Sarjatuijottelijan muistiinpanot huhtikuulta 2022

Olen jokusen kirjan huhtikuussa lukenut, mutta työt, muut puuhat ja viime päivien flunssasairastelu ovat vaikuttaneet lukutahtiin. Olen sen sijaan lepuuttanut päätäni tv-draamoilla. Tähän kohtaan täytyykin siteerata tässä kuussa lukemaani Riika Ala-Harjan romaania Tämä ei ole tv-sarja: ”Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.”  Satiiria, ironiaa tai sinnepäin lohkaisu saattaa olla, mutta kyllä sarjat ovat kovia kilpailijoita kirjoille. Esittelen kolme viimeisintä sarjakokemustani.

Vallan linnake – Voima ja kunnia

Vallan linnake on vanha suursuosikkini, ja kyllä jännitti, pitääkö neljäs tuotantokausi (Netflix 2022) tasonsa. Huokaisen helpotuksesta ja kunnioituksesta: on se kova. Nyt on monia ajankohtaisia asioita esillä kuten ympäristöasiat ja suurvaltapolitiikka. Grönlannista löytyy öljyä, ja siitä kiinnostuvat muutkin kuin Tanskan hallitus. USA:n, Kiinan ja Venäjän valtataistelu ei ole ainoa selkkaus, jota Tanskan ulkoministeri Birgitte Nyborg (upea Sidse Babett Knudsen) joutuu ratkomaan.

Käsikirjoitusvelho Adam Price onnistuu rakentamaan joka jaksoon jäntevää draamaa ja sen lisäksi koko kahdeksan jakson kokonaisuuteen kaaren. Ihmettelen toistuvasti, miten sähäkkää voi saada aikaa pienen Pohjoismaan kuvitellusta politiikasta. Sarjalle tuttuun tapaan hallituspolitiikan lisäksi media on mukana lisäämässä sävyjä tuotantokauden tematiikkaan: valta ja vallankäyttö sekä mitä hintaa yksilöt ovat valmiita niistä maksamaan.

Viisikymppisen ministerin vaihdevuodet, yksinäisyys ja sen kompensointi sekä ristiriidat kuvataan läheltä niin, että on vaikea ottaa kuvaus fiktiona. Birgitte on vakuuttava jopa silloin, kun touhu on kääntyä (hieman liioittelen) lady Macbethin tyyliseksi. Uutistoimituksen johtajaksi nimetty Katrin toimii ikään kuin Birgitten rinnakkaishahmona mediatalonäkökulmasta. Mediakentän muutos tulee hyvin esille kummankin somekäyttäytymisessä.

Kerrassaan komeaa rooliosaamista! Ilahdun, kun noin kymmenen vuoden tauon jälkeen samat näyttelijät ovat tutuissa rooleissaan, ja uusina henkilöinä on muista tanskalaisista tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä. Jälkimmäisistä etenkin arktisten alueiden erikoislähettiläs Kierkegaard (Perilliset-sarjasta tuttu) valloitti minut.

Olen erittäin vaikuttunut, miten viimeisessä jaksossa viedään asioita päätökseen ja jätetään ovi auki viidenteen tuotantokauteen – toivon.

Kimppakämppä

Parisen vuotta sitten löysin Yle Areenasta vahingossa australialaissarjan Kimppakämppä. Siinä erinäisten sattumusten jälkeen viisi erilaista ja eri-ikäistä aikuista muuttavat kimppakämppään. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Sattumalta huomasin Areenaan ilmaantuneen toisen tuotantokauden.

Aikamoista ihmissuhdesirkusta sarjassa on, mutta siinä on samalla sympaattista rosoa. Kuvaus on kevyttä mutta myös koskettavaa, sillä elämään kuuluva tunnekirjo saadaan hyvin väritettyä henkilöiden tapahtumiin ja suhteisiin. 

Herkullinen sivuhahmo on kimppakämpän homokirurgin intialaismamma, ja suosikkini varsinaisista kimppailijoista taitaa olla yli viisikymppinen sairaanhoitaja, jonka on vaikea reflektoida suorasukaisten tokaisujensa seurauksia. Viihdyin.

Hotelli Portofino

Tämä onkin vähän vaikeampi pala, sillä en osaa päättää, onko Hotelli Portofino (Yle Areena) aika sietämätön vai viihdyttävän hömppä sohvamatka. Sarja kertoo idyllisen italialaiskaupungin hotellista, jota johtaa köyhtynyt brittiaatelisrouva. Myös hotellivieraat sekä henkilökunta ovat pääosin brittejä.

Sarjaan on ympätty paljon kaikkea: junailtuja naimakauppoja, taidehuijauksia, perheongelmia, salaisuuksia, kiristystä, romansseja ja luokkaeroja. Ensimmäinen maailmansota ja muut menneisyyden kokemukset painavat tunteita. Pelon ilmapiiriä lomatunnelmaan tuo nouseva fasismi.

Italialainen rantakaupunkimaisema on silkkaa silmäkarkkia, samoin ihailemani 1920-luvun puvustus. Näyttelijät ovat kelpo kööriä, mutta henkilökuvaus jää pintaan, joten kokonaisuudesta kehkeytyy puolivillainen. Ahmin sen silti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja

On näitä bio- ja autofiktioita, ja sitten on myös varaa leikkiä toden ja keksityn kesken. Leikkiin on ryhtynyt Riikka Ala-Harja, jonka romaanissa tunnettujen näyttelijöiden elokuvakerho ideo tv-sarjaa, siispä: Tämä ei ole tv-sarja (Otava 2022).

Romaanin kertojan Alaharjan elokuvakerho kokoontuu muutaman kerran vuodessa vuorotellen kunkin kerholaisen luona. Tyypilliseen keski-ikäisten naisten tapaamisen tapaan tarjotaan herkkuja, juodaan viiniä, rupatellaan ja unohdetaan jutella niistä elokuvista, joista kerhon piti puhua.

Alaharja poikkeaa muista kerholaisista siten, että hän on kirjailija-dramaturgi, muut ovat näyttelijöitä: Malmivaara, Nenonen, Haapkylä, Knihtilä, Kamu ja Lehtikari. Ja kyllä, tv:stä tuttujahan he ovat meille tavislukijoille, kotimaisia filmijulkkiksia tässä romaanissa nimillään ja kirjan kannessa kasvoillaan.

Lukiessani olen välistä hämmentynyt ja huvittunut. Olen sen verran lukenut naistenlehtiä ja tunnen siksi pintapuolisesti kirjan naisten elämänvaiheita, että löydän lehtijuttuihin linkittyviä ”faktoja” ja sitten ilmeisiä mielikuvituskäänteitä. Ja niinhän romaanissa voi. 

Se vie minut miettimään, mikä mahtaa olla Ala-Harjan romaanin varsinainen the juttu. Yksi on ehkä se, että kirjailija kuittaa nyt vuosientakaiset keskustelut yhdestä romaanistaan: mitä tosia, läheisten tai omien asioita voi käyttää fiktiossa? Kaikkea voi, etenkin kuin niiden aikojen jälkeen on puhjennut varsinainen auto-f-buumi. Ja kirjan lopussa vakuutetaan sen sopivan kirjan ”henkilöille”.

Tiivistän tarinan siihen, että kerhonaiset K47 keksivät uuden tv-sarjaidean. Siinä niin kuin olisivat nämä samat naiset omilla nimillään, mutta tapahtumat olisivat keksittyjä, että niin kuin sekoitettaisiin fiktiota ja faktaa, tehtäisiin valedokkaria. Erikoisjuttu olisi se, että alle 47-vuotiaita ei näytettäisi kasvoista. Eikä ainakaan miehiä. Käsikirjoitusta alkaa Alaharjan kanssa tuunata Malmivaara ja Nenonen, sitä sparraa Haapkylä uudessa roolissaan tuottajana.

Aineksia romaanissa on paljon. Pohdin viisikymppisten naisten, etenkin taiteilijoiden tilannetta nuorisolaisessa kulttuuriympäristössä. Naisten kaveruuteen kietoutuu kannustuksen ja kateuden sakeutta, kaikenlaista ihmissuhteiden hyvää ja huonoa. Ja sietää kirjan mittaan pohtia myös ajan henkeä – kirjallisuuden ja tv-draamojen kulttuurisi merkityksiä.

”Sarja kuin sarja. Tärkeintä olisi kirjoittaa mahtava telkkarisarja eikä tehtailla enää yhtään romaania. Lopettaa kompastelevien kirjojen kirjoittaminen. Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.”

Minulle romaani oli viihdyttävä välipala: sutjakkaasti etenevä ja sujuvasti sepitetty. Etenkin pidin minäkertojan kerrontatyylistä, samalla terävästä ja leväperäisestä, usein herkullisen itseironisesta, ja tarkastelukulma tuntuu välistä satiirinomaiselta.

Kertoja tarkkailee, paljolti itseään. Makoisasti erilaiset epävarmuudet välittyvät tekstiin, esimerkiksi epäonniset naapuriin kohdistuneet odotukset. Yksinhuoltajan perhearki ja suhde poikaan kuvataan viehättävästi. Ja on hauska peilailla kertojan elämyksiä, esimerkiksi luettelo hänen elämänsä tv-sarjoista on kuin omani. Myös Mulla alla -sarjaan liittyvät yksityiskohdat huvittavat.

Ehkä nimillään esiintyvistä kerholaisista on se seuraus, että heitä ympäröi kirjan henkilöinä tekstissä tietty kohtelias etäisyys, mutta hupailuhenkeen sopiikin tyylittely. Mitään suuria syvällisyyksiä ei tarina tarjoa, mutta se on mukava kurkistus tv-sarjojen tuijottelijalle kuviteltujen kulissien taa ja kirjan kertojan kokemuksiin.

Riikka Ala-Harja: Tämä ei ole tv-sarja, Otava 2022, 160 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Enni Mustonen: Tekijä & Syrjästäkatsojan tarinoita

Enni Mustosen sarja Syrjästäkatsojan tarinoita on saanut nyt kunniakkaan loppunsa, kun romaani Tekijä (Otava 2022) on ilmestynyt. Täytyy todeta, että Mustonen on todella aimo tekijä: hän on koukuttanut merkittävän määrän lukijoita kymmenosaiseen kirjasarjaansa.

Historiallinen romaanisarja alkoi 1890-luvulta ja päättyy nyt 1960-luvun puoliväliin. Kolmen sukupolven naisten seurassa on koettu yhteiskunnalliset mullistukset, joista etenkin sodat järisyttivät heidän valintojaan ja vaiheitaan, ja lisäksi he ovat edustaneet yhteiskunnan kehitystä ja mahdollisuuksia naisille: Ida ponnisteli köyhyydestä yrittäjäksi, Kirsti sai mahdollisuudet korkeaan koulutukseen mutta valitsi omin päin käsityöläisalan ja taitavana vakaan toimeentulon. Vienalla on jo keskiluokkainen tausta, vapaus matkailla ja ajan kanssa etsiä omaa tietään.

Syrjästäkatsojien rinnalla olen nähnyt kulttuurikehityksen kultakauden taiteilijoiden kyökin puolelta, muotimaailman ompelimoiden ja myymälöiden tiloista tiiraillen sekä elokuva- ja teatterialan puvustamosta katsellen. Tämä on ollut yksi sarjan loisto-oivalluksia: kulttuurisia virtauksia tarkkaillaan tavallisten tekijäihmisten näkökulmasta, ja paljolti myös kulttuurikerman gloria karisee. Mustosen taustatyön vakuuttavuus näkyy siinä, että tosiaines ja todellisuudessa eläneet henkilöt putkahtelevat luontevasti osaksi romaanisarjan päähenkilöiden elämää. Sujuvasti se käy silloin, kun ”julkkikset” ovat naisten työhön kuuluvia, ei vain nimipudottelua.

Tosielämän kuuluisuudet vaikuttavat kirjasarjan kertojanaisten elinkeinoihin, ja he kokevat itsensä sivuhenkilöiksi, mutta meille lukijoille eittämättömiä päähenkilöitä ovat olleet Ida, Kirsti ja Viena. Meille ovat tärkeää heidän toimeentulonsa sekä perhe- ja rakkauselämänsä seuraaminen, ja oikeisiin (kulttuuri)historiakirjoihin jääneet henkilöt ovat taustaa. Arkipäiväistäminen ja henkilökohtaistaminen ovat osa sarjan vetovoimaa.

Viihteellinen historiaromaanisarja ei kikkaile kerronnallaan. Jokainen sarjan kolmesta kertojasta on vuorollaan teksteissä raportoinut, mitä tekee, näkee ja kokee. Arjen työt ja toimet painottuvat, niiden joukkoon sulautuvat ilot ja surut. Työn eetos korostuu, samoin naisten sitkeys. Suvusta ja avuntarvitsijoista pidetään huolta, joten elämänarvona erottuu koruton välittäminen teoin. Sanoin ei rakkauksia hehkutella, vaan uurastetaan ja tehdään jotain toisten hyväksi.

Onhan se haikeaa luopua tästä sukutarinasta. Siitä on tullut jopa henkilökohtainen, sillä olen mukauttanut selkokielelle sarjan ensimmäisen osan Paimentyttö. En vielä tiedä, jatkuuko sarja selkona.

Ja tästä eteenpäin varoitan Tekijän juonipaljastuksista.

Tekijässä Viena on palannut Amerikasta Suomeen surevana leskenä ja on kaikin puolin epävarma tulevaisuudestaan. Hän saa työpaikan Marimekosta ja osoittautuu jälleen nokkelaksi arjen pulmien ratkaisijaksi, järjen ääneksi pyörremyrskymäisen luovan haihattelijan Armi Ratian taustalla. Sivutöinään Viena puvustaa teatteria ja tarkkailee 1960-luvun radikalisoituvaa kulttuurinuorisoa. Itsensä hän tuntee puolessavälissä neljääkymmentä ikälopuksi. Romanssinomaista voi silti olla vireillä ja… lopun jätän arvattavaksi.

Tätä juonen osaa en jätä arvailun varaan. Minulle Ida on ollut sarjan sydän, hyvä ihminen, selviytyjä. Ennakoin, että Idan aika tulee täyteen, ja niin tapahtuukin. Se, miten Mustonen sen tekee, miellyttää: hyvän, pitkän elämän eläneen ihmisen kuolema on hiljainen ja elämän kiertokulkuun kuuluva. Ida nukkuu pois lähellä rakkaitaan, ja sitä ennen hän on saanut muistella taipaleensa käännekohtia. Läheisten suru, sen tavallisuus puhuttelee Vienan kokemana:

”Kaikkeen tottuu, siihenkin, että rakas ihminen on poissa. Sen olin oppinut jo silloin, kun tuatto kuoli. Saman olin kokenut myöhemminkin, ensin Jonin, sitten Martan ja nyt Ida-mumman hautajaisten jälkeen.

Ehkä siinä murheen väistymisessä auttoi kevätkin. Päivät pitenivät ja leskenlehtiä seurasivat sinivuokot. Vaikka pikatie piti meteliä vain parinsadan metrin päässä meidän pihapiiristämme, jos meni talon toiselle puolelle ja istui verannalla, kuuli mustarastaan yhä laulavan iltaisin kuusikossa.”

Sarjan henkilöistä Kirsti on jäänyt vieraimmaksi, mutta iloitsen, että hänestä ja suhteesta tyttäreensä Vienaan irtoaa joitain uusia sävyjä. Viena ei helposti lähelleen päästä, mutta ehkä hieman entistä enemmän viimeisessä osassa hän ruotii tunteitaan. Pääosin Tekijä täyttyy työstä, sukujuhlista, sukuun liittyvistä uusista ihmisistä, vanhoista perheystävistä ja kaikenlaisesta puuhailusta, tulemisesta ja menemisestä. Itse asiassa on aika hienoa, että sarja päättyy sellaiseen. Elämä jatkuu, touhua riittää ahkerille, ja jokainen löytää suunnan elämälleen. En silti malta olla miettimättä, mitähän Idan suvulle kuuluu 2022.

Enni Mustonen: Tekijä. Syrjästäkatsojan tarinoita, 10. osa, Otava 2022, 480 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Syrjästäkatsojan tarinoita blogissani:

Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva

Ruokarouvan tytär

Taiteilijan vaimo

Sotaleski

Pukija

Näkijä

Tekijä

Lisäksi: Martan tarina

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Katja Asikainen: Ensi viherrys & Nikke ja sukellusveneseikkailu

Oppian on kustantamo, joka on viime vuosina julkaissut useita selkomukautuksia lasten ja nuorten klassikoista kuten Pikku prinssi ja Tarzan. Kustantamo julkaisee myös paljon muuta, joten on paikallaan tutustua uutuustuotantoon. Tämän viikon Lukuviikolle 2022 ja siitä eteenpäin sopivat hyvin Katja Asikaisen kaksi kirjaa: toinen on selkokielinen romaani, toinen säekirjatyyppinen seikkailutarina.

Ensi viherrys

Selkoromaanin Ensi viherrys (Oppian 2022) nimi on peräisin Helene Schjerfbeckin Toipilas-maalauksen työnimestä, jonka taiteilija sille antoi. Romaani kertoo tämän teoksen maalaamisesta, kun Shcjerfbeck asui ystävänsä luona englantilaisessa rannikkokaupungissa.

Romaani alkaa tunnustellen mutta kehittyy viehättäväksi kertomukseksi taitelijan ja lapsimallin suhteesta. Lapsi on utelias, vilkas ja kiltti; taiteilija huomaavainen ja ymmärtäväinen. Tytön ja taiteilijan keskustelut viittaavat Helenen elämän kipukohtiin, mutta kirja vie toivoa kohti.

Kirjan kannessa on valmis maalaus, ja tekstissä kerrotaan maalaamisesta elävästi yksityiskohtia, joita voi katsoa kannesta. Valojen ja värien merkitys välittyvät kirjasta:

”Helene penkoi arkkua,

jossa oli erilaisia kankaita.

Hän veti sieltä esiin valkoisen lakanan.

”Voimme kietoa tämän sinun ympärillesi”,

Helene sanoi tytölle.

Tyttö katsoi ihmeissään Heleneä.

Helen selitti:

” Valkoinen heijastaa valoa.

Ajattelen,

että näin saamme

sinun kasvoillesi lisää aurinkoa.”

Ensi viherrys on lähtökohtaisesti aikuisten romaani, mutta mielestäni se sopii hyvin nuorille lukijoille, koska tarinassa voi eläytyä myös tytön tilanteeseen, ei vain taiteilijan. Kieli on selkeää, sujuvaa selkoa, ja tarina on sopivasti rajattu. Jotain pientä voisi viilata muutamissa rakenteissa ja rivityksissä.

Odotan taitelijatarinaan jatkoa, sillä kirjan alussa mainitaan Topilaan olevan suomalaisille toiseksi rakastetuin maalaus. Jospa siitä rakastetuimmastakin syntyisi selkoromaani, Simbergin Haavoittuneesta enkelistä.

*

Katja Asikainen: Ensi viherrys. Helene Schjerfbeckin Toipilaan tarina, Oppian selkokirja 2022, 64 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nikke ja sukellusveneseikkailu

Katja Asikaisen seikkailutarina Nikke ja sukellusvene (Oppian 2022) sopii alaluokkalaisen iltasatukirjaksi, usean illan mittaiseksi, tai alakoululaisen omaksi lukuprojektiksi. Vedenalaiset seikkailut ja jännitys saavat uppoutuman tarinaan, joka kerrotaan 10-vuotiaan Niken näkökulmasta.

Kirjan alusta selviä, että tarinaa on ollut kirjailijan kanssa keksimässä Eetu-poika, ja se varmasti vaikuttaa lapsilähtöiseen kerrontaan. Juoneen kuuluu se, että Nikke pääsee enon kanssa sukellusveneretkelle, josta ei pulmia ja jännittäviä käänteitä puutu. Ote on rento ja leikkisä, ja taattuun lastenromaanityyliin Nikke nokkelasti ratkaisee tilanteita. Taustalla vaikuttavat luontoarvot:

”Siinä minä sitten seisoin. Yksin luukkujen välissä ja

elämäni vilisti silmieni edessä.

No eipä se ole kummoinen elämä ollut.

Tähän asti siis. Nyt olin menossa tekemään jotain

hurjaa. Olin menossa pelastamaan maapalloa!

Suoristin selkäni ja hymyilin.”

Kirja on helppolukuiseksi lastenkirjaksi aika pitkä, ja se on painettu turhan pienellä fontilla. Ajattelen, että jonkin verran kertomuksessa olisi tiivistämisen varaa, ja kappaleet saisivat olla välillä lyhyempiä kuin kirjassa nyt on. Pituutta tosin kompensoi se, että tekstin palsta on kapeahko, ja säekirjamainen taitto helpottanee lukemista. Muutama piirroskuva sopii kirjan henkeen.

Kirjassa viitataan Jules Vernen vanhaan seikkailuromaaniin, mikä voisi olla hauska jatkokertomus Niken tarinasta innostuneelle lapsilukijalle. (Vernen Sukelluslaivalla maailman ympäri on muuten mukautettu selkokielelle.)

*

Katja Asikainen: Nikke ja sukellusveneseikkailu, Oppian 2022, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lukuviikon 2022 lukemistoksi

Hyvää lukuviikkoa 8. – 10.4.2022! Tavoitteena on Lukemalla parempi maailma. Sellaisen kaipuu tässä maailmatilanteessa tuntuu oletettavasti ihan toiselta kuin silloin, kun vuoden lukuviikkoteema on valittu. Kukaan ei silloin varmaankaan arvannut, että Euroopassa on nyt sota ja itänaapuri tuputtaa propagandaa ja tukahduttaa muun.

Minuun tilanne on vaikuttanut niin, että lukemiseen on välillä vaikea keskittyä. Silti kirjat tarjoavat mahdollisuuden ajatusten ja tunteiden käsittelyyn, lohtuunkin. Lisäksi pohdin paljon lukutaitoa tasa-arvotaitona. Kriittinen medialukutaito kulkee fiktion maailman oivaltamisen rinnalla: sen ymmärtäminen, millä keinoin missäkin tekstilajeissa meihin vaikutetaan.

Lukutaitoviikon ratoksi poimin muutaman vinkin, luettuja ja omittuja, jotka puhuttelevat nyt suhteessa maailmanmenoon.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021)

Nuortenromaani näyttää maailman, jossa Venäjän ja Kiinan tapainen korporaatio hallitsee ilmastokatastrofimaailmaa jossain hämärässä tulevaisuudessa. Toisinajattelu tukahdutetaan, mutta jossain itää inhimillisyyden siemeniä. Tätä kirjaa lukee nyt toisin kuin pari kuukautta sitten.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (Gummerus 2022)

Suvannoksi maailman melskeessä voi valita kunnon lukuromaanin, fiktion yhdestä naiselämästä 1800-luvulla. Nainen tutkii sammalia, ei ymmärrä ihmisiä, mutta elämä opettaa.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022)

Miten yksi sattuma johtaa tekoon, joka muuttaa kaiken? Täyteläinen romaani möyhii ihmisen ytimiä, identiteettiä ja suhteita kovin kiinnostavasti, ankarastikin, mutta näen myös armoa.

Aleksis Kivi: Kullervo, selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2021)

Suomalaisen kulttuurin väkivaltaiseen kulttihahmoon voi peilata kaikkea, mihin viha, kosto ja tunnetaidottomuus voivat johtaa. Ja oliko Kiven tulkinta Kalevalan Kullervosta symboli pikkuruisesta Suomesta Venäjän vallan alla? Ken lukee, saa pohdittavaa.

Édouard Louis: Kuka tappoi isäni (Tammi 2022)

Tähän aikaan sopii yhteiskunnallisesti kantaaottava omaelämäkirja. Se kertoo poliittisten päätösten seurauksista yksilön elämässä. Lisäksi Louisilla on sanottavaa maskuliinisuuden malleista.

Enni Mustonen: Paimentyttö, selkomukautus Tuija Takala (Opike 2021)

Hyvinvointivaltioihminen voi historiallisesta romaanista tutkia, mitä on elämä 1800-loppupuolen maaseudulla, kun ei ole sosiaalihuollon turvaverkkoja. Orpo Ida on selviytyjä hyväntahtoisten ihmisten ansiosta – mutta jos heitä ei olisi…

Maria Mustaranta: Äidin tehtävä (WSOY 2022)

Jännärinaineksia sisältävän romaanin tömäkkää ainesta ovat vanhemmuuden tunteet ja teot silloin, kun lapsella on ongelmia. Kirja yllättää viimeisille sivuille.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022)

Ruotsalainen yhteiskunta saa roiman käsittelyn maahanmuuttajaperheen menestyneen tytön näkökulmasta. Kirjassa on myös ystävyydestä ja traumoista, mutta yhteiskuntanäkymät säväyttävät minua eniten.

*

Lukuviikon tiimoilta sain monet kollegat mukaani järjestämään työpaikalla lukuviikkoon sopivaa oheistoimintaa. On kirjan kierrätystä, lukuvinkkejä ja kirja-arvontoja – ainakin. Ehkä pientä ja kotikutoista tässä maailmassa, mutta näyte, että pidämme lukutaitoa tärkeänä tasa-arvon ja osallisuuden osana.

#lukuviikko

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Romaani

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen

Loppulukua ja -lauseita lukiessani kävi jonkinlainen väristys, ihokarvat nousivat. Mielihyvä taitavasta tarinoinnista sen aiheutti. Luin Pirjo Hassisen uutuusromaanin Toisella tavalla onnellinen (Otava 2022).

”Aivan kuin jonnekin ilmaan syntyisi näkymätön hiukkaskenttä, ja itse kulkisi sen läpi ymmärtämättä syytä äkilliseen leiskahdukseen.”

En tiedä, miksi yllätyn innostavasta lukukokemuksesta. En ole pitkään aikaan lukenut mitään Hassiselta, eikä minulla ollut erityisiä odotuksia uudelle romaanille. Koen kirjan olevan kunnon proosaa: tietoinen konstruktio kertojaa, kieltä, rakennetta ja tarinaa. Se on perinteitä kunnioittavaa ja siitä ponnistavaa omaäänistä kaunokirjallisuutta. Jotenkin ihan perus ja kuitenkin omanlainen. Ilahdun lukijana.

Runkona toimii minäkertojan koko nelikymppisen elämän kertomus. Heti ensimmäisiltä sivuilta selviää, että siinä solmiutuvat kertojan pyrkimys rehellisyyteen mutta myös kertojan tietoiset valinnat kerrotusta ja tyylistä. Kyse on fiktiivisestä tunnustustekstistä.

”Kun kaikki muuttuu, mikä muuttuu eniten?”

Toisella tavalla onnellinen -romaanissa juonen jäntevyys kannattelee kokonaisuutta. Kaikki alkaa siitä, kun minäkertoja-Sanna ajattelee iloiseksi yllätykseksi korjauttaa miesystävälleen Y:lle miehen juuri kuolleen isän jäämistöstä löytyneen kellon. Sattumus kelloliikkeessä sysää Sannan silmäkkäin menneisyyden, identiteettinsä, intohimojensa ja kateellisuuden kalvavuuden kanssa. Ollaan siis ytimessä, elämänarvioinnissa, kun ihminen löytää itsensä tekemästä sellaista, joka muuttaa ja mutkistaa.

”Sillä ihminen ei ole milloinkaan keveä tai täysin vapaa. Ihminen on kärpäspaperi, maailmalle tahmea. Totaalisen puhdas on vain sen ohikiitävän ajan, kun käsittää kaiken juuri muuttuneen.”

Ehei, en kerro juonta, en ruodi henkilöitä, en avaa kertojan pohdintoja tai havaintoja. Koska nautin sipulin tavoin kuoriutuvasta henkilöhistoriasta ja rakkaussuhteen suorimisesta, suon sen muillekin sellaisenaan. Siteeraan romaania: ”Sinä päätät.”

Tiivistän vain näin: romaanin täyteläisyys ruokkii ja silti jättää nälän selvittää lisää. Kirja kertoo lapsuuden vaikutuksista elämänasenteeseen, vanhempien välien heijastelusta aikuisiksi kasvavien ihmissuhteisiin, ystävyyden sakeudesta ja rakkaussuhteen ääneen lausumattomista värähtelyistä. Ja identiteetistä.

”Minähän opettelin täyttä häkää uutta kieltä, toisenlaista tuntumaa maailmaan. Uuteen kuului sen päättäminen, mistä kaikesta piti päästää irti.”

Ei vain juoni ja tarina, vaan romaanitaiteeseen kuuluvat henkilökuvaus, kieli ja rakenne. Hassisen romaanissa edetään pääpiirteittäin tunnustuksen aikajärjestyksessä ja modernin romaanin tapaan kertojan vallankäytön varassa. Siispä kertojan mietteet elämänkokemuksistaan liittyvät muutamien kuukausien kerrontajaksoon, ja hän voi jälkiviisaana tyylitellä.

”Niin kuin ihminen kaunistelee kaikkea sietämätöntä, minäkin järkeistän nyt mietteitäni sinä yönä. Liitän mukaan maustekakkuja ja polkupyöriä, joita en todellisuudessa sillä hetkellä muistellut. Sillä kaiken yllä, yön ja pakkasen, kuusen mahtailevuuden yllä, sytkytti ylivoimaisena yksi ainoa ajatus. Tajusin kyllä, miten ruma se oli ja miten vastoin kaikkea sitä, mitä pidin oikeana.”

Tyylin tietynlainen tylyys ja armottomuus kohtaa piilevän armollisuuden, tai tulkitsen, että kertoja kulkee kohti armollisuutta itseään ja muita kohtaan, vaikka hän katsookin tarkan karsaasti monia asioita ja ankarasti itseään. Hän alkaa ymmärtää muiden totuuksia, osin omiaankin.

Kieleltään ilmeikäs kuvaus erottaa Toisella tavalla onnellinen -romaanin muista perushyvistä kasvu- ja käännekohtaromaaneista. Tuore ja terävä ilmaisu kohottaa lukukokemusta.

Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen, Otava 2022, 156 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Petri Vartianen: Kuolemanlahti

Petri Vartiaisen romaanin nimi kalskahtaa dramaattiselta: Kuolemanlahti (Basam Books 2022). Se on kirjassa konkreettinen paikannimi, josta kirjan päähenkilö Ritva on syntyisin. Toisaalta mikä lahti tahansa voi muuttua kuolemanlahdeksi, minkä kirjan prologi ja jotkut muut tapahtumat osoittavat. Kirja käynnistyy Louhi-laivan uppoamisella 1934 Enonlahdella, ja sillä on vaikutuksia kirjan vuoteen 2019 saakka jatkuviin perhetilanteisiin.

Kuolemanlahti on monessa mielessä perinteinen romaani. Se etenee kronologisesti kertoen Ritvan elämästä lapsuudesta palvelutaloon. Henkilövetoisuus korostuu: Ritvan valinnat ja vaiheet hallitsevat, ja hänen vierelleen seurattavaksi henkilöksi tulee Ritvan vuonna 1977 syntynyt poika Mika. Perinteistä on myös kirjassa kuvatut miesten ja naisten maailmoiden erot sekä katkerat kokemukset lestadiolaisuudesta.

Romaanissa on kompaktissa paketissa myös suomalaista yhteiskuntakehitystä. Ritva syntyy köyhään maalaiskylään, hankkii sitkeyttään ammattikoulutuksen ja muuttaa 1970-luvulla Ruotsiin töihin, mutta palaa perheineen Suomeen. Ritvan poika Mika saa jo mahdollisuuden korkeakoulutukseen.

Oleellista kuitenkin on perheen merkitys yksilön kehityksessä. Romaanin moottori on Ritvan viha ja katkeruus synkästä lapsuudesta, jossa hän oli kotona orjan asemassa isän jatkuvan mitätöinnin kohteena. Ankara ja kaksinaismoralistinen usko leimasi ilmapiirin, ja sitä vastaan Ritva teki omat ratkaisunsa.

Päämotiivi on isämallit. Ritva valitsee pojalleen useita isävaihtoehtoja, vastaiskuna omalle isälleen. Ei sekään osoittaudu onnistuneeksi ratkaisuksi. Mikan isäkuvatukset näyttäytyvät tympeän viinanhuuruisina ja pornopuheisina. Ritva porskuttaa siitä huolimatta, ja hänestä muodostuu kiinnostava henkilö, josta en ihan saa kiinni mutta jossa kytee kiehtova arvoitus. Mikasta kasvaa syrjästä seuraaja ja hitaasti asioihin tarttuva.

Minulle jää romaanista ristiriitainen olo. Pidän siitä, että vuosissa edetään vikkelästi ja että niistä valikoituu kerrottavaksi vain tiettyjä käänteitä. Kerronnassa vaihtelevat yksityiskohtainen tilannekuvaus ja suurpiirteinen loikkaus tapahtumiin. 

Toisaalta käy niin, että välillä hukkaan, mihin kokonaisuus tähtää. Kerrottuun jää jotain, mihin en saa otetta, ja siksi kaikki osaset eivät loksahtele kohdilleen muuten kompaktissa perhetarinassa. Silti naisten ja nuorten elämän eteenpäin menoon luottaminen viehättää.

Petri Vartiainen: Kuolemanlahti, Basaam Books 2022, 160 sivua. Sain PDF-arvostelukappaleen kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Ruotsalaisen suosikkikirjailijani Alex Schulmanin lausahdus mainostaa Sara Osmanin uutuuskirjaa siten, että on pakko kiinnostua: ”Kaikki on hysteeristä ja ihmeellistä – ja todella surullista.” Vai onko se setäselittämistä, eikö ollakaan luovuttu naisten hysterialuokittelusta? On otettava selvää!

Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022) lainaa rakenteeseen jännäriltä, kun se purkaa kolmen nuoren naisen käänteitä touko-kesäkuun aikana Tukholmassa. Sofia on somalitaustainen oikeustieteilijä, joka on tutustunut rikkaaseen ja toimettomaan someinfluensseri-Carolineen. Sofian kouluaikojen vanha ystävä on Amanda, joka peittää perhetraumaansa kovaan juhlimiseen.

Kolmen nuoren naisen minäkerrontaosuudet vuorottelevat, ja välillä on Amandan nykytilannejaksoja, jotka viittaavat dramaattiseen käänteeseen. Ydintä on kerronta, joka paljastaa kertojien ajatukset ja tunteet: minäkerronta korostaa sitä, miten kolme naista näkee ja kokee toisensa. Ja se on lähtökohdiltaan ihan toista, mitä he sanovat tai näyttävät ulospäin.

Kirja purkaa naistenvälistä ystävyyttä. Keskinäiset kohtaamiset ovat esitystä, ystävyyden teatteria, kun todelliset ajatukset täyttyvät tarkkailusta ja (virhe)tulkinnoista. Jokaisen naisen elämäntilanne ja psyykkinen tila vaikuttavat olevan katkeamispisteessä, mikä edesauttaa purkausta. Siihen tarvitaan kirjan finaali, kosteat juhannusjuhlat.

Ulkoisen ja sisäisen ristiriita paljastuu kirjassa, osin osoitellen, osin erittäin terävästi. En tiedä, ovatko menestyskulissi sekä ulkonäköpainotteinen ja taloudellinen hyvinvointifasadi erityisen ruotsalaista, siltä se kuitenkin saadaan romaanissa vaikuttamaan. Niihin revitään nyt kipeitä aukkoja.

Särö syvenee Sofian osuuksissa. Toisen polven maahanmuuttajan kokemuksia ei kaunistella. Sofian passiivisaggressiivinen läsnäolo on kirjan komeinta antia. Hän antaa täyslaidallisen poliittisesti korrektista suvakkiyhteiskunnasta, joka on pinnan alla ihan muuta. Sofian sisäinen puhe maahanmuuttajuudesta täyttyy kaunasta.

”Teidän rajoittuneiden ruotsidemokraattisten herneaivojenne on sitä ehkä vaikea tajuta, mutta matka Ruotsiin ei ala Facebook-päivityksestä ja bissekuvasta Arlandan O’Learysilla. Se alkaa siitä, että jättää taakseen kaiken minkä tuntee ja tietää ja mitä on koskaan rakastanut. Määrittelemättömäksi ajaksi. Ei mitään kissavahteja eikä postin siirtoja. Ettekö te tajua sitä? He haluavat olla täällä yhtä vähän kuin te halautte heidät tänne. Lakatkaa siis imartelemasta itseänne, svedupellet.”

Ajankohtainen muistutushan tämä on nyt keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä. Jo kolme miljoonaa ukrainalaista on jättänyt kaiken. He ovat valkoisia eurooppalaisia, kirjan Sofia on musta somali, jonka perhe on lähtenyt aikanaan sotaa pakoon. Sietää pohtia kaikkiaan pakolaisten kohtelua.

Yksi taso kirjassa on naisten perhesuhteet, etenkin äitisuhteet. Ne ovat kaikilla vaikeita, eri syistä. Se on yksi naisten kulissientakaisista vaikuttajista, joista ei paljon muille paljasteta. Poikaystävilläkin on merkitystä, mutta vähemmän kuin luulisi. Sen voin sanoa, että Sofian ja Carolinen kultapossupoikaystävät edustavat miestyyppiä, joka on tottunut elämään omaa etua ja haluja ajattellen. Amandan feminististä kiukkua voi peilata sitä vasten.

Eli löysin kirjasta paljon kiinnostavaa mutten juurikaan hysteriaa vaan kolmikymppisten ajankuvaa ja naiskuvaa. Ehkä hieman tiivistämistä toivon. Kirjan nimi Kaikki mikä jäi sanomatta vaikuttaa sopivan enteellisenä, sillä sisälle pingottuneet ajatukset vaativat ulostulonsa, ja silloin seuraukset ovat kohtalokkaita. Ja surullisia.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld, Like 2022, 326 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyi 23.3.2022.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia

Deborah Levyn omaelämäkerrallinen sarja täydentyy kolmannen osan suomennoksella: Omistuskirjoituksia (S&S 2022, suom. Pauliina Vanhatalo). Ensimmäinen osa Mitä en halua tietää lumosi minut, toinen osa Elämisen hinta vakuutti. Kolmas levittää minuun iloa ilmaisutaidosta ja rakkaudesta elämän keskeneräisyyteen – kirjoittamiseen osana sitä.

”Kulkea kohti vaaraa, kohdata sattumalta jotakin, mikä saattaa avata suunsa ja ärjyä ja suistaa kirjoittamisen sijoiltaan, se kaikki kuului osaksi kielen käyttämisen seikkailua.”

Levyn kirjassa sekoittuu omaelämäkerrallisuus esseistisyyteen siten, että lopputulos on kaunokirjallinen. Autofiktioksikin kai kirjaa voi kuvailla, mutta mieluusti luen sitä määrittelemättömänä. Ehkä leimallista lukukokemukselleni on, että ei haittaa, onko jokin omakohtaista tai ei.

Kehyksenä toimii minäkertojan elämäntilanne: hän on täyttämässä 60 ja rakkaat tyttäret muuttamassa kotoa. Vuosien takainen ero ja äidin kuolema jäytävät taustalla, mutta elämää – arvaamatonta ja yllättävää – on vielä elettävänä. Kertoja on elämälle auki sellaisenaan, ei vain suhteessa muihin.

Kertoja haaveilee unelmien talosta, kuvailee käyttämiään kenkiä, tempautuu välillä mielikuviin, keskustelee tuttujen ja tuntemattomien kanssa, matkustaa Englannista Pariisiin ja Kreikkaan. Ja kirjoittaa.

”Tulinko koskaan ajatelleeksi, että voisin jonakin päivänä kirjoittaa kirjan, joka käännettäisiin ja jota luettaisiin jonkin toisen maan esikaupunkialueella?”

Voi olla, että edellä kuvaamani kirjasisältö ei järin erityiseltä tunnu, mutta onkin kyvystä verbalisoida aihe kuin aihe. Levy saa tekstin väreilemään ja resonoimaan. Pinnalta banaaleilta tai toissijaisilta vaikuttavat yksityiskohdat – vaikkapa kengät – loksahtelevat kokonaisuudessa paikoilleen.

Ja niin minä suomalaisessa esikapupungissa tai lähiössä nautin täysin rinnoin eteläafrikkalaistaustaisen englantilaiskirjailijan elämänkuvauksesta. Tekstistä tulee tiheän kokemuksellista, sellaista, jossa havainnot metaforisoituvat. Kertojan elämäntilanteen pohdinnat kiteytyvät välillä aforistisesti, mutta ennen kaikkea kirjassa on tunnelma, jossa elämä kokonaisuutenaan näyttäytyy mahdollisuutena:

”On sallittua sukeltaa, roiskia, suudella, epäonnistua, raivostua tai pelätä tai olla lempeä, tai kyynelehtiä, rakastua väärään ihmiseen, tulla hulluksi tai kuuluisaksi ja leikkiä nurmikolla.”

”Puhuimme siitä, miten voimakas ihminen voi olla haavoittuva ja hauras ihminen valtavan voimakas, ja miten kirjoittaja rakentaa lukijoille polun metsään leivänmuruista.”

Kertojan kirjailijuus kietoutuu kaikkeen, ja siitä on kiinnostavaa lukea. Kirjoittava nainen roimii patriarkaattia: valta-asetelmat tulee nähdä kirkkaasti – ja silti mukaan mahtuu rakkaudellisuus mahdotonta miespuolista ystävää kohtaan.

Kirkasta on myös Levyn kieli ja ilmaisutapa. Lukukokemus jollain määrittelemättömällä tavalla kohottaa, tunnelman intensiivisyys saa leijumaan.

”Kirjoitin päivittäin pitkällä, puisella ullakolla ja lopulta myönsin, ettei kielen ja minun välillä voinut vallita rauhallista suhdetta, koska olen rakastunut siihen. Kysyin itseltäni, millaisesta rakkaudesta on kyse. Kieli on keskeneräinen työmaa, sillä rakennetaan ja korjataan jatkuvasti. Kieli voi hajota, sen voi luoda uudelleen.”

Deborah Levy: Omistuskirjoituksia, suomentanut Pauliina Vanhatalo, S&S 2022, 219 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään & maaliskuun kirjapiiri

Kolmihenkinen kirjapiirimme päätyi maaliskuussa 2022 tutkailemaan lanu-kirjallisuutta. Valitsimme lukupiiriin Finlandia-palkitun nuortenromaanin Mistä valo pääsee sisään (Otava 2021).

Lukupiiriläisistä Johanna ja Taru lukivat myös Anne-Maija Aallon edellisen kirjan Korento. He pitivät sitä vähemmän kiinnostavana kuin kirjailijan voitokasta seuraavaa romaania. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa on samoja henkilöitä kuin Korennossa, ja sarja on täydentymässä trilogiaksi. Koska en lukenut Korentoa, voin todeta, että Mistä valo pääsee sisään toimii hyvin erillisenä teoksena. Sen maailmaan pääsy tai henkilöihin tutustuminen ei edellytä ennakkotietoja.

Kirjapiirimme näki yhtäläisyyksiä Emmi Itärannan Teemestarin kirjaan, ja etenkin Korennossa ne vaikuttivat vahvasti. Keskustelimme siitä, ovatko kaikki dystopiat samankaltaisia. Johanna muistutti meitä, että kyllä niissä toistuvat totalitarismi ja/tai ilmastokatastrofi. Se johti jutteluun siitä, että erottuvat ja säväyttävät tekijät löytyvätkin yleensä kirjoissa rakenteesta ja kerronnasta.

Siispä Aallon romaanin Mistä valo pääsee sisään dystopian ainekset tuntuvat tutuilta: siinä on totalitaarinen yhteiskunta demokratian ja ilmaston romahduksen jälkeen. Valtaa pitää rajuin valvontaottein arjalainen herrakansa, kokokansalaiset. Muut eli puoli- ja ulkokansalaiset ovat kelvotonta kurjalistoa, tykinruokaa tai koehenkilöitä kuten kirjan keskiön muistimanipulaatiotutkimusten uhrit. Tuttua on myös se, että kerrontanäkökulma on kyseenalaistajan. Tässä kirjassa se on tutkimusjohtajan poika Aleksei, joka kääntyy kapinalliseksi. Muitakin kertojia kirjassa on kuin Aleksei: kapinallinen Marija ja kirjan alkuosassa vielä nimetön muistimanipulaation koeyksilö.

Olimme lukeneet kirjan kutakuinkin ennen Ukrainan sodan alkua. Lukukokemus ei vaikuttanut silloin erityisen väkevästi, pikemmin mieliala oli sellainen, että olisiko tuollaisen totalitarismiyhteiskunnan kuvaus vähän kulunutta.

Totesimme, että nykytilanne muutti mieltämme, sillä tämän päivän tiedot Venäjän propagandakoneistosta, demokratian tukahduttamisesta, toisinajattelijoiden eliminoinnista ja lähentymistapeista vähemmistöjä kurittavan sensuuri-Kiinan kanssa hätkähdyttävät. Huomasimme yhtymäkohdat romaaniin, jossa kuvattu vallan ja voiman käyttö ovat todempia ja lähempänä kuin kolmisen viikkoa sitten tajusimme.

Lukukokemus johti meidät samankaltaisiin lopputulemiin. Ymmärsimme nuortenkirjaan sopivan ja kuuluvan rakkauden pilkahdukset, vaikka minä taisin kovimmalla äänellä marista romanttisista yhteensattumista. Ajattelimme romaanin vetoavan nuoriin kuvauksin luhistuneesta demokratiasta ja yksilönvapauden riistosta niin, että se rohkaisee: hirmuvaltaa vastaan toimimisessa on ihmisen mentävä aukko – se, mistä valo ja toivo pääsevät sisään.

”Rikkominen on helppoa. Tämä maailma ei tarvitse enempää tuhoa. Se tarvitsee niitä, jotka korjaavat.”

Meille tehokkainta antia olivat kuvaukset mielten ja muistojen manipuloinnista. Muistot ovat tehokas ase toisten ihmisten hallinnassa. Tai niiden poistaminen ja muuttaminen.

”Yksilön mielestä rakennetaan nyt kartta. Kartta rakentuu ydinmuistojen ympärille, Melnikov selittää. Ne ovat niitä muistoja, jotka tekevät meistä meidät. Ensimmäisiä kertoja, suuria tunteita, kaikkien puhtaimpia iloja ja suruja. Kun ne on paikannettu, ydin puretaan pala palalta, kunnes jäljellä on pelkkää tyhjää.”

Yhteen ääneen ihmettelimme taas sitä, että lasten ja nuorten kirjojen palkitseminen ovat samassa kategoriassa. Alakoululaisten ja sitä nuorempien kirjat ansaitsevat oman palkintonsa, nuorten omansa. Vaikka rajaa on vaikea vetää, kyllä kuva- ja lyhyehköjen kertomuskirjojen kirjailijat ja kirjojen lukijat tarvitsevat nostetta lisäävän palkinnon. Lasten ja nuorten Finlandian jaossa käy helposti niin, että palkitsija poimii teoksen, joka on usein aikuismieltymyksiin sopiva YA-kirja.

Lopuksi lisään, että lukupiirillämme oli myös toinen ruodittava kirja, Iida Rauman Hävitys. Se sai osakseen yksimielisen ihastusryöpyn ja nousi oitis tämän vuoden aikuis-Finlandia-ehdokaslistalle. Pidimme Rauman romaania kirjana, joka muuttaa ajattelua ja kykyä käsittää sellaista, mitä ei ennen kirjaa uskaltanut nähdä itsessään ja ympärillä. Sellaista kaunokirjallisuus parhaimmillaan ja väkevimmillään saa aikaan. Ei vain kouluväkivalta-aihe (vaikka senkin käsittelytapa) vaan kielen ja kerronnan hallinta ja taito saivat meidät vaikuttumaan. Ja romaanin historiakäsitys. Ja Turku.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään, Otava 2021, 205 sivua. Luin kirjan BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

The Last Kingdom: 5. tuotantokausi

Olen heikkona epookeille ja historiaviihteelle, lisäksi minulla on kummallinen pehmeä kohta viikingeille ja ja muille vastaaville satoja vuosia vanhoille väkeville hahmoille sekä varhaisten aikojen tukka hulmuten ratsastajille. Tätä taustaa vasten ei liene yllätys, että olen odottanut The Last Kingdomin viimeistä, viidettä tuotantokautta. 

Innostuksestani kertovat aiempien tuotantokausien juttuni. Kausien taso on tosin vaihdellut, mutta joukossa on ollut unohtumattomia jaksoja. Viides tuotantokausi lähtee liikkeelle uhkientäyteisesti, ja täytyy todeta, että nykyaika eurooppalaisine sotauutisineen vaikuttaa vahvasti katsomiskokemukseeni: en kestä lähikuvia lukuisista taistelukohtauksista enkä niiden pitkittämistä saatikka veristä silvontaa.

Sarjassa totta on 800 – 900 -lukujen taitteen unelma yhtenäisestä Englannista, ja osa henkilöistä on tosipohjaisia. Runsaasti tarjoutuu mielikuvitukselle liikkumavaraa, kun kyse on yli 1000 vuotta vanhoista tapahtumista. Sarja perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories, jota draamatuotanto on vielä muokannut omiin tarkoituksiinsa. Nostan sarjalle hattua henkilö- ja ajankuvien luomisesta, ja lavastus, puvustus sekä kaikkinainen rekvisiitta vievät katsojan uskottavasti menneeseen maailmaan.

En heti heittäydy tuttuja asetelmia veivaaviin jaksoihin. Vaan sitten jysähtää! Viidennessä tuotantokaudessa ei olekaan vain kyse Englannin yhdistämisestä ja Uhtredin ylivoimaisuudesta. Kipukohtana sykkii lojaliteetti, jota juonittelu ja katkeruus uhkaavat – niistähän on tosin sarjassa revitty kokoa ajan draaman aineksia siinä kuin kristin- ja pakanauskon vastakkainasettelustakin. Vaan ei vain niistä. Koko ajan voimistuu ”veri on vettä sakeampaa” -puoli. Nyt etenkin koetellaan vanhemmuutta.

Wessexin kuningas Edward ei menesty isänä: äpäräpojan on kasvattanut vahvaksi sankarinuorukaiseksi pakana-Uhtred, ja varsinaista kruununperijää manipuloi appiukko, joka puolestaan sössii juonitteluineen oman vanhemmuutensa. Kipeimmin koskee Uhtredin isyys, jonka hänen kiivas tyttärensä kyseenalaistaa: kumpi on vienyt aina voiton, sählääminen Wessexin valtataisteluissa vai perhe? Eikä vihansa viikinkimatriarkaksi kanavoineen Britan äitiys ole kevyintä lajia, ei myöskään sen seuraukset. Monet muut juonenkäänteet kietoutuvat myös sukusuhteisiin.

Oikeastaan osassa neljä alkaa vaikuttaa siltä, että viimeinen tuotantokausi on katsomisen arvoinen, ja tunne vahvistuu jaksossa seitsemän. Miten virkistääkin äijäilysarjaa, että kapinoivat teinitytöt kuten Uhtredin tytär ja Mercian prinsessa sekoittavat pakkaa! Eikä siinä kaikki. Pääsankarin Uhtredin piikki lihassa on kautta sarjan ollut Alfred-kuninkaan vaimo ja tätä nykyä leski Aelswith, joka vastaa viimeisen tuotantokauden yllättävimmästä annista. Naisen väliintulot naurattavat, ärsyttävät ja viimeisiin minuutteihin asti ällistyttävät. (Jostain luinkin vertailu- ja yhtymäkohdista Downton Abbeyn mainioon leskikreivittäreen.)

Juonitteluja, taisteluita, niitä riittää, mutta minua sytyttävät sarjan suvantovaiheiden keskustelut ja henkilöiden pintaa syvemmälle raapivat kohtaamiset. Vähän niitä on, mutta sarjakokonaisuus niistä vahvistuu. Draaman kaaren on tarkoitus päästä ratkaisuunsa: saako Uhtred takaisin sukuperintönsä, Bebbanburgin tilukset? Tai pysyykö hän edes hengissä uskollisine apureineen? En paljasta.

Muutamaa asiaa ihmettelen. Yhä vain koen mahdottomaksi muistaa kymmenkunnan Ae-alkuisen henkilön nimen. Ja tuotantokaudesta toiseen mukana olleet näyttelijät ovat turhan nuoren näköisiä suhteessa ajan kulkuun. Maskeeraus ei panosta vanhennusefekteihin. Uhtredin (Alexander Dreymon) puhe kulkee yhä kiehtovan kolisten ja olemus kantaa sankariroolinsa. Edward-kuningas ja Brita kuten monet muut näyttelevät yksioikoisesti, vaan ei sekään pitemmän päälle haittaa.

Tämänkin totean: alkukausien pornostelusta ei ole oikeastaan jälkeäkään. Hyvä. Minua huvittaa suomentajan sanavalinta, kun puhe siirtyy petipuuhiin: käännös on koreilemattoman epäsentimentaalinen köyriä. Sitä paitsi silkka romantiikkakin on nyt silmiinpistävän niukkaa.

Loppuminuuteille isketään muutama kutkuttava jäynä: hyvä, hyvä. Aistin siinä kaikesta huolimatta hienoista optiota jatkolle; juoniaineksia olisi ainakin yhteen filmiin. Loppukuvat myös sykähdyttävät ja saavat ajattelemaan, että voisin kerrata koko eskapismihistoriasarjan ja katsoa taas Englannin ja Uhtredin kasvutarinaa – ja viimeksi mainitun silmien kiiltoa – tunnista toiseen. Kuulisin vielä kohtalokkaan: ”The Destiny is all.”

Lisäys 21.3.2022: Luin juuri netin ihmemaasta, että Netflix on tekemässä elokuvan Seven kings must die sarjan jatkoksi.

The Last Kingdom, kausi 5. Netflix 2022. 10 osaa. Sarja perustuu Bernard Cornwellin romaanisarjaan The Saxon Stories. Viimeisen tuotantokauden traileri: tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Kaksi saaridekkaria

Satuinpa lukemaan kaksi jännäriä, joiden tapahtumat sijoittuvat saarelle. Se saa oivan sillan liittää niistä luonnehdinnat samaan juttuun.

Eeva Louko: Onnellisten saari

Eeva Loukon esikoisdekkarissa Onnellisten saari (Otava 2021) Helsingin Lauttasaaren asuinalueet ja rannat muodostavat miljöön tapahtumille. Lauttasaarilaisuus leimaa henkilöitä, sillä näyttää siltä, että kerran lauttasaarilainen, aina lauttasaarilainen. Romaanissa Ronja Vaara palaa tosin vastahakoisesti kolmikymppisenä Lontoosta kotikulmilleen, mutta lapsuusystävät ovat sinne mielihyvin asettuneet.

Toimittajataustainen Ronja alkaa omalla tahollaan penkoa murhatun isänsä menneisyyttä, poliisi omallaan murhaa. Paikallisten tuntema lauttasaarelaisopettaja Vaara kolkattiin saaren rannassa, ja rannalla on tapahtunut vuosikymmeniä aiemmin outo kahden lapsen katoaminen. Myös Ronja voi olla vaarassa.

Paljon on dekkarituttuja aineksia, eikä minuun nyt vetoa monen nykyjännärin kerronnan peruskikka, jossa vuorottelevat Ronjan nykyhetki, siellä täällä salaperäisen sekopääkertojan päiväkirjamietteet ja menneen ajan tapahtumat. Poliisityön kuvaus on valitettavan ponnetonta, vaikka sen ei cosy-tyylisesti tarvitsekaan olla pääasia.

Onnellisten saari on dekkari, jossa henkilösuhteet ovat tärkeitä ja tavoitteena on psykologinen ote, mutta henkilöissä ei ole syvyyttä enkä saa Ronjaan otetta. Ystävyyteen liittyvät tunne- ja tilannevaihtelut viehättävät minua kirjassa eniten. Jään keikkumaan lukutunnelmaan kiikunkaakun: Ronjan seikkailut tulevat jatkumaan, ja voi olla, että palaan tsekkaamaan, miten elo Lauttasaaressa jatkuu.

Eeva Louko: Onnellisten saari, Otava 2021, 258 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann Cleeves: Kulovalkea

Olen katsonut Ylen lähettämät Jimmy Perez -dekkarisarjat, eilen Ylellä alkoi taas sarjasatsi Shetlanninsaarten murhia. Tätä ennen en ole lukenut Ann Clevesin jännäreitä. Kulovalkea (Karisto 2021) on ensimmäinen luettu Perez-juttu, ja se yllättää minut.

Hämmästyn: Kulovalkea on sarjan viimeinen, kahdeksas osa. Olen tv:ssä edennyt huomattavasti pidemmälle päähenkilön elämänvaiheissa, mutta Kulovalkeassa peruutan tilanteeseen, jossa Perez ei vielä kauaa ole ollut leski – vaimovainaan tytär on siis yhä lapsi, eikä lapsen biologinen isä ole sotkeutunut kaikkeen kriminaaliin, mikä on tv:stä tuttua. Kaikkein eniten hämmennyn siitä, miten Jimmyn habitus kuvaillaan kirjassa täysin toisenlaiseksi kuin miltä tv-draaman näyttelijä näyttää.

Joten en oikein pääse eroon tv-mielikuvistani. Olen siis pitänyt tv-versiosta ja nauttinut kolisevasta skottiaksentista, tai mitä ilmeisemmin sheltti-puhetavasta. Shetlanninsaarten maisemat ovat lumonneet minut karunkauniina, ja saarten sijainti Skotlannin ja Norjan välissä tuntuu kiehtovalta. Tämän taustan voimin näen sieluni silmin kirjassa kuvatut miljööt.

Mutta mitä ajattelen kirjasta? Luotan perusdekkarin kaavaa toteuttavaan kerrontaan. Eli tämän perusteella: kun kaipaan perinteistä, melko verkkaista rikostutkintajännäriä päähenkilönä kiinnostava poliisihenkilö ja tarpeeksi erottuvia sivuhenkilöitä, Cleeves on kelpo valinta.

Kulovalkeasta löydän teemoina lasten hauraan aseman aikuisten piittaamattomuuden tai suhdesotkujen varjossa, lisäksi nurkkakuntaisen vieraan kyräilyn. Pääjuoni seuraa nuoren lastenhoitajan murhaa ja siihen kytkeytyviä muita hämäriä tapahtumia Shetlanninsaarilla. Toistan, perusrikosviihdettä, mikäpäs siinä!

Ann Cleeves: Kulovalkea. Karisto 2021, 345 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia

Minulla ei ollut mahdottomia eikä muitakaan oletuksia, kun aloitin Juuli Niemen kirjan Mahdottomia oletuksia (WSOY 2022). Silti yllätyin vähän. Kutsun kirjaa ilman muuta rakkausromaaniksi mutten tavanomaiseksi romanttiseksi viihteeksi.

Perinteiseen romanttiseen viihteeseen viittaa se, että toisella päähenkilöllä Noralla on koossa kouluaikojen ystäväporukka ja siinä bestis. Juho puolestaan esitellään miehenä, joka ei ole odotettu valinta Noralle. Sekin usein kuuluu romanssien henkeen: epätasaisen parin toisilleen sopivuus. Ulkonäköön ja ruumiinrakenteeseenkin viitataan tiheästi. Ja muihin eroihin:

”Nora katsoi Juhon käsiä hänen kätensä ympärillä. Juhon kädet olivat lämpimät, vaikka oli syksyisen viileä ilma ja Noran omat kädet olivat kylmät.

Vähän niin kuin me muutenkin olemme, Nora ajatteli, lämmin ja kylmä.”

Tavallista ei ole tarina, jonka dynamiikkaa pyörii 25-vuotiaan Noran neitsyyden ja kolmikymppisen Juhon kärsivällisyyden ympärillä. Seksi ei lopulta ole parin suurin ongelma, sillä jopa alati vaivautunut ja häpeilevä Nora pitää aihetta esillä ja Juho ymmärtää tilanteen. Oleellisin piilee vuorovaikutuksessa ja kummankin persoonan rakennuspalikoissa, jotka liittyvät eletyn elämän kokemuksiin.

”Liikaa painolastia. Norasta ne kaksi sanaa riittivät kuvaamaan tarpeeksi hyvin hänen tilannettaan. Ja ihmeen paljon oli silti puhuttu kaikkea muuta asian ympäriltä Juhon kanssa syksyn aikana.”

Korjaan käsityksiäni sen verran, että kyllähän kirjassa paljon veivataan neitsyysdilemmaa ja pidättäytymistä niin naisen kuin miehen kannalta. Pidän virkistävänä sitä, että seksin jännittäminen, antautumispelot ja vastaavat saavat tilaa. Ei minulla ole mitään vastaan haluissaan heittäytyjiäkään, mutta hyvä, että toisenlainen laitakin tulee kuvattua.

Minun huomioni kiinnittyy kuvausaikaan, noin vuoteen 2005, jolloin 1990-luvulla kasvaneet ovat nuoria aikuisia. Laman vaikutus varttumiseen tulee esille, esimerkiksi tragikoominen on maininta Noran lapsuustrauman hoidosta, niukasta lamaterapiasta. Ja kyllä, kirjan henkilöt ovat 2000-lukulaisia terapioineen, psykopuheineen sekä jatkuvine sanavalintojen ja toimien analyyseineen.

Niin Nora kuin Juhokin ovat paikoitellen sietämättömiä, silti seuraamista vaativia, hellyttäviä ja mahdollisuutensa ansaitsevia. (Välillä epäilen epäuskottavaksi Juhon empaattista herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä mutta välillä en.) He ovat toivioretkellä siinä kuin sosiaalisen aseman luokkaretkelläkin.

Juho tulee vantaalaislähiöstä, perheestä, jossa hän on neljästä pojasta keskimmäinen (perheen nuorimmat ovat yksikkö, kaksoset). Terapianäkökulmasta Juhon veljesasemalla on merkitystä. Juho tarjoaa myös näkymän luovaan luokkaa, jolla ei ole syntyjään taidetaustaa. Lue: silloin ole helppoa päästä kulttuuripiireihin. Se selittää Juhosta paljon, ja tämä: Juholta on jäänyt akateeminen koulutus kesken, ja siihen johtavat jäljet filmipiirien sylttytehtaalle eli #meetoo-teemaan (joka tosiasiana lävähti tietoisuuteen vuosia myöhemmin verrattuna romaanin kerronta-aikaan).

Kuten Juho myös Nora on tehnyt luokkaretken. Köyhän yksinhuoltajan tytär on kouluttautunut juristiksi. Nora suorittaa pärjäämistä, hautoo nurjia elämänsä puolia ja säätelee tarkasti, mitä itsestään ilmaisee. Se vaikuttaa hänen elämässään kaikkeen, ja sitä romaani purkaa. 

No, siis kasassa on psykologisoiva romaani nuorten aikuisten problemaattisista suhteista muine ongelmineen. Välillä vatvontaa on ihan liikaa minun makuuni, välillä päähenkilöiden neuroottinen jojoilu käy hermon päälle. Mutta hei, nämähän ovat silti niin nuoria toivomassa helpotusta elämäntuskaan ja lupaa antautua – haurasta rohkeuden keräämistä tulla nähdyksi ja hyväksytyksi juuri sellaisina kuin ovat. Samaa se on kuitenkin 15-, 30- ja 60-vuotiaana.

Teksti luistaa, dialogi toimii, ja otosmaisuus vie ajatukset mainiosta Aikuiset-tv-draamasta astetta vakavampaan filmatisointipotentiaaliin. Juu, pidän lukemastani, sillä tarina sisältää paljon pintaansa enemmän. Ja kirjassa on ihana aloitus kaikkitietävän kertojan kurkistuksin ja kerrassaan hienosti kirjoitettu loppuluku.

Juuli Niemi: Mahdottomia oletuksia, WSOY 2022, 271 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani

Elizabeth Gilbertin historiallinen romaani tarjoaa lukuromaaniviehätystä: kun avaan ensi lehden, henkilövetoinen tarina vie mennessään. Tämä kokonainen maailmani -nimi (Gummerus 2022) sopii nakutettuna: päähenkilön Alma Whittakerin maallinen vaellus syntymästä vanhuusvuosiin. Koko elämä siis, melkein, yhden ihmisen maailma ja maailmankuva. 

Lukija saa myös herkullisen taustoituksen Alman villin Henry-isän varhais- ja rikastumisvuosiin sekä tämän liittoon Alman valistuneen Beatrice-äidin kanssa. Alma syntyy 1800 ainokaiseksi lääkekauppaa käyvän pariskunnan philadelphialaiskartanoon ja saa valistusajan järkikasvatuksen.

Almasta kehkeytyy luonnontutkija. Moinen erikoisuus sallitaan naiselle, koska raharikkailla on valinnanvapauksia, myös naisilla. Ensimmäisiä tutkielmiaan Alma julkaisee nimellä A. Whittaker, mutta myöhemmin koko nimellään. Almalle sallitaan työteliäs tutkijuus ja isän afäärien hoito siitäkin syystä, että varallisuudesta huolimatta hänellä ei ole suurta markkina-arvoa romuluisena ja mitättömän näköisenä.

Alman rinnalla kulkee etäisenä mutta kuitenkin merkityksellisenä kuvankaunis, sisäisen elämänsä kätkevä adoptiosisko Prudence. Jonkin aikaa Almalla on höpöttävä ystävä, höpso Retta. Kolmea eri naiskohtaloa horjuttaa rakastuminen, myös heidän suhteensa toisiinsa muuttuu, peruuttamattomasti.

Romaani kertoo naiseudesta. Sitä tyypittelee kirjan henkilögalleria ja raamittaa rakkaus. Ehkä hieman nikottelen sitä, että naisten suhteesta miehiin on sittenkin pitkälti kyse.

Minua aina rasittaa kirjoissa juuttuminen henkilöiden ulkonäköön. Niin nytkin. Silti ymmärrän pointin: sillä on ollut merkitystä ihmiskohtaloihin, sillä on. Oleellista taitaa tässä kuitenkin olla se, että Alma on pystyvä, itsellinen henkilö ajasta, ulkonäöstä ja elämänpettymistä huolimatta. Hän tekee ratkaisuja ja kantaa seuraukset.

Tunne peittoaa järjen, ja järki on tekijä, joka estää Almaa näkemästä ihmiset sellaisina kuin he ovat, tunneihmisinä. 

Mietin kuitenkin kovasti sitä, miten järjestelmällinen luonnontutkija Alma kadottaa kutusumuksensa tunnekaaokseen, jossa hän on suuren rakkauden kaaduttua väärinymmärryksiin ja halujen kohtaamattomuuteen. Romaanin Tahiti-jakso hetkellisesti pitkästyttää, vaikka se on Alman itsetutkiskelun kannalta perusteltu vaihe. 

”Yksi asia oli varmaa: inhimillinen aika oli surullisin, hulluin ja tuhoisin koskaan olemassa ollut aika. Alma pyrki parhaansa mukaan olemaan kiinnittämättä siihen huomiota.

Siitä huolimattakin päivät kulkivat kulkuaan.”

Seksuaalisuuden merkityksestä kirja kertoo myös suhteessa aikaansa ja naiseuteen. Miten kunniallinen nainen voi ja saa olla seksuaalinen (ilman avioliittoa) 1800-luvulla? Kirja kurkistaa myös seksuaalisuuden moninaisuuteen. Seksuaalisuus on myös voima, joka ei hyöy kaikissa samalla tavalla, vaikka se kuuluu luontoon ja kiertokulkuun.

”Hän kirjoitti: ’Elämä on petollinen ja vaikea koe. Toisinaan kärsimystä seuraa voitto, mutta sitä ei voi luvata. Viehättävin tai kaunein yksilö ei välttämättä ole kestävin. Taistelua olemassaolosta ei leimaa pahuus vaan mahtava ja puolueeton luonnonlaki: elämänmuotoja on yksinkertaisesti liikaa suhteessa resursseihin, jotta kaikki voisivat selviytyä.”

Alma tekee kirjan mittaan käänteentekeviä ratkaisuja, muuttaa maisemaa selvittääkseen oman elämänsä salaisuuksia siinä kuin luonnon salaisuuksia. Ihmisistä ei koskaan pääse lopulta perille, ei edes itsestään. Luontokin pysyy arvoituksena, mutta sen tutkiminen voi olla nautinto.

Lumoudun kirjan kuvauksista, joissa Alma paneutuu luontoilmiöihin. Olen sammalihailija, joten Alman sammalhavainnot saavat minut innostumaan.

”Alman maailma ja sammalmaailma olivat eläneet yhdessä koko ajan, limittäin ja lomittain toinen toisensa päällä. Mutta toinen maailmoista oli äänekäs, suuri ja nopea, kun taas toinen oli hiljainen, pieni ja hidas – ja vain toinen niistä vaikutti mittaamattomalta.”

Alma uppoutui mäntykukkien ja sammalten tutkimiseen. Kukapa ei – niiden ihailuun.

Gilbertin romaanin kronologinen eteneminen, henkilöiden ajatusten ja toiminnan kuvaus, Alman havaintojen välittäminen ja elämänkaaren dramatiikka viehättävät minua. Kyllä termi lukuromaani on ihan oikea kuvaamaan tällaisia kirjoja, jotka imitoivat elämää, saavat henkilöt tuntumaan todelta.

Välttelin kirjan aloittamista sen paksuuden vuoksi, ja ajattelin, etten jaksa juuri nyt, ei, keskittymiseni ei pysy kasassa. Ulkokirjalliset syytkin tuppasivat olemaan esteenä: Alma-kissani kuoli juuri, joten Alma-niminen päähenkilö koski kipeästi. Sen lisäksi Gilbertin kirjan Eat Pray Love -romaanin filmatisointi oli niin sietämätön, että sekin vaikutti pitkittäen kirjan aloittamista.

Vaan onneksi aloitin. Sain viihdyttävän tauon arkihuoliin. Romaani on vetävästi kirjoitettu, siinä on upeita kuvauskohtia. Luontohavainnot elävät tekstissä, siitä pidän, myös elämän haurauden ymmärtämisestä. Yksi Alman lapsuudenkokemus jää mieleni pohjille: kartanon vieraat puutarhassa esittämässä taivaankappaleita ja Alma liehumassa kaiken keskellä komeettana. Komeaa! Selvää epookkielokuva-ainesta.

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani (suom. Taina Helkamo), Gummerus 2022, 576 sivua. Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

Maria Mustrannan romaani Äidin tehtävä (WSOY 2022) alkaa tehokkaasti neljällä teesillä äidin tehtävistä. Ne ovat kaikki järeitä, mutta minuun jää resonoimaan niistä viimeisin: ”4. Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa.”

Romaanin kertoo Laura, Pyryn äiti. Pääosin hän kertoo Pyryn alakouluajoista, vaiheista kutakuinkin kymmenvuotiaana. Pyryllä on suuria vaikeuksia auktoriteettien ja impulssikontrollin kanssa. Siitä seuraa jatkuvia selkkauksia ja tukitarpeita. Pyry ystävystyy toisen ongelmapojan, Rafaelin kanssa, ja sen seurauksena Laura tutustuu Rafaelin kovapintaiseen äitiin Mirellaan ja poliitikkoisään Pekkaan.

Kirjaa lukiessani en tajunnut, että se on luokiteltu jännitysromaaniksi, jopa trilleriksi. Tajuamattomuuteni johtui siitä, että jäntevä, napakka ja ilmeikäs kieli johdatti minut lukemaan tiheätunnelmaista, psykologisesti tehokasta romaania.

Juonen oleellisuutta ei voi tässä kirjassa ohittaa, ei sitäkään, ettei juoni ole tavallisimmasta päästä: lasten käytös ja vanhempien toiminta. Laura vihjailee kirjan lukijalle kutkuttavasti vankilamenneisyydestään, mutta syy paljastuu vasta puolivälin jälkeen. Paljastus ei latista draaman kaarta, koska sen jälkeen kasvaa kertojan syyllisyyden taakka uusista syistä.

Poikien ystävystymisellä on monia puolia, ei vain hyviä. Kirja käsittelee paljon sitä, miten ihmiset – niin lapset kuin aikuiset –  vaikuttavat toisiinsa ja mitä puoli toisissaan he ruokkivat.

”Joskus mietin, miksi Pyry sieti Rafaelin epäluotettavuutta ja häikäilemättömyyttä ja epäilin, että tuo Rafaelin säännöistä piittaamaton puoli oli toisaalta juuri se, mikä veti Pyryä puoleensa. Kuvittelin hänen paistattelevan ystävänsä hillittömyyden loimussa, joidenkin mielen kerrosten lumoutuvan niistäkin tempuista, joita piti typerinä. Rafael oli looginen jatko Pyryn intohimoiselle ja mustavalkoiselle luonteelle ja Pyryn uskollinen kiintymys hiveli Rafaelin ylikorostunutta omanarvontuntoa.”

Muutakin voisi kirjasta nostaa esille. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ja asema on yksi niistä. Laura on nimittäin yksiössä asuva opiskeleva yksinhuoltaja, kun Rafaelin perheeltä ei puutu neliöitä, rahaa eikä valtaa.

Nostan hattua sille, että kirja käsittelee äitiyttä tilanteessa, jossa  äiti joutuu koko ajan kasvokkain vastuunsa ja valintojensa kanssa. Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät pohdinnat tekevät minuun suuren vaikutuksen. Niin tekee itse asiassa koko kirja, joka yllättää viimeiseen sivuun asti.

Maria Mustranta: Äidin tehtävä, WSOY 2022, 146 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani