Venetsialaiset 2020

Kannan keinusta
tyynyt varastoon, siirrän
kuluneen kesän.
Koivun kellastuma soi
hiljaa lähtölaulua.

*

Kameleontti
vaihtaa takapihalla
väriä. Tähkä.

*

Kurki lonksuttaa
nykien pellonlaitaa.
Huutelee sieltä
matkasuunnitelmasta.
Kesäni siipiveikko.

*

Venetsiani:
varjojen kanavia
valuu kuusista.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot

Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava 2020) kertoo 24-vuotiaasta miehestä, joka jättää lääketieteen opiskelun tauolle yhdeksi kevääksi ja etsii kadonneen isänsä karulta kreikkalaiselta luostarisaarelta. Isä on jättänyt vakavasti masentuneena suomalaisen perheensä, kun poika oli kymmenvuotias. Romaanin kertovaa nuorta miestä varjostavat mennyt, kuolemanpelko ja viha, ja romaani seuraa, miten niistä sikiävät tulevaisuus, rakkaus ja anteeksianto.

Minulle on usein käynyt Haahtelan romaanien kanssa niin, että joka toisesta kirjasta hullaannun ja joka toinen jättää hailakaksi. Viimeksi ihastuin edelliseen pienoisromaaniin Adèlen kysymys.

Aika pian tunnistan uutuudesta, että on kyse kirjaparista, eräänlaisesta luostarisarjasta. Adèle-kirjassa keski-ikäinen mies tutkii legendaa ranskalaisluostarissa, ja siinäkin kertojan etsintä tähtää elämänotteen löytymiseen ja menneen käsittelyyn. Pieni pelko lepattaa mielessäni, kun aloitan Hengittämisen taitoa: onko tästä yhtä säväyttäväksi lohtukirjaksi kuin edellisestä luostariromaanista?

wp-1598591818888.jpg

En vastaa vielä kysymykseeni, vaan nostan esille muutaman asian. Haahtela on leimallisen eurooppalainen kirjailija. Kirjoissa suvereenisti liikutaan eri puolilla mannerta ja kuvataan pienin, tarkoin yksityiskohdin miljöötä. Niin nytkin. Thessalonikin kadut ja luostarisaaren henki leijuvat vahvana tekstistä.

Haahtelan kirjojen melankolinen elämän merkityksen etsintä viehättää minua, joskin (kuten jo mainitsin joka-toinen-kokemukseni) tunnelma välillä liitää ohueen yläpilveen, eli syvällisyys on muuttua koristeluksi. Hengittämisen taito -kirjaan olen merkinnyt paljon kohtia, joissa minäkertoja tekee tärkeän havainnon omasta elämästään ja tunteistaan tai yleensä elämästä. Eli ihastelen kuvaamisen lahjaa.

Kerronnassa konkreettiset tapahtumat lomittuvat metafyysisyyteen. Tästä romaanista poimin päähenkilölle tärkeän symbolin, takin, jonka hän saa setävainajansa vaimolta. Se sopii hänelle kuin valettu – ja osoittautuu isän vanhaksi takiksi. Niin hän oppii kantamaan menneen ja jatkamaan eteenpäin, riisumaankin sen. Myös muut kirjan tapahtumat vievät koleudesta kohti loppukevään lämpöä, toivoa.

Ja sitten siirryn minulle vaikeimpaan teemaan, uskoon tai uskonnollisuuteen, jossa on jotain muutakin kuin laimeaa henkisyyttä. Tällaiselle maallistuneelle agnostikolle siinä on purtavaa vielä huomattavasti enemmän kuin Adèle-kirjassa. Henkisyys toisaalta kuuluu aikaamme, jossa merkitystä ja mielenrauhaa etsitään idän uskonnoista, joogasta ja hetkeen pysähtymisestä. Silti kirjassa kuvattu kristinuskon tunnustuksellinen hengellisyys vaatii minulta tietoisen päätöksen suhtautua aiheeseen ennakkoluulottomasti.

Nuori mies pysähtyy viikoiksi isänsä hiljaiseen luostariyhteisöön, jossa pyhitetään arjen pienet askareet, rukous ja kuolevan hengellisen isän palvelu. Kreikkalais-ortodoksisen uskon luonnollinen yhteys rukouksen mysteereihin näkyy romaanissa armollisuutena, joka vie kuluttavasta vihasta rakkauden suuntaan. Mitään käännytystä tai hurahtamista ei tapahdu vaan silmien raottamista ihmeelle ja elämälle. On vain asioita, jotka on hyväksyttävä.

”Mutta vaikka emme voineet nähdä Jumalaa, me saatoimme tuntea hänen tekonsa. Kun sanoin isä Theodorokselle, etten nähnyt mitään tekojakaan, hän sanoi, että minä en nähnyt tekoja, koska minä itse olin teko ja kaikki minun ympärilläni oli tekoa. Minä olin teon sisäpuolella, eikä ihminen nähnyt sitä minkä osa hän oli, ei voinut erottaa siitä itseään.”

Vastaan itselleni esittämään kysymykseen: säväyttääkö? Osittain kyllä kovastikin, etenkin taito kuvata viehättää. Haahtelan romaanit ovat mietiskelyproosaa, ja mielelläni pysähdyn tämänkin Haahtelan romaanin syntyihin syviin. Sanottakoon vielä, että henkisyyden vastapainona on aina jollain tavalla konkretiaa, myös lihallisuutta.

Mielistyn siihenkin, että kun pelkään övereitä, voikin kirjassa pilkahtaa itseironiaa. Esimerkiksi minäkertojan runot liikkuvat yliannostuksen rajoilla. Romaanin lopussa välähtää kuitenkin viistoa hymyä nuorukaisen runoille viemättä pois sitä, että mies on runoissaan vilpitön: kesken, eksyksissä, tiellä jonnekin. Arveluttaa kyllä, että horjahtaako peittelemätön kultivoituneisuus yli kielekkeen.

Hengittämisen taito -otsikko miellyttää minua kovasti. Yksinkertainen asia ei olekaan luonnollista vaan taitolaji. Miten tätä elämää voi elää ja kokemuksiaan kantaa? Sitä Haahtelan kirja pistää minut miettimään, myös omia vaikeuksia hapenottokyvyssä – ehkä en siksi pääse täysin samaan hengitysrytmiin romaanin kanssa. Mutta Haahtelan tuotantoon pienoisromaani loksahtaa luontevasti: lumi ja tähdet (kirjailijan peruskuvasto), niissä on valonsa.

”Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.”

Joel Haahtela
Hengittämisen taito.
Pienoisromaani
Otava 2020
176 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Anna Soudakovan romaani venäläisestä perheestä 1930-luvun Leningradista 2000-luvun Turkuun kiinnostaa minua monesta syystä. Ensinnäkin venäläistaustaisilta suomalaisilta ei ole vielä paljon romaaneita ilmestynyt. Toisekseen erilaiset näkökulmat lähihistoriaan ovat tervetulleita. Kolmanneksi lämmittää perheromaani, jossa perhe on samalla puolella eivätkä jäsenet toisiaan vastaan. Neljänneksi ilahduttaa esikoiskirjailijan oman äänen kuuleminen.

Mitä männyt näkevät (Atena 2020) rakentuu eri aineksista kuten kolmannen persoonan tapahtumakuvauksista, kirjeistä, minäkerrontaosuuksista ja hallinnon dokumenttiteksteistä. Pääosin romaani etenee kronologisesti mutta episodimaisesti, ja se sopii erittäin hyvin ja tuo kirjaan luonteikkuutta. Valitut tilanteet värittävät yhden perheen ainakin neljän polven kokemukset ja sen, miten yhden sukupolven pitkään epäselväksi jäävä kohtalo Stalinin vainoissa vaikuttaa vanhimmista nuorimpiin.

Jurillakin on kysymyksiä, ja jonakin päivänä hän etsii niihin vastauksia. Silloin hän näyttää Mariallekin totuuden. Raunioituneista meijereistä. Maan päältä pois pyyhityistä kartanoista. Ristinsä pudottaneista kirkoista. Asunnosta Vosstanijakadun talossa numero 47. Arasti hymyilevistä Ihmisistä mustavalkoisissa pahvisissa valokuvissa, joita hän säilyttää lukon takana kirjoituspöytänsä uumenissa. Ja ehkä myös kenkälaatikosta, jossa lepää neljä äänettömyydellä rauhoitettua mutta ei unohdettua kirjettä.”

Minäkertoja on Maria, mutta fokus on hänen isoisänsä Jurin kokemuksissa. Juri jää pienenä siskonsa kanssa selviämään karuissa oloissa, kun vanhemmat tuomitaan kansanvihollisina. Juonellisesti kirja etenee Jurin elämän mukaan päätyen maahanmuuttajuuteen Suomessa ja siihen, miten hänen tyttärensä ja tyttärentyttären perhe kotoutuvat Suomeen.

Romaanin kielen konstailemattomuus vie tarinaa eteenpäin. Taustalla raastavat menetykset, ja tietynlainen venäläisyyteen yhdistämäni tunteikkuus värähtele tekstissä. Silti kerronta on sopivan paisuttelematonta. Rakkaus sukuun ja perheeseen huokuu kaikesta, ja se lämmittää välillä kaikkea kylmäävää, jota Juri sukulaisineen saa Neuvosto-Venäjällä kokea. Vähäeleisesti myös välittyy, millaiselta tuntuu tyhjänpanttius kielettömänä ja työttömänä uudessa maassa, johon suomensukuisina paluumuuttajina Juri perheineen muuttaa.

Soudakovan romaani tuo mielestäni uutta aihepiiriin, jota ovat taitavasti jo käsitelleet Antti Tuuri (Ikitie), Sirpa Kähkönen (Graniittimies) ja JP Koskinen (Tulisiipi). Neuvosto-Karjala ja Leningrad ovat olleet näyttämönä, kun politiikan teatteri on tuottanut tragedioita. Soudakovan kirjassa korostuu korvennus, josta perhe ei pääse irti: se, mitä tapahtui Jurin vanhemmille ja monille muille sukulaisille, täytyy selvittää ja muistaa.

wp-1598169822831.jpg

Romaanin taustalla vaikuttavat kirjailijan oman perheen kokemukset, ja se varmasti heijastuu siihen, miten lähelle etenkin Juri ja lähimenneisyyden tapahtumat kerronnassa tuodaan. Mitä männyt näkevät ei ole kuitenkaan dokumenttiromaani tai autofiktio.

Muusta kirjan linjasta poiketen ihan lopussa nykäistään saarnavaihde, sillä Venäjän nykyhallinto yrittää peitellä Karjalan mäntykankaiden joukkohautojen totuutta. Mutta männyt ovat nähneet, ne muistavat:

”Männyt hehkuvat. Siellä, yhden punarunkoisen männyn juurella on meidänkin kivemme, yhtä hopeahapsinen ja pehmeäksi louhittu kuin sen omistava sielukin.”

Anna Soudakova
Mitä männyt näkevät
Atena 2020
romaani
244 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Elämä on ihanaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Terhi Kokkosen Rajamaa (Otava 2020) on sivumäärältään ja tunnelmaltaan tiivis kokonaisuus. Kirjassa juoni kerii tapahtumia nyt ja ennen, ja henkilöistä kehkeytyy kompakti psykologinen tutkielma.

Viisikymppinen Karoliina eli Karo matkaa pohjoisen lumisella tiellä Riston kyydissä, ja sattuu onnettomuus. Siinä ei satu pahasti, mutta tapahtumasta on kummallakin eri käsitys. Pariskunta jää lomahotelliin toipumaan viikoksi. Sitä seurataan kirjassa päivä päivältä, joskin romaanin ensimmäinen sivu paljastaa lopputuleman. Kirja tarjoaa valaistusta syihin.

wp-1598176479622.jpg

Seuraava sitaatti kiteyttää pariskunnan suhteen ja tuo esille kirjan valopilkun, Karon suhteen aikuiseen poikaansa, Johannekseen. Karo on sanonut Ristolle:

”Sinun maailmasi on kapea ja vauras”, hän on selittänyt. ”Siinä jokaisen ihmisen arvo mitataan hänen hyödyssään. Jos jostain ei ole hyötyä, hänet aika pian unohdetaan. Sinä pidä ihmisistä kiinni muttet kiinny kehenkään, kaikki on vaihdettavissa, myös minä. Mutta se sopii minulle. Meidän liittomme ei perustu rakkaudelle, se perustuu rinnakkain kulkemiselle. Sille että joku ymmärtää miltä tuntuu olla sivussa kaikesta. Ehkä ei syistä, mutta sivussa kuitenkin. Traagisesti myös toisistamme. Johanneksen maailma on toisenlainen. Teidän maailmanne eivät vain sovi yhteen, usko minua.”

Kokkosen lauseet etenevät jämäkästi, ja ne välittävät taitavasti painostavaa, synkkää tunnelmaa. Risto manipuloi Karoa epäilemään havaintokykyään ja mielenterveyttään; Riston pahansuopaisuutta vilautellaan rivien välistä ja suoraan riveiltä. Karon hermostuneisuus huokuu tekstistä.

Onneksi lukijalle annetaan myös paljon pääteltävää, ei vain suoria totuuksia asiantilasta vaan esimerkiksi erilaisia vallankäytön asetelmia ikään, sukupuoleen tai hierarkiaan liittyen. Osoittelevimpia taitavat olla kuvaukset suhtautumisesta henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan.

Pariskunnan suhdetta selittävät asiat menneisyydestä lomittuvat talvisen pimeysviikon tapahtumiin. Se toimii. Pidän myös siitä, miten kahden sivuhenkilön tilanne hahmottuu ytimekkäästi. Lomahotellin lääkäristä ja vastaanottovirkailijasta haluaisin tietää enemmänkin, joten he jäävät kutittelemaan mieleen. Romaanin rakenteessa heillä on merkityksensä myös siinä, että Karo ja Risto nähdään ulkoapäin, ei vain Karon kannalta.

Synkkähän tämän romaanin maailma on mutta taitavasti toteutettu ja kirjoitettu. En ole hämärien loppujen ystävä, enkä Rajamaassakaan siitä innostu, mutta näen loppusiirtymässä valoa muuten kirjan mustahkoa kuvausta vasten.

Terhi Kokkonen
Rajamaa
Otava 2020
romaani
101 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Luin jokunen aikaa sitten Anna-lehden haastattelun Peter Sandströmistä. Haastateltava kehui viisikymppisten naisten upeutta ja pitkän liiton kestävyyttä. Nauratti tuo kosiskeleva täysosuma ajatellen meitä 50+ -naisia, jotka tunnemme itsemme näkymättömiksi. Romaanissa Rakkaus on kesy eläin (S&S 2020) minäkertoja Peter S antaa samanlaisen haastattelun samansorttiselle naistenlehdelle.

Sandströmin uutuuskirjan mainosteksteihin on präntätty periaatteet: raamit kirjailija lainaa niin sanotusta todellisuudesta, muu on muuta, sitä itseään, kuviteltua kaunokirjallisuutta. Hyvä on, lähdetäänpä härnäämään autofiktiota. Siispä edellisten sandströmien tapaan heittäydyn matkaan: raamit ovat vinossa mutta kuvasta peilautuu tarkkoja havaintoja.

wp-1598160833098.jpg

”Viimeinen kirjani oli likimain virheetön mutta kuollut.” Irrotan kirjasitaatin toden raameista, ja huomautan, että minulle Äiti marraskuu kyllä tarjosi eloisuutta kirjan päähenkilön äidistä ja muista perhesuhteista. Samasta aihepiiristä on taas uutuusromaanissa kyse, mutta välillä ailahtaa, että ei sentään kuollutta mutta nyt on aika väsynyttä: kohta 60-vuotias mies torjuu vanhenemista ja tyhjää kotipesää viinin ja naisseikkailuiden voimin. Juttuni alussa mainitsemani naistenlehtijuttu nimittäin poikii aakkosten verran yhteydenottoja Peteristä kiinnostuneilta naislukijoilta. Peter ottaa tilaisuudesta vaarin (mikä sanonta!).

Minähenkilön impulssikontrollin puute vie hänet esimerkiksi porilaiseen hotelliin tapaamaan neiti S:n, mutta pitempiaikainen suhde jyllää Karhu-nimisen rouvan kanssa. Kotona jatkuu rauhanomainen kohtelias rinnanelo paljon reissaavan vaimon kanssa, vaikka etäisyys alkaa muistuttaa kuilua. Tiivistän: ilottomuus riivaa kotona ja sieltä poissa. Jatkan: kertoja on kaikkiaan aika pihalla viinipulloineen ja poukkoiluineen. Ironia välillä piristää:

”Oikeastaan minun olisi pitänyt työstää käsikirjoitusta, jonka nimi oli ’Naisen sielu’, kyse oli projektista, joka oli mennyt karille aiemminkin mutta jonka olin päättänyt saada valmiiksi syyskuuhun mennessä. Tilanne ei näyttänyt lupaavalta.”

Kirjan tematiikkaa on muutoksen välitila, ja se saa monenlaisia ilmentymiä. Aikaisemmissa kirjoissa esimerkiksi kertojan vaimoa ei juuri mainita vaimoksi vaan Seepraksi. Tässä kirjassa hänet nimetään toisin: hän on vaimo ja Darling, siis selvästi suhderaamitettu tilanteessa, jossa

 ”Pelkäsin, että etäisyys välillämme olisi tästäedes pysyvä, että hän tulisi takaisin mutta tuntuisi silti etäiseltä. Pystyikö rakkaus katoamaan sillä tavalla? En usko.”

Mutta tämä Karhu! Karhu haukkaa kertojasta palan, mutta eihän karhu ole kotieläin vaan villieläin. Kirjan otsikon mukaanhan rakkaus on kesy eläin, Kärleken är ett tamdjur.

Tähän mennessä lukijani voi jo päätellä, että ehtaa Sandströmiä uutuuskirja tuuppaa tekstimaailmaan: levotonta, vinksahtanutta, ärsyttävää ja kiehtovaa. Jätän Peter S:n naissotkut muhimaan ja siirryn suhteeseen, josta muodostuu kirjan varsinainen kehikko. Juoniainekseen kuuluu se, että Sandströmin kirjoista tuttuun tapaan Peter S ajaa Uudenkaarlepyyn lapsuudenkotiin. Nyt on tilanne eri: yli yhdeksänkymppinen äiti ei enää pärjää yksin.

Äidin hauraus siirtyy kirjan sivuille siten, että vanhempiensa hiipumisen kokeneet sen tunnistavat, ja eiköhän se kouraise kaikkia. Vaikutun siitä, miten aiemmin pystyvän läheisen auttamista kuvataan. Vanhemman avuttomuus muuttaa maailman asennon.

Äidin tilanteen ja äitisuhteen muutos on peruuttamaton. Myös siskon tukipilarius heiluu aiempaa huterampana. Kirjan päätunnelmaksi tunnistan melankolian.

Rakkaus on kesy eläin on romaani, jossa ei oikein mikään ala eikä lopu. Se kuvaa hallitsemattomia tilanteita, jotka etenevät omalla painollaan tai joiden kertoja taitaa haluta edetä omalla painollaan.

Taito siirtyä samassa virkkeessä asiasta toiseen avartaa sisältöä ja tarjoaa tulkintalöytöjä. Lisäksi mukana on lukuisia hienosti hahmoteltuja tilanteita, siirtymisiä ajassa ja tunnelmissa. Alussa mainitsin väsähtäneisyyden, ja kyllä vain, sitäkin lukiessani tunnen. Silti Sandströmin omaperäisyys kertojana pitää minut kirjan mittaan hereillä. Ja tällaiset kuvaukset pitkään valveilla:

”Kerran tyttäreni oli kysynyt minulta, miten tarinat syntyivät. Se oli mielestäni kaunis kysymys. En kuitenkaan tiennyt mitä vastata. Sanoin, että tarinat olivat oikeastaan aina olemassa, valmiina ja kokonaisina. Oli vain tutustuttava niiden sieluun, sisäistettävä ne, minkä jälkeen ne piti toistaa mahdollisimman uskollisesti. Sanoin, että kaikissa tapauksissa se ei onnistu. Mitä silloin tehdään, hän kysyi. En tiedä, vastasin.”

Ja lukekaapaa, miten teksti jatkuu sielun tarinasta. Se on sivulla 18.

Peter Sandström
Rakkaus on kesy eläin. Romaani
suomentanut Outi Menna
S&S 2020
204 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muut juttuni Sandströmin kirjoista:
Äiti marraskuu
Laudatur
Valkea kuulas.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Antti Tuomainen: Jäniskerroin

Huumori on vaikea, musta huumori vielä vaikeampi laji yhdistettynä jännitykseen ja romantiikkaan. Antti Tuomainen onnistuu kepeänkiperässä tehtävässään, joten suosittelen Jäniskerrointa (Otava 2020) rennon otteen kirjaystäville. Avaanpa, miksi.

”Minä olen vakuutusmatemaatikko. Minä tiedän ettei siinä ole kaikki.”

Romaani kertoo siitä, miten vakuutusmatemaatikko Henri Pekka Olavi Koskinen perii veljensä seikkailupuiston ja veljen velat. Henri on kerrassaan herkullinen henkilöhahmo. Huumori syntyy minäkertojan ristiriidoista ympäröivän maailman kanssa. Sosiaalisesti kömpelö vakuutusmatemaatikko ei ymmärrä avokonttorin tiimiytymisrituaaleja eikä velanperintägangstereiden sanelutoimintaa, joten törmäyskursseista syntyy koomisia selkkauksia. Arvioin, että naurahtelen ääneen joka toisella aukeamalla, loppuviidenneksellä hieman harvemmin.

Henri ymmärtää matematiikkaa, ja matematiikan soveltaminen kaikkiin elämänalueisiin tuottaa suurta hupia. Esimerkiksi matemaattinen ajattelu auttaa muraalin suunnittelussa ja petipuuhissa, eikä siitä ole haittaa seikkailupuiston kirjanpito-ongelmien selvittämisessäkään. Ja niissä riittää yllätyksiä.

”Ajattelin kai pikemminkin, että elämässä ei tarvitse erikseen etsiä vaikeuksia, ne löytävät sinut.”

Henri on pessimismiin taipuvainen mietiskelijä, jolle Schopenhauer antaa elämään mielekkyyttä. Ja tällä tarkoitan sekä filosofia että hänen mukaansa nimettyä kissaa. Romaanin vetovoima perustuu siihen, miten rajoittuneen rationaalinen kertoja kohtaa itsensä järkeen käymättömissä tilanteissa ja tunteissa.

Hyvään viihderomaaniin mielestäni kuuluu se, että päähenkilö vetää puoleensa ja hänen puolellaan haluaa pysyä, tuli mitä tuli. Näin käy Henrin suhteen. Siksi jopa liikuttavat hiljakseen käynnistyvä romanssinpoikanen seikkailupuiston työntekijän Lauran kanssa ja Henrin ei-tyypilliset tuntemukset.

”En tiedä mitä on tapahtunut. Tiedän vain että jotakin on – tapahtunut.
– Eli sinä tykkäät siitä, hän kysyy.
– Minä rakastan sitä, sanon. Kuulen omat sanani kuin kaikuna, useampaan kertaan. En ole koskaan ilmaissut itseäni näin. Näen kauempana liukumäet, joissa lapset lennähtelevät ja kiitävät painovoiman ajamina, täysin vailla mahdollisuutta pysähtyä.
Ymmärrän heidän huutoaan.”

Huumorin lähteenä toimii usein kertojan Asperger-tyyppinen yksityiskohtiin paneutuminen ja vuorovaikutuspelisääntöjen ohittaminen. Myös aistiyliherkkyys näyttäytyy, sillä Henri erittelee tarkasti ympäröivät tuoksut. Mielestäni naurunalaisena ei ole Henri vaan tilanteet, joihin hän joutuu.

wp-1593672384392.jpg

”Kaikki muuttuu, kun yhtälö käännetään toisinpäin.”

Jäniskertoimeen kuuluvat nopsasti ja näppärästi luonnehditut sivuhenkilöt. Herkkupaloja ovat Henrin keskustelut alaistensa kanssa, ja sanan säilä kalskahtelee myös kohtaamisessa gangstereiden kanssa, joskin välillä tarvitaan myös kättä pitempää.

Kirja alkaa takaa-ajolla, ja aika tyypillistä ”tavis selviää gangstereista” -toimintaa on pitkin kirjaa. Jokunen minun makuuni mauton väkivaltatilanne kirjassa on, mutta muuten juoniainekset loksahtelevat mainiosti paikoilleen, koska Tuomainen taitaa vauhdikkaat käänteet. Loppuosa hivenen hyytyy, mutta viimeiset sivut jättävät hyvän jälkimaun, joten Jäniskerroin jää taistelemaan mieleeni Tuomaisen tuotannon suosikkiasemasta Mies joka kuoli -kirjan kanssa.

Uskottavuutta en edes mieti, sillä keinot pyhittävät tarkoituksen. Ja tällä tarkoitan Tuomaisen taitavuutta kielenkäyttäjänä. Sanankäytön nokkeluus ja virkkeiden sujuva virtaavuus hivelevät. Teksti vetää siten, että minun on pakko lukea kirja yhtä kyytiä.

”Kannelmäki oli kaunis.”

Ja tämäkin vielä. Siis riemastun ylipäätään Jäniskerrointa lukiessani, mutta paikallistuntemus lisää siihen vielä erityiskierteen. Ymmärrän kyllä, että Henrin mieltymys asuinalueeseensa liittyy hänen matemaattiseen ajatteluunsa – ja rehellisyyden nimissä sen rajallisuuteen. Silti nautiskelen (ja naureskelen), miten kotilähiöni siirtyy kaunokirjallisuuteen. Eipä ole ennen Kannelmäestä näin kauniisti kirjoitettu.

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

Antti Tuomainen
Jäniskerroin
Otava 2020
jännitysromaani
343 sivua.
Sain ennakkokappaleen, julkaisuvapaa 19.8.2020.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Suomalaisnaisia oli syystä ja toisesta saksalaisjoukoissa Pohjois-Norjassa, ja kun Saksa hävisi sodan, naiset jäivät norjalaisten vangeiksi. Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo pienen naisporukan pitkästä tunturivaelluksesta kotikonnuille kesällä 1945. Se ei ole romaani Lapin sodasta vaan sodan vaikutuksista.

wp-1597393966355.jpg

Romaani etenee naisten jalanjäljissä. Naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, ja siitä ulkoisena merkkinä on sängeksi ajettu pää. Yksi naisista ajattelee näin:

”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Ensin autokuormallinen naisia pääsee vapaaksi ja vaeltaa Suomen puolelle, sitten heitä on kävelemässä Lapin halki enää viisi: Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili. Raskasta taivallusta seurataan Irene etunenässä, muista naisista tihkuu tietoa vähemmän. Tietoa ei muutenkaan paljon levitellä, ei syitä, mennyttä, kokemuksia tai tulevaa – vain sirpaleita. Näin välittyy väkevästi se, mikä sodassa ja sen jälkeen jäi ilmapiiriin muhimaan: vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuri.

”Irene tiesi, ettei voisi koskaan puhua tästä matkasta kenellekään. Hän ei saisi kuvailla toisille sen kestoa tai raskautta, ei muistella kävelykumppaneita tai edes koettaa selvittää, miten Ailin tai Siirin kävi. Sen sijaan hänen oli pysyteltävä lopun ikäänsä hiljaa ja väisteltävä joka kysymystä, joka liittyi sodan loppuun, saksalaisiin ja hänen suhteeseensa sotaan.”

Kinnusen kieli ja kerronta kirjan alkupuolella pitävät minut naisista ja osittain tapahtumistakin etäällä. Kerrontatapaan on siirtynyt vaikenemisen kulttuuri, eli henkilöillä on paljon salattavaa. Välillä välähtää henkilöiden ajatuksia ja muistoja. En saa lukijana niskalenkkiä henkilöistä, en edes Irenestä.

Silti romaanin alkupuolen arvostan kyllä tapahtumien kuvausta – käsittämättömän rankkaa naisten kävelyä karussa maisemassa miinoitetuilla, poltettujen kylien kivisillä reiteillä heikoin varustein, nälkäisinä ja näännyksissä – mutta pysyn aluksi siististi kaikesta etäällä. Vaan sitten tulee luku 3: jaloissani alkaa tuntua, sisuksissani kiertää naisten nälkä ja kohtalot; luvuissa 4 ja 5 vaikuttuneisuuttani ei estä enää mikään.

wp-1597395437359.jpg

Koen romaanin yhtäältä Irenen ja kävelykumppaneiden vaellusromaanina, joksi se on myös alaotsikoitu. Mutta toisaalta se on kollektiiviromaani, joka kuvaa laajasti ihmisten välitilaa sodan päätyttyä ennen rauhan aikaan asettumista. Siten raskas jalkapatikka näyttäytyy minulle myös metaforana rankasta siirtymästä. Siksi naiset ovat sattumanvaraisesti hetken yhdessä ja kohtaamiset arvaamattomia.

Jokainen sodan kokenut on vähintään sisältä haavoittunut, eikä mikään ole kuin ennen. Sitä Kinnunen kuvaa vaeltajien ja ohimenevien kohtaamisten avulla siten, ettei minunkaan käsitykseni sodan päättymisen ajasta ole enää ennallaan.

”Hänen elämänsä oli samoin tavoin pirstaleina kuin jokaisen matkalla tavatun ihmisen, eivätkä heidän laupeudentyönsä, leivänpaistonsa ja saunanlämmityksensä, olleet olleet muuta kuin keino hetkeksi yrittää unohtaa se, mitä oli tapahtunut.”

Naisten suhteet ilmaistaan hienovireisesti, samoin tunnelmien vaihtelut ja suhtautuminen muihin koko vaelluksen aikana. Psykologinen kuvaus kukoistaa: henkilöiden toiminta ja käytös ovat heille itselleenkin välillä täysi arvoitus ja yllätys, ja välillä se on linjassa sen kanssa, minkä naiset olettavat kuuluvan heidän persoonaansa.

Kinnusen taito kuvata eri-ikäisiä naisia korostuu kirjassa, mutta eniten ihastelen sitä, miten avioliitossaan ja aikuisesta pojastaan etääntyneen Irenen vaiheet ja tunteet välittyvät. Romaanissa on monia hienoja ratkaisuja, ja yksi on se, miten yksi kerrallaan naiset jäävät matkasta ja jäljelle jää Irene. Myös se säväyttää, miten vakavanetäinen kanttorinrouva Irene ja saman paikkakunnan rempseä ja iloluontoinen Veera asetetaan rinnakkain: lähtökohdistaan huolimatta ihmiset voivat joutua samaan tilanteeseen ja selviävät siitä kukin tavallaan mutta toisiaan syvemmin kohtaamatta. Hetkellisesti yhteinen laulu voi yhdistää.

Romaanin loppu nostaa vaelluksen välitilan siirtymäluonnetta. Se myös pakottaa henkilöitä ratkaisuihin. Lopun kuvaus Irenen paluusta runnelluille kotikulmille on latautunut. Paikat ovat Neljäntienristeyksestä tuttuja, ja värähdän, kun tuttu kätilö seuraa katsellaan Irenen paluuta. Kytkös Kinnusen esikoisromaaniin tuntuu oikealta ratkaisulta.

Vaikuttava romaani jää vaeltamaan pitkäksi aikaa mieleeni viimeisten sivujen jälkeen. Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta.

Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.”

Ihailen sitä, miten Kinnunen malttaa jättää lukijalle tilaa täydentää henkilöiden sivupolut, menneen ja tulevan. Nostan hattua myös sille, että kirja konkretisoi, millaisesta täystuhosta rakentui hyvinvointi-Suomi ja millaisia miinoja sen rakentajat kantoivat sisällään.

Tommi Kinnunen
Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani
WSOY 2020
romaani
351 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Osasto Q on remeltänyt jo kahdeksanteen osaansa: Uhri 2117 (Gummerus 2117). Jussi Adler-Olsenin sarjassa minuun vetoavat kiinnostavat henkilöhahmot ja heidän elämänsä eteneminen. Muuten sisällön taso vaihtelee: välillä juonissa on silkkaa jännityspiinaa (Vanki), välillä järeää yhteiskunnallista kannanottoa (Tapaus 64), välillä ylilyövää trilleriä henkilökuvauksen höysteeksi (Vartija).

Uhri 2117 ei ole sarjan parhaimmasta päästä uskottavuutta ajatellen, mutta Adler-Olsen osaa poimia aiheeksi aina jotain aikaan osuvaa. Nyt se on pakolaisuus ja terrorismi. Juoni käynnistyy siitä, että Välimereen hukkuu uhri nro 2117, ja uhrin kuva leviää kaikkialle. Espanjalainen kuvaaja joutuu kiipeliin, koska käy ilmi, että vanha naisuhri on murhattu ennen veteen suistumista. Samaan aikaan Tanskassa psykopaattinuorukainen ottaa joukkosurmaideakseen kyseisen kuvan ja sarjan vakiohahmo Assad tunnistaa kuvan naisen.

Nyt sarjassa päästään Assadin huolella salattuun menneisyyteen, jonka tragiikka ja väkivaltaisuus menevät jo äärirajoille. Kaikki kamala, mitä voi kuvitella terrorismin kostojulmuuksista, on toteutunut. Ja se, mitä ei edes kykene kuvittelemaan, on toteutua. Assad kamppailee henkilökohtaisen koston ja kammottavan terroriteon ehkäisyn kimpussa.

wp-1596352564041.jpg

Kaikki ydinhenkilöt ovat mukana: Carl, jolla pitkästä aikaa menee hyvin, joskin elämä yllättää; Rose, joka osoittaa toipumisen merkkejä; ja ryhmän uusin jäsen Gordon, joka alkaa päästä jyvälle ryhmän jäsenyydestä. Lopputulos on se, että tunnen huonoa omaatuntoa, että naurahtelen ääneen keskellä kammottavuuksia. Mutta kun Adler-Olsen osaa myös huvituttavan sanailun ja tilannekomiikan.

Valitettavasti juonikuorma ei pysy tasapainossa. Tanskalaispsykopaatin osuus olisi oman kirjansa väärti, näin se jää irralliseksi, vaikka osoittaahan se sen, että uhkia on omasta takaa; kaikki paha ei tule uskontofanaattisuudesta vaan myös esimerkiksi kotoperäisestä perheväkivallasta. Myös Carlin halvaantuneen ex-työkaverin tilanne jää kirjassa ikään kuin pakolliseksi pahaksi.

Koska kirjailijalla on kaikki tarvittavat taidot sekä vetävään että syvälliseen aiheenkäsittelyyn, toivon sarjan jatkuvan inhimillisellä, koskettavalla mutta lämpimänhumoristisella vaihteella. Ainakin kaikki mahdollisuudet siihen ovat asioissa, jotka jäävät osasto Q:n ydinryhmän elämissä vaikeaan tai kiperään vaiheeseen.

Jussi Adler-Olsen
Uhri 2117
suomentanut Kattiina Huttunen
Gummerus 2020
dekkari
349 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Selja Ahava: Nainen joka rakasti hyönteisiä

”Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on tässä nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja se mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.”

Maria Sibylla MerianTunnustelen Selja Ahavan romaanin Nainen joka rakasti hyönteisiä (Gummerus 2020) sanoja ja ajatuksia ja sen perään googlettelen Maria Sibylla Merianin (1647 – 1717) kuvituksia hyönteisten muodonmuutoksista. Kuvissa on yhden lajin elinkaari toukasta, jopa munista, siivekkääksi, lisäksi kuvissa on hyönteisen ravintokasvi.

Tietyssä mielessä Ahavan edellinen romaani Ennen kuin mieheni katoaa kertoi myös muodonmuutoksesta, ja lisäksi se otti omakseen historiallisen henkilön. Uutuusromaanissa kimmoke on Merian, jonka luonnontieteellinen uraauurtavuus on tunnustettu kauan naisen kuoleman jälkeen. Ahava nappaa hänen elämästään ja teoksistaan aineksia, mutta harhauttaa. Nainen joka rakasti hyönteisiä ei ole romaani Merianista vaan muutoksesta:

”Näin me vaihdamme olemisen muotoa. Tulemme yhdeksi ja lakkaamme jonakin muuna.”

Se tarkoittaa yksilön elämää, lajien elämää, koko ekosysteemiä. Romaanissa näkyy myös nykyhetken huoli luonnontilasta ja lajien katoamisesta ihmisen toimien vuoksi. No miten se natsaa henkilöön, joka kasvoi 1600-luvun eurooppalaisessa kristillisessä patriarkaatissa? Siten että romaani ei pysähdy siihen, vaan romaanissa muutostilassa ovat faktojen lisäksi paikka ja aika.

”Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matka kohti tätä lyhyttä lentoa.”

Kiinnostuin toden teolla Maria Sibylla Merianista, ja tutkiskelin faktoja, joista monet poikkeavat Ahavan romaanissa kerrotusta, esimerkiksi lapsiluku niin kuin matkatkin. Hetki siinä meni, että päästin itseni irti todesta ja käsitin, miksi romaanissa mainitaan Suezin kanava, rautatiet, tulitikkuaskit ja Darwin, eli irrottauduin 1600-luvusta ja hyväksyin 1800-luvun ilmiöt ja 2000-luvun berliiniläisnäkymät osaksi romaania.

Ahava eksyttää omaelämäkertaromaaniin, sillä Maria kertoo muistellen elämäänsä. Siinä on vanhahtavaa kronologista henkeä ja esikuvan ajankuvaa naisen aseman ja jumaluskon suhteen. Mutta muun mukaan tulon jälkeen jännite siirtyy yhä syvemmälle elämän, muutoksen, eri elämäntapojen ja kuoleman ihmeisiin. Romaanin loppusivut kertovat, miten moninaisia materiaaleja kirjailija on hyödyntänyt ja vapaasti siteerannut.

wp-1596974329376.jpg

Kerronnassa yhdistyvät selkeys ja filosofisuus. Romaaniin kuuluu arvoituksellinen kerros, joka on kuin sumua, josta yhtäkkiä ilmestyy konkreettinen Fuji-vuori. Vertauksen otin tieten tahtoen, sillä romaanissa on myös konkreettinen Fuji-kohta – ja toki Fujissa on myös myyttiset puolensa.

Etenkin romaanin Japani-osuus on tiheä merkityksistä. Naisten osa, pinnanalaiset tunteet ja kielen osuus ymmärryksessä mietityttävät minua. Mieltäni jäävät myös myllertämään vangitut heinäsirkat ja pyydystetyt tulikärpäset: äärimmäiseen luontokappaleiden kauneuteen yhdistyy aina ihmisen manipuloivat ja tuhoisat teot. Silti romaanissa kuvattu yö joella tulikärpästen taistellessa on hengästyttävän hieno. Mieleen painuvia ovat lisäksi irreaaliset kuvaukset metsittyneistä japanilaiskylistä ja ihmisistä, jotka kasvavat sammalta ja jäkälää. Eikä luonto ole vain elämää jatkavaa kiertokulkua vaan se osaa myös tuhota niin kuin tekevät maanjäristykset ja tsunami.

Huomaan pääni surisevan ajatusten hyönteishyöyn vallassa. Ahavan romaani ei tyhjene nopeasti muttei myöskään täyty, sillä oivallukseni tuntuvat jäävän toukkavaiheeseen. Tai ehkä käy näin: yhden teeman ja aihelman putkahtaessa kotilostaan, jo toinen lepattaa mieleen.

Romaani käsittelee perheenjäsenten kontaktiongelmia, kosketuksen ja rakkauden puutetta lähisuhteissa, itsensä toteuttamista vastoin ympäristön odotuksia, yksinäisyyttä, kaipuuta ja syyllisyyttä. Lisäksi kaikki elämän kiertokulkuun liittyvä saa romaanissa monenlaisia ilmentymiä. Yhtenä pohjavireenä kulkee se, mille rakennamme (elämän)uskomme: jumaluuksiin vai luontoon, jatkuvuuteen vai tyhjyyteen. Romaanissa on maailmanlopun meininkiä, mutta siinä on myös rakkautta ja luottoa uusien lajien syntyyn.

Tunnen lukukokemuksen jäljiltä levottomuutta. Koen tunteen innostavaksi, liikkeelle panevaksi. Huomaan lukeneeni kirjan, jonka herättämille ajatuksille haluan antaa aikaa.

Ehkä ajatukset kuluvat siinä missä materiakin, ja tärkeimpiä niistä ovat ne, jotka nousevat mieleen aina uudestaan.”

P. S. Kirjan kansi on yksi kuluneen vuoden hienoimpia. Kannen on suunnitellut Jenni Noponen.

Selja Ahava
Nainen joka rakasti hyönteisiä
Gummerus 2020
romaani
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Johanna Hulkko: Vähäisiä tyyppivikoja

Vähäisiä tyyppivikoja (Atena 2020) kertoo Saabeista ja ihmisistä: kaikissa on erilaisia tyyppivikoja. Niitä Johanna Hulkko esittelee hupaisasti, eli näpsäkän tiivis romaani osoittautuu mukavaksi luettavaksi.

Romaanin kertoo nelikymppinen Mika, jonka elämä on mallillaan. Töissä näyttää olevan aikaa seurata nettikamerasta kotkaperheen elämää, ja kotona saa käydä pientä sananvaihtoa esimurrosikäisen tyttären ja pitkäaikaisen rouvan kanssa.

”Lapsesta minä olen alati ylpeä ja onnellinen, lapsesta, en autosta. Vaimoon olen kiintynyt ja himoitseva, vanhemmilleni kiitollinen ja kunnioittava, ystävilleni uskollinen ja kuunteleva.
Nämä olen oppinut ja näistä pidän kiinni.
Ehkä ihmisen ja auton suhdetta pitäisi kuvata sanalla kumppanuus. Sinä kuljetat minua ja olet kaunis, minä huollan sinut tai ainakin maksan jollekulle, joka osaa.”

Mikan elämänmittainen autoinnostus on saavuttaa huippuhetkensä, mutta Mikan ajatukset harhailevat muualle tärkeinä Saab-hetkinä. Kuntosalin Titta sekoittaa kunnollisen perheenisän, ja tapahtuu tyyppivikoja vakavampaa. Vika-altis elämä hyrisee tilannekomiikkaa.

wp-1596890193065.jpg

Pidän minämuotoisessa kerronnassa siitä, miten Mikan tietynlainen vilpitön hölmöys on luettavissa. Lukijana pääsen päättelemään, miltä tilanteet vaikuttavat muiden romaanin henkilöiden silmin. Esimerkiksi herkullinen on tapaus, jossa Mika ja rouva vierailevat aviokriisin aikaan tuttavaperheessä, ja Mika avautuu pulmista kuin mies miehelle. Hymähtelen myös, miten symboliikkaa valuttuu niin autoasioista kuin nettikameran kotkaperheestäkin.

Aika perinteisiä sukupuoliasetelmia Mikan kotona vaalitaan. Mika nimittää pitkin kirjaa vaimoaan rouvaksi, ja kun rouva vihdoin mainitaan nimeltä, on tapahtunut jotain käänteentekevää, jolloin pari voi nähdä toisensa jälleen yksilöinä. Viehättäviä kohtia ovat ne, joissa Mika kuvaa isyyttään ja suhdetta tyttäreensä. Niissä lämpö on läsnä. Mikan hairahdus Titta jää aika hailakaksi hahmoksi, vaikka hänessä on herkkupuolensa bloggaajana ja onnenetsijänä. Hän on tarinan jonkinsortin katalysaattori – enkä tarkoita nyt päästöjen hallintaan liittyvää auton osaa.

Autoilu tuo vaihtelua tavanomaiseen keski-iän kriisikuvaukseen. Se sävyttää, keventää ja huvittaa. Päällimmäisenä silti keikkuu se, että pitkässä liitossa niin Saabien kuin puolisoidenkin välillä tulee vääjäämättä hetkiä, jolloin on arvioitava kestävyys. On kirjassa hetkiä, jolloin punnitsen, riittääkö tavallaan yhden idean Saab-pyöritys, mutta muikea tunnelma kannattelee sympaattiseen loppuun asti.

Johanna Hulkko
Vähäisiä tyyppivikoja
Atena 2020
romaani
111 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen

Kun Ruotsin akatemian hajaannusta sivuttiin tv-uutisissa talvella 2017–2018, kimitin toistuvasti sohvannurkassani: mitä ihmeen merkitystä on yhden jäsenen aviomiehen toilailuilla akatemian toimintaan tai Nobel-palkinnon jakoon? Huokailin, etten voi käsittää, mistä tässä on kyse.

Nyt käsitän, mistä siinä oli kyse, kiitos Matilda Gustavssonin kirjan Yhdeksästoista jäsen (Otava 2019). Nyt vain kimitän ja huokailen sohvannurkassani, miten se kaikki mahdollistettiin, siis yhden akatemian jäsenen miehen puuttuminen akatemia-asioihin, tietovuodot Nobel-palkituista, kulttuurieliitin manipulointi ja apurahakähminnät. Eikä kähmintä rajoittunut apurahoihin tai menestymiseen taide- tai tutkimuspiireissä vaan karkeisiin naisten kourimisiin ja raiskauksiin.

wp-1595492556780.jpg

Aihe pöyristyttää ja kuohuttaa. Arvostetun runoilijan ja akatemiajäsenen Katarina Frostensenin aviomies Jean-Claude Arnauld tiedettiin tahmatassuna, joista naiset varottelivat toisiaan ja jonka kiusallisilta tyttöjen hiplailuilta miehet sulkivat silmänsä. Kaikki sallittiin, sillä pariskunta antoi Forum-tilan taiteilijoiden estradiksi lyödä itsensä läpi kulttuurieliittiin. Tietysti vähintään merkillisenä pidän runoilijavaimon ja raiskaaja-avioimiehen suhdetta, mutta se siitä. Kerrassaan merkillisenä pidän tasa-arvon ihannemaassa sitä, että vuosikymmeninä seksuaalinen ja taloudellinen hyväksikäyttö jatkui ja täyspäisinä pidetyt henkilöt suojelivat rikollista toimintaa.

”Jopa Ruotsin akatemiassa oli sellainen käsitys. Useat jäsenet ilmaisevat asian niin, että Jean-Claude Arnault saattoi edustaa naurettavaa ja vähän koomista hahmoa: ’Juuri siksi hänelle haluttiin olla erityisen reiluja.’”

Olen erittäin vaikuttunut Gustavssonin kirjasta, sillä sen journalistinen, tutkimuksellinen ja raportoiva ote lisää tapahtumien uskottavuutta ja järkyttävyyttä. Gustavsson kerii kirjassaan taustat, miten hän kokosi artikkelia Dagens Nyheteriin kulttuuripersoonasta, joka on raiskannut vähintää 18 naista. Artikkeli osuu marraskuussa 2017 #metoo-aikaan ja saa Ruotsin akatemian tolaltaan.

Kirja ei päästä otteestaan, siinä on jännärin koukuttavuutta ja kerronnallista joustavuutta. Haastateltujen henkilöiden osuuksia ahmin, en ajattele tirkisteleväni vaan todistavani rohkeaa kertojien elämää kuormittaneiden asioiden esille tuomista. Saan myös valaistusta akatemian ikiaikaisiin käytäntöihin.

Yhdeksästoista jäsen -kirjasta on moni kirjoittanut niin pätevästi ja erittäin osuvasti (esimerkiksi Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Luettua elämää), että siirryn suoraan siihen, että pidän kirjaa erittäin tärkeänä nimenomaan hyväksikäytettyjen tunteiden ja kokemusten jälkiseurauksien kuvauksena. Kirja varmasti avaa monelle lukijalle mekanismeja, joissa uhri joutuu kyseenalaistamaan tekojaan, kun kaltoinkohtelija ja hänen tukijoukkonsa porskuttavat ylimielisinä entiseen tapaan.

Kun alistavia, rikollisia rakenteita pönkittäviä ihmisiä liehuu kulttuurieliitin juhlahuoneissa, kauhistuttaa, mitä tapahtuu pimeissä kopperoissa, joissa tavallinen ja köyhä kansa taistelee leivänsyrjästä. Siis yhä on syytä olla huolissaan tyttöjen ja naisten riista-asemasta, vaikka päällisin puolin luulisi Pohjoismaissa olevan valveutunutta ja tasa-arvoista.

*

Matilda Gustavsson
Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin akatemian romahdus
suometanut Elina Lustig
Otava 2019
190 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Leena Lehtolainen: Jälkikaiku

Olen monesti uuden Maria Kallio -dekkarin ilmestyttyä todennut, että on mukava tavata vanha tuttu ja kuulla kuulumisia Marian ja hänen perheensä vaiheista, myös Marian työkavereiden. Samaa voin sanoa nyt, mutta tällä kertaa kirjassa on muutakin. Leena Lehtolaisen sarjan 15. osa yllättää juonen jäntevyydellä ja aihepiirin käsittelyllä. Nyt on Lehtolainen hyvässä vedossa.

Jälkikaiku (Tammi 2020) alkaa turhia johdattelematta. Kallion kissa tuo ulkoa oudon saaliin, irtonaisen ihmiskorvan. Onhan se melkoinen sattuma, ja yhteensattumia dekkarissa on paljon, mutta hyväksyn niiden punoutumisen kuten sen, että eri tutkintajuttujen henkilöt tuntevat toisiaan. Espoossa pieni piiri pyörii.

wp-1596352542537.jpg

Keskeisiä teemoja ovat sukupuolisuuteen liittyvät kysymykset, maahanmuuttajat ja maalittaminen – eli monta isoa ja hitusen liikaa. Jäkimmäinen eli nettitrollaaminen kohdistuu Maria Kallion johtamaan erikoisjaostoon niin, että se osuu myös poliisien perheisiin. Kirja kuvaa terävästi sitä, miten mahdotonta on suoristaa nettiin vuodatettuja vinoja valeita. Maalittamisen helppous hirvittää, samoin sen seuraukset. Ja maalittamisen syy on romaanissa mitä murheellisin.

Maahanmuuttajuutta kirja esittelee taitavasti eri puolilta. Alaikäisen raiskaus, jossa tekijänä on maahanmuuttaja, aiheuttaa tunteenpurkauksia – aiheellisia ja aiheettomia. Siten kirja käsittelee ennakkoluuloja ja pelkoja mutta myös sitä, että rikos on rikos tekijän taustoista huolimatta. Kirja sivuaa lisäksi islaminuskoa, myös käännynnäisen kannalta. Kovin syvälle ei mennä, ja Marian motto onkin saada syylliset vastuuseen, oli mikä oli.

Tärkeintä jännärissä on se, miten siinä kuvataan nuoria. Monet nuoret kokevat kovia ja yrittävät pärjätä ilman tukea. Elämän suunta on usein kiinni sattumista. Onneton sattuma on maahanmuuttajanuoren kuolema, joka katkaisee monta unelmaa. Samalla kirja käsittelee sukupuoliristiriitaa eli sukupuolen yhteensopimattomuutta. Jos se on kova paikka valtakulttuurissa, sukupuolenkorjaus on erityisen vaikea asia muslimikulttuurissa.

Dekkari valottaa osuvasti myös poliisin sisällä vaihtelevaa suhtautumista kulttuuritaustoihin, rikoksiin, rikoksentekijöihin ja tuomioihin. Ei ole yllätys, että myös poliisissa on rasismiin ja muihin ennakkoluuloihin taipuvaa väkeä, mutta myös kaikenlaista siltä väliltä. Ja Maria:

”En tiennyt, mihin uskoin, mutta tiesin, mitä halusin edistää. Ihmisen oikeutta olla oma itsensä.”

Kaikkeen juoniainekseen liittyviä naruja Maria Kallio yrittää pitää käsissään ja luotsata alaisiaan yhteistyöhön. Siinä on tiettyjä kompastuskohtia, joten toistan: aika paljon ja isoja asioita yhteen kirjaan. Ja lisäksi se privaattielämä – Marialla se on näennäisen tasainen mutta uuden edessä. Miten käy pitkän liiton ja työorientoituneen Marian, kun lapset alkavat erkaantua kotipesästä? Ehkä siitä kuullaan vielä, eli sarja jatkunee, mutta joka tapauksessa Jälkikaiku on parasta Lehtolaista pitkään aikaan.

Leena Lehtolainen
Jälkikaiku
Tammi 2020
dekkari
238 sivua.
Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Kuunneltua ja Älä ota sitäniin vakavasti.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Katja Raunio: Sinun päiväs koittaa

Kun olen lukenut kummallisen kirjan, valtaa parhaimmillaan innostuneen kihelmöivä tunne. Tiedän muunlaisiakin oloja, sillä joskus outous on itsetarkoituksellista osaamisen osoitusta. Minulle Katja Raunion romaani Sinun päiväs koittaa (Teos 2020) on sillä rajoilla, mutta se on myös kerrassaan taidokas ja moni-ilmeinen. Ja romaani on lisäksi huiputus, jonka haluan ottaa todesta. Selitän, miksi niin käy.

Elämäkertapastissi

Romaani kertoo presidentti Anton Harmajasta, joka on kasvanut presidentillisessä suvussa. Kirja yhdestä suunnasta katsoen myötäilee suurmies-poliitikko-elämäkertoja, jossa katsotaan aiheelliseksi selostaa poliittisen uran vaiheet ja jättää vähemmälle perhe ja vaimo. Se käy niin räikeästi, että kyse on silloin kaikesta muusta.

Sukupuoli

Poliittista hyvä veli -kähmintää kirjassa on runsaasti, ja sen lisäksi äijäilykulttuuri rönsyää rivien välistä, välillä myös suoraan kuten tolkuttomassa naistenpäiväpuheessa. Äijäilyyn kuuluu naispoliitikkojen syrjäyttämistä, hyväksikäyttönormaalia ja härskejä lauluja. Raunion kirja pakottaa sukupuoliajatteluun. Lisäksi sukupuoleen ja sukupuolisuuteen liittyvät arvoitukset luovat kirjaan melkoisen tunnekirjon. Ja loppuyllätyksen.

Suhteet

Yksi punainen lanka kirjassa on Antonin ja toimittaja Judas Berglundin suhde, jonka laatua saa arvuutella kirjan kirjenäyttein. Ei ole siis tapahtumia vaan jalostuneita kirjekeskusteluja, joissa kaarrellaan tunteita ja viitataan asioihin, joita vain asianosaiset tuntevat. Antonin muut suhteet jäävät ilmaan leijumaan, myös isäsuhde, vaikka poliitikkoisä vetelee kireitä narujaan valtateatterissaan. Myös moni muu tulee narutetutksi. Ja niin valta periytyy ties kuinka moneen polveen. Kirjassa on myös tärkeä pahishahmo Thor Fist, joka edustaa, miten eri näkökulmat sekä poliittinen toiminta ja privaatti eroavat toisistaan.

Kertoja

Kertoja esiintyy tekstissä avoimesti minämuodossa mutta jää arvoitukseksi, mikä on muutenkin luonteenomaista, sillä edes päähenkilöstä ei synny lopulta ”ehjää” henkilökuvaa. Harmajaa toistuvasti kuvataan kameleontiksi, ja sellainen on myös kertoja – siis uusuusmodernia – ei ehjää henkilöä, ei ehjää tarinaa, ja elämänkaaren loppuunkin jää spekuloitavaa.

”Kaikkien näiden tarkkanäköisten huomioiden keskellä tuntuu mahdottomalta osoittaa hetkeä, jolloin aito Anton Harmaja astuu esiin. Toisinaan on kuin tutkisin antiikin veistosta, jonka raajat ovat kadonneet historian temmellyksessä ja torson perusteella yritän päätellä, onko hahmon käsi nyrkissä vai ei.”

Aika ja historia

Romaanin kuvaama spekulatiivinen historia saa siteensä tuntemistamme 1960 – 2010 -luvuista mutta pakka sekoittuu oivalluksia edellyttävästi. Balkanin sota muuntuu jonkinlaiseksi Baltian sodaksi, HS Päivälehdeksi, itsenäisyyspäivä kansallispäiväksi – ja monenlaista muuta askarruttavaa, jonka palasia saan loksautella paikoilleen. Kertoja elää 2020-luvun loppua, jolloin hän pääsee salaisten arkistolähteiden kimppuun – sen sentään mainitsen tässä jutussani kirjan lähtökohdista – silti käsittelytavassa ja kielessä on jotain vanhahtavaa ja samalla ajatonta.

”Tutkiessani Anton Harmajan aikaa, loitontuessani nykyhetkestä, olen päätynytkin löytämään jotain itsestäni – kuten Kopernikus tutkiessaan taivaan liikkeitä päätyi ymmärtämään, miten maa hänen jalkojensa alla liikkui.”

Kerronta 1

Etenemisen vanhanaikainen kronologia kääntyy moderniksi. Kertoja silppuaa juonta ja tarinaa omiin selostuksiinsa ja filosofisiin pohdintoihin sekä kirje- ja keskustelulitterointiosuuksiin. Tällaista on avoin genreleikki, kun näennäinen suurmieselämäkerta sisältää monenmoista.

Kerronta 2

Romaanin kieli kiehtoo ja yllättää. Harmajan kirjeiden kaunokirjatyylinen kuvailevuus on tietoinen yhteensovittamattomuus muutenkin henkilön sekalaisessa kokokuvassa. Kertojan runollisten ja pohtivien poikkeamien rinnalla kulkee elämäkerturin pikkupiirteinen poliittisten tapahtumien kronikointi.

Kerronta 3

Hienoja hetkiä koen silloin, kun kertoja tulkitsee kuvia. Esimerkiksi valokuvien analysointi hivelee.

”Maisema aaltoilee kuin myötäeläen, ja siivoojan hahmo katoaa loman aikana lakastuneiden akaasioiden sekaan. Tämä luonnosmaisuus tuntuu ilmaisevan uran alulla olevan nuoren miehen henkistä innostusta ja kiirettä päästä poliittiseen työhön. Harmajan katse ei ole suuntautunut kameraan vaan muistikirjaan, johon hän ikään kuin kirjoittaa keskittyneesti jotain valtuutetun tehtävään kuuluvaa. Hassunkurisen kuvasta tekee sen, että muistikirjan aukeama on tyhjä.”

Hykertelen etenkin silloin, kun kertoja kuvailee Anton Harmajan hääkuvaa. Se on täydellinen verbalisointi ihailemani Jan van Eyckin maalauksesta Arnolfinin pariskunnasta.

wp-1596273837425.jpg

 

Kerronta 4

Uutta, vanhaa, lainattua, ironiaa, prodiaa – vaan milloin on mitäkin? Romaanissa on muitakin lainauksia kuin van Eyckin maalauksen rehabilitointi, mutta oivallan niistä todennäköisesti vain pienen osan. Olisiko Obaman puheen pätkiä, samoin Trumpin? Hihittelen Antonin kihlaushaastattelua, jossa on lainattu prinssi Charlesin ja Dianan hämmentävää ensimmäistä yhteishaastattelua. Trendinvastaisesti Raunio ei ole lisännyt romaanin loppuun lähdeluetteloa. Sopii, tämä on romaani.

Kerronta 5

Tykästyn, mutta kieltämättä myös työlästyn välillä, etenkin kuvitteellisiin poliittis-liike-elämä-historiallisiin kiemuroihin.

”Jos lukija kummastelee, miksi täytän kertomukseni sivuja erilaisten liiketoimien erittelyllä, on minun hänelle tähdennettävä, etten ole kirjoittamassa keikarimaista seikkailukertomusta lukijan huvitukseksi, vaan kirjoitukseni tavoittelee korkeampaa päämäärää, totuuden paljastamista.”

Työlästymään ja kyllästymäänhän meitä todellisuudessakin yritetään kuten sumuttamaan ja väsyttämään vallankäyttöpuheeseen ja -toimintatapoihin, jotta voidaan murentaa demokratia ja yksilöiden vaikutusmahdollisuus. Siitäkin tässä romaanissa on kyse. Koen, että romaanissa Sinun päiväs koittaa on kyse niin monesta, että olen käsittänyt vain murto-osan. Silti se kokonaisuudessaan on innostava lukukokemus.

Katja Raunio
Sinun päiväs koittaa
Teos 2020
romaani
469 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muilla: Omppu ja Vapaavuoro.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten vilkuilin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja, ja silmiini osui Dostojevskin tiiliskivituotannosta poikkeava teos. Vanhan ruhtinaan rakkaus (Gummerus) on parisataasivuinen romaani, jossa ei filosofeerata uskosta tai toivosta, vaan huvitellaan ihmisen osalla.

Klassikkohaaste11

Haastetta emännöi blogi Kirjan jos toisenkin.

Vanhan ruhtinaan rakkaus hymähdyttää karkeana satiirina. Touhu käynnistyy sillä, että Mordasovin suppeiden seurapiirien kiistanalainen johtohahmo ottaa huusholliinsa avosylin vastaan vanhan ruhtinaan.

”Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkain keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisten sattuessa sen keksijää kohtasi tavaton häpeä.”

En paljasta vaiheita tai lopputulosta, sillä romaanin ydin on tapahtumien kehittely ja kerrontatapa. Henkilöhahmot on ronskisti tyylitelty, esimerkiksi Maria-rouvan juonittelua edesauttava kaunopuheinen manipulaatiotaito sujuu ylivireisesti. Ruhtinaan hahmon groteskius kuvaillaan herkullisesti: huvittaa seniilin seniorin habituksen turhamainen tuunailu, sillä herran kehosta ei löydy montaa ehjää tai aitoa kohtaa. Ja surkuhupaista on hömelön ylimyksen mieltymys reheviin muotoihin. Marian Zaida-tyttäressä sekoittuvat mainiosti selväpäisyys ja tunteellisuus, ja jo vanhapiikaikäisen neidon romanttisuus pistetään liiallisen Shakespearen lukemisen piikkiin.

Romaanin kaikkitietävä kertoja iloittelee yksityiskohdilla. Kertoja on kronikoitsija, joka paljastaa naimakauppakatastrofin yksityiskohdat hykerrellen inhimillisille heikkouksille. Juorujen ja pahantahtoisen kyttäämisen kulttuuria repostellaan; ihmisen taipumus ulkokultaisuuteen, manipulointiin ja pöhköyteen tunnistetaan ja tunnustetaan.

”Heikot ja tyhjänpäiväiset luonteet, jotka ovat tottuneet alistumaan pysyvästi ja jotka vihdoin päättävät olla järkähtämättömiä ja lujia, tulevat pian rajalle, jossa heidän järkähtämättömyytensä ja lujuutensa pettää.”

Dostojevski verbaalitulittaa ylhäisön tapoja ja toimia, etenkin laskelmointia ihmissuhteissa. Kiertely-kaartelu-puhe, huhujen tulipalonkaltainen leviäminen ja naimakauppasuunnitelmat tuovat mieleen Jane Austenin. Esimerkiksi Järki ja tunteet -romaaniin löydän monia herkullisia yhtymäkohtia. Suosittelenkin Kersti Juvan uuden Austen-suomennoksen lukemista Dostojevskin romaanin rinnalla.

wp-1594819358158.jpg

Uskon Dostojevskin olevan omimmillaan vakavissa klassikkojärkäleissään, ja Vanhan ruhtinaan rakkaus on tietynlainen vapauttava sormiharjoittelu. Kevyehkö säätyläisten reposteluromaani sopii silti lukutilanteeseeni, siksi välkky hupailu virkistää ja sallin romaanin kärjistävän tyylittelyn. Mielistyn romaanin onnistuneeseen loppuun, jossa kaiken kohkaamisen jälkeen kertoja siirtyy kolme vuotta eteenpäin ja osoittaa meille lukijoille tunteiden ja pyrkimysten suhteellisuuden: muutaman vuoden vieriessä vanhat toilailut ja sydämen asiat haalistuvat, tuskin muistuvat mieleen. Eteenpäin on elävän mieli – hyvässä ja pahassa.

*

F. M. Dostojevski
Vanhan ruhtinaan rakkaus
suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1983 (neljäs painos), ensimmäinen painos 1939
romaani, venäjänkielinen teos ilmestyi 1859
215 sivua.
Löysin kirjan kirjahyllystäni.

Juttuja tästä kirjasta: Vajaa kirjahylly, Jokken kirjanurkka ja Sivuhenkilö.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kolme viihdekirjaa kesältä 2020

Luen monenlaista, ja lomahengessä lomailen lukuvalinnoissakin. Muutama murha ja romanssi mahtuu mainiosti kesään, siis kirjakokemuksena.

Valitsen esiteltäväksi kolme romanttisen viihteen edustajaa. Niitä yhdistää se, että päähenkilöt ovat yli 30-vuotiaita, eli eivät ihan neitosia, ja kaikilla on kalvava suhde takana. Myös ura ja muu elämän sisältö on hakusessaan. Yksi tai useampi ystävä tukee, ja se kuuluu oleellisesti genreen. Jokainen päähenkilönainen uuden edessä karistaa vanhan kumppanin pölyjä sekstailemalla sisällyksettömästi, ja mahdollisesti sen perään löytyy aikuisiän ”se oikea”.

Miten näistä kaavoista yhä uudelleen ja uudelleen löytyy uutta kirjoitettavaa ja lukijalle edes hitusen kiinnostavaa? Siksi, että arkkityypit ja tutut tarinakaavat auttavat relaamaan, tyhjentymään ehkä jonkin painavamman varalle. Ja jos hyvin käy, voi huvittua jostain uudesta kulmasta tuttuun asetelmaan – tai vain antaa hömpän viedä.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Colganin edellinen suomennos nauratti klisekimarana, eikä uusi suomennos Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (Gummerus 2020) omaperäisyydellä juhli, mutta toimii uutuus minulle paremmin kuin ensi suomennos. Minulle Colganin bravuuri on esitellä uusi kiehtova paikka Brittein saarelta, ja tässä kirjassa cornwallilaisen kalastajakylän ominaispiirteet välittyvät viehättävästi. Romanssiosuudet ja näppärästi löytyvä uusi ura on kuvattu genreuskollisen ennalta arvattavasti, siis turvallisen viihdyttävästi. Kirja sopii lomalukemistoon kesäkuuman pehmittämään päähän.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, suomentanut Paula Takio, Gummerus 2020, 279 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

Kangaksen kirja kertoo rempseän hauskasti yllätyseron kokevasta nelikymppisestä naisesta, jonka ura on myös kriisissä. Piristävää on, että näkösällä on myös suru ja yksinäisyys, silti kepeä ote pitää kirjan viihdegenressä. Kangas ei varo ylilyöntejä satunnaisten heilojen kuvauksessa, ei myöskään eksentristen lapsuudenystävien luonnehdinnoissa. Kärjistykset kyllä kaventavat antia, vaan hauska välipala kirja on, eikä loppuratkaisussa päädytä konventionaalisimpaan tilanteeseen.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020, 253 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo

Lehtisen kirjassa tutkijataustainen nainen eristäytyy suomalaiseen saareen nuolemaan haavojaan. Yleensä genren kirjoissa perhe jää taustalle, mutta Lehtisen päähenkilölle isällä on suuri merkitys, samoin päähenkilön äitiarvoituksella, jonka lukija arvaa oitis vaan ei päähenkilö. Lehtinen on mutkaton kertoja, ja jopa yllätyn, miten hyvin viihdetyyli vetää. Lehtisen hömppä on aika jalat maassa -tyylistä, mutta loppuratkaisun epäuskottavuus jää minua kalvamaan. Paria asiaa jään myös ihmettelemään: päähenkilön art dego -intohimo jää hataraksi, vaikka kansi antaa ymmärtää toisin, ja pensionaatin nimi viittaa Jotunin järisyttävään romaaniin, jonka perusteella nimettyyn majoituspaikkaan ei ainakaan minua eritysemmin houkuttaisi mennä.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo, Otava 2020, 171 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani