Vantaan Näyttämö: Rehu-Virtanen

”On juhannusyö vuonna 1928. Professori Artturi Ilmari Virtanen ja hänen apulaisensa tekevät läpimurron koenavetassa ja onnistuvat valmistamaan AIV-rehua, joka takaa nautakarjan hyvinvoinnin ja vitamiinipitoisen maidon ympärivuotisen tuotannon ihmislajin iloksi. Tieteen vastaisilla voimilla, haltijaväellä ja laulavilla lehmillä on myös sorkkansa pelissä tässä Shakespearen Kesäyön unen inspiroimassa maagisessa koko perheen tiedekomediassa.”

Tuolla tekstillä heittää Vantaan Näyttämön teosesittely sisään Juha Hurmeen kirjoittamaan ja ohjaamaan kesäteatteriesitykseen Rehu-Virtanen (kantaesitys 2019)Näyttämönä on Vantaan koenavetta, jossa Virtanen aikanaan työskenteli. Ainakin näytelmä saa minut niin uskomaan, vaikka kaikkea uskomatonta siinä tapahtuu. Eivät sentään lehmät lennä, laulavat kyllä.

20190721_095238.jpg

Puoliajalla sanon seurueelleni, että näytelmässä on jotain lapsellista, ja se on eri asia kuin satumaisuus. Vasta jälkipuoliskolla käsitän, että ”koko perheen tiedekomedia” asettaa tiettyjä vaatimuksia tekstille ja esittämiselle, esimerkiksi rautalankaa, jotta kaikki pysyvät laulunäytelmän laitumella. On siinä piikkilankaakin: se piikittelee hallintoa, joka ei ymmärrä tiedettä, taidetta eikä luontoarvoja.

Hallitseva tyylikeino on se, että AI Virtanen tivaa assistenteiltaan tiede- ja kulttuuritietämystä kaavamaisella, katekismustyylisellä suora kysymys – sanatarkka vastaus -tekniikalla. Siihen tottuu. Ja jos tuntee Hurmeen hurtin tietämysvyörytystavan (mm. NiemiLemminkäinen), käy se laatuun, käypä se. Aleksis KiviShakespeare ja monet muut kulttuurisuuruudet lainaavat lauseita Hurmeelle katsojan huvitukseksi.

AIV-rehun keksimispulmat ovat tarinakehys, johon Shakespearen Kesäyön uni tarjoaa pikantteja juonilainoja. Roolitus on epätasainen, mutta ymmärrän tyylittelyn ja yksiulotteisten hahmojen kuuluvan tämän näytelmän keinovarantoon. Tehokkaita esityshetkiä on, esimerkiksi maahisten loitsiminen ja epäsuhtaisten rakastavaisten mimiikka.

Paikoitellen töksähtelevää replikointia halkovat lauluosuudet. Etenkin lehmäkuoron yhteislauluissa on mukavaa sointia, jonka luojana on toiminut säveltäjä ja musiikkia johtava Tuija Rantalainen. Kirkkolaululta kuulostava lehmien sielukkuutta todistava ”Lehmien hymni” kiinnostaa sävel-sana-yhteensopivana. Ja oi, Shakespearen sonetti on kaunis.

Ei leppeä kesäiltani hukkaan mennyt Rehu-Virtasen seurassa, sillä löydän siitä paljon hurmetyylisesti viihdyttävää, ja aistin työryhmästä vilpitöntä esittämisen iloa. Ja sanomatäkyt miellyttävät minua: epätäydellisyys kuuluu tieteen ja taiteen tekoon; hetki seuraa toistaan arvaamattomana.

Rehu-Virtanen
käsikirjoitus ja ohjaus Juha Hurme
sävellykset Tuija Rantalainen
työryhmästä ja esityksestä lisää: https://www.vantaannayttamo.fi/
Esityksiä on 24.8.2019 saakka.
Olin esityksessä 20.7.2019.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus 

Kesän korvalla viihdyttää sutjakasti etenevä, lyhyehkö äänikirja, esimerkiksi sellainen, jossa nainen reipasotteisesti kertoo hänelle poikkeuksellisesta elämänvaiheesta. Anna-Leena Härkösen uutukaisessa näin tapahtuu: Kenraaliharjoitus (Otava 2019).

Tutunoloinen naiskertoja reuhtoo menemään. Hän on helposti ärsyyntyvä, hautoo hetken mieltä polttavaa ja suoltaa ajatuksensa kärjekkäästi. Asioita puretaan niiden omilla nimillä, hyökätään, välillä hiukan hävetään ja taas porskutetaan.

Kenraaliharjoituksessa kertojanainen on Jane, nelikymppinen matkatoimistovirkailija. Hänen näyttelijämiehensä ehdottaa parinvaihtoa. Eli seksielämään kaivataan virkistystä. Sitä saa, mitä tilaa – ei ihan tilauksen mukaan.

20190616_195552.jpg

Härkösen reipasotteinen tyyli sopii aihepiiriin. Niin seksisuvanto kuin halun uustuleminenkin välittyvät kaihtelemattomasti. Viisikymppinen Valma vastaa osaltaan rempseydestä: tältä tuntuu, kun alakarvoitus harmaantuu, miehestä ei ole tyydyttäjäksi ja naistenkeskeinen seksi vastaa tarpeisiin. Jane saa tuosta kaikesta osansa.

Kirja kuvaa muutakin kuten aikuista isättömyyttä, vapaaehtoista lapsettomuutta ja kipeitä perhesuhteita. Janella on siis muutakin kriisinpoikasta kuin aviosuhde. Siinä muussa on kuvaushelppoutta, joka vie vakavalta vakuttavuutta. Kipakka kertoja veivaa ja ohittaa mielen päällä olevia asioita.Teräviä sivalluksia saavat näyttelijä- ja matkaopaspiirit, herkullista sinänsä. Ja pisteet siitä, että koko elämä mahtuu mukaan, myös työelämä.

Kuuntelin Kenraaliharjoitusta osin työmatkoilla. Välillä oli pakko tarkistaa, etteivät äänet karanneet kuulokkeista. Sen verran häveliäs tunnustan olevani. Ei tästä silti kohukirjaksi ole. Kokonaisuus on kevyt viihdyke yhtään väheksymättä, että kirja käsittelee hyvinvointiin oleellisesti kuuluvia seksi- ja parisuhdeasioita.

Tänään vietetään Leenojen nimipäivää, joten onnittelut kirjailijalle ja kaikille Leenoille. Kirja on siis yksi naistenviikkohaasteeni romaaneista.

naistenviikko 2019

– –

Anna-Leena Härkönen
Kenraaliharjoitus
Otava 2019
äänikirjana 5 tuntia 25 minuuttia
lukija Karoliina Niskanen
Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Hanna Velling: Kirjosieppo

Esikoiskirjailija Hanna Velling sirkuttelee kirjataivaalle Kirjosiepon (Bazar 2018). Se on kepeästi kirjoitettu ero- ja itsenäistymistarina. Kirjan chick lit -tyyppiseen lähestymistapaan kuuluu rakastuminen ja ystävät, mutta kirja keskittyy epäonnisesta rakastumisesta toipumiseen. Onko tämä nyt jonkin sortin trendi, että kevyehkösti  tai sinne päin ruoditaan erosurua, kysyn esimerkiksi Veera Niemisen ja Elin Willowsin romaanit luettunani.

”Siinä hän nyt oli, kalpea, ruma ja yksin. Annan kiukku muuttui silmiä polttaviksi kyyneliksi. Hän varmasti kuivuisi olemattomiin, jos itkeminen vielä jatkuisi. Onneksi Make ei nähnyt Annan kipua. Hän painoi puhelun poikki, ettei Make kuulisi miten hädissään hän oli.
Make toteutti suunnitelmansa, ja Anna tunsi olevansa karusellissa, jota ei saanut pysähtymään. Oksetti. Prinsessa Ruusunen -kaasupallo karkasi kädestä taivaalle, Annan ulottumattomiin. Jonkun pitäisi painaa hätäjarrua.”

Minäkertoja-Annaan kirjassa pääsen tutustumaan hyvin. Hän paljastaa hyväntahtoisen hölmöytensä Maken suhteen. Hullaantuminen vei aikanaan Annan arvostelukyvyn, mutta miehen määräilyn ja jätetyksi tulemisen jälkeen oma tahto alkaa löytyä, vaikka kovin sisäänpäin kääntynyttä suru on. Annassa sävyt läikkyvät, mutta muut henkilöt ovat valitettavan mustavalkoisia. Etenkään Makesta en muuta erota kuin ääri-itsekästä ääliöpuolta.

Kirja kuvaa pääkaupunkiseutulaisen naiselämää vuoden 2005 tienoilla, mutta ei aika erityisemmin nykyisestä eroa. YT-potkut vaikuttavat elämään siinä kuin perhesuhteet, ja on putkiremonttia ja viikonloppureissuja Eurooppaan. Ohuita rönsyjä on kirjassa siellä täällä, mutta oleellisinta on pienen lapsen kohtalo erossa, jossa Anna-äiti on katkeroitua epäreiluun kohteluun. Tilanne siirtyy pikkulapseen lievänä viivästymisenä kehityksessä. Siihen ja muuhun tihkuu toiveikkuutta.

20180808_175902.jpg

Vaivattomasti luen Kirjosiepon. Pidän siitä, miten siinä leikitään eri tekstilajeilla. Ilahduttavinta kirjassa on rakenne, jossa ei edetä kronologisesti, vaan näennäisen epäjärjestyksessä haukkaillaan paloja Annan elämänkulusta. Myös nimi on osuva, sillä se on lainattu suoraan luontokirjasta ja kuvaa täysin Makea, pesästä toiseen pakenevaa koirasta.

Kokonaisuutena Kirjosieppo ei nouse kovin korkealle, mutta kyllä se ilmassa pysyy. Ja niin se lentelee vuoden 2019 naistenviikkohaasteen kirjaksi, sillä tänään on kirjailijan nimipäivä.

naistenviikko 2019

– –

Hanna Velling
Kirjosieppo
Bazar 2018
romaani
115 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö

Aino Louhen sarjakuva-albumi Mielikuvitustyttö (Suuri Kurpitsa 2019) voittaa minut oitis puolelleen. Luen muutaman ensimmäisen sivun, ja kerronnan aitous ja ponnistelematon selkeys imaisee mukaansa. Tyttöyden hauraus havisuttaa minua.

Albumi jakautuu kolmeen osaan. Niitä yhdistää tytön pohjimmainen epävarmuus kelpaavuudesta. Se ei ole nyt itsetuhoista näännyttämistä tai viiltelyä vaan ulkopuolisuuden tunnetta ja ujoa unelmointia. Olen niin huojentunut, kun kehityskertomus kaartuu varovaiseen toivoon.

20190703_162951.jpg


Ensimmäinen osa kertoo tyttöjen välisestä ystävyydestä ja sen muuttumisesta murrosikään tultaessa. Oikein vatsaa kouristaa kertojan kokemat pettymykset. On kyse tavallisesta parhaan kaverin ailahtelusta. Kerronta tavoittaa sen, miten ystävyys on ensi rakkaus mustasukkaisuuksineen ja miellyttämistarpeineen. Ja niin haavoittuva, kun tulee torjutuksi, taas kelpaavaksi ja yhä uudelleen torjutuksi.

Toisessa osassa kuvataan kouluaikaista ihastusta kertojan näkökulmasta. Varmasti jokainen voi samastua tilanteeseen, kun luokan kingi on unelmien poikaystävä, jota ei koskaan saa. Loppukuva viehättää. Ehkä kuitenkin voi luottaa omiin tunteisiin.

Kolmas osa kertoo ensimmäisestä poikaystävästä. Siinä tavoitetaan kaikki ujon tytön toiveet ja pelot. Jälkimmäiset tiivistyvät näissä kolmessa kuvatekstissä: 1) ”En tiedä, miten kuuluisi olla.” 2) ”Minä olen täynnä virheitä” 3) ”joita hän ei saa nähdä”. Riipaisevinta on se, miten tyttö yrittää tuntea riemua muttei voi hylätyksi tulemisen peloiltaan. Kertomus jää avoimeksi, silti toiveita herättäväksi.


Olen kirjoittanut kerronnasta ja kuvaamisesta. Se ehkä kuulostaa tekstipainotteiselta, mutta todellisuudessa joka kuvassa on yksi lyhyt lause ja siihen liittyvä kuva sen kimpassa. Tekstit ovat myös englanniksi. Ja kuvat! Pääasiassa yksinkertaisia kasvokuvia tai ihmishahmoja, joiden tausta on pelkistetty. Värit ovat murrettuja ja harmonisia. Kuvien rauha, kertomussisältö ja tunnelma tukevat toisiaan.

Tätä ei varmaankaan pitäisi kirjoittaa, mutta silti. Kristiina Louhen Aino-kirjojen tyyli on kasvanut aikuiseksi Aino Louhen tyyliksi. Tunnistettavaksi, silti omaksi.

20190703_162931.jpg


Voi tytöt, kuinka monta kertaa kaikkien pitää lukea tai katsoa Bridget Jones, jossa Darcy sanoo, miten hän pitää tytöstä juuri sellaisena kuin hän on? Miksi yhä niin lahjakkaat kuin tavallisetkin, viehättävät siinä kuin ihan kivat joutuvat epävarmuuden valtaan eikä kukaan koe kelpaavansa sellaisena kuin on ja tarvitsee siihen pojan sanomaan taikasanat? Tämä minua painaa.

Kiitos siitä, että Aino Louhi jakaa alituiset epävarmuustunteet, tekee ne näkyviksi ja samastuttaviksi. Voi elää omanlaisenaan. Tämä kirja on ilman muuta naistenviikon 2019 kirja, tyttöyden sallivuussarjakuva. (Naistenviikon haasteesta ja vinkki yli 20 kirjablogin naistenviikkojutuista tässä.)

naistenviikko 2019

– –

Aino Louhi
Mielikuvitustyttö. Imaginary Girl
Suuri kurpitsa 2019
sarjakuva
163 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.


Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia: Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

Lisäys 25.7.2019: ymppäsin naistenviikkojuttuihini linkit.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jonas Hassen Khemiri: Isän säännöt

Jonas Hassen Khemirin romaanin nimi Isän säännöt osuu maaliin. Romaanin isän isällä on sääntöjä, kulttuurin tuomia ja hänelle itsestäänselviä vaikkakin epäselvinä muissa levottomuutta herättäviä. Isä arvailee niitä ja asettaa itselleen omia, mikä rakentaa ja rikkoo identiteettiä. Sanomattomat säännöt kehystävät isyys- ja perheromaania.

20190623_112251.jpg

Romaanin pinta on arkinen. Aikuinen poika on isyyslomalla ja hänen isänsä tulee Tukholmaan puolivuosittaiselle pistäytymiselleen. Pojan arki kuluu perheaskareissa ja kriisiytyy, kun isä aikataulu- ja toimintaepämääräisyyksineen on samalla paikkakunnalla.

”Hän tuntee olevansa valmis soittamaan isälle. Tarttuu puhelimeen. Soittaa isän ruotsalaiseen numeroon. Ei vastausta. Hän lähettää tekstiviestin. Työntää puhelimen pois näkyvistä. Soittaa taas. Kulkee edestakaisin veden äärellä, tarkastelee luetteloa tehtävistään ennen nelivuotiaan viisivuotisjuhlia, katselee ankkoja, eläkeläisiä, äitejä äitiyslomalla mutta ei voi olla ajattelematta isää joka ei vastaa puhelimeen eikä ehkä enää ole elossa. Hän yrittää rauhoittua. Rauhoittuu. Menee kahvilaan, jättää rattaissa nukkuvan poikansa ulkopuolelle. Ei ole huolissaan siitä että sattuisi jotain. Luottaa maailmankaikkeuteen mutta lukitsee varmuuden vuoksi rattaat kiinni terassipöytään. Sellaista kaikki vanhemmat tekevät. Ei ole mitenkään omituista olla vähän tavallistakin varovaisempi, kun pitää huolta yksivuotiaasta.”

Tässä on tämän romaanin taika: kerronnassa. Lyhytlauseiset virkkeet nakuttavat tilanteita, tunnelmia, vaihtuvia sävyjä. Vaihtelevuutta on ilahduttavasti, joten mielenkiinto säilyy. Tyylikeinona on lisäksi nimettömyys. Henkilöt ovat ”poika, joka on isä”, ”naisystävä”, ”yksivuotias”, ”nelivuotias”, ”isoisä, joka on isä”, ”sisko, joka on äiti” jne. He ovat jokaihmisiä, silti yksilöitä kulttuureineen, taustoineen, kokemuksineen ja elämäntilanteineen. Heitä katsotaan etäältä, silloin tällöin surkuhuipaisuus edellä. Silti kerronta ei etäännytä.

Tämä on romaani. Ei tarvitse elää lapsiperheessä eläytyäkseen. Harvoin silti väsymyksen sumentama pikkulapsiarjen päivänkierto välittyy näin tehokkaana tai koti-isyyssuorittaminen tallentuu näin kitkeränpilkahtavasti. Eikä kirja kompastu parisuhteen koetinkiviin, vaan rakentaa niistä todentuntuista karikkoa väsyneiden vanhempien kuvaukseen. Lisäksi romaani tarjoaa lukijalle ”pojasta, joka on isä” ja ”siskosta, joka on äiti” ainesta rakentaa heistä täysiä henkilöitä särmineen. Ja ”isoisä, joka on isä” – hän kiristää kaikkien hermoja muttei ole vain hermojenkiristäjä, ei, sillä tämä on hyvä romaani.

– –

Jonas Hassen Khemiri
Isän säännöt. Romaani
suomentanut Tarja Lipponen
Johnny Kniga 2019
333 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kulttuurimatka Mänttään

Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.

Göstan pauloissa

On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.

Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.

 

Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.

Olli ja Bucklan

Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?

 

Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.

Ekstrat: Hörtsänä ja Murole

Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.

 

Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.

 

Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.

Scherlachius-museot: www.serlachius.fi/fi/

Hörtsänän arboretum: yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/unohtunut-puutarha-heraa-unestaan-orivedella-hortsanan-arboretumilla-on

Elle Thesleffin Murole: pyhanasi.fi/ellen-thesleffin-murole/

Maitolaiturimuseo: www.maitolaiturimuseo.net/

*

Kiitos matkaseuralle,  kuvissa esiintyville Ainolle, Arjalle ja Mikalle.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Kesän kirjanaposteluun sopivat novellit: niitä voi lukea silloin tällöin. Se on ollut lukutapani Jeffrey Eugenideksen kokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava 2019) seurassa.

Oma takapihapuutarhani on oikukas, sillä sieltä häviää istuttamiani kasveja tai ne vaihtavat paikkaa, jotkut näivettyvät ja jotkut rönsyävät. Menköön se metaforaksi ihmisen elämälle, ja sellaisena se sopii Eugenideksen novelleihin – ja kokoelman nimeksi. Ihmisen ajattelutapojen ja toiminnan arvaamattomuus ovat novelleissa keskeistä.

Kirjassa on kymmenen novellia. Ensimmäinen novelli ”Valittajat” viehättää minua, sillä se kuvaa tarkkanäköisesti kahden naisen ystävyyttä ja sitä, miten toisen sairaus vaikuttaa elämän mielekkyyteen. Eugenides taitaa napakan luonnehtimisen:

Ei Cathya yllätä, että Della tukahduttaa terminologian. Dementia ei ole mukava sana. Se kuulostaa väkivaltaiselta, kajoavalta, niin kuin jokin demoni kauhoisi aivoja päästä, ja sitähän se nimenomaan onkin.”

Pidän Eudenideksen tavasta kuvata henkilöitä. Muutamin huomioin henkilöiden fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus muuttuu eläväksi. Lisäksi kerronta antaa tilaa lukijan hoksata niin, että tulkinnan ilo hykerryttää. Sellainen on esimerkiksi novelli ”Kuka on pahis”, jossa vähitellen paljastuu perhettään vakoilevan miehen luonne ja toiminta.

Joissain novelleissa on amerikkalaisuuspohdintaa, mutta varsinaisesti ne eivät ole yhteiskunnallisia. Kirjassa on novelleja, joiden ensimmäinen versio on ilmestynyt lehdissä, vanhin jo 1989. Vanhentuneina ei niitä voi pitää.

Eugenideksen Middlesex oli muutama vuosi sitten kesäni romaanihuippu. Siihen eivät novellit yllä, mutta mainiota luettavaa ne silti ovat. Lyhyt muoto ei estä novelleja kasvamasta täyteläisiksi kertomuksiksi. Ja kieli rullaa mutkattomasti, siitä kiitos sujuvan suomennoksen.

– –

Jeffrey Eugenides
Oikukkaat puutarhat
suomentanut Arto Schroderus
Otava 2019
novelleja
297 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Vuoden nuori taiteilija 2019

Tampereen taidemuseo esittelee perinteisesti vuoden nuoren taiteilijan. Muistan elävästi, kun vuonna 1992 valinta osui Osmo Rauhalaan ja vaivuin näyttelyssä peuralumoukseen. Se siitä. Nyt on toinen aika, tyyli ja taiteilija. Ja tänään on Suomen kuvataiteen päivä – siis sitä juhlimaan!

Tämän vuoden nuori taiteilija on Nastja Säde Rönkkö ja näyttelyn nimi Altered breaths, future feelings. Rönkön teoksiin vaikuttavat media-, netti- ja yhteisötaide sekä performanssi ja tekstit. Näin meidän kesken: taidemakuni on sellainen, että edellä luetelluista vain tekstit kiinnostavat, harvoin olen kohdannut noista muista taidetavoista minua kiinnostavaa. Näyttelyteksti tosin nostaa odotuksiani, sillä nämä aiheet yleensä säväyttävät minua:

”Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.”

Minua puhuttelee eniten installaatiokokonaisuus 6 months without, jossa taiteilija dokumentoi nettipaussiaan. Näytillä on kirjeitä, muistilappuja, luettuja kirjoja ja lehtiä sekä selfiet jokaisesta päivästä. Taiteilija toteaa paussin vaikuttaneen vireään sosiaaliseen toimintaan.

Videoteokisista viivyin pisimpään To You -pätkän parissa. Siinä taiteilija humaltuu Manet’n maalauksen edessä. Siis humaltuu, oikeasti. En jaksanut seurata tilanteen kehitymistä koko tuntia. Ja siinä kiteytinkin videotaideongelmani. Olen sydämeltäni taulutyyppisten teosten katsoja, enkä oikein hyväksy, että joku määrittelee ajan, jonka teoksen luona vietän. Videoteoksethan ovat kokonaisuuksia, aikamääriteltyjä.

Rönkön teokset kommentoivat nykyistä netti- ja viihdyketulvasta luonnon hätätilaan. Kokemukseni näyttelystä vaihtelee. Löysin kiinnostavia ajatuksia ja yksityiskohtia, mutten usko viikkojen päästä mieleni viipyvän niissä.


Tampereen taidemuseossa on myös Lars Holmströmin näyttely LXX-spektrum. Pitkän uran varrella hän on käyttänyt monenlaisia tekniikoita. Muodot ja värit ovat niiden ideana, suorakulmaisuus hallitsee.


P.S. Suosittelen Amurin työläismuseokorttelia taidemuseon takana. Miljöö vie vuosikymmenten taa, ja työläisasunnot on pieteetillä sisustettu. Museon kahvila viehättää vanhahtavana, ja seinillä on paraikaa sympaattinen valokuvanäyttely vanhan Amurin asumistosta ja asukkaista. Myös keittolounas maistui!

Tampereen taidemuseo: https://www.tampereentaidemuseo.fi/

Amurin työläiskorttelimuseo: http://www.museokortteli.fi/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Terhi Rannela: Kiivaat

Terhi Rannela onnistuu tosipohjaisten tarinoiden romaanimuotoistamisessa. Frau kuvaa tunnettua natsirouvaa ja Punaisten kyynelten talo kamputsealaiskohtaloa. Kiivaat (Karisto 2019) saa inspiraation tamperelaisnuorista, jotka tekivät sotaa vastustavia vastarinta-attentaatteja 1940-luvun alussa.

”Kamalan vaikea sana. Sa-po-töö-ri Salme Kiivas. Se rimmasi huolestuttavan hyvin. Kummalla se edes kirjoitettiin, P:llä vai B:llä. Mieluummin olisin kuitenkin vastustaja.”

Romaanin kertoja Salme Kiivas intoutuu ystävänsä Kertun kanssa mukaan poikavaltaiseen sodanvastaiseen porukkaan. Salmen näkökulmasta näyttäytyy Tampere, joka ei ole romaaneissa ennen tullut tutuksi: jatkosotaa käyvä Suomi vainoaa kansalaissodan hengessä vasemmistoaktivisteja ja Ratinassa on kurjassa kunnossa sotavankeja. Sodanvastustajat räjäyttelevät virtalähteitä ja Supo hengittää niskaan.

Romaanin rakenne herättää kiinnostuksen. Se on lähtökohtaisesti kirjemuotoinen, mutta aikatasot kirjoitusajasta 1955 liukuvat 1940-luvulle kerraten epäkronologisesti Salmen nuoruusmuistoja, poliittista toimintaa, vankila-aikoja ja nykyhetkeä vuonna 1955.

20190704_111137.jpg

Romaanissa on hienoja hetkiä, joissa Salme pohtii muistojen totuudellisuutta. Kirjan keskiössä on nuoruudenrakkaus Toivoon. En ole ihan vakuuttunut romaanin kehyksestä eli Salmen kirjekirjoittamisesta Toivon oletetulle vaimolle. Pienen nikottelun jälkeen hyväksyn sen, ja kirjerustailu saa kirjassa perustellun päätöksen. Salmen on perattava Toivon muisto, jotta kolmekymppisenä avioliitto Arvon kanssa alkaisi kunnolla – jotta elämä on elettävä eteenpäin.

”Yhtä lailla kuin romaanin elämän voi keksiä. Voi valita, mitä haluaa muistaa ja miten. Tärkein valinta on kuitenkin se, mitä päättää unohtaa, minkä tarinan jättää kokonaan kirjoittamatta.”


Tamperelainen työläiselämä sodan aikana näyttäytyy Kiivaat-romaanissa sota-ajan teininäkökulmasta ja punaisten perinnöstä, jota eivät kansalaissodan vankileirit tai Kalevankankaan joukkohaudat tukehduttaneet. Salme asuu Pispalassa  mummun ja veljen kanssa ja on vangitun kiihkokommunistiäidin tytär. Lisäksi riveiltä tihkuu sivistymishalu – työläistaustaisten tamperelaiskirjailijoiden Viidan ja Linnan henki. Salmen haaveena on kirjailijuus.

”Samalla kun tein taloustöitä, kirjoitin. Paperin ääressä runo meni herkästi lukkoon kuin peläten, että se tulisi kynän väärinymmärtämäksi.”

Perhesuhteet välittyvät yhteiskunnallista taustaa vasten monisävyisesti, samoin ystävyys ja ihastumisen epävarmuustunteet. Huomaan tykästyväni tarinaan ja mutkattomaan kerrontaan, joka kuitenkin sopivan repaleisena jättää aukkoja. Rannela onnistuu välkyttämään kirkasta kerrontavaloa aiheeseen, josta ei ole romaaneja kirjoitettu.

– –

Terhi Rannela
Kiivaat
Karisto 2019
romaani
209 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anni Mäentie: Aurinkotuoli

On vuoden 2019 runon ja suven päivä. Istahdan Aurinkotuoliin, vaikka mittarilukemat viittaavaat viileään ja taivas on pilvessä. Siksi on runo.

Anni Mäentien runokokoelman Aurinkotuolin (Kulttuurivihkot 3019) seitsemän osaa ovat keskenään kovin erilasia. Esimerkiksi ”Moi” on dialogityyppinen baaritilannekuvaus, ”Kotimatkan ikkunat” havaintoja – no – kotimatkan ikkunoista, mutta myös niiden takaisista elämistä päätyen lempeään tunnelmaan, ja ”Hieno metsä” koostuu muutaman sivun pituisista hajahuomioista. Kokoelman osasia kutsuisin sikermiksi. Niitä yhdistää osan otsikko – eikä välttämättä erityisen suoraan.

20190605_103522.jpg

Aurinkotuolissa sanaillaan suorasanaisen omaisesti. Pitkähköt, kokonaiset lauseet toimivat Mäentien runokielen perustana, mutta tyypillistä on myös sivuille sijoitellut säkeet, joissa on paljon ilmaa (tyhjiä rivejä) välissä. Kiinnostavaksi runot tekee se, miten mielleyhtymistä siirrytään toisiin. Esimerkiksi näin

”lumi putoaa päiväpeitolle suurina kosteina hiutaleina

siinä on ohuet punaiset raidat halusin tämän koska haluan aurinkotuoleja ja

imemme riminillä oransseja drinkkejä paidaton mies kysyy haluammeko vielä muuta mä 
sanoisin lisää paperivarjoja lisää rintakarvoja mutta en sano

hätistelen lunta se ei ole eläin ja se jää”

Löydän kokoelmasta mielleyhtymien sykkyröitä. Nopeat siirtymät vievät kuvista toisiin, ajatuksista toisiin. Siksi Mäentien runot eivät avaudu helposti, vaikkeivat niiden keinot ole kimuranteimmista päistä.

Alkuosassa on viehättävää lapsekkuutta ja kielikuvia rantaelämästä, mikä tuo mieleen leluilla telmivät vapaat sielut. Tunnelmat eivät kaikkiaan eivätkä kokoelman mittaan ole vain ilottelua runon vapauden leikkikentillä, vaan Aurinkotuolissa piilee myös hiekkaan haudattuja teräviä säkeitä tai kappaleita.

Suosikkiosioni on ”Tekee mieli uida”. Siinä arkiset asiat kuten lattiat, kaakelit, pölyt ja bakteerit ja muut tavanomaisuudet toimivat niin, että ”oleminen sekoittuu tilaan”, ja arjen tunnekirjo sisältää kaikki iät, kaikkea mahdollista:

”Se sanoi ettei tiennyt. Ollako siellä vai missä. Ollako kaukana. Mä annoin olla en tiennyt, aloin lukea sanakirjoja, mitä kirjoja vain kun alkoi tuntua. Aluksi juoksin niihin hädässä ja sitten tartuin ja rauhoitin itseäni: ’Kaikki menee mikään ei pysy minä olen aina tällainen enkä mitään.’ Eikä mitä, se on siinä ja pysyy.”

Parasta Aurinkotuolissa ovat yllättävät käänteet: yhden rivin sisällä kääntyy uusi asento. Maailma ei tule valmiiksi vaan siellä ollaan valmiita havaitsemaan. Näen runoissa muistoja, ohikiitäviä tilanteita, tulevan enteitä. Lukukokemuksen jälkeen jää kyllä paljon kysymyksiä. Sellaista runous on, ja siksi:

”kysymyksiä on lukuisia
voit itse kuvitella ne se on helppoa: ajattele mitä vain”

– –

Anni Mäentie
Aurinkotuoli
Kulttuurivihkot 2019
runoja
70 sivua.
Sain PDF-kirjan kirjailijalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot