The King

Shakespearen monesta kuningas Henrikiin liittyvästä näytelmästä (Henriadi) on koostettu Netflixin elokuva The King (2019). Se vastaa mieltymyksiini leffoista tai sarjoista, jossa historialliset sankarit ratsastavat tukka hulmuten. Paitsi että kuningas Henrikin tukka keritään keskiaikatyyliseksi patamalliksi, kun hän jättää hummailuvuotensa.

wp-1577428109524.jpg

Ehkä shakesperilainen tausta estää käsikirjoituksen pöhköytymisen, sillä pitkä elokuva pitää otteessaan, vaikkei sen sanoma ole järin omaperäinen. Ei ehkä tarvitse, sillä toteutus ratkaisee. Samoin on uusimmassa Macbeth-elokuvassa (2015, pääosassa loistava Michael Fassbender, HBO). Siinä sekä kaluttu tarina että toteutus yhdistyvät säväyttävästi. Uustulkinta viimein avaa minulle Macbeth-näytelmän hienoudet. Aiemmat teattereissa näkemäni versiot ovat tuntuneet ohuilta osoituksilta vallanhimosta. Justin Kurzelin ohjaamassa nummitragediassa ihmismielen pimeys sävyttyy monin tummin sävyin.

Takaisin kuningas Henrikin ympärille kehiteltyyn The King -elokuvaan. Juoni rakentuu kovin tavalliseksi: hulttioprinssi nousee vastentahtoisesti valtaan ja pyrkii toisenlaiseen hallitsijuuteen kuin isänsä. Tarvitaan kuitenkin sota, jotta Henrik ymmärtää vallan todellisen merkityksen: valtaapitävä on yksin ja aina altis hämärien intressien kuiskutuksille. Harvaan asiaan voi vallan harjalla luottaa tai vaikuttaa niin, ettei sillä olisi kauaskantoisia vaikutuksia. Elokuva päättyy houkuttavasti siten, että se antaa odottaa jatkoa. Ehkä macbethiaanista sellaista.

Elokuva on kaikin osin hienosti toteutettu. Elokuva koukuttaa heti seuraamaan Henrikin/Harryn/Halin kehityskaarta. Nuori, hentoinen Timothée Chalamet sopii rooliin loistavasti, samoin muu roolitus onnistuu. Halin ystävä Falstaff (Joel Edgerton) on mainio, samoin ällöttävä ranskalaisprinssi (Robert Pattison). Muu hoviväki asettuu osuvasti Halille ja Falstaffille sopiviksi vastakohdiksi. Neuvonantaja (Sean Harris) tekee hienon roolin harmaana eminenssinä. Naisrooleilla ei tässä leffassa juhlita: yksi ranskalaisprinsessa (Lily-Rose Depp) saa elokuvan loppuun muutaman repliikin.

The King on komeasti kuvattu. Ajankuva puvustuksineen ja lavastuksineen vie menneeseen. Silti eniten vakuuttaa riisuttu, sujuva tapa kuljettaa tapahtumia eteenpäin. Ratsastajien rapa roiskuu, ja ihmisten asema vallan jaloissa näkyy likaisena – niin kuin pitääkin. The King kestää jäntevästi yli kahden tunnin pituutensa.

– –

The King
Netflix 2019
Käsikirjoitus Joel Edgerton ja David Michod
Ohjaus David Michod
160 minuuttia.
Virallinen traileri.
Ks. Netflix.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 23. luukku

Lukeminen on lahja ja kirjat paketteja, joista riittää avaamista kerta toisensa jälkeen. Tarkoitan kaikenikäisiä.

Kouluikäisen kirjan sivut kääntyvät ketterästi, kun niitä hänen kanssaan selaa luottoaikuinen: sinä. Myös sinä olet lahja. Lukemispakettiin on tarvittu sinua, jotta ylipäätään kirja löytyy lapsen ja nuoren kädestä, eli olet osannut hankkia ja vinkata mielekästä luettavaa.

Seuraavassa tarjoan sinulle yhden kirjaidean, ja samalla avautuu kirjabloggaajien joulukalenterin aatonaaton luukku.

*

Vuokko Hurme: Kiepaus (selkomukautuksena)

Vuokko Hurmeen lasten fantasiaromaani Kiepaus ilmestyi 2017 (S&S), ja nyt sen rinnalla tai tilalla voi lukea selkokielisen version (mukauttaja Hanna Männikkölahti, Pieni Karhu 2019). Selkomukautuksen merkitys on juuri siinä, että sama kirja helppolukuisena versiona saa uusia lukijoita – etenkin heitä, joille voi paksuun kirjaan keskittyminen olla vaikeaa, vaikka lukeminen muuten kiinnostaisi.

Kirjan kertoja Lenna on kahdeksanvuotias tyttö Kardumista. Siellä kaikki on kääntynyt ylösalaisin ja kärsitään vesipulaa. On siis kyse harvinaisesta lasten dystopiakirjasta, mutta tarina on toteutettu siten, että jännityksen ohella säilyy selviytymisen toivo.

”Kardum oli aika erikoinen
ja varallinen paikka.
Kardumissa oli selvää,
että tuntemattomia piti varoa.
Minun elämäni oli kuitenkin
yleensä ihan tavallista.”

Kirjassa kuvaillaan mielikuvitusta innostavasti erikoinen maailma sekä siihen liittyvät vaikeudet ja uhat. Kirjassa tärkeitä teemoja ovat jakaminen, luopuminen sekä vaikeiden tosiasioiden tunnustaminen.

”- Täällä on tapana,
että kaikki jaetaan muiden kanssa,
mutta meillä on vain vähän ruokaa, isä sanoi.
Muistin lupaukseni enkä valittanut.”

Selko-Kiepaus sisältää paljon henkilöitä ja tarinan polveilevuutta, joten ihan superhelppo kirja se ei ole. Sujuvassa selkokielessä ja oikein onnistuneissa kerrontaratkaisuissa on joitain mutkikkaita kohtia, jotka ovat hitusen helpotettavissa (esimerkiksi sana ”haastava” vaikkapa sanaksi ”vaikea”). Jollekin lukijalle ongelmaksi voi muodostua kirjan pituus, vaikka 250-sivuinen romaani onkin supistunut selkokirjana noin 150 sivuun.

wp-1576903925622.jpg

Lukemista tuuppaavat mukavasti eteenpäin lyhyet luvut ja taitavat johdattelut eri aikatasoihin. Alun ilmeikäs henkilöluettelo kuvineen auttaa: lukija voi tarkistaa, kuka on kuka. Ina Majaniemen eloisa kuvitus tukee muutenkin hienosti tarinaa. Uskon: kun lukija pääsee alkuun, juoni ja tunnelma tempaavat mukaansa! Ja näen sieluni silmin: kouluikäinen lepää turva-aikuisen kainalossa ja he vuoronperään lukevat kirjan tekstiä, eläytyvät ja keskustelevat tarinan käänteistä ja tunteista.

Kiepauksen hienous on siinä, että siinä kuvaillaan monipuolisesti tunteita tilanteessa, jossa meille itsestään selvät asiat eivät enää ole itsestään selviä. Kirja arvostaa lapsilukijaa ja käsittelee sekä maailman ja aikuisten ongelmia että lapsen huolia iloja unohtamatta. Koska näinä aikoina ilmastonmuutos puhuttaa, fantasian avulla sitä on kätevä käsitellä. Spefi-kirjallisuuttaa ei liiemmin ole tarjolla selkona (Unohtunut maa -sarja sekä mukautukset Maria Turtschaninoffin Helsingin alla ja Maresi -romaaneista), joten Kiepaus on siinä tärkeä lisä.

Vuokko Hurme
Kiepaus
selkomukautus Hanna Männikkölahti
kuvitus Ina Majaniemi
Pieni Karhu 2019
147 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

*

Kalenteribloggaajien lämmin joulutervehdys

Lämmintä, lukuisaa joulua, kirjalahjan antaja ja kirjablogien lukija!

wp-1576905526359.jpg

Joulunvieton aikana voit aukoilla muun ohella kirjabloggaajien kalenteriluukkuja. Niistä riittää lukukokemuslahjoja läpi vuoden. Minua ennen joulujutun kirjoitti Mrs Karlson lukee, ja aaton avaa Sheferijm – Ajatuksia kirjoista. Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuivat seuraavat blogit (linkit vievät blogiin, ei suoraan kalenterijuttuun):

1.12.2019 Oksan hyllyltä
2.12.2019 Kirjasähkökäyrä
3.12.2019 Elämä on ihanaa
4.12.2019 Hemulin kirjahylly
5.12.2019 Bibbidi Bobbidi Book
6.12.2019 Anun ihmeelliset matkat
7.12.2019 Kirjakko ruispellossa
8.12.2019 Aarrekirjasto
9.12.2019 Kirjojen kuisketta
10.12.2019 Luettua ja maistettua
11.12.2019 Kartanon kruunaamaton lukija
12.12.2019 Kirjan jos toisenkin
13.12.2019 Kirsin Book Club
14.12.2019 Kirjakaapin avain
15.12.2019 Kirjailuja
16.12.2019 Kirjaluotsi
17.12.2019 Kirjan pauloissa
18.12.2019 Kirjarouvan elämää
19.12.2019 Kulttuuri kukoistaa
20.12.2019 Yöpöydän kirjat
21.12.2019 Nannan kirjakimara
22.12.2019 Mrs Karlsson lukee
23.12.2019 Tuijata.Kulttuuripohdintoja
24.12.2019 Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

Punainen myrsky -romaanin (WSOY 2019) tapa kuvata kahden kulttuurin välissä elävää maahanmuuttajaa tekee sen, mitä kirjallisuuden pitääkin: pistää eläytymään toisen ihmisen elämään. Elina Hirvonen onnistuu välittämään tunnetasolla tilanteen, jossa lapsena Suomeen muuttaneella on vähintään kaksi maailmaa, niissä paljon eri sävyjä mutta itsen ja maailmojen välissä paljon pimeyttä.

Romaani kertoo aikuisesta irakilaistaustaisesta miehestä ja hänen perheestään. Romaani kelaa miehen äidin lähtökohdat, isän kokemukset Saddamin vastustajana, alkuvaiheet Suomessa ja asettumisen kahden kulttuurin välille. Isoja teemoja ovat itsestä jäljen jättäminen ja hyväksytyksi tuleminen. Romaani avaa teemoja muttei selitä niitä puhki, ja se on romaanille voitto.

wp-1576826029641.jpg

Tähän väliin tuikkaan tämän: kirja syntyi poikkeuksellisesti Hussein al-Taeen aloitteesta. Siitä se kehittyi omalakiseksi romaaniksi pohjanaan kirjailijan inspiroituminen al-Taeen perhetarinoista. Sittemmin syntyi hässäkkää kansanedustaja al-Taeen ympärillä. Härdelli ei hävitä romaanin tehoja eikä tunnetasolla voimakasta eläytymistä päähenkilöön. Sitä paitsi romaanissa päähenkilön moniuloitteisuus on kuvattu itse asiassa siten, että etenkin säröt ja pimeyden läheisyys ovat  läsnä.

Minulle mieliin painuvimpia kohtia Punainen myrsky -romaanissa ovat ne, joissa kertoja tiedostaa rikkinäisen, jakautuvan ja epäselvän osansa. Hänellä on tausta, jota eivät koskaan pellavapäiset luokkakaverit tai työkaverit tavoita: ”He eivät tiedä, miltä ruoskittu ihmisliha haisee.” Zoomaukset ”kulttuurit kohtaavat” -tilanteisiin ovat teräviä, esimerkiksi sellaisia ovat irakilaisperheen järkytys suomalaisella uimarannalla ja minäkertojan ensirakkauskokemukset.

Väkeviä ovat tilanteet, joissa kertojan suhde äitiin tai isään saa uusia käänteitä. Suomen kielen oppimisen merkitys ja lukutaito suomen kielellä on väkevästi kuvattu. Niissä kiteytyy paljon sitä, miten pojan ja vanhempien asetelma horjuu ja miten se entisestään mutkistaa kertojapäähenkilön identiteettiä.

”Aikuisten silmissä pärjääminen ei tee oloani turvalliseksi vaan turvattomaksi.”
– –
”Lause lauseelta, sivu sivulta etenen maailmaan, jossa on pärjättävä ilman isää ja äitiä.”
– –
”Nyt tiedän, että juuria ei ole. Olen hukassa, enkä tiedä keneltä kysyä tietä. Isä ja äiti ovat vielä enemmän hukassa kuin minä, he joutuvat pinnistelemään ymmärtääkseen sanoja, reittejä, ihmisiä, heidän ympärillään on kaiken kätkevä sumu, jonka keskeltä välkkyy heikko valo, he eivät tiedä miten sen luokse löytää. Vanhempien epävarmuus musertaa minut.” 

wp-1576828653652.jpgOsallistuin (17.12.2019) bloggariklubiin, jossa Elina Hirvonen kertoi romaanistaan, ja keskustelun näkökulmaksi taittui rakkaus. Hirvonen totesi, että kaikkein kaoottisimmista asioista voi kirjoittaa rakkauden kautta, ja silloin se tapahtuu rakastavan katseen kautta. Punaisessa myrskyssä rakkaudellinen katse kääntyy äidin ja pojan suhteeseen, sillä sanomatta rakkaus-sanaa sen kantavuudesta on kyse romaanin päähenkilölle.

Huomaan, että ajattelen Hirvosen romaanin yhdistelevän kolmea peruspilaria: usko, toivo ja rakkaus. Ne eivät loista tekstistä päälle liimattuina vaan rivienvälisenä säteilynä uhkien, ihmisten raakuuksien, uskontulkintojen raadollisuuksien ja yksityisten ongelmien raoista. Romaanin alkupuolella poika saa äidiltään elämään moton, meille kaikille sopivan, kaikesta huolimatta:

”Maailma on ihmeellisen kaunis”, äiti sanoo. ”Vaikka tapahtuisi mitä, tämä maailma on kaunis.”

– –
Elina Hirvonen
Punainen myrsky
WSOY 2019
romaani
276 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Malin Kivelä: Sydän

Tämän aiheen käsittely voisi olla aivan toisenlainen. Se voisi olla sairauskertomus, jossa dramaattisia vaiheita kuvataan tapahtumien kulun mukaan. Se voisi olla tunnetilojen heilahtelun analysointia ja kahlailua perheenjäsenten tunteissa ja väleissä kriisin kohdatessa. Ei ole, on verenkiertoon vievää kerrontaa: Sydän (Teos 2019), Malin Kivelän romaani.

”Näin hänet jo sellaisena, jonka voisin menettää.”

Ennen kuin romaanin kertoja tajuaa otsikon sisältämän ajatuksen, hän synnyttää vauvan, jolla on vakava, leikkausta vaativa sydänvika. Romaanin tapahtumapinnan voi tiivistää: Sydän kertoo lapsen syntymästä leikkauksen jälkeiseen aikaan, muutaman talviviikon. Kertojan lisäksi perheessä on lapsen isä ja kaksi vanhempaa poikaa.

Romaanin nimi ytimekkyydessään on loistava valinta. Sydän on konkreettinen, verta pumppaava elinehto. Sen ympärille kirja kiertyy. Sana sisältää myös tukuttain kielikuvia sydämen pakahtumisesta särkymiseen. Sydän tunnetaan myös symbolina, jonka voi tuikata vaikkapa some-juttujen reaktioksi, se on romanttinen tai tunnesamastumista kuvaava emoji, joka banalisoituu silloin, kun on tosi kyseessä.

20191215_093824_resize_13.jpg

”Elämme lopuissa.”

Romaanin teemat eivät voi olla suurempia: syntymä sekä kuoleman ja menettämisen pelko. Niitä vasten romaani tarjoaa paljon itse elämästä. Minulle Sydän on kertojan, juuri synnyttäneen äidin, dokumentaatio ajattelun ja tunteen symbioosista, jonka alku ja tulos on ruumiillisuus. Sen verbalisointi on taitoteko.

”Kerrankin teisin mitä halusin. Mihin kaiken valvetoiminnan pitäisi tähdätä. Kehräsin sen ympärille hyvän tuoksun ja yksikertaisten ajatusten kotelon, joka halkeili ja vuosi, katselin puuta joka helisi.”

Romaanin kieli on mutkatonta, ja se on suuri ilo lukijalle. Sisältö sulauttaa itseensä runollis-filosofista havainnointia, joka kimpoaa konkreettisesta ja siirtyy aistihavainnoiksi. Esimerkiksi pakkaselämykset helisevine jääkiteineen kilisevät korvissani, näen huuruavan hengityksen, näen kertojan kävelyreitit. Voimakkaat elämykset välittyvät kehollisuudesta, joka on koko ajan läsnä tunnetiloja konkretisoimassa. Käsi kädessä tunneahdingon kanssa tuntuvat peräpukamat ja herpesrakkulat. Nautin katkelmista, joissa kertoja luettelee pitämistään asioista, ruumiin elämisen merkeistä.

”Vaadin että tämä jättää jälkiä. Vaadin jälkiä kuin ruosteisia mitaleita. Ihoni on yhä rasvainen, välillä siihen ilmestyy finnejä, se saa minut tuntemaan itseni nuoreksi. Kasvoni ovat usein punaisenkirjavat ja kiiltävät. Mutta minulla on myös ryppyjä, nyt jopa ylähuulen yläpuolella, neljä pystysuoraa ja yksi vaakasuora. Silmänurkkiin piirtyy uusia riikinkukkopyrstöjä. Ne syvenevät. Sarvikuonon poimu nenän alla: viidestä seitsemään vuosittaisen flunssan jäljiltä. Suonet pohkeissa ja reisissä. Katkennut verisuoni vasemman silmän valkuaisessa.”

Kerronnassa sulautuvat eletyt ajat, kehotuntemukset, ajatuspoukkoilut ja tunteet. Synnyttänyt ja lapsen kohtaloa pelkäävä nainen voi myös googlettaa komean kardiologin tietoja ja miettiä taannoisia surffausmuistoja Japanista. Kaikkea on, elämä on.

”Tapahtuipa mitä tahansa, kaikki jatkuu, niillä joita asia ei koske.”

Kertojan ei tarvitse kertoa tunteitaan puhki, vaan lukija tuntee ne kerronnan läpi. Romaani on tiivis kokemus, eikä tarvitse olla äiti tai isä ymmärtääkseen aiheen, tunteet ja kokemukset.

Sydän pysäyttää käänteen tekeviin odottamattomuuksiin. Turhan usein unohtuu tai on lopullisuutta koskettamaton itsestäänselvyys, että joka hetki voi olla loppu ja alku tai että muilla ihmisillä kaikki jatkuu, mutta Kivelä onnistuu verbalisoimaan sen tuoreesti. Kiitos Runeberg-palkintoehdokkuudelle, että hoksasin tarttua tähän elämykseen.

– –

Malin Kivelä
Sydän. Romaani
suomentanut Laura Jänisniemi
Teos 2019
88 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Joululahjakirjalista 2019

Vielä on aikaa joulukirjaostoksille. Siksi laadin kymmenkohtaisen vinkkilistan.

20191215_171347_resize_77.jpg

Romaani henkilökuvauksesta kiinnostuneille

Kirsti Ellilän romaani Lepra (Arktinen Banaani 2019) sopii lukijoille, joita kiinnostaa henkilövetoinen ja juonta yllätyksellisesti kuljettava romaani. Romaanissa kerrotaan Oriveden leprasairaalaan liittyvien henkilöiden elämänkohtaloista. Rakenne ja kerronta tarjoavat lukijalle löytämisen iloa.

Hiljentymistä haluavalle

Pysähtymisen tarpeelle tarjoaa mahdollisuuksia Joel Haahtelan Adélen kysymys (Otava 2019), jossa päähenkilön myötä voi itsekseen miettiä, mitä elämä on tarjonnut ja mitä itse läheisilleen. Miten jatkaa sovussa itsen ja maailman kanssa? Joulukirja-ainesta.

Verenkiertoa kohisuttuvan proosan lukijoille

Monika Fagerholm yllättää lyhyehköllä romaanilla Kuka tappoi bambin? (Teos 2019). Siis siinä yllättää lyhyys (se on suhteellinen käsite Fagerholmin proosaa tunteville) vaan ei tyyli, jossa on kierrettä, runsautta ja pohdittavaa.

Käännöskirjoista laatuluettavaa etsiville

Ian McEwan vie aikarealiteeteista piittaamatta kvanttihenkisesti robottiaikaan: Kaltaiseni koneet (Otava 2019). Robotit eivät ainakaan poista ihmissuhdepulmia, mistä romaanin lukija kiittää: kiinnostavaa luettavaa riittää. On se taitava!

Elämää ja kuolemaa pelkääville – kaikille

Petri Tammisen romaani Musta vyö (Otava 2019) kertoo isän yllättävästä kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, viisikymppisen pojan prosessista elävien kirjoihin. Kyse on siitä, miten se tehdään romaanissa: verbaalisti oleelliset poimien, ajatusten avaruus säilyttäen.

Elokuvainnostujalle

Katja Kallion Valkokangastuksia (Otava 2019) johdattelee elokuvakokemuksiin, joita on ilo jakaa, vaikka ei itse olisi Kallion kuvailemaa elokuvaa edes nähnyt. Kallio yhdistelee hyvän esseistiikan tavoin henkilökohtaista, yleistä ja tulkintaa.

Melkein kaiken jo lukeneelle

Himolukijoihin taitava esseistiikka puree. Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019) innostaa lukemaan lisää, tutustumaan kulttuuritarjontaan enemmän ja nauttimaan kokemusten jakamisesta. Yleistajuiset tutkielmat on kirjoitettu luistavasti, lukemista lujittavasti.

Runoihin tutustujalle

Sanna Karlströmin Alepala (Otava 2019) vie lyriikan arkiaskareisiin, kauppareissuille ja sillä matkalla monenlaisiin elämänkysymyksiin. Hyvän runouden tapaan lukija saa etsiä itse vastauksia muttei eksy suuntaa vailla prismahallimaiseen käytäväsokkeloon. Tässä on, mitä ottaa.

Nuorille kirjallisuudesta kiinnostuneille

Raili Mikkasen Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta elämää (Tammi 2019) juhlistaa Minna Canthin 175-juhlavuotta nuorten ja nuorten aikuisten kirjalla ottaen päähenkilöksi Ellin, Canthin tyttären. Näin siirtyy kiintoisa katse nuorten naisten elämään voimanaisen kotona.

Kouluikäisille lukuintoa

Jaana Levolan selkokirja Käppänät (Avain 2019) tarjoaa viehättävän kertomuksen kouluikäisille. Päähenkilönä olevaan tyttöön voivat samastua tytöt, pojat, isät ja äidit. Pulmia ja iloja on, ne on elettävä ja otettava vastaan huoli ja ilo.

Bonusraita: äänikirjayllätys

Joulunpyhinä sielu lepää klassikossa, joka on mukautettu helposti sulavaksi mutta jossa alkuperäinen henki hönkii. Siksi lahjahankintalistalle lisään Minna Canthin Hanna-romaanin selkomukautuksen (Avain 2019), ihan itse mukautin.

1 kommentti

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Runot, Selkokirja

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Teki mieli etsiä sanakirjaselitys esseelle: lyhyt yleistajuinen tutkielma. Sellaista sivistysherkkua tarjoaa Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019). Kirjassa on kymmenen kulttuuriaiheista esseetä. Valikoiman vaihtelevuus viehättää.

Kirjan kaksi viimeistä tekstiä loikkii lajin kaunokirjalliseen päähän. Essee ”re: käsikirjoitus” imitoi kustannustoimittajan nimissä kirjoitettua kirjettä kokeilevan romaanikäsikirjoituksen kirjoittajalle. Kirje voisi olla esseekokoelman kirjoittajan työtuote, mutta lähden lukijaleikkiin mukaan: olkoon se fiktio. Silti sen avulla saa kiinni siitä, mitä huomioita kirjojen päällekatsoja tekee proosatekeleen rakenteesta ja kielestä ja miten hän rakentaa suhdetta käsikirjoitukseen ja kirjailijaan.

Kirjan viimeisen esseen ”Lapsuuden Tikkurilan kuutioita” fiktiivisyys on ihan toisenlaista. Tikkurilaan sijoittuvan esseen fantasiavälikkeet toimivat tekstin spefi-ulokkeena, pelikäsikirjoituksena ja huvituksena, kun muu osa esseetä viihdyttää kirjoittajan henkilökohtaisten muistojen ja Tikkurila-faktojen sulautumana.

Essee-lajissa liu’unta ilmaisutavoissa on virkeää ja vapaata, mutta toimivimmillaan essee on, kun kirjoittaja on avoimesti läsnä havaintoineen suhteessa aiheeseensa ja siihen liittyviin aineistoihin.

Sulautumiksi kutsuisin esseitä, joissa kirjoittajan luku- tai katsomiskokemukset yhdistyvät haastatteluihin ja muihin lähdeaineistoihin. Tuloksena on luistavan luettavaa proosaa. Oma sivistyksen puutteeni ei haittaa. Vaikka en ole lukenut tai katsonut kaikkea, mistä Arnkil kirjoittaa, teksti ei tee minua ulkopuoliseksi vaan ottaa minut osalliseksi.

Suurta häpeää tunnen siitä, etten ole lukenut Pauliina Haasjoen runoutta, josta kirjassa on hieno essee. Arnkilin lähestyminen viehättää minua siksikin, että muutama viikko sitten pysähdyin miettimään Helsingin Sanomien yhtä runokritiikkiä (ei Haasjoen runokirjasta). Siitä huokui negatiivinen suhtautuminen luontorunoihin, ja kriitikko niputti luontokuvaston automaattisesti romanttisuuteen tarkoittaen: ei-hyvää-tähän-maailmanaikaan. Jokin minua häiritsi kriitikon asenteessa ja lukutavassa.

Arnkilin lukutapa on Haasjoen runojen luontokuvia avaava. Kuvaston, teemojen ja merkitysten moninaisuus välittyy havainnollisesti, kun esseisti pureutuu runoilijan kokoelmien ominaispiirteisiin. Saan nauttia ”luonto”-sanan merkityksien pohdinnoista ja runojen tulkinnoista. Ja siitä, että ”luontorunoilija” ei merkitse leimaa eikä typistystä. Kiinnostukseni leimahtaa:

”Puhe Haasjoesta ’luontorunoilijana’ johtaa kuin johtaakin oikeille jäljille. Käsitettä on vain käytettävä uudella tavalla. Kaksikymmentä vuotta esikoiskirjansa jälkeen Pauliina Haasjoki on ekologisten järjestelmien ajattelija ja elonkirjon runoilija.”

Yllätyn, miten Arnkill saa minut innostumaan myös varhaisromantiikan teoreetikkojen ajattomuudesta avantgardistien prototyyppinä. Esseessä ”Schlegel, kritiikki ja ironia” kuvaillaan romanttisen ironian olemusta, innostuksen ja epäilyn rinnakkaiseloa – minulla taitaa epäily jäädä muun jalkoihin, eli en taivu ironiaan. Kirjassa on lisäksi oivalluksia tuottavat esseet esimerkiksi Breaking Bad -tv-sarjasta ja Virpi Suutarin dokumenttielokuvista.

20191214_143605_resize_29.jpg

Suosikkiesseeni on ”Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä”. Siinä Arnkil syväluotaa Petri Tammisen Meriromaania, yhtä viime vuosien lempiromaaneistani. Essee todistaa, että hienosta romaanista riittää tulkittavaa, vaikka se olisi sivumäärältään ja virkerakenteeltaan niukka. Aikanaan minua huvitti Meriromaanin takakansiteksti, joka johdatti lukemaan romaania vertauskuvaksi melkein kaikelle. Sunnuntaiesseet tarttuu vertauskuvatoimeen.

Arnkilin esseen rakenteeseen uppoaa monenlaista matkaa. Kirjoittaja seikkailee Alastalon sali -yhteyksissä ja reissaa Tammisen pakeille, pistäytyy sitten allegorisuudessa. Onko Meriromaani allegoria kirjailijasta? Romaanikirjailijalle kapteeni Huurnan tarina haaksirikkoineen ja häpeineen voi (ja saa) olla omakuva. Lukijalle se voi (ja saa) olla lohtukirja, tragikoominen selvitymistarina, Alastalo-surkuhupailu tai kuvaus yhden aikakauden lopusta, luovuttamisesta ja luopumisesta.

Tammis-esseessä käy ilmi, että kirjoittaminen on etsimistä, lukeminen löytämistä. Lukeminen mainitaan myös yksinäisyyden vastalääkkeeksi, aidoksi armoksi. Kyllä.

– –

Antti Arnkil
Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
104 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira

Klassikkojen mukauttaminen selkokielelle on yksi selkokirjallisuuden suuntaus. Siten eri kulttuurien ja eri aikojen keskeiset kirjat tulevat tutuksi myös lukijoille, jotka eivät saa irti paksuista kirjoista. Vanhat klassikot on kirjoitettu usein vaikeaselkoisella, vanhahtavalla kielellä, joten selkoistus tuo niille uusia lukijoita ja pitää klassikoita elossa.

Uusimpia klassikkoselkoistuksia on Conan Arthur Doylen Baskervillen koira, jonka Johanna Kartio on taitavasti kirjoittanut sujuvaksi selkosuomeksi (Opike 2019). Kirjan luvut ovat sopivan mittaisia, ja juoni etenee joustavasti. Tarinan tunnelma tallentuu toimivasti.

Baskervillen koiran selkoversio puoltaa paikkaansa, sillä onhan Sherlock Holmes kulttihahmo, josta on viime vuosikymmenet ilmestynyt etenkin tv-sarjoina ja elokuvina erilaisia versioita. Tämän kirjan avulla saa selville, millaisia Sherlock ja hänen apurinsa Watson alun perin olivat.

”Sherlock Holmes kohotti olkapäitään.
– Minun tutkimukseni koskevat
tämän maailman asioita,
Eivät yliluonnollisia.
Mutta uskon, että tässäkin jutussa
ratkaisu löytyy tästä maailmasta.”

Baskervillen koira yhdistää salapoliisiromaaniin kauhuelementtejä. Tarina käynnistyy Baskervillen kartanon isännän murhasta, jota Sherlock ja Watson alkavat selvittää. Rikoksen lisäksi tarinassa liikkuu kiiluvasilmäinen peto, joka on antanut kirjalle nimen.

20191201_171357_resize_3.jpg

Nykyihminen on tottunut kauhuun ja jännitykseen. Siksi ei Baskervillen koira ehkä aiheuta pelon väristyksiä, mutta sopivasti supistettu tarina pitää jännitteensä. Uskon, että selkolukija pääsee Baskervillen koiran avulla hienosti tutustumaan mestarisalapoliisin aukottomaan päättelytyöhön. Lisäksi kuka tahansa, joka haluaa helpon johdatuksen jännitysklassikkoon, saa tämän kirjan avulla hyvän käsityksen Sherlock-tyylistä.

– –

Arthur Conan Doyle
Baskervillen koira
selkomukautus Johanna Kartio
mukautuksen pohjana Yrjö Weilinin suomennos (1904)
Opike 2019
142 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kauhu, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.

20191207_103722_resize_38.jpg

Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.

Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.

Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.

Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:

”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”

Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:

”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”

Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.

”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”

20191207_103055_resize_29.jpg

– –

Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taide, Taiteilijaromaani

Kulttuurimatka Hollantiin

Itsenäisyyspäivän ympärille sain järjestettyä aikaa käväistä Hollannissa. Päätarkoitus oli tavata siellä asuvaa läheistä, mutta matkaan mahtui muutakin mukavaa. Hollannin moninainen historia, kanavanäkymät ja arkkitehtuuri säväyttivät. Amsterdamissa olen käynyt kerran aiemmin, nyt hieman lavensin paikkaperspektiiviä. Keskityn jutussani taidekokemuksiin.

Hollanti – Espanja: 4 – 6

Rijksmuseum on rempattu sitten edellisen käyntikerran. Ja kyllä on hieno! Näytteillepano on harkittu: monessa näyttelyhuoneessa on taulujen ja taideteosten lisäksi ajan esineistöä. Aikaa ei kaikkeen yhtenä päivänä riitä, joten keskityin lähinnä kerrokseen kaksi, hollantilaistaiteen kultakauteen.

Jostain syystä olen aikojen saatossa jos missäkin museossa lumoutunut vanhoista hollantilaismaalauksista, joissa luistellaan jäätyneissä kanavissa. Hendrick Avercamp on tämän lajin huipputekijä 1600-luvulta. Jääilottelu tallentuu pikkutarkasti, ja jos katsojakin on pikkutarkka, voi runsaudesta löytää pyllistäviä takalistoja huusissa tai hirttäjäisten uhreja. Elämän kirjo, kyllä.

Kunniagalleriassa kiinnosti Rembrandtin Yövartion tutkimustyö livenä, ja pääkohteeni Johannes Vermeer pysäytti minut pitkäksi toviksi kolmen naiskuvan eteen. Niiden monitulkintaiseen tunnelmaan jää kiinni.

Rijksmuseumin erikoisnäyttely osui täysillä: Rembrandt – Velázquez. Hollanti oli jonkin aikaa osa Espanjaa, ja näyttely asetti nerokkaasti rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten mestareiden töitä samoilta ajoilta samoista teemoista.

Eihän se mikään kisa saa olla, mutta näin minulle kuitenkin kävi: pistelaskuksi meni. Olen fanittanut vanhaa hollantilaistaidetta, yhä niin, mutta monesti Velàzquezin ja espanjalaiskollegoiden kuten Riberan potrettien outo tenho vei voiton hollantilaisista. Monissa asetelmissa hollantilaismaalarit sen sijaan saavat hengen aineeseen. Ja sitten rinnakkain oli aseteltu Velázquezin ja Vermeerin katukuvat: paha tilanne! Tasapeli vai? Taisi Vermeer voittaa tunteen ja tunnelman mitalla, bonus-syy: pienin kirjaimin tuherrettu signeeraus säväyttää maalauksen rapatussa seinässä. Vermeer on kirjoittanut sen noin 400 vuotta sitten, ja nyt minä näen sen – Stendhal-tunne uhkaa ja uhka pysyy, kun siirryn katsomaan Velázquezia silmiin, taitelijan omakuvaan.

Siis tulos 4 – 6? Kunhan provosoin. Nautin kaikesta, kaikki voittivat.

Mauritshuis – vihdoinkin

Parikymmentä vuotta sitten Tracy Chevalierin romaani Tyttö ja helmikorvakoru pisti haaveilemaan Haagin matkasta, ja muutaman vuoden takainen Donna Tarttin Tikli lisäsi intoa. Nyt matkaani mahtui päiväreissu Mauritshuisiin, jossa romaaneita inspiroineet taulut roikkuvat (kuten Tikli).

Vermeeriltä oli samassa huoneessa esillä kolme taulua, mutta katsojien kuhina kävi lähinnä helmitytön lähellä. Naiset otatuttivat itsestään kuvia korvanlehtiään hypistellen. Kyllä maalaus on hieno, valon kajo helmessä loistava ja tytön katse vetoava, mutta Maisema Delftistä imaisi sisäänsä. Lähes impressionistiset yksityiskohdat ja taulun kuulas kokonaisuus kiinnitti katseeni pitkäksi aikaa.

20191207_110248_resize_28.jpg

Mauritshuississa on lukuisia hienoja teoksia kuten Rembrandtin, Rubensin ja Holbeinin maalauksia. Lisäksi näytillä on herkullinen kevätparatiisiteos, joka on poikkeuksellisesti yhteistyön tulos: Rubens on maalannut ihmishamot, puun ja hevosen, Brueghel hahmotellut komposition ja maalannut eläinkunnan. Ja sokerina pohjalla: Avercampin luistelumaalaus vuodelta 1610. Siinä pari tyyppiä on pudonnut avantoon, taulun keskellä luistimillaan kaatunut nainen pyllistää katsojalle ja keikari keekoilee etualalla – kymmenien muiden hahmojen ohella. Silmäkarkkia aikojen takaa.

Arnhemin kellarit

Kävin päiväpistäytymässä Hollannin itäosassa, Reinin varrella Arnhemissa. Paikkakunta tunnetaan asiakirjoista jo 800-luvulta ja myöhemmin se liittyi Hansa-kaupunkeihin. Vanhoista ajoista ei ole kaikkea jäljellä, sillä toisen maailmansodan ilmataistelut kurittivat kaupunkia. Jonkin verran on kapeita vanhoja taloja, ja kuljin myös hienojen jugendtyylisten pientaloalueiden läpi.

Sade vihmoi siihen malliin, että tutustuminen kaupunkikuvaan jäi vähäiseksi. Yksi tutustumiskohde oli keskiaikaisen korttelin kellarimuseo. Kellarit toimivat sota-aikaan myös pommisuojina. Kiinnostavinta oli kellareiden verkosto talojen alla: ne yhdistyivät talosta taloon. Se sai mielikuvituksen laukkaan: minkälaisia sovittuja ja salattuja kohtaamisia mahtoikaan tapahtua varasto- ja viinikellaritiloissa lepattavien soihtujen varjoissa?

20191206_144451_resize_71.jpg

– –

Kulttuurimatkalla:

Rijksmuseum, Amsterdam: https://www.rijksmuseum.nl/
Mautirshuis, Haag: https://www.mauritshuis.nl/nl-nl/
Historiche Kelders Arnhem: https://www.visitarnhem.com/locaties/1186829084/historische-kelders-arnhem

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Édouard Louis: Ei enää Eddy

”Minä olin se poika, jota hakattiin, en se joka hakkasi.”

Näin voisi kiteyttää minäkertoja-Eddyn tilanteen romaanissa Ei enää Eddy (Tammi 2019), jonka on kirjoittanut Édouard Louis. Romaanin kertoja kuvailee karusti kasvuympäristönsä arvopohjan ja elinolot. En puutu siihen, miten omaelämäkerrallinen romaani on. Se on romaani, vanhanaikainen valistusromaani. Sillä on sanoma.

Louisen romaani sijoittuu pohjoisranskalaiseen kyläpahaseen, josta on chick ja kultivoituneisuus kaukana. Poimin teemoista kolme kulmaa: luokkatietoisuus, maskuliinisuuden musertavat mallit ja homoidentiteetti.

Romaani kuvaa köyhyyttä, joka lavenee varallisuuden puutteista näköaloihin, kieleen ja kohteluun. Eddyn perheen kuvaus näyttää asiantilan, jota meilläkin on Pisa-tutkimustulos-huuruissa hyvä pohtia: on pudonneita perheitä, jotka eivät arvosta koulutusta tai ajattele, että koulutus parantaisi elämisen mahdollisuuksia. Niissä perheissä tiedetään oma luokka (köyhät) ja tunnistetaan vihollinen (porvarit ja maahanmuuttajat). Vaatii rajua irtiottoa lapselta ja nuorelta pyristellä näköalattomuudesta ja kannustamattomuudesta muunlaiseen. ”Sen, että minun olisi mahdotonta muuttua vanhempieni maailmassa, koulussani.”

Eddy on lahjakas, hänellä on onni saada yhdestä opettajasta eteenpäin ohjaava. Entä ne eddyt – ja jani-petterit, antit ja veetit – joilla ei ole edes yhtä kannustajaa? Entä pääseko silti koskaan eroon siitä, että oma luokka ja lähtökohta poikkeaa muista, heistä, joilla on jo kotoa perityt tavat, pohjatiedot ja pärjäämistaidot?

Ja taas tuoreisiin Pisa-tuloksiin: Suomessa sosioekonominen asema yhä enemmän vaikuttaa oppimistuloksiin. Tätä miettisin eduskunnassa vakavasti niin, että hallitus- ja oppositiopuolueet eivät kisailisi kannatuksesta vaan etsisivät yhdessä kannustimia. Etenkin näen PS-porukan hommaksi toimia yhteiskunnan tulevaisuuteen vaikuttavassa asiassa rakentavasti, sillä heidän kannattajistaan kuuluu eniten sosioekonomisesti heikompaan väestönosaan. Koulutuksen, opiskelun ja siihen kannustamisen arvo pitää yhteistuumin palauttaa. Siihen pitää paukut laittaa, ei vastakkainasetteluun.

Louisen romaanissa kiinnitän huomion myös kielen karkeuteen, mikä liittyy ankariin käytösmalleihin. Ja ne liittyvät sukupuolirooleihin. Miehet ovat miehiä, koviksia, ja jos eivät ole, ovat halveksittavinta ikinä, homoja. Nyt taitaa olla termi toksinen maskuliinisuus paikallaan. Se sisältää romaanissa vähintään seksismiä ja kaksinaismoralismia. Eddy tietää varhain olevansa miesmuottiin sopimaton ja homo, joten ristiriita jäytää. Ihmeen kaupalla ei Eddy murru: ”Minun naamioni totuus oli elää toisin.”

Ei enää Eddy -romaanissa väkivaltaiset ja lapsia ymmärtämättömät kohdat kouraisevat. Eddyn eteneminen itsensä hyväksymiseen on vaikeaa luettavaa, mutta se on tärkeää luettavaa. Juuri tällä viikolla on uutisoitu tutkimuksesta: seksuaalivähemmistöihin kuuluvat suomalaisnuoret kokevat väkivaltaa koulussa ja kotona. Eddy ja eddyt (jonit, jampat ja alit) tietävät ja ymmärtävät sisimmässään, vaikka mitä yrittävät: ”Aina vain yhtä homo.” Miksi muut eivät sitä ymmärrä ja hyväksy? Miksi se on uhka? Ei enää Eddy on kirja kaikille kasvattajille, kaikille.

– –

Édouard Louis
Ei enää Eddy
suomentanut Lotta Toivanen
Tammi 2019
Äänikirja 4 t 51 s, lukija Ville-Veikko Niemelä.
Kuuntelin BookBeatissa.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijä: Seija Niinistö-Samela

Vuoden 2019 aikana julkaisen juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyvät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona,
ja sarjassa on jo esitelty

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen, Tapani Bagge ja Ari Sainio.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

Seija Niinistö-Samela, kuka olet?

Olen espoolainen yrittäjä ja selkokirjailija. Minulla on aviomies ja kolme aikuista tytärtä. Olen selkokirjojen lisäksi kirjoittanut verkkotekstejä, lehtijuttuja ja muun muassa tekstejä postikortteihin sekä kaksi helppolukuista teosta veteraaniperinnöstä. Harrastan joogaa ja puutarhanhoitoa. 

Miten sinusta tuli selkotekijä?

20191114_075638_resize_71.jpg

Kuva Juha Samela

Kun yli kymmenen vuotta sitten luin artikkelin selkokielestä, aihe oli niin mielenkiintoinen, että halusin tutustua tarkemmin selkokieleen. Jotenkin selkokieli vain vähitellen sai yhä suuremman osan omassa kirjoitustyössä. 

Ensimmäinen selkokirjani Neljä vuodenaikaa (2007) syntyi, kun aloimme valokuvausta harrastavan puolisoni kanssa pohtia, kuinka voisimme yhdistää helpot tietotekstit ja luontokuvat. Kun sitten löytyi aiheesta kiinnostunut kustantaja, pääsimme toteuttamaan idean selkokirjasta.   

Kenelle kirjoitat?

Kirjoitan kaikille lukijoille, joilla on vaikeuksia ymmärtää tavallista yleiskieltä. Tavoitteenani on yrittää lisätä tasa-arvoa helppojen tekstien avulla, koska nykyisin on kyllä paljon viestintää ja tietoa, mutta monella ihmisellä on vaikeuksia selvitä ihan arkipäiväisissä asioissa kuten tietotekniikan käytössä.  

Mitä otat huomioon, kun teet selkokielisen tietokirjan?

Tietokirjan tekemisessä on tärkeää tiedon tarkkuus ja näkökulma. Esimerkiksi fysiikan näkökulmasta energiasta ei voida kirjoittaa puhtaasta energiasta vaan konkretisoida sitä esimerkein. Koetan havainnollistaa asioita mahdollisimman selkeästi. Puolisoni ottamat valokuvat usein selventävät aiheita. 

Mitä Tietopöllö-palkinto merkitsee sinulle?

Tietopöllö-palkinnon jakaa Suomen tietokirjailijat ry tietokirjailijalle, joka on julkaissut ansiokkaasti lapsille ja nuorille tarkoitettuja tietoteoksia. Tänä vuonna se myönnettiin minulle. Palkinto on todella merkittävä kannustin jatkaa selkokirjoittamista. Olen hyvin iloinen ja kiitollinen palkinnosta, joka toi myös näkyvyyttä selkokirjallisuudelle.

Mikä kirja on suosikkisi omasta selkotuotannostasi? 

Kaikki kirjat ovat omalla tavalla tärkeitä, mutta ehkä Paras ystävämme on sillä lailla merkittävä ja erilainen, että sen tekeminen vaati yhteistyötä monien muiden kanssa, kun  mukana oli paljon hauskoja nelijalkaisia ystäviä ja niiden omistajia.

Mitä selkokirjaa suosittelet juuri nyt?

Suosittelen Mervi Heikkilän teosta Kissatalon asukit, joka kertoo kodittomista kissoista. Nyt talven lähestyessä kirjan hienosti kerrotut tarinat muistuttavat siitä, että kissa ei kuulu Suomen luontoon, vaan jokainen kissa tarvitsee kodin ja hyvää hoitoa. Kirjassa on myös kaunis kuvitus. 


Selkoteksti esille: Robotit

”Robottien käyttö lisääntyy nopeasti.
Elämme yhteiskunnassa,
jossa kännykät, tietokoneet ja internet
ovat meille jo tuttuja.
Seuraavaksi arkeemme tulevat robotit.”

Näin alkaa Seija Niinistö-Samelan tietokirja Robotti ihmisen apuna ja perustelee kirjan tarpeellisuuden. Kirja kertoo robottien historiasta ja kehityksestä. Siinä myös esitellään robotteja, joita käytetään eri aloilla. Lisäksi kirjassa suunnataan jo tulevaisuuteen ja pohditaan tekoälyä ja työelämän muutosta.

20191124_121306_resize_92.jpgKirja etenee selkeästi. Lyhyet luvut lisäävät lukemisen helppoutta ja kertovat siitä, että Niinistö-Samela osaa tiivistää. Tekniikan sanasto ei ole helppoa, mutta kirjassa selitetään hyvin vaikeat termit. Esimerkiksi sensorit selitetään konkreettisesti verraten niitä ihmisen aisteihin. Robotti-tietokirjassa on paljon kuvia, mikä onkin aiheelle tärkeää. Kuvat havainnollistavat tekstiä.

On hyvä, että kirjassa mietitään paljon tulevaa ja tulevaisuuden taitoja ihmisen ja robottien kannalta. Ja kirjassa on kiinnostavia tutkimustietoja. Esimerkiksi se, että tutkimusten mukaan ihmisiä pelottavat robotit, jotka muistuttavat liikaa ihmistä.

 


Seija Niinistö-Samelan selkokirjoja

Kurkistus hyönteisten maailmaan. Ilmestyy 2020, Pieni Karhu.
Robotti ihmisen apuna. Pieni Karhu 2017.
Sinisiipi niityllä. Kuvat Juha Samela. Avain 2016.
Paras ystävämme – koiratietoa selkokielellä. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Mitä on energia? Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2013.
Valon ja värien maailma. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2010.
Neljä vuodenkaikaa. Kuvat Juha Samela. Pieni Karhu 2007.



Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.
  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.
  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.
  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.
  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret (Like 2019) kiehtoo miljöön vuoksi. Romaani sijoittuu Beringinsalmelle. Romaanin nimi tulee sieltä: salmessa on kaksi samanlaista saarta, ja toisella niistä tapahtuu.

Ihmettelen, ettei Beringinsalmen ympäristöstä ole enemmän liikkeellä kirjallisia tarinoita. Tai ehkä onkin, en vain tiedä niistä. Paikkahan on kummallinen: Amerikan ja Venäjän välillä on vain 85 kilometriä vettä. Oiva sijoituspaikka trillerille siis.

20191201_182801_resize_84.jpg

Liimatan romaani yhdistelee dystopiaa ja jännitystä, muttei ole mitenkään tyypillinen trilleri. Kirja on omituinen sekoitus christemäistä eikä yksikään selviytynyt -tunnelmaa, tuhon enteitä viimeisellä rannalla -viboja ja jonkun sorttista vakoilutarinaa. Ehei, noin vain en juonta paljasta, eikä tarvitse olettaa, että koko henkilökaartista henki lähtee. Joiltain kyllä – vaan miksi?

Dystopiaa romaanissa edustaa se, että ilmastomuutos alkaa hukuttaa saarten elintilaa. En tiedä, meneekö dystopian piikkiin se, että Jenkkilässä leviävät vasemmistolaiset virtaukset. Romaanin pääpaikka, pikkusaari strategisesti kuumottavilla leveysasteilla, on rikkaiden omituinen retriittikeskus. Jo siitä ja sen sekalaisesta väestä irtoaisi jännitteitä yhden kirjan verran.

Romaanin minäkertoja on taitavasti hahmoteltu kuvaajaksi, joka jostain syystä kokee eristämistä muusta saaren henkilökunnasta. Parhaiten romaanissa onnistuu juuri päähenkilön irrallisuuden kuvaus. Lisäksi innostun aluksi miettimään, miten epäluotettava kertoja hän oikein mahtaa olla.

”Olimme pitkään hiljaa. Sitten erosimme. Potkin kiviä ja kaduin sanojani. Olin etsinyt yhteyttä ja nostattanut kiinnostusta. Olin kovin liukkaasti kertonut uuden valheen entisen päälle.”

Monenmoinen salaperäisyys leijuu henkilöissä, tarinassa ja tunnelmassa. Ja tässä astuu kuvaan ristiriitainen lukutunnelmani. Koen osittain heittäytyneeni vinoutuneeseen tunnelmaan. Turhan usein kuitenkin herää epäilykseni, sillä juonessa on joitain mahalaskulta vaikuttavia kohtia. Pääpulmien pohdinnan suoritan siteeraamalla romaania: ”Eniten kiusasi yhteensattuman mahdollisuus, tai mahdottomuus.” Eivätkä taida myöskään ihastumiskäänteet olla uskottavimmasta päästä, ja koko retriittitouhu jää kovin hataraksi.

Jos jotain mielestäni jää juonellisesti puolitiehen, kertojana Liimatta on kiinnostava. Sävyt ja tunnelmat välittyvät salaperäisinä, ja virke on vireä.

”Tarinoissa on aina jotakin epämukavaa, siksi me niitä kerromme, mietin ja astun Päätaloon.”

– –
Tommi Liimatta
Saaret kuin sisaret
Like 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Minna Canthin Hanna selkoäänikirjana

Hanna haluaa opiskella ja rakastaa.
Hän ei kerro muille ajatuksistaan
eikä perheen ongelmista.
Miten käy nuoren naisen unelmille?

Minna Canth kirjoitti Hannan 1880-luvulla.
Silti se sopii tähän päivään
ja on hieno kirja nuoren naisen kasvusta.
Nyt tärkeän tarinan pääsee kuuntelemaan
selkokielisenä äänikirjana.

Sain kunnian Canthin 175-juhlavuotena selkoistaa yhden kotimaisista lempiklassikoistani eli Hannan (1886). Se on tarkkanäköinen, psykologinen kuvaus herkän tytön kehityksestä naiseksi ympäristössä, jossa on rajatut mahdollisuudet. Tarina vie eläytymään Hannan paineisiin ja mielialan muutoksiin.

Selkoistuksessa ei jää pois mitään oleellista tarinasta eikä tunnelmasta, mutta lopputulos on selvästi alkuperäistekstiä lyhyempi. Olen karsinut rönsyjä kuvailuissa ja juonessa. Canthin kieli on sävykästä, mutta monille nykylukijoille siinä on runsaasti vanhoja sanoja, ja virkerakenne on osin mutkikasta. Siksi olen muokannut sanastoa ja rakennetta helposti ymmärrettäväksi.

Annan esimerkin. Ensimmäinen katkelma on Canthin tekstiä, jossa on vanhoja sanoja, paikallisuuteen liittyvää ja virkerakenteita, joissa on lauseenvastike, sanajärjestysvaihteluita ja määriteketjua. Aina ei selkoistuksessa säily niin paljon alkuperäistä sisältöä kuin tässä esimerkissäni, mutta ote havainnollistaa muutokset rivityksessä, sanastossa ja rakenteissa. Paikannimen selkoistuksesta saa olla montaa mieltä, mutta valitsin kuitenkin vanhan nimityksen ajankuvan vuoksi.


”Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä enää huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
’Mitähän jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?’
’Ihmiset pyörtyisivät varmaan.’
’Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.’
Kuinka kummallista oli olla näin vapaa, näin rajattoman vapaa.

”Hanna avasi mekon napit ja veti käsivarret hihoista.
Päällä oli enää vain valkoinen aluspaita.
Sääret näkyivät kokonaan.
Hanna mietti, mitä äiti siitä sanoisi.
Kaupungissa heidät vietäisiin hullujenhuoneelle.

Kuinka kummallista oli olla näin vapaa,
näin rajattoman vapaa!”


Hanna

Hannan tarina kestää aikaa, ja siksi sen saattaminen selkokieleksi jatkaa merkittävän kirjan elämää ja tavoittaa uusia lukijoita. Tai paremminkin kuulijoita, sillä selko-Hanna julkaistaan suoraan äänikirjana (Avain 2019). Se ei ole tavallista, ei ainakaan mieleeni tule toista suoraan äänikirjana toteutettua selkojulkaisua.

Toivon äänikirjabuumin koskevan myös selkoäänikirjaa. Ainakin sen voi aloittaa Hannasta, klassikon elävästä kuuntelukokemuksesta.

– –
Minna Canth
Hanna. Kuvaus
selkomukautus Tuija Takala
äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen
1886 / Avain 2019: verkkokauppa

Muuta:

  • Selkoistamani Minna Canthin kertomus Agnes (1892) on luettavissa vapaasti verkossa tässä, ja juttuni selko-Agneksesta on tässä.
  • Juttujani Minna Canthin tai häntä koskevista teoksista voi lukea tästä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019

Bio Rexissä salillinen kirjaihmisiä hihitti, kun Finlandia-kirjapalkintojen jakotilaisuuden juontaja luki vahingossa tapaa-sanan ”tappaa”, kuunteli palkintokirjojen valitsijoiden vakuutteluja lukemisen ja kirjojen tärkeydestä ja nyökytteli jokaiselle palkinnolle: ansaittu voitto.

Hienoja palkintokirjoja, varmasti. Olen lukenut palkituista vain Pajtim Statovcin Bollan, ja sen palkitseminen on kaikin kriteerein oikein, eikä se vähennä viiden muun ehdokasromaanin tuottamaa lukunautintoa – tai satojen muiden tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen. Ihan niin kuin nuortenkirjapalkittu Marisha Rasi-Koskinen sanoi: ”Tarvitaan monenlaisia kirjoja, monenlaisille lukijoille.” Hän lisäsi, että hän kirjoittaa kirjoja heille, jotka lukevat.

Lukijoista on pulaa. En lähde erittelemään lukuisia syitä. Pysähdyn yhteen: kirjan ja lukemisen näkyvyyden ongelmiin mediassa. Enkä lähde erittelemään kirjakritiikkipalstatilan kaventumista. Keskityn tällä kertaa kansanradiotyyppisesti Ylen rooliin.

Maksan Yle-veroa. Saan vastineeksi yhden tv-kirjailijahaastattelun lauantaiaamuisin, joitain kirja-aiheisia juttuja radiossa ja kirjatapahtumataltiointeja. Joku vuosi sitten kirjaohjelmat tv:ssä olivat lähinnä Norjasta ostettuja kirjailijahaastatteluja ja torstaiaamujen kirjavartteja. Se ei minua lohduta, että voin Arenasta veivata samoja ohjelmia vaikka päivittäin. Kysyn: missä ovat parhaaseen katsomisaikaan lähetetyt kirjaohjelmat, joissa esitellään lasten- ja nuortenkirjoja, selkokirjoja ja muita kaikkien genrejen kirjoja?

Maksan Yle-veroa. Siksi oletan, että tilastojen mukaan suomalaisten yksi yleisimmistä harrastuksista näkyisi näyttävästi Ylessä. Jos eivät kirjat näy julkisuudessa eivätkä ohjelmatarjonnassa, ei Yle ole tehnyt osuuttaan #lukuliikkeessä eikä muissa  sivistystavoitteissaan. On kyse arvovalinnasta: jos kirjallisuus on näin vähäisessä roolissa Yle-tarjonnassa, se kertoo siitä, ettei lukemisen, lukutaidon ja kirjallisuuden merkitys ole panostuksen arvoinen.

Maksan Yle-veroa. Oletan, että saan vastineeksi myös kirjallisuusjuttuja. Ei minulla ole erityistä syytä asettaa vastakkain urheilua ja kulttuuria, mutta ehkä esimerkkini konkretisoi ajatuksiani – kärjistän tietoisesti.

Lähes joka uutislähetyksessä on urheilu-uutiset. Niissä selvitetään tuloksia, julkaistaan haastattelupätkiä urheilijoista ja valmentajista, luetellaan NHL- ja Formula-tapahtumia. Miksei joka uutislähetyksessä ole kulttuuriuutisia samoin periaattein kuin uutislähetyksissä mainitaan suomalaisurheilijat sekä tulokset meillä ja maailmalla?

Tällaisia. ”Pajtim Statovci kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudessa.” ”Laura Lindstedtin romaanille taas uusi käännössopimus.”  ”Antti Tuomaisen dekkari sai Timesin huomion.” ”Saksalaislapset kiittävät Timo Parvelan tarinataitoa.” ”Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani käsittelee uudella tavalla kotirintamaa.” ”Kirsi Ellilän romaani Lepra kertoo voitetun sairauden varjoista.” ”Kersti Juvan Löytöretki suomeen avaa kielen merkitystä.” ”Mariskan runot jatkavat lastenrunoperinnettä.” ”Sanna Karlströmin Alepala-runokokoelma yhdistää arkista kuvastoa lyriikkaan.” ”Selkokielinen äänikirja Minna Canthin Hannasta juhlistaa klassikkokirjailijan 175-merkkivuotta.” ”Kustannustoimittaja kertoo, miten Jussi Nikkilän käsikirjoituksesta syntyi esikoisromaani.” Jne.

Näitä otsikoita ja niistä juttuja riittäisi joka uutislähetykseen ja niistä omiksi ohjelmaideoiksi. Siis jos niin valitaan –  jos kirjallisuudella on se arvo, josta juhlapuheissa todistetaan. Kun kirjat eivät näy julkisuudessa, ne pysyvät näkymättöminä, tavoittamattomina. Silloin ne eivät näy kaikille ihan normaalina ajankäyttövalintana. Se on arvovalinta.

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Maksan Yle-veroa. Hyvä toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila: saitte valita kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hyvä valinta! Valitkaa seuraavaksi Yle-tarjontaan kirjallisuus.

20191127_160925_resize_69.jpg

24 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot

Paula Havaste: Vierashuoneet

Muistatatko saarenmaalaisen Viljan ja siippansa Villemin? He ovat taas täällä, neuvosto-Viron alkuvuosien sinnittelijät Paula Havasteen romaanissa Vierashuoneet (Gummerus 2009).

Pronssitähden ajasta on vierähtänyt vuosi, siirrytään uuteen kesään Viljan ja Villemin pihapiirissä. Anoppi on haudattu ja rasittava karjakko muuttaa kolhoosiin. Yksin ei nuori pariskunta jää taloa pitämään. Aitassa asustavat Arvo ja Ants, joiden salaisuutta tulee vaalia. Pihaan kunnostetaan vierashuoneet tallinnalaisille taiteilijoille, jotka tarvitsevat työskentelyynsä maaseudun rauhaa. Etenkin vierashuoneiden rakentamiseen ja vieraisiin liittyvät rasitteet avautuvat romaanissa, samalla yksilöiden rooli suuressa Neuvosto-systeemissä.

Kirjoitin jo Pronssitähti-jutussani Neuvosto-Viron ilmapiiristä ja kaupunki-maaseutu-eroista, ja ne pitävät kutinsa myös Vierashuoneet-romaanissa. Peruselämään kuuluvat salailu ja pelko, jotka seuraavat sanoja ja tekoja. Ja haaveissa häälyy vapaa Viro, joka elää laulamattomissa lauluissa.

20190811_095026_resize_74.jpg

Uusi aines on metsäveljien hiippailu vaiettuna osana yhteisöä. Ja aiempaa romaania selvemmin Havaste nostaa taiteilijoiden aseman ideologian airueina. Pakkorako tulee ymmärrettäväksi: joko levität neuvostoihmisen sankarisanomaa tai elät köyhyydessä tai Siperiassa.

Naisten asema systeemissä esitetään vaivihkaa pienten mahdollisuuksien näkyinä. Kyllä, nainen kelpaa tilikirjoja hoitamaan ja miehiä tyyräämään. Jälkimmäisestä toimesta Viljan Anna-täti esitetään ylivertaisena matroonana, joka herättää kaikissa kunnioitusta ja pelkoa.

Naisten näkymätön työ tulee romaanissa näkyväksi. Tavallisten töiden tarkka kuvaus on minusta ylipäätään Havasteen tuotemerkki. Pidän siitä, se maaduttaa kerrontaa arkiseen ja tavalliseen – tekee siitä tärkeää. Viljan työteliäisyys on hengästyttävää. Huokaan helpotuksesta, kun varovainen ja arka Vilja uskaltautuu välillä tuiskahtamaan löperölle runoilijamiehelleen töiden epäsuhtaisesta jakautumisesta. Ei se tulosta tuota, mutta asiantila tulee julki. Villem saa vapaasti kirjoittaa, mutta mitkä ovat Viljan mahdollisuudet?

”Kun pyykit olivat narulla kuivumassa, oli korkea aika mennä nukkumaan. Vilja sulki ohi kulkiessaan vierashuoneiden ulko-oven ja kurkisti tyhjään kolmanteen makuukamariin. Häviävän hetken ajan hän kuvitteli, millaista olisi oikaista itse tuohon puhtaalta tuoksuvaan upouuteen sänkyyn, katsoa vastasahattujen lautojen vaaleutta katossa, kääntää kylkeä ja miettiä, mitä valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen alkaisi kirjoittaa.”

Minua sekä viehättää että vieroksuttaa Saarenmaa-romaanien omituisen naiivi tunnelma. Siinä on samalla häveliästä ja kuitenkin suvaitsevaista henkeä. Päättelen, että päähenkilö Viljan nuoruus ja suppea kokemuspiiri ilmenee juuri noin. Lisäksi se myötäilee yleistä ilmapiiriä, sillä on paljon enemmän asioita, joista pitää vaieta kuin joita voi päästää mielen pohjilta esille – saatikka sanoa.

– –
Paula Havaste
Vierashuoneet
Gummerus 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani