Mikael Niemi: Karhun keitto

Mikael Niemi pysyy Pajalan tienoilla, mutta uudessa romaanissa Karhun keitto (Like 2018) hän siirtyy historialliseen romaaniin. Kirjan toinen päähenkilö on Lars-Levi Laestadius ja tapahtumavuosi 1852. Yllätyksenä pidän sitä, että pintajuoni pakerretaan  rikoksen ympärille.

”Sinä ja minä tiedämme totuuden. Väkivallan tekijä on vapaana, tappajakarhu ihmisen hahmossa. Ja kun karhu on päässyt ihmislihan makuun, mitä sitten tapahtuu?”
”Se tahtoo lisää?”

Leastadiuksen seurakunnassa tapahtuu kolme murhaa. Kirkkoherra äityy selvittelemään niitä oppipoikansa kanssa, sillä huolimaton nimismies tekee hätiköityjä johtopäätöksiä. Esimerkiksi ensimmäinen nuoren naisen surma pistetään karhun piikkiin.

Minulle ei rikosvyyhden selvittely ole romaanin kiinnostavin osa. Mietin kovasti, mikseivät romaanin aiheeksi riitä herännäisyyden ristiriidat, Laestadiuksen äkkiväärä persoona ja monen kulttuurin elinehdot Suomen, Ruotsin ja Norjan rajamailla tai romaanin toinen päähenkilö Jussi. Nuori mies on saamelainen ”noidanpenikka”, jonka Laestadius on pelastanut tieposkesta ja ottanut oppipojakseen.

Jussin persoonassa, saamelaistaustassa ja ympäristön suhtautumisessa nuoreen mieheen riittää romaaniin ainesta. Papin ja opinhaluisen hylkiölapsen suhde sisältää isoja kysymyksiä uskosta, valistuksesta, koulutuksesta ja tasa-arvoisista mahdollisuuksista valita.

20181115_120716-1.jpg

Romaanin pääosin kertoo – tai kirjoittaa – Jussi. Hieman minua tökkivät moderniudet, joita tekstiin on tarttunut. Ja jotenkin alleviivaavia ovat Jussin ajatukset esimerkiksi kirjallisuuden vaikuttavuudesta, aprikoinnit kirjastojen voittavan kirkot tai sitten sen miettiminen, tuleeko aika, jolloin kirjoissa rikokset ja pahan läsnäolo kiinnostavat.

Heti perään totean, että romaanissa on monia mukaansa tempaavia kuvauksia, esimerkiksi luontohuomiot, karhunkaato ja elinolot kuvataan elävästi. Jussin ensimmäisessä humala- ja tanssikokemuksessa on villiä vauhtia, lapsuusperheen olot kauhistuttavat ja ensi rakkauden sokeus koskee. Kirjoitetun ja puhutun kielen puutteen tai hallinnan merkitys välittyy väkevästi.

Viihdyin ja välillä vaikutun Karhun keiton seurassa, mutta mainitsemiani muttia murehdin, eikä loppuratkaisu minua täysin vakuuta. Pohjoisen luonto ja ihmisluonto välittyvät romaanista silti erittäin hyvin. Laestadius kiinnostaa henkilönä, ja hän ansaitsee romaanihenkilöstatuksen.



Romaanihenkilönä Laestadius on kiehtova kohde. Niemen romaanissa hän on fiksu mies, luonnontieteilijä, valistuksen asianajaja, viinapirun vastustaja ja perheen huolenpitäjä, joka sopii myös aikaansa edellä toimivaksi rikostutkijaksi. Kiinnostavasti kirjassa korostuu, miten pohjoisen uskonpuhdistajaan iski julistuksen kipinä naissaarnaajasta, eli naispappeuttakin sivutaan. Myös sitä romaanissa pohditaan, onko perustajaan kiinnittyvä kiihkeä herätys oikein – missä kulkee raja?

”Herätys oli rätinää ja räiskettä. Kirkkokansa näytti viihtyvän, kun oikein kunnolla mekastettiin. Syntiset sydämet pamppailivat, posket kurtistuivat tunnemyrskystä, koko seurakunta hyppi liikutuksissaan ja iski lapikasta lattiaan. Ukot ja kata tiungetsivat eteenpäin eivätkä nähneet vaatimatonta kyläpappia vaan Jeesuksen.
   Entä jos hän ei ollut saanut muuta kuin epäjumalanpalvontaa?”

Leastadiuksesta romaani välittää kuvaa kulttuuritietoisena ajattelijana ja tiedemiehenä. Se vaikuttaa ainakin minuun niin, että nykykäsitys lestadiolaisista elämänkielteisinä rajoittajina hoitokokouksineen tuntuu paljon taantumuksellisemmalta kuin liikkeen perustaja. Tätäkin Niemen romaani pistää miettimään. Ja se vahvistaa tunnetta, jonka sain Päivi Alasalmen hienosta Laestadius-osuudesta romaanissa Joenjoen laulu.

– –

Mikael Niemi
Karhun keitto
suomentanut Jaana Nikula
(rikos)romaani
Like 2018
270 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirjasähkökäyrä, Anun ihmeelliset matkat ja Jorma Melleri.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Anj Smith Sara Hildénin taidemuseossa

Elämäkerta Sara Hildénistä on tuoreena muistissani, kun jälleen kerran käyn katsastamassa mahtinaisen nimikkomuseon antia. Hienoja taidekokemuksia olen siellä kokenut vuosien varrella. Nyt esillä on alakerrassa kokoelma-aarteita ja yläkerrassa englantilaisen Anj Smithin töitä.


Anj Smithin (1978) maalauksista esillä on vuosien 2005 – 2018 teoksia. Niitä ei ole aiemmin nähty Suomessa. Näyttely on nimetty Sea Lily, Feather Star (Merililja, hiustähti). Maalausten aiheenkäsittely ja maalausjäljen tarkkuus tekevät vaikutuksen. Mitä sitä hiivistelemään: olen haltioissani.

Yksityiskohtatarkkuus tuo mieleen ikisuosikkini Van Eyckin, muotojen valuvuus Dalin, kasvokuvat keskiajan ja renessanssin potretit ja mustine silmänalusineen myös ikonit – tukuttain keksin vertailtavaa. Näissä töissä nykykulttuuri kohtaa menneen ja tulevan, vie ajatuksia jopa steam punkin tunnelmiin. Maalauksissa maailma on monin tavoin menetetty mutta sen reliikit pitää tallentaa. Jokaisella piperretyllä yksityiskohdalla on merkitys. Näin näyttelyesite tiivistää taiteilijan tyylin:

”Hän sijoittaa tuotantonsa risteyskohtaan, jossa unohdetut taidehistoriat, kielen epävakaisuus, halu, erotiikka, ahdistus ja vieraantuneisuus kohtaavat. Elementtejä ei ole yritetty erottaa keinotekoisesti toisistaan.”

Luen näyttelyesittelystä, että tavallisesti katsoja pysähtyy taulun eteen kolmeksi sekunniksi. Smith haluaa pidentää katsomisajan. Ja niin tapahtuu. Seisahdun pitkäksi aikaa hallittujen, pienikokoisten taulujen eteen. Kasvit, kampaukset, asusteiden tekstuurit puuvillasta harsoon ja lasiin, eläimet, hyönteiset ja ihmishahmot ja niiden karvoitukset esiintyvät teoksissa itsenään ja sakeina symboleina. Välillä ei pinta riitä vaan maalauspinnalta kohoaa silmiä, helmiä, simpukoita, muita kuvioita ja möykkyjä tai taulun alareunasta leviää massaa reunan yli. Tauluissa on lukuisia maalikerroksia. Näitä tauluja on tutkittava.

20181114_134448.jpg

Näyttelysalikuva antanee perspektiiviä taulujen koosta.

Monesti kävin lukemasa esimerkiksi maalausta Kuu kuin kukka – The moon, like a flower. Niemomaan luin moninaisia viestejä yksityiskohdista, muodoista ja väreistä, joita taulusta tavasin. Hahmon katse on arvoituksellinen, epäsuora, hän voi olla ajasta kuin ajasta, tumma tausta pitää häntä tyhjyydessä, jokainen hiussuortuva erottuu samoin kuin yksittäiset karvat kasvoissa. Asukirjavuuden runsaus hivelee ja kuin varkain erotan joukosta helmeileväpintaisen liskon, joka kipuaa ihmishahmon olkapäällä.

Ja sitten lunttaan näyttelyesitettä: Maalauksen nimi on lainattu William Blaken runosta, johon maalaus liittyy latautuneen tunnelman vuoksi. Taiteilija tutkii maalauksessa naiskuvaa, sukupuolisuutta ja samalla sukupuolen häilyvyyttä. (Häilyn tekijänoikeuksien hämärärajoilla, kun julkaisen valokuvani maalauksesta; valokuva on vain kalpea pintatallennus, eikä siitä erotu maalikerrokset, kiilto- ja mattapinnat, ei täysi tunnelma.)

20181114_122123.jpg

Näyttelyesite on valaiseva, ehkä jopa osin puhkiselittävä, mutta avaa se sellaisia tulkintamahdollisuuksia, joita en olisi voinut millään muuten tietää. Smith on saanut sykäyksen teoksiin esilaisista kulttuurituotteista kuten runoudesta. Näyttelyssä on esimerkiksi maalaus, jossa Miltonin runo kohtaa Näsijärven. (Kyllä, Smith on aiemmin vieraillut Tampereella, ja tätä näyttelyä varten hän on käyttänyt grafiikkapaja Himmelblauta.) Kielen ja runojen suhteesta maalauksiin näyttelyesite tiivistää näin:

”Runo on Smithille täydellinen maalaamisen vertauskuva, ja hieno todiste siitä, miksi kannattaa vaivautua yrittämään, vaikka sanojen, värin tai yhden ihmisen näkökulman on mahdotonta kiteyttää ilmiötä kokonaisuudessaan. Kiinnioton yritys kuitenkin riittää.”

Kannattaa vaivautua katsomaan Anya Smithin maalausmaailmaa.


Alakerran tilan täyttävät Sara Hildénin taidehankinnat. Anna Kortelaisen elämäkertakirjaan kirjoittamat fiktiiviset keskustelut Saran ja museokuraattorin kesken vieratuttivat minua, muttaa nyt ne pompahtavat mieleen, kun katselen mesenaatin valtsemia teoksia. Ne tuuppaavat miettimään vaatekauppiaan intohimoa nykytaiteeseen, teosten valintakriteereitä ja ylipäätään hänen makumieltymyksiään. Tavallaan näyttely muuttuu intiimiksi tirkistelyksi Hildénin pään sisään ja paljastaa henkilöä kuin elämäkerta.

Lisäksi liu’un nostalgoimaan. Sara Hildénin taidemuseo on ensimmäisiä taidemuseoita, joissa olen käynyt. Marja-ystäväni isosisko vei meidät juuri avattuun museoon, joten astuin varhaisnuoruuteeni astelemalla museon portaat alas. Siellä tapahtui ensi kosketukseni esimerkiksi Morandin, Mirón, Baconin ja Giacomettin kanssa. Siksi minusta tuli taidemuseoissa kävijä.


Eipä unohdeta maisemaa, oleellista osaa tamperelaista museotunnelmaa. Maisema on oma taulukokoelmansa, joka vaihtaa ilmaisuaan sään ja vuodenaikojen mukaan: Näsijärven ulappamainen jatkumo pohjoista kohti Teiskoon ja Ruovedelle, näkymä länsipuolelle Pispalaan ja Ylöjärvelle.

– –

Tietoa näyttelyistä museon kotisivuilla.
Anna Kortelaisen kirjoittamasta Sara Hildén -elämäkerrasta lisää tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Taide

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Kaija K kyselee, kuka keksi rakkauden. Okei, vastaan: keksijä on kukin vuorollaan. AINA se on kuin uusi, ja rakastunut luo jumalankaltaisesti ainutlaatuisen tunteen. Nyt keksijävuorossa ovat Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala. Heidän kirjaesikoisensa on rakkausrunoelma Aina (Käsite 2018). Luvassa on lisää, sillä ensi vuonna ilmestyy runoelman toinen osa.

Voiko rakkauden kohdata ruotsinlaivalla? Pyyhkiikö se mennessä kaiken entisen? Onko mitään entistä ollutkaan? Miten syntyy me? Aina-runoelma välittää upottavan tunteen vaihtoehdottomuuden: ”siksihän täällä ollaan / annan itseni hukkua.”

20181110_153049.jpg

Rakkauden kaikennielevyys saattaa tuntua naiivilta ja tutuin kuvin kuvatulta. Koska vilpitön tunne tunkee runoista pidäkkeettömästi, pyyhin kyynisyyden ja hyväksyn runojen huumautuneen lähestymistavan ja kuvaston valosta, auringosta, maista, meristä, pienistä kuolemista ja muusta asiaan kuuluvasta. Ja toisaalta, kyllä runopari tietää, mitä se tekee, sillä harkituilta kokoelman runojen keinot vaikuttavat.

– –

Ei se epävarmuutta ole
kauan pimeässä kulkeneena
aurinko vain häikäisee
kattaen kaiken

Me olemme sokaisseet minut
Me olemme sokaisseet sinut
ja nyt meidän tulee ikuisesti taluttaa toisiamme.”

Rakkauteen sotkeutuu muita tunteita kuten pelkoa ja epävarmuutta, eikä entisen jättäminen ole tyystin mutkatonta. Siitä hyvä esimerkki on hieno runo ”elegia epävarmuudesta”. Ja nyt pääsen runojen perinnetietouteen. Kokoelman alku viittaa Danteen, ja niinpä välillä runoissa hengaillaan maailmankirjallisuuden hahmojen kimpassa tupladeiteillä. Osa runoista on mitallisia tai loppusoinnullisia.

– –

”Kuinka suuria voimme olla?
Hyväksyn sen sovinnolla,
että mahdoton on totta.
Sain sut ansiotta.
Mahdoton on totta,
sain sut ansiotta.”

Loppusoinnullisuudella viitataan kirjalliseen traditioon, ja se tuo moniin runoihin myös laulupoljentoa. Laulullisuus on ovela konsti, sillä rakkauslauluissa saavat tunteet tulvia, eikä sanotuksissa yleensä nolostella. Minua riemastuttaa kokoelman alun country-biisisanoitus: sen genren viisuja ei juuri runoudessamme ole ollut ja nyt lajilla leikitään, vaikka tosi(rakkaus) on kyseessä.

– –

Jos yhteen country-biisiin saan kaikki kliseet pudottaa, /
niin kerron vielä jotain mikä poskia punottaa /
sen lisäks että hullaannun mä aina hymyys sun /
niin tiedän olet mun aina kun povees painaudun.”

Runoelmassa kokeillaan siis erilaisia runomuotoja, myös typografisesti. Lisäksi sivujen alareunan tai yläreunan irtosanoja lehteillen pääsee muodostamaan runonpoikasia. Kirjavuudessa on linjattomuuden vaara, mutta pistän kaiken suopeasti rakastumisen piikkiin. Tunnekuohuun liittyvät rajattomuuden ja kaikkivoipaisuuden tunteet puskevat esiin muodon kirjavuudesta. Nyt on lupa mihin vain. Siksi kokoelman runojen puhujille ei riitä R-sana, sillä niin suurta tunne on – siksi sille on annettava oma nimi, AINA.

– –

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala
Aina. Rakkausrunoelma
Käsite 2018
runoja.
84 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla: Kirja vieköön!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Kansallisteatteri: Homoäiti

Omapohjan lavalla on toisen näytelmän lavasteet ja niiden lisäksi useita mikrofoneja ja pientä sälää, kuten metronomi, tuulikello ja minikokoinen hiekkalaatikko. Esityksen alussa Homoäiti-monologin kirjoittaja-ohjaaja Heini Junkkaala jutustelee ja räplää lavalla mikrofoneja, kun esittäjä Katja Küttner saapuu lavalle selitellen myöhästymistään. Katsojana minut liu’utetaan teatterilliseen todellisuusilluusioon, jossa tosi ja esitys punoutuvat.

Homoäiti perustuu väkevästi kirjoittajan dokumentaatioon, joka on muokkautunut autofiktiolta vaikuttavaksi proosaksi. Siinä perustarina etenee kronologisesti mutta rikkoutuu takaumin tai sivutarinoin. Päätarina kertoo äidistä, joka synnyttää tyttären, kun ensimmäinen lapsi on parivuotias. Tarinointi keskittyy vanhemmuuden ruuhkavuosiin, jolloin kotiäiti hyörii uhmaikäisen ja imettäväisen hoivapyörteessä, puoliso tekee pitkää työpäivää ja uusi asuinympäristö vierastuttaa. Kertoja on elämän alun lisäksi päättymisen äärellä, sillä hän kohtaa vanhojen sukulaisten kuoleman.

20181110_064844.jpg

Esityksen kertoja hakee paikkansa elämäntilanteessa, ajassa ja paikassa, jossa on välillä lähellä ja kaukana itsestä ja muista, ja matka on suhteellinen – lähellä ja kaukana suhteessa suhtautumiseen:

Kymmenen metriä kohtaloitten välissä.”

Elämän alku, loppu, rakkaus, viha, pelko ja väsymys helisevät, suhisevat, kalisevat ja ritisevät. Ensin hämmästelen mikrofonien määrää ja käyttöä, mutta niiden merkitys avautuu aika pian. Koputtelut, rahinat ja muut ihmistuotetut ääniefektit Beethovenin ja muun musiikin lisäksi kuuluvat oleellisesti tunnepuolen ilmaisuun.

Monologia katkovat kirjoittaja-ohjaajan väliintulot: käväisyt lavalla, välihuomiot tai lyhyet dialogit Küttnerin kanssa. Yhteispeli vaikuttaa spontaanilta, eikä se katko tai vieraannuta vaan raikastuttaa esitystä. Katja Küttnerin ilmeikäs sanallinen ja sanaton ilmaisu sekä heittäytyminen vanhemman ja lapsen rooleihin vetoavat aitoudellaan. Läsnäolon valovoima häikäisee silloinkin, kun lavalla on pimeää.

Monologin kertoja on sateenkaariperheestä, vaan eivät vanhemmuuden, parisuhteen, ajankäytön, viihtymisen ja elämän rajallisuuden kysymykset rajaudu seksuaaliseen suuntautumiseen. Taidokkaan taiteen tavoin yksityinen muuttuu samastuttavaksi, yleistyy kokemukseksi. Tunnevaihtelut vievät laidasta laitaan, ja vaihteluväliä riittää tekstin välittämisessäkin: se kuulostaa luennalta, puheelta ja runolta. Poimin käsiohjelmasta osuvan  luonnehdinnan kokonaisuudesta: ” – – asiat kerrotaan sen sijaan, että ne näytettäisiin.” 




Pääsin Bloggariklubin kanssa näkemään Homoäidin ennakkoesityksen ja sen perään vielä kuuntelemaan Junkkaalan ja Küttnerin kokemuksia harjoitusprosessista. Näytelmän nimeä on harkittu moneen kertaan, mutta se tuli valituksi jännitteisyyden vuoksi. Bloggariklubilaisten kommentit nimen monitulkintaisuudesta suhteessa esityssisältöön todistivat, että valinta osuu.

Küttner kertoi olleensa prosessissa mukana jo 1,5 vuotta eli tekstin koko synnyttämisrupeaman. Noin tuhat sivua Junkkaalan tekstiä kutistui harjoitusten aikana kolmeenkymmeneen liuskaan, mutta ehkä meillä on tulevaisuudessa mahdollisuus saada luettavaksi Homoäiti prooasakirjana.

20181107_204601.jpg

Heini Junkkaala Omapohjan lavan reunalla edessään työvälineet, joilla hän edesauttoi esityksen etenemistä.

– –

Homoäiti
Kansallisteatteri, kantaesitys ja ensi-ilta 9.11.2018 (ennakko 7.11.2018)
Teksti ja ohjaus Heini Junkkaala
Dramaturgi Elina Snicker
Esiintyjä Katja Küttner
Katso lisää esityksen kotisivulta.

Muualla: Blyggiblumsteri ja Kujeruksia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Draama, teatteri

Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa

Kamila Shamsien palkittu romaani Joka veljeään vihaa (Gummerus 2018) on kerännyt lukijoiden kehuja. Esimerkiksi MeNaisissa (37/2018) se esitellään näin:

”Tarina toimii kuten paras taide: sen luettuaan tuntuu, että tajuaa tätä maailmaa taas piirun verran paremmin.”

Sivuhuomautuksena esitän, että on hienoa, että edes lyhyitä uutuuskirjavinkkauksia julkaistaan naistenlehdissä erilaisten someverkostojen kirjajuttujen lisäksi.

20180916_112921.jpg

Totta maar isketään ajankohtaisesti, sillä Shamsien romaanin aiheena on maahanmuutto ja integraatio. Kirjan kiintopiste on Englannissa, jossa kiristynyt tunnelma vie epäilemään toisen polven maahanmuuttajien oikeutta kansalaisuuteen. No, mitä mahdollisuuksia brittiläistyneiden muslimitaustaisten nuorten aikuisten on silloin elää elämäänsä, vaikkei edesmennyt terroristi-isä olisikaan hylännyt perhettään fundamentalistitaisteluiden vuoksi? Romaanin päähenkilöiden isä on.

Kuka veljeään vihaa kuvaa kolmea sisarusta isän varjon langetessa heidän elämänkulkuunsa. Vanhimmalla sisarella Ismalla olisi edessä tulevaisuus tutkijana, Aneeka-sisko taitaa pärjätä oikeustiedeopinnoissa ja muutenkin elämässä, mutta hänen kaksoisveljensä Parvaiz ei löydä paikkaansa, joten hän on otollinen värvättävä. Romaani avaa seikkoja, joista syistä Isis saa länsimaista uutta verta joukkoihinsa.

”Ennen Parvaiz olisi syöksynyt siskon perään ja aloittanut kovaäänisen riidan, joka olisi jatkunut niin pitkään, että kumpikin olisi ollut väsyneenä valmis tekemään sovinnon. Mutta nyt Parvaiz jäi paikoilleen katolle, katselemaan kuinka ihmisten elämät kapeissa kehyksissään lipuivat siitä ohitse pimeillä raiteilla, ja antoi haavan tulehtua kunnolla, jotta voisi seuraavana päivänä kertoa siitä Farooqille ja saada lääkkeeksi uuden ystävänsä närkästyksen.”

Juonellisesti merkittävä on kirjan toinen perhe, jonka isä on peräisin samasta pakistanilaiskorttelista kuin Ismanin ja kaksosten perhe mutta joka etenee ministeriksi ja jonka aikuinen poika sattumalta muodostaa yhteyden Ismaan ja Aneekaan. Juoni tiivistyy, jännitys monihaaraistuu.

Kerronta kutoo joustavasti yhteen tapahtumat ja henkilöt. Lukijana koen olevani yhtä avuton kuin kirjan henkilöt, kun politiikka puuttuu yksilön mahdollisuuksiin vaikuttaa elämäänsä. Ja jossain väräjää rakkaus ja perheenjäsenten yhteys, joka välillä säröilee. Mutta sitä on. Ja muuta, joka sikiää epäluuloista, ymmärtämättömyydestä, vallanhalusta ja vihasta.

– –

Kamila Shamsie
Joka veljeään vihaa
suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2018
302 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Henriikka Tavi: Tellervo

Runoilijana tunnettu Henriikka Tavi on kirjoittanut ihmis(suhde)romaanin Tellervo (Teos 2018). Siinä 35 vuotta ylittänyt Tellervo suunnittelee suunnan muutoksen. Tavoitteena on saavuttaa miehiä magneettisesti puoleensa vetävä naiseus ja pitävä parisuhde.

Juoneltaan romaani etenee päällisin puolin kronologisesti siten, että Tellervo alkaa elää amerikkalaisten rakkausgurujen oppien mukaan, perustaa ystävänsä Hennin kanssa aiheesta opintopiirin, ryhtyy kuoroaktiiviksi, tapaa miehiä ja Miehen sekä porskuttaa rakkausteoreetikkojen oppien sokaisemana – ehkä hamaan tulevaisuuteen.

20181103_104736.jpg

Romaani ei päästä lämmittelemään romanssitunnelmissa, sillä kerronnan kyyti on kylmää. Tavin tyyli puraisee häijysti, kun tutkitaan Tellervoa: miten hän näkee itsensä, mitä hän ei näe, mitä hän hakee muista, mistä oikeastaan on Tellervon esittämässä elämässä kyse? Kirurginen tarkastelu tonkii Tellervon mielen sisuksia niin rakastumistarkoitusten kuin ystävyydenkin suhteen. Luonnehtisin henkilökuvausta jopa tunteettomaksi.

Kirjan kerronta kaikkitietävästi hallitaan hienosti, nimenomaan hallinta tuntuu tärkeältä. Kiinnostavia ovat kohdat, joissa kertoja selittää tarkasti perusasioita siten kuin kirjaa lukisi vieras, vierasmaalainen – tai vieraantunut. Kielestä ja tarinan rakentelusta vaikutun, se naulaa seuraamaan Tellervon tavoitteellista toimintaa. Välillä teksti riepottelee uhriaan säälimättömästi, mutta välillä aistin kuvauksesta säälinsekaista.

”Mutta on ymmärrettävä myös Tellervoa. Ihmiset joiden varaan rakennamme elämämme ovat meille näkymättömiä, ja näkymättömiä ovat heidän lähettämät merkkinsä. Kuin betonipaalut jotka kannattelevat elämämme siltoja, kuin hiuksenhienot renkaat joita paalujen ympärille muodostuu, kun ne seisovat yksitoikkoisina vedessä.”


Romaanin havainnolliset virkeviestit vievät miettimään sitä, miten hukassa olemme haaveinemme todellisuudessa, jossa pysyvyys ja varmuus ovat illuusioita. Tarkerrus mainosmaisiin selviytymistapoihin saattaa johtaa tellervoitumiseen, jonkin ulkoistetun teorian tavoittelemiseen. Kirjan teemoja ei tuulesta temmata, sillä Tavin romaanin lopussa on lähdeluettelo, jossa filosofinen ja feministinen kirjallisuus kohtaa rakkauslähettiläät rapakon takaa, esimerkiksi romaanin keskeisesikuvan Rori Raeyn.

”On mielenkiintoista havaita, että myös hunajassa toteutuu samanlainen kaksoisrakenne kuin helmessä, Tellervo aloitti. Oli hänen vuoronsa alustaa. Että Rori Rayen mukaan meidän tulee kasvaa sekä kuningattariksi että hunajaksi. Mehiläiskuningattaren osa onkin varsin varsin dramaattinen: synnyttää elämää ja tulla lopulta itse syödyksi. Hän oli ylpeä alustuksestaan.”

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin tovin Tavia, joka kertoi kirjaansa kuvatun sekä chick litiksi että anti-chick litiksi, sysimustaksi sellaiseksi. Romaanin lähtökohta Taville on ollut kysymys, miksi toiset löytävät toisensa mutta toiset jäävät erillisiksi. Tavi luonnehti omaa kirjaansa:
– Tellervossa on hyytävän kylmää hallinnointia ja kyvyttömyyttä aitoihin tunteisiin. Kirjallisuuden pitää käsitellä nykyajan self help ja chick lit -kirjallisuutta. Siksi suuntaan paloittelevan kylmän röntgenkatseen genreen ja henkilöiden tunteisiin mutten tee analyysia genrestä.


Tiivistän: Tellervo on lukuvuoteni hallituin ja häijyin kirja –  siis eittämättä kiinnostava. Romaanin henkilökuvauksen raadollisuus välillä hätkähdyttää terävyydellään, jolloin ihastelen kirjailijan kuvaustaitoa, välillä se hymyilyttää ilkikurisesti mutta hymyni hyytyy koleuteen.

Tänä syksynä olen lukenut useita kirjoja, joiden loppu, jopa loppukappale kiepsauttaa tai jysäyttää. Tellervo on yksi niitä. Sen loppuluku jättää minut vahingoniloiseksi. Kertooko se enemmän minusta vai kirjan kuvaustavasta vai kummastakin? Jään pohtimaan tutkimuksia, joiden mukaan kaunokirjallisuus lisää empatiaa.

– –

Henriikka Tavi
Tellervo
Teos 2018
romaani
229 sivua.
Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Mariska: Määt ja muut

Reteää riimittelyä kuulee nykyisin lähinnä räpissä ja muussa käyttömusiikissa. Lyriikka on sen muuten lähes hylännyt, mutta lastenrunouteen loppusoinnut yhä kuuluvat tai sopivat tai niitä voi ilman kasvojen menetystä käyttää. Ja se sopii vallan mainiosti, sillä riimittely ravitsee kieltä ja saa iloitsemaan sana-asettelun notkeudesta.

Mariska on aloittanut räpillä ja jatkanut musiikkiuraa monipuolisesti. Minua hän on säväyttänyt lukuisin sanoituksin, joita hän on tehnyt itselleen tai muille artisteille. Vakuuttava sanakäyttäjä saa sanansa nyt ensimmäisen kerran kansien väliin lastenrunokokoelmaan Määt ja muut (Tammi 2018).

20181104_074021.jpg

Alaotsikon mukaan kirjassa on runoja eläimistä ja ihmisistä. Runoissa vilistää tuttuja metsien ja maatilojen elukoita sekä pikku-Siiri. Jo sisäkannen aloitus siivittää teemaan:

Sitä minä vaan,
et kaikkii tarvitaan –
ilman kyitä, haita, täitä
köyhä olis maa…”

Värssy on kirjan runosta ”Pentti-kyy” – nykyajan verrokki Kirsi Kunnaksen tunteelliselle siilille. Ja nyt kun tuli klassikko mainittua, lisään Mariskan sopivan mainiosti kotimaisen, omaperäisen lastenrunouden janalle, joka on valitettavan lyhyt. Kunnas ja Helakisa ovat siellä alkupäässä, ja Mariska jatkaa, uudistaa ja raikastaa lajia. Vai olisiko janan alkuosassa jo Aleksis Kivi, joka tulee mieleen Mariskan oravarunoista?

Määt ja muut sisältää virkistävän vaihtelevia runoja. Osa sopii silkkaan ilotteluun tai on valmista lastenlaulukamaa (”Hui säi säi” ja ”Kännikala ja selvä pyy”), osassa on opetusainesta kuten jo mainitussa kyyrunossa tai ”Veken lento oy” -runossa, jossa perspektiivin vaihdos muuttaa suhtautumista murheisiin. Tunteista runoillaan reippaasti, esimerkiksi lammas ärsyyntyneenä karsii lammasmaisuuden, hiiri rakastuu ja lehmä tulee jätetytksi. Erityisesti riemastun runoista, joissa vaihtuu näkökulma: sammakkoa tympii suutelemaan pyrkivät prinsessat, ja sitten on tämä etana, joka haluaa uppoutua historian tutkimiseen ja kyllästyy kyselijöihin:

– –
”Etana, etana näytä sarves,
onko huomenna poutaa?”
”Tuskinpa näytän! Hauskempi onhan
ajassa taaksepäin soutaa.
Huomisen ilmaa en paljasta sulle,
Piilossa pidän mun sarvii.
Säätila selvii, ulos kun menet,
siihen et etanaa tarvii.”

Edellinen sitaatti on esimerkki puhekielisestä runoilusta, mutta joukossa on myös silkkaa kirjakieltä sen ohella, että fingelskaakin tippuu joukkoon. Viime aikojen suomi-englanti-keskustelun valossa voisi soimata suomen runtelusta, mutta nämä runot todentavat nykykielen vaihtelua. Mariskan vikkelät ajatukset pukeutuvat tarkoituksenmukaiseen asuun, vaikka näin:

”Tänään minä aion olla ihan vähän tuhma”,
sanoi Lissu Lokintyttö, iältänsä uhma. – -”

Elukoihin lasten on helppo samastua, samoin Siiri Sirpelöiseen, joka ihmettelee, lakkoilee ja itkee. Lasten lisäksi sanailu puree joka ikään. Juuri kirjan tunnekirjo ihastuttaa minua, ja muikeasti kuvitus tukee runojen ilmapiiriä. Soisin tämän kirjan kuluvan kotiväkien käsissä – tämän ja lukuisten korkeatasoisten lastenkirjojen, joita onneksi maassamme kustannetaan. Tarvitsemme todellakin #lukuliikettä, sillä vain neljännes perheistä lukee lapsilleen kirjoja. Aloittakaa vaikka tästä!

– –

Mariska
Määt ja muut. Runoja eläimistä ja ihmisistä
Tammi 2018
(lasten)runoja
kuvitukset Reetta Niemensivu ja Aapo Ravantti
55 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjat kertovat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Runot

Päivi Alasalmi: Riivatut

Päivi Alaslamen kirjoissa riittää valinnanvaraa. Viime vuosina ne ovat vieneet minut saamelaismaisemiin, sillä sinne sijoittuva romaanitrilogia tarjoaa maagis-arkisia elämästä selviytymisen kuvauksia tästä päivästä (Joenjoen laulu) 1500-luvulle (Pajulinnun huuto ja Siipirikon kuiskaus).

Myös Alasalmen uusin romaani sijoittuu menneeseen aikaan. Riivatut (Gummerus 2018) tapahtuu 1890-luvulla hämäläisessä kylässä Tampereen lähistöllä. Siellä tapahtuu kummia: kylän halki kiitää hevoskärryllinen tuntemattomia ja sen jälkeen yhdessä torpassa räyhähenki alkaa raivokkaasti liikutella esineitä.

Romaanissa kuvataan Sunilan rusthollin torpan väkeä, vanhaa torpparipariskuntaa ja etenkin keuhkotaudin runtelemaa Hertta-piikaa. Toinen näkökulma tarjoutuu minäkerrontana, sillä aloitteleva Aamulehden lehtimies komennetaan seuraamaan outoja tapahtumia. Reportteri sattuu olemaan Sunilan rusthollin kasvattipoika Hugo, 24-vuotias nuorukainen.

20181103_105146.jpg

Riivatuista saan mojovan kuvan maalaiskylän elämästä. Paikka yhteisössä määräytyy aina alisteisena jollekin. On hyviä, pahoja ja rumia, ja osoittautuu, että hyvien sisällä lymyää pahaa tai rumaa. Kaikki tuntevat toisensa, juorut leviävät ja asiat paisuvat, toisaalta salaisuudet muhivat ja vaikuttavat suhteisiin. Arkikauhua irtoaa perusaineksista kuten palvelusväen kaltoinkohtelusta. Sitä selittämätön poltergeist yrittää saada näkyväksi.

”Aloin aavistella, että täällä oli tapahtunut onnettomuuksia ja ”onnettomuuksia”, petoksia, salavuoteutta, haureutta, kaksinnaimista, vanhanaikaisia vahinkoja, lapsenmurhia, kaikkia kuviteltavissa olevia kauheuksia, joista ei välttämättä uskallettu edes juoruilla.”

Alasalmen Vainola (1996) sekoittaa mainiosti genrekliseitä luoden omaperäisen yllätyskokonaisuuden. Riivatut ehkä tavoittelee samaa, sillä kauhuelementtejä ripotellaan maalaisrealismiin ja koomisaineksiseen minäkertojan kehityskertomukseen. Mausteena on hippusellinen romantiikkaa, sillä piian ja rengin romanssin kehkeytymisessä ailahtaa suloisuutta.

Hugo kertoo pikantisti ensi seikkailujaan naismaailmassa, joskaan en ole varma, sopivatko esimerkiksi kimppakivaöverit maalaisyhteisön pirtaan, mutta ainakin Hugon persoona saa lisäpontta. Nuoriherra huvittaa minua pätemistarpeillaan, hyväuskoisuudellaan ja hetkittäisillä todellisuuteen heräämishetkillään.

Kirjan puoliväliin mennessä kauhuhetket välittyivät sen verran tehokkaasti, etten tohtinut lukea kirjaa yksin talossa, joka tököttää noin 50 kilometrin päässä kirjan tapahtumapaikoista. Jätin lukemisen pyhäinpäivän kekrikirjaksi turvallisessa kotiympäristössä, jossa kirjakokemus osoittautuu aika laimeaksi pirun pelien suhteen. Ihmisten tietoisten pahojen tekojen ikävät puolet ja osin kostolla selitettävät seikat vaikuttavat loppupeleissä ehkä liiankin järkeen käyviltä. Loppuosan käänteet Hugon osalta solmiutuvat melko hätäisesti, ja ihan loppu – salaisuus!

Riivatut luen innostuneesti solmien juoni- ja teemalankoja ihmisten osasta, mutta huomaan tarinan katoavan minulta melkein yhtä nopeasti kuin mustat hevoskärryt Sunilan metsäraitilla.

– –

Päivi Alasalmi
Riivatut
Gummerus 2018
eKirjana 155 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-ehdokkaani 2018

Esittelen satunnaisessa järjestyksessä kuusi kirjaa, jotka ovat suosikkejani romaanikategorian Finlandia-ehdokkaiksi. Teen sen kaiken uhalla, sillä takana on karvas kokemus esikoispalkintolistauksesta, jossa oikeaan osui 1,5 tarjokastani.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Poikkeuksellisen lapsen kautta tavoitettu kokemusmaailma 1600-luvulta valloittaa, samalla romaani vie uskomattomalle matkalle Saint Helenalta Lontooseen ja valistuksen vallankumouksellisuuteen. Monikerroksisessa kirjassa riittää lukunautintoa.

Taivaanpallo2

Aki Ollikainen: Pastoraali

Yhdenpäivänromaani tarjoaa kokemuksia kesäisestä itäsuomalaisesta maisemasta, luontokappaleista karitsasta haukeen, kolmen polven rakkauskokemuksista ja elämän arvaamattomuudesta. Kerronta imee tunnelmiin.

20180907_173023.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C 

Minna Canthin nuoruuden ja avioliiton fiktiointi tekee tepposet ja lukijana uskon asioiden olleen niin kuin romaani kertoo. Oivaltavaa on kuvata ja kuvitella, mitä oli ennen Canthin kirjallista uraa.

20180916_090010.jpg

Vilja-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

Ehdokaslistani musta hevonen on tässä! Rakenteellisesti vinkeä romaani tyylittelee reippaasti opettajainhuoneessa ja teinitodellisuuksissa, sen lisäksi se loikkii näkökulmista ja aikatasoilta toisiin aina tulevaan asti. Reipasta ja raikasta.

20180921_143855.jpg

Peter Sandström: Äiti marraskuu

Kirja sisältää kahdeksan pohdintoa, mutta olkoon se minun puolestani episodiromaani. Sandströmin proosa innostaa siksi, että se on arvaamatonta, tunnelmaltaan nyrjähtänyttä ja siksi perin inhimillistä. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180821_200130.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Matkakirja, esseekokoelma, tietotekstikooste, autofiktio ja mielikuvituksellinen asiayhdistelyteos – nautittavaa proosaa, joka ankkuroituu vankasti aikoihin ja paikkoihin ja joka elähdyttää. (Kun tietokirjatyyppinen Niemi voitti viime Finlandian, miksei sitten tämä?)

20180926_113139.jpg



Tietoa Finlandia-palkonnosta Kirjasäätiön sivuilla.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Katja Kettu: Rose on poissa

Lapin tai Siperian maisemista siirtymä intiaanimaille on lyhyempi kuin voisi luulla. Katja Ketun omaleimainen kerronta sopii sinne, missä asustaa alkuperäiskansoja. Rose on poissa (WSOY 2018) ratkoo perhesalaisuuksia pohjoisamerikkalaisessa intiaanireservaatissa nyt ja viitisenkymmentä vuotta sitten.

Väkevä ote kielestä saa minusta niskalenkin. Virkerytmi ja kuvaileva sanasto loihtivat kaihtelemattoman tunnelman, ja kerronnan keinoin kuoritaan henkilöistä lihaa –  ruumiillisuutta ja aistillisuutta kaikessa kauneudessa ja kauheudessa. Kirjassa lepattaa pesästään seksuaalisuuden lintu ja kumpuilee syöpäkasvainpaukamin kraateroitu iho. Ihmissuhteissa tallataan samaa polkua yhtenä ja välillä erkaannutaan tai tuhotaan toisia.

Hylkään äänikirjan ja digiversion. Luen Rose on poissa -romaania kirjana hitaasti kielikiemuroiden vuoksi, uppoan niihin. Juoni on toisaalta kaiken kerronnan kirjon alla aika yksinkertainen. Pelkistetysti se menee näin: Lempi-tytär palaa reservaattiin 45 vuotta äiti-Rosen katoamisen jälkeen. Isä-Ettu on muistamaton, sairas vanhus, jota syytetään nuoren tytön katoamisesta. Katoamistapauksia on enemmänkin, joten rikoksia selvitetään, ja lisäksi Lempi kohtaa lapsuudenrakkaansa Jim Harmaaturkin, mikä osaltaan käynnistää Lempin koko elämänkulun arviointiprosessin.

20181026_103125.jpg

Romaanin kerronnan intensiivisyys syntyy kirjemuodosta, kirjeiden minäkerronnasta ja kirjepuheesta puhutetuille. Rosen kirjeet vuodelta 1973 on osoitettu Lempi-tyttärelle ja Lempin osuudet Jim Harmaaturkille. Lempin tekstiosuudet vievät nykyjuonta eteenpäin, Rosen kirjeet vuorottelevat ja avaavat menneisyyden saloja hitaasti hivuttaen. Jännite siis pysyy yllä läpi kirjan. Mutta kaikki tähänastinen on pintaa, sen alla kihelmöi kulttuurinen myyttimaailma.

”Lempi lemmonlapseni, sinulle tahtoisin kertoa kuinka ajan virtaa voi myös kulkea taaksepäin, mielessään. Muistathan kuinka olen kertonut sinulle, että elämä on kimppu haarautuvia polkuja? Kuinka kutakin polkua on seitsemän ja jos eksyy liian pitkälle tiellään, tuhoutuu. Siksi suuntaa on muutettava seitsemän kertaa, seitsemän kertaa kulkija hairahtaa ja seitsemän kertaa meillä on tilaisuus palata nimen ja unien viitoittamalle tielle.”

Puoliverinen Lempi on äidin puolelta parantajien sukua, jonka intiaaniperinne vaikuttaa kaikkeen. Suomalaissukuisen isän puolelta tunkevat jäyhät tavat, Sisu-puukot ja Peikkoäidin tuutulaulu.

”Muista Lempi tämä: Valkoinen tekee suuren nuotion ja istuu kaukana kaikesta. Intiaani tekee pienen nuotion ja istuu lähellä toista, opetti matriarkka ja lipaisi suuhunsa läskisuikaleen.”

Mutta ehkä kulttuurieroja kaventavat tarinat (kuten Kallaksen Sudenmorsian, jolla on yhteys Ketun romaanissa tapahtuvaan muodonmuutokseen). Yhtä kaikki: riipaisevasti kirjassa kuvataan kahden kulttuurin välissä ja suuren valkoisen Amerikan puristuksissa väistämättä murenevat Lempin kaltaiset.

Fintiaanien mailla romaanissa eletään täysillä kaikkine kokemustasoineen, ristiriitoineen ja lieveilmiöineen. Rose on poissa sisältää paljon yleistä: rasismia, intiaanien alistettu asemaa, kansalaisoikeustaisteluja 1970-luvulla, suomalaistyöläisten asemaa siirtolaisina, intiaanikulttuureja, uskomusperinteitä, käytösmalleja sekä tyttöjen ja naisten hyväksikäyttöä laitosmaisissa tai eristetyissä yhteisöissä. Ne sulautuvat yksityiseen eli Lempin ja hänen perheensä kohtaloon. Mukana on matka tytöstä naiseksi, Lempistä Pikku Käpäläksi, jossa elää kahden kulttuurin lapsi ja nainen.

Oleellista tematiikkaa ovat unohtaminen, muistaminen sekä oman alkuperän tunnustaminen ja hyväksyminen. Romaanissa on myös hyväksyttävä fantasiakertos, maaginen realismi, joka on silkkaa realismia alkuperäiskulttuureissa: ”Ja siinä samassa hetkessä olen näkevinäni ajan lävitse.”

Lopputulemani on kaksijakoinen. Juonessa ja loppuratkaisuissa minua kaihertavat sekä ennalta arvattavat että arvoitukselliset asiat. Aihelmarunsaudessa minulta joko jää jotain ymmärtämättä tai kadotan lankoja ja siksi ihmettelen epäloogisuuksia. Etenkin henkilöiden ikärakenne hämmentää minua. Päättelen Lempin syntyneen 1961, ja kirjan miehet ovat reippaasti vanhempia tai jo edellistä sukupolvea mutta moni porskuttaa verevänä, puhumattakaan Lempin äidinpuoleisesta isoäidistä, jonka täytyy olla iältään jo… Mutta palaan romaanin kieleen ja maagiseen realismiin sekä koskettavaan Lempin kohtaloon. Ne vievät, ei kannata vikistä.
– –

Katja Kettu
Rose on poissa
WSOY 2018
romaani
284 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Kirjaluotsi ja Kirjasta kirjaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jatkot – Helsingin kirjamessut 2018

Helsingin kirjamessut 2018 ovat osaltani ohi. Eksyin uudesti nimettyjen lavojen välillä, enkä erityisen paljon havainnut muutosta messuilmassa, jossa sataa kirjoja, kirjoja, kirjoja.

Koin lukuisia hienoja kohtaamisia, esimerkiksi tällaisia: iloitsin jutusteluista kirjabloggaajien ja muiden kirjaystävien kanssa, sain suhista suoraan kiitokset syksyn kirjoista Aki Ollikaiselle, Vilja-Tuulia Huotariselle ja Mia Kankimäelle, ihailin yleisötungosta Minna Rytisalon Rouva C -keskustelussa, kohotuin Kaarina Hazardin Minna Canth -palkinnon juhlapuheen sanoista, Antti Heikkinen nauratti imitoimalla Vennamoa ja Virolaista ja nautin keskustelijoiden vuorovaikutuksesta Suomen kirjailijaliiton ohjelmassa, jonka aiheen oli ”Kirjailija salakuuntelijana”.

Poimin lisäksi muutamia tunnelmaväläyksiä messupäivistäni. Kirjoista luen maailmoja, messuilta vaikutelmia.

Torstai

Jelena Tšižova: Naisten aika

– Olen iloinen, että voin suomeksi käännetyn kirjani kautta puhua suomalaisten lukijoiden kanssa. Kirjoitan Pietari-Leningradista, koska neljässä polvessa perheeni on kokenut kaikki 1900-luvun historian tragediat. Siksi kirjoitan proosaa.

20181025_120721.jpg

Vila-Tuulia Huotarinen: Niin kuin minä heidät näin

– Nuortenkirjani lukijasta tämä lähti, koska hän sanoi: ”Mä olen kasvanut jo aikuiseksi. Mitä sä nyt kirjoitat mulle?”

20181025_141805.jpg

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

– Purin ahdistuksen aineksia kuten köyhyyttä kirjoittaen niistä, ja lapsen näkökulmasta absurdiuden ja huumorin kautta pääsin murtautumaan niihin.

20181025_130106.jpg

Perjantai

Aki Ollikainen: Pastoraali

– Teki mieli kirjoittaa paimenlaulu, kun niitä on viime aikoina vähän tullut, päivittää genre – eikä pelkästään ironisesti. Lähtökohtana oli minulle läheinen maisema ja luontotunnelma, esikuvana Shakespearen Kesäyön unelma.

20181026_120102.jpg

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

– Se on huutava vääryys, että kun ikä alkaa vitosella, naisia ei huomioida, sille on tehtävä jotain.

20181026_131923.jpg

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

– Mun kirjat sopii määrittelyyn ”narrative nonfiction”, pääasiassa on nonfiction mutta toisaalta kallistun fictionin puolelle, kustantamossa valitsin kirjani kuuluvan tietokirjoihin.

20181027_163850.jpg

Lauantai

Veera Nieminen: Ei millään pahalla

– ”Jos jätät mut, räjäytän sun postilaatikon” -lause oli rakkaudentunnustus nykyiselle miehelleni – siitä lauseesta lähti romaanin idea.

20181027_093511.jpg

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

– Lähdin seikkailemaan tekstin kanssa, en suunnitellut etukäteen, miten kuvaan muutosta elämässä ja Suomessa.

20181027_100254.jpg

Antti Heikkinen : Kehveli

– Kehveli on tyyppi, joka tahtomattaan joutuu tilanteisiin, jotka muuttavat maan ja maailman kulkua – veijaritarina Paasilinnaa, Huovista ja Haanpäätä kunnioittaen, etenkin silmänisku Paasilinnan Jäniksen vuoden suuntaan. Mutta oma tyyli täytyy löytää, koska toisen perseellä ei voi mäkkee laskea.

20181027_102149.jpg

Kirjailija salakuuntelijana (Anna-Leena Härkönen, Essi Kummu, Pasi Lönn ja Jarkko Tontti)

– Älä ikinä näytä käsikirjoitusta läheisillesi.

20181027_164153.jpg

Helsingin kirjamessut 2

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Selkoa: päiväkirjaromaani ja pakinoita

Syksyn kirjasatoon kuuluvat selkokirjat. Viimeisimpiä ovat Reuna Kustannuksen julkaisemat Sanna-Leena Knuuttilan romaani Minä odotan sinua ja Tuija Hannulan pakinakokoelma Toppatakin alla on sydän.

20181024_181058.jpg

Sanna-Leena Knuuttila: Minä odotan sinua

Sanna-Leena Knuuttilalta ilmestyi vuosi sitten selkoromaani Ne lensivät tästä yli, joka kertoo talvisodasta nuoren Hilkan päiväkirjamerkintöinä. Minä odotan sinua on sille suoraa jatkoa. Kirjassa eletään ankaria jatkosodan vuosia.

Kirjan alussa Hilkka avioituu Veikon kanssa, mutta yhteiselo katkeaa jatkosotaan. Veikko on rintamalla, Hilkka puurtaa kotona ja perhe kasvaa. Hilkka pelkää aviomiehensä puolesta, vain miehen lyhyet lomat katkaisevat sota-ajan ikävää ja huolta.

Romaani avaa hienosti maaseudun kotirintamaelämää. Siinä kuvataan vuoden kiertoon liittyviä töitä, samoin aikakauden asioita kuten elintarvikepulaa, talkootöitä ja neuvostoliitolaisten sotavankien työvoimana toimimista. Pidän erittäin arvokkaana arjen välittämistä lukijoille, jotka voivat olla esimerkiksi historiasta kiinnostuneita nuoria, Suomen sotavuosiin tutustuvia maahanmuuttajia tai sota-aikoja muistelevia vanhuksia.

Knuuttilan selkokieli on sujuvoittunut entisestään, ja kirjasta kehkeytyy ehjä kokonaisuus. Kirjan alun sanasto on varmasti tarpeen mutta on kovin suppea. Sota-aikaan ja 1940-luvun maalaiselämään liittyy paljon vierasta käsitteistöä. Onneksi moni asia selvinnee kirjassa kuvatuista asiayhteyksistä. Ajan henki näkyy, esimerkiksi ”ryssä”-sanaa viljellään – sanastossa se selitetään korrektisti.

Vaikka Hilkan päiväkirja selostaa tapahtumia, on siinä myös yleistä ilmapiirin kuvausta ja tunnesyvyyttä, joten nuoren vaimon tunneskaalan vaihtelut välittyvät hyvin. Romaanissa on koskettavia kohtia. Päätän kirjan esittelyn Hilkan sotatilanteen virittämiin ajatuksiin:

”Muistelin Veikon lämpimiä käsiä.
Niillä käsillä Veikko on puristanut metsämaata,
kun hän on maannut ryssän tulituksessa.
Niillä käsillä hän on pitänyt asetta
ja ampunut käskystä.
Ja niillä käsillä hän on koskettanut kasvojani.”

Tuija Hannula: Toppatakin alla on sydän

Pakinan voi määritellä lyhyeksi, humoristissävyiseksi jutuksi. Sellaisia ei paljon selkokieleksi ole kirjoitettu. Tuija Hannulan esikoiskirjassa on 30 lyhyttä, hyväntuulista juttua. Niissä on väläyksiä vuodenajoista, suomalaisuudesta ja arkielämästä. Osassa kertojana on tunnistamaton yleispuhuja, monissa maahanmuuttajataustainen minäkertoja. Hannulan selkojutut on suunnattu nuorille ja aikuisille suomen kielen opiskelijoille, ja kirjan loppuosassa on pakinoihin tehtäviä.

Minua miellyttää kokoelman nimi: Toppatakin alla on sydän. Se sytyttää lämpimän tunnelman. Pääosin kokoelman pakinat ovat sopivan lyhyitä, ja joukossa on eritasoisia juttuja, joten ne soveltuvat eri vaiheen kielenoppijoille – esimerkiksi pakina Suomi-neidosta on pitkä ja polveileva, kun taas kirjan nimipakina on napakka. Kuten todetaan pakinassa ”Suomen kieli on pyramidi”, kieli rakentuu osa kerrallaan.

”Pyramidissa on leveä pohja.
Pohjan rakentamisen kestää,
koska aluksi sinun täytyy
oppia paljon asioita.
On hyvä,
että pohjasta tulee kestävä.

Myöhemmin pyramidi kapenee,
ja sinä kiipeät nopeammin.”

Selkokieltä rivitetään tietyllä tavalla: yksi ajatus yhdellä rivillä, mieluusti vain kahden rivin virkkeitä. Välillä pakinoiden virkkeet venyvät neljälle, viidelle riville. Kirjan loppuosan tehtävien toivoisin olevan myös selkokielisesti rivitetty. Kirjan alussa voisi olla sisällysluettelo, sillä se aina selkeyttää kokonaisuutta, kun on kyse kokoelmasta.

Huomaan suosikikseni nousevan nimipakinan lisäksi jutun ”Huono aamu”, jossa on hauska loppukoukku. Pakinoissa on paljon suomalaisuusilmiöihin ja kieleen liittyviä aiheita, joten uskon niistä riittävän keskusteltavaa suomen kielen kanssa tutuiksi tulevien kesken ja heidän kanssaan. Tämäntapaisilla lyhyillä jutuilla on monenlaista käyttöä etenkin osana opetusta.


Sanna-Leena Knuuttila
Minä odotan sinua
113 sivua.

Tuija Hannula
Toppatakin alla on sydän
tehtävineen 149 sivua.

Sain selkokirjat Reuna-kustannukselta Turun kirjamessuilla lokakuussa 2018.

20181005_120602.jpg

Selkokirjailijat Turun kirjamessuilla: vasemmalla Sanna-Leena Knuuttila, oikealla Tuija Hannula. Pisteet Turun kirjamessuille siitä, että selkokirjat olivat jonkin verran esillä. Nyt alkavilla Helsingin kirjamessuilla ei selko ole mahtunut ohjelmaan (tietääkseni).

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Jelena Tšižova: Naisten aika

Venäläistä nykykirjallisuutta tulee luettua kovin vähän. Ludmila Ulitskajan tuotantoon olen hieman tutustunut, nyt on Jelena Tšižovan vuoro. Inspiraatio heräsi Turun kirjamessuilla, jonka ”Rakkaus romaaneissa” -keskustelussa osallistujat suosittelivat teemaan sopivia kirjoja. Sirpa Kähkönen vinkkasi Tšižovan romaania naiskuvauksen ja ikäpolvia ylittävän rakkauden vuoksi.

Naisten aika kertoo 1960-luvun leningradilaisesta tehdasyhteisöstä. Ajan tapaan työläiset asuvat asuntoloissa tai muunlaisissa yhteisasumuksissa. Kovasti väki jonottaa, jotta saisivat hankittua huoneiston, television tai muun hyödykkeen. Monenlaiset työläislautakunnat vaikuttavat asemaan jonossa – tai ylipäätään yhteisössä. Neuvostoyhteiskunta näyttäytyy kovin pikkusieluisena. Ymmärrys yhdenvertaisuudesta on kyseenalainen niin ihmisten aseman kuin rodunkin puolesta.

Romaanin sydän sykkii pienessä huoneistossa, jossa asuu kolme mummoa, nainen ja tytär. Mummot eivät ole sukua keskenään eivätkä Antoninalle ja Suzanne-tyttärelle, mutta se ei estä kiintymystä tai yhteisvastuuta. Ja nyt päästään rakkauteen.

20181023_190014.jpg

Antonina-äiti käy töissä eikä oikein voi hyvin. Suzanne-tytär ei voi olla lastentarhassa, sillä äiti haluaa suojella aviotonta lastaan kaikilta mahdollisilta huoltotoimilta. Tyttö on kohta kouluikäinen, mutta ei puhu mitään vaan ilmaisee itseään piirtäen. Yhteisasunnon mummot pitävät huolta tytöstä kukin persoonallisella tavallaan, esimerkiksi lapsi oppii jo varhain lukemaan niin venäjää kuin ranskaakin. Kun äidin mahdollisuudet huolenpitoon kutistuvat, mummot punovat juonen, miten he voivat jatkaa lapsen huoltajina.

Muorit taas ajattelevat omalla tavallaan: ”Mimmoiseksi syntyi, semmoiseksi kasvaa. Joskus voi kuuseenkin kasvaa omena, mutta joskus kasvaa omenapuuhun käpy.”
”Mitäpä tointaa yrittääkään tai pitää lasta silmällä: jos se kuitenkin on esimerkiks käpy, niin eihän siitä omenaa saa”, minä [äiti] sanoin.
Myöntelivät: ”Ei saakaan. Mutta jos on omena, niin se on sitten ihmisistä kiinni, jääkö se happamaksi villiomenaksi vai kasvaako mehukas puutarhaomena…”

Romaanin kerronta poukkoilee vaivattomasti, välillä näkökulma on laaja, historiaa mikrotasolla haarukoiva, ja toisaalla eri henkilöiden minämuotoiset huomiot vaihtuvat suusta suuhun ja ajasta aikaan. Tarkkana pitää olla. Kerrontatapa viehättää, sillä mainittu poukkoilu ja puhunnan virtaavuus luovat Naisten aikaan aivan omanlaisen rytmin. Henkilökuvauksen sävyt kirkastuvat rivien välistä, ounasteluista, juoruista, väärinymmärryksistä, muisteluista, puhumattomuudesta ja palveluksista. Teemoina tärkeimpiä ovat nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema.


Jelena Tšižovan voi kohdata Helsingin kirjamessuilla 25.10.2018.

– –

Jelena Tšižova
Naisten aika
suomentanut Kirsti Era
Into 2018
romaani
261 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kustantajan kirjavideo.

Muita bloggaajia: Annelin kirjoissa

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Esikoisehdokkaani 2018

Vasta olemme päässeet lokakuuhun, mutta väkerrän jo listoja. HS julkaisee omat esikoiskirjaehdokkaansa viikon päästä, mutta minä otan varaslähdön. Luonnollisesti minulla on listausrajauksia: olen lukenut esikoisia rajallisesti. Niistä seulon viisi romaaniehdokasta ja järjestän ne esittelyyn tekijänmukaisin aakkosin.



Tapani Tolonen: Sokeisto

SokeistoHelsingissä valmistellaan suurlakkoa 1905. Jännitteitä on yhteiskuntaluokkien välillä, ja politiikkaan vaikuttavat myös itsenäistymispyrkimykset. Historiallinen todellisuus ei tunnu kirjassa vain kulissilta. Ja kun on ihmisistä kyse, mukana on monenlaisia jännitteitä. Niitä Tolonen kuvaa väreilevästi. Kiinnostavasti kirjan henkilöt eivät asetu tiettyyn lokeroon, ja romaanin rakkaustarina on sävykkäästi kuvattu.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City

20181024_182812.jpgEi tarvitse olla taustaltaan lähioasukki, kun itsensä sellaiseksi tuntee Vallinkosken romaanin Pernossa. Tai se voisi toisaalta olla lähiö missä lie. Romaanin kasvukertomus sijoittuu oleellisesti ympäristöön, jossa elämisen ehdot pysyvät perheen ja ympäristön rajatuissa rajoissa. Niukkuutta jaetaan monin tavoin, ja silti romaani on kuvaukseltaan rikas. Syrjäytymisvaaratarinoinnin tyylin taituruus voittaa rankkuuden.

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

En palaa taksisin koskaan, luulenVasantolan romaanin rakenne palastelee lähihistoriaa ja poukkaa lopussa vielä tulevaisuuteen. Se pitää jännitettä hyvin yllä sukuromaanissa, jossa on paljon vanhaa, sinistä jne. Pohjalaisen suvun sisäiset kapelut kohtaavat yhteiskunnan muutokset. Yksi pysyy pohjalaisproosassa: vanhat naiset hallitsevat mikrohistoriaa. Ja hyvä niin.

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgKaikki vaaran paikat ovat olemassa: sossu- ja päihdeperhe, koulukiusaaminen, mielenterveysongelmat jne. Ei kai! Kyllä, Kai! Kai on romaanin päähenkilö, tapahtumat alkavat sillalta tai mielisairaalasta ja tuloksena on valloittavaa proosaa, jossa raskaita asioita kuvataan niin raikkaasti, että toisessa suupielessä hymy karehtii, toinen on aueta hämmästyksestä. Kasvu- ja perhekertomukseen lisäjännitettä tuo dekkarimainen juonne.

Elin Willows: Sisämaa

20180805_093836.jpg

Mitä tapahtuu silloin, kun romaanissa ei tapahdu mitään? Nuori nainen jumittaa vuosia Lapissa, eikä hän enkä minä tiedä, miksi. Niinpä vain minäkertoja selostaa mitättömiä, minä seuraan. Kyllä, Sisämaa on outo ja oudon kiehtova. Tavallaan kerronta paljastaa kertojan sisäistä ja tavallaan kerronta pitäytyy pinnalla – ja tarina pysyy pinnalla kerronnan vuoksi.

Lisäys klo 19.06

Veikkaan, että HS-kisassa mukana on Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki muuttuu. Miksi unohdin sen? En tiedä. Kirja miellytti lukuhetkenä, mutta ehkä se olikin minulle hetken kirja. Uskon sen resonoivan kuitenkin monien keski-iän kynnyksen elämänpohdintoihin.




Valikoimassani korostuvat kehityskertomukset. Se ei ole esikoisille tavatonta, mutta tavattoman omaäänisiä ja varmoja nämä romaaniehdokkaani ovat. Lukija huomannee, että listassa ei ole yhtään novelli- eikä runokokoelmaa. Se on sääli, ja se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen vuoden varrella sattumalta lukenut jo julkaisseiden kirjailijoiden runoja. Novellien suhteen huono omatunto kolkuttaa: lukematta ovat jääneet.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, Romaani