jpg

Lauri Tähkä ja Heli Laaksonen:
– Mä tykkään tästä, hän puhuu ja mä kuuntelen.
– Mä ajatteli riimukivikirjotukssi, ne jää jälkke.
(Jonoa tähtien auditorioesiintymiseen riitti Naantaliin asti.)
20191005_141712_resize_17.jpg

Raili Mikkanen:
– Opettaja sanoi: lue nuo, sitten tiedät paljon. Tajusin: historia on oikeasti eläneiden elämää. (Sirpa Kähkönen haastatteli Tirlittan-palkittua konkarikirjailijaa.)

20191005_150312_resize_46.jpg

Messuilla ojennettiin minulle Seesam-palkinto selkokirjallisuuden edistämisestä. Perustelut voi lukea kustantajieni sivuilta: Avain ja Opike. Kiitän. Hetki Lauri Tähkän kainalossa ei liity palkintoon, enkä laula hänelle kantaattia, vaikka niin voisi kuvasta luulla. Suuni ei vain pysy kiinni, kun messuista olisi niin paljon kerrottavaa.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma