Susinukke Kosola: Turkoosi vyöhyke

Susinukke Kosolan runokirja Turkoosi vyöhyke liikauttaa minua alaotsikollaan Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma (Sammakko 2021). Pitkin kevättä kirja on kulkenut yöpöydän ja olohuoneen kirjapinon väliä. Aloittaessani kirjaa heti sen ilmestyttyä mykistelin ihastusta latautuneista runosäkeistä. En halunnut ahmia, mutta sitten eteneminen jumahti jonnekin kirjan keskivaiheelle ja jouduin hakemaan uuden alun ja vauhdin.

Kun olen lukenut viimeisen runon (s. 207), kehotan kaikkia lukemaan sen, edes sen. Se on niin kaunis, pieni liikahdus toivoon ja sellaiseen, joka on sinusta, minusta ja yksinäisyydestä huolimatta. Ehkä se on ”turkoosi aavistus mielikuvituksen reunalla” tai tarkka havainto, joka kasvaa silmin nähtyä suuremmaksi tai elämäntunnon hyväksymistä: ”katson suoraan turkoosiin / se on kesken niin kuin minä olen”. Sitaatit poimin ihan muilta sivuilta, mutta tällä tavoin minä kytken fragmentein tuntemuksia loppuhuipennukseen.

Mutta alkuun ja koko kestoon! Kosolan kirja ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan runoelma ja sellaisena runoilijan nimeämänä tutkielma. Runoissa kuljetaan kaupungissa, tavataan muita, keskustellaan. Välissä on yhteyttä, erillisyyttä, tavoittamatonta ja koko tunnettu maailma.

Runon puhuja puhuttelee teksteissä sinää, toista, ja toinen vastaa, usein turkoosein sanoin. Siis konkreettisesti turkoosilla painetuin sanoin ja rivein. Turkoosi on visuaalinen tehokeino, sellaisia on kirjassa muitakin.

(Välillä myös tahattomasti nauran, sillä toistamiseen turkoosilla sanalla myös silloin tällöin pyritään korvaamaan puhujan sanavalinnat – en voi välttää mielikuvaa Jope Ruonansuun sivupersoona-komediahahmosta, joka mörinä-äänellä korjailee pääpersoonan sanomisia.)

Turkoosi vyöhyke leviää teemoiltaan moneen suuntaan, lisäksi se on sisällöltään ja sivumäärältään runsas. Myönnän auliisti, että paljon jää minulta hämärään, mutta se, mikä kirjassa tehoaa, iskee. Minuun tehoavat kielen sävytys, konkretian ja symboleiden sulautus, pistävä katse ympäröivään maailmaan, jonka arvoristiriidat tunkeutuvat minän ja sinän suhteeseen, kaikkeen.

”täytyy varoa perustelemasta tärkeitä asioita

tästä elämästä käsin

              joka on kivipölykeuhkoisten kaivostyöläisten

ja Bitconeja louhivien servereiden pitkittynyt uloshengitys”

Runon ja suven päivän kunniaksi Helsingin Sanomat (6.7.2021) haastatteli nuorta runopolvea. Susinukke Kosola uskoo runoon. Hän tiivistää itse lehtijutussa sen, mitä näen hänen kirjassaan: ”Nousussa ovat muun muassa yhteiskunnallinen runous, ekokriittinen ympäristörunous, posthumanismi ja digitaalisia keinoja hyödyntävä runous. – -. Tarinallisuus on tullut uutena asiana runouteen. Teoksissa ei ole vain yksittäisiä runoja samasta aiheesta, vaan niissä hyödynnetään draaman kaarta.”

Runoelman lukukokemus on sekavahko, mutta tästä olen varma: Kosola pitää yllä luottoa runoon. Päällimmäisenä tunteena jää vaikuttamaan kipeys. Ja se, miten siitäkin heijastelee värien sekoitus – kauneus. 

Hyvää Eino Leinon ja Runon ja suven päivää!

Susinukke Kosola

Turkoosi vyöhyke. Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma

Sammakko 2021

207 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Jännitystä Porista ja Tukholmasta

Nappaan kaksi kehuja saanutta poliisiromaania kesälukemistooni. Niitä yhdistää se, että kummassakin pyritään pääsemään päähenkilöiden persoonaan kiinni sen ohella, että selvitettävät rikostapaukset liittyvät johonkin yhtä yksilöä laajempaan, kansainväliseen ilmiöön. Kumpikin kirjailija kirjoittaa sutjakkaasti, kuljettaa monia henkilöitä varmaotteisesti yhdistäen psykologiaa jännitykseen.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Kolmas Delta-sarjan osa syventää tuttujen porilaispoliisien persoonia. Paloviidan perheongelmat jatkuvat, Oksmanin eristäytyneisyys ehkä hitusen avautuu ja Linda Toivonen tulee entistä tutummaksi. Arttu Tuominen parantaa kerrontaa osa osalta, sillä tällä kertaa en kompastele kerrontakökköyksiin.

Vaiettu (WSOY 2021) kerii kahta aikaa kohti toisiaan. Nykyajassa Paloviita tiimeineen selvittää lähes satavuotiaan murhayritystä ja siihen kytkeytyvää murhaa. Toisen maailmansodan SS-joukkoihin liittyvät tapahtumat kulkevat rinnalla ja selittävät nykyajan tapahtumia. 

Natsien rikokset eivät vanhene, vaikka niihin osallistuneet yrittävät painaa ne villaisella tai muistin uumeniin. Romaani käsittelee kostoa ja sen oikeutusta, lisäksi se pistää miettimään, miten suhtautuminen ihmiseen muuttuu, kun hänen menneisyydestään selviää seikkoja, joita ei voi humaanisuussyistä hyväksyä.

Arttu Tuominen

Vaiettu

WSOY 2021

dekkari

239 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Pascal Engman: Rottakuningas

Rottakuningas (WSOY 2021) on jatko-osa, mutta toimi hyvin ilman ensimmäistä osaa. Komisario Vanessa Frank ja ex-sotilas Nicholas ovat toimineet kiperissä paikoissa yhdessä, ja nyt niitä on Tukholmassa. Vanessa vetää rikostutkintaa kahdesta naismurhasta, ja Nicholas tulee tapahtumiin mukaan mutkan kautta.

Alkuunsa tuntuu, että Pascal Engmanin dekkarissa on liikaa henkilöitä, mutta juonen edetessä kaikki kytkeytyy selvitettäviin rikostapahtumiin. Vetävä juoni pitää otteessaan, silti kirja on juonta suurempi. Engman jatkaa pohjoismaista yhteiskunnallista dekkariperinnettä, ja teeman vakavuus vakuuttaa. Romaani käsittelee naisvihaa, jonka ilmentymiä ovat halveksunta, pahoinpitelyt, raiskaukset, uhkailut ja tapot sekä naisitta jääneiden miesten misogyyninen incel-verkosto.

Aihe puistattaa, ja turhautumissaan vinksahtaneiden miesten vaarallisuus vaikuttaa ikävän todelliselta. Engman saa myös keskushenkilöt tuntumaan eläviltä. Jotain kuitenkin jää loppupuolella vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jalkoihin. Sen sijaan pystyn hyvin kuvittelemaan, miten jämerä tv-draama tästä syntyisi. Tarkemmin ajatellen: minusta voisi tulla Vanessa-fani.

Pascal Engman

Rottakuningas

suomentanut Pekka Marjamäki

WSOY 2021

278 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Kaari Utrio: Pirkkalan pyhät pihlajat & Hupsu rakkaus

Luin Kaari Utrion elämäkerran, jonka Anna-Liisa Haavikko on koonnut huolellisesti. Siitä myöhemmin, mutta kirja innoitti minut lukemaan Utrion varhaistuotannosta Pirkkalan pyhät pihlajat (Tammi 1976) ja viimeisen romaanin Hupsu rakkaus (Tammi 2017). Suurin osa Utrion fiktiotuotannosta sijoittuu keskiajalle, kunnes viimeisissä romaaneissa ajankuva siirtyi 1800-luvun alkupuoliskolle.

Pirkkalan pyhät pihlajat

Teininä luin joitain Utrion keskiaikakirjoja, mutta niistä minulle ei ole jäänyt eläviä mielikuvia. Valitsin nyt luettavaksi Pirkkalan pyhät pihlajat syystä, että pohjoishämäläisen ympäristön kuvaus kiinnostaa ja että elämäkerran mukaan aikalaiskritiikki käsitteli tätä romaania aiempia kirjoja myötämielisemmin. Vähitellen Utrion myötävaikutuksella ymmärrettiin, että historiaviihde on oma lajinsa, jossa on hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja kuten muissakin genreissä.

Romaanin rakenne yllättää iloisesti. Siinä on omissa luvuissaan äänessä kolme naista ja kaksi miestä, ja alussa on suurpiirteisin vedoin veistelty katsaus Suomeen A.D. 800 – 1200. Kerronta-aika sijoittuu vuosiin 1281 – 1282. Keskiössä on pirkkalalaispäällikkö Tuomas Haukka, vaikka hän vasta lopussa pääsee itse ääneen. Sitä ennen kertoo raajarikko sisko, ensimmäinen vaimo, vaimon pöyhkeä lanko ja toinen vaimo. Romaanissa reissataan Tampereen seudun ohella Turussa, Hämeenlinnassa ja Novgorodissa.

Ajankuvan ja uskonnollis-historiallisen taustan elävöittäminen yksilöiden kautta ihastuttaa minua, mutta kaikkein eniten nostan hattua minäkerronnan hallinnalle. Se herkullisesti valottaa eri näkökulmista henkilöitä ja tapahtumia. Jokaisen kertojan omanlaisuus taustoineen ja kehityskaarineen sekä suhtautuminen muihin välittyy sävykkäästi. Pureva ilkeys, hölmöys ja tökerö pöyhkeys ovat vain yksiä piirteitä kertojissa. Etenkin minua ilahduttavat Filippa-siskon sikamainen kaksinaamaisuus ja Birgitta-vaimon ymmärrys epäillä rakkauden kestoa ja ympäristön vaikutusta siihen. Ja annan anteeksi sen, että Tuomas Haukka on hieman liian täydellinen erehdyksissäänkin.

Utrio kertoo vallan ja omaisuuden määrittelemästä maailmanjärjestyksestä, jossa miesten ja naisten elämänehdot eroavat toisistaan. Se kertoo myös siitä, miten varhaisen keskiajan suomalaisten kristillisyydessä vielä kisaillaan muinaisuskon kanssa eikä pappien selibaatin suhteen ole niin nokon nuukaa. Kertoo kirja myös perillisten merkityksestä ja rakkaudesta, joka on kauppatavaraa, ailahtelevaista, hämärtyy himoon ja vain harvoille yhteen sitova tunne. Suosittelen historiallisten romaanien ystäviä kaivamaan tämän kirjan naftaliinista.

Kaari Utrio

Pirkkalan pyhät pihlajat

Suuri suomalainen kirjakerho 1977 (Tammi 1976)

historiallinen romaani

254 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Hupsu rakkaus

Tuotteliaan kirjailijan päätös lopettaa fiktiokirjoittaminen tähän romaaniin todistaa, että ammattilainen lätkäisi hanskat tiskiin voimiensa tunnossa. Hupsu rakkaus toimii lajityypillisesti.

Utrio koki, että hän oli sanottavansa kirjoittanut keskiajasta ja siirtyi viimeisissä romaaneissaan 1800-luvun alkupuolen säätyläiskuvaukseen. Minulle ei oikeastaan ole lisättävää siihen, mitä kirjoitin juttuuni kesällä 2017 romaaneista Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen. Jutussa mainitsen austenilaisen tapakuvausperinteen satiirisävyineen ja vaivattomasti kulkevan juonen ennalta arvattavine romansseineen.

Utrion tapakuvausromanssien juonet noudattavat samansorttisia perustuksia. Viisas naimaikäinen nainen hyörii hupsujen eri-ikäisten naisten seurapiirissä, ja heidän ympärillään pyörii naimahaluinen kunnon mies ja liuta kunnottomia. Hupsussa rakkaudessa päähenkilö merikpateenin leski Hedda ilmestyy nousukasporvariperheeseen romahduksen hetkellä ja neuvokkuudellaan pelastaa heidät toivottomista tilanteista. Salainen rakkaus korventaa Heddaa, ja lukijaa saa odottaa, milloin hän saa ansaitsemaansa vastarakkautta.

Romaanissa liikutellaan sekalaista väkeä, ja henkilöitä on jopa liikaa. Herkullisia tyyppejä Utrio luo etenkin höpsähtäneistä sukulaisista, laskelmoivasta pastorista ja maalaisylhäisöstä. Nuorten naisten neuvokkuus näkyy kirjavana: yksi keinottelee kauneudellaan, toinen manipuloi tahtonsa läpi ja kolmas (Hedda) ihastuttaa järkevyydellään. Vanhempien naisten alistuvuus näyttäytyy käytännön sanelemana järkiratkaisuna, mutta ajatukset paljastavat: rouvien illuusiottomuus kertoo siitä, mitä romanssien jälkeen saattaa suhteissa tapahtua ja miten naiset säilyttävät sisäisen omanarvontuntonsa kukkoilevien ukkojen taustalla.

Tarkkanäköinen, inhimillisiä heikkouksia hyödyntävä kerronta viihdyttää sen ohella, että ajankuva tapoineen, asuineen ja elämänmenoineen vakuuttaa. Kyllä Utrio on eittämättä lajin mestari, vaikka tässä viimeisessä romaanissa on jonkin verran päälle liimatusti historialuentoa ja piukkaan ahdettua tyypittelyä eri säätyjen edustajista. Nostan koko tuotannolle hattua: ammattilainen.

Kaari Utrio

Hupsu rakkaus

Tammi 2021

romaani

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Ann-Luise Bertell: Oma maa

Heiman sai viime vuonna kirjapalkintohuomiota. En luota ruotsin kielen osaamiseeni, joten odotin Ann-Luise Bertellin romaanin suomennosta (Vappu Orlov, Tammi 2021). Aloitin sillä kesälomani, ja mallikas proosalähtö vapaalle se onkin. Väsähtäneisyyden vaanittua minua pitkään Oma maa selvästi virkistää ja havahduttaa: tällaisten kirjojen vuoksi lukuharrastan.

Romaani etenee elämänmittaisesti pohjalaisen maalaismiehen Elofin mukana. Alotus viivähtää hetken kymmenvuotiaan Elofin ja hänen pikkuveljensä isän kuolinvuoteella, jossa isää vaivaavat tunnontuskat punaisten teloituksista. Aikanaan Elof taistelee sodassa, kätkee pelkonsa ja vaalii salaisuutta, joka liittyy vaimon entiseen sulhaseen. Ihmismielelle raskaiden kokemusten kätkeminen on yksi romaanin pääteemoista. 

Painavat, pinnan alle painetut salaisuudet vaikuttavat käytökseen ja läheisiin. Sotatraumojaan kätkevien isien toiminta kuvataan romaanissa niin kuin muukin epäonni ja tragedia Elofin lapsuudesta vanhuuteen: kiertelemättä, ihmisenkokoisesti, ulkoa nähdysti ihmisen sisälle. Elof, perhe, maa – oma maa.

”Tämä oli hänen polkunsa, hänen maataan jolla hän kulki. Hän oli pitänyt maan käsissään, hän oli hoitanut sitä hyvin. Puut seisoivat paikoillaan, pellot olivat siinä missä pitikin, peruttuina kivenjärkäleistä ja puskista.”

Oma maa osoittaa, miten fiktio onnistuu välittämään jotain sellaista, mitä ei ihminen itse psyykestään ymmärrä mutta mikä vaikuttaa meissä, meihin ja muihin. Romaaniin saa kuvitella sen, mitä emme muista tiedä. Bertell käyttää monipuolisia fiktiokeinoja ja vielä loppuun lisää kierteen – sitoo lopun alkuun ja vie tarinallistamisen ytimeen: ”Mutta laulaessani minä ajattelin sitä että isoisään ja hänen elämäänsä liittyi asioita joista minulla ei ollut vähäisintäkään aavistusta.”

Jokin omituinen taika leijuu kerronnasta lukijaan. Toisenlaisella otteella romaani sijoittuisi kotimaiseen raskaan maalaisrealismin saumattomaan ketjuun, mutta nyt se helisee liitännäislenkkinä. Romaanin jänissymboliikka ravistelee tiedostamatonta kaiken tietoisen ohella.

Pistäytyminen eri henkilöiden näkökulmissa avartaa. Mutta ennen kaikkea tämä: sävyssä on merkillistä hyväntuulisuutta, lempeyttä, ymmärrystä inhimilliselle keskeneräisyydelle ja virheiden vääjäämättömyydelle. Romaani rakastaa henkilöitään ja elämää sellaisenaan: ”No sitten, elämä on elämää, ei aina niin ihanaa.”

Kerronta ei ohita kohtalokkaita tietoisia tekoja eikä vahinkoja, ei myöskään ilon, onnen ja yhteisen hyvän ailahduksia. Bertell tavoittaa niin pienen lapsen kuin nuoren, aikuisen ja vanhuksen mielenmaiseman. Siispä Oma maa on sukutarina minun makuuni, sävykäs ja täyteläinen.

Ann-Luise Bertell

Oma maa

suomenatanut Vappu Orlov

Tammi 2021

263 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Niina Mero: Romanssin sankari & Juhannusmorsian

Hauska tavata tuttuja Niina Meron esikoiskirjasta Englantilainen romanssi. Sen päähenkilö Nora poikaystävineen käväisee uutukaisessa Romanssin sankari (Gummerus 2021). Poikaystävän veli on tämän kirjan päähenkilö Ben, joka tulee tapaamaan veljeään Tampereelle, mutta on englantilaisella palkkasotilaalla muutakin mielessä.

Tuntuu, että nyt Mero tuulettaa entistä enemmän romanttisen kirjallisuuden konventioita. Löydän kirjasta monenmoista lajityyppiä virkistävää, välkkyä veiviä. Ensinnäkin miellyttää se, miten romaani näyttää kertojan valtaa. Nyt kertoo Ben, jolle Nora on vieras ja sellaiseksi jää – eli lukija saa sivullisen näkökulman esikoiskirjan kertojaan. Minäkerronta, kas, tuo kertojan lähelle ja muut voi nähdä vain kertojan vinkkelistä. Toisekseen keikautus miesminäkertojaksi näyttää, lähes osoittaa sormella: heteroromansseissa on kaksi sukupuolta, tulkoon siis rakastuminen nähtyä myös miehen kannalta.

En nyt takerru tähän rakkaus- ja romantiikkaosastoon tätä enempää, sillä kirjassa on kyse muustakin kuten miestenvälisestä ystävyydestä. Vain tämän tähdennän: Meron motiivi selvästi on se, ettei rakastumiseen tai rakkauteen vaikuta sukupuoli vaan yksilölliset erot. Se pääpointti mainitaan myös tekstissä.

Ben on näytekappale seikoista, jotka estävät heittäytymistä tunnesuhteeseen. Romaanissa hänet kuoritaan kerros kerrokselta sellaiseksi, joka sallii itselleen päästää toisen ihmisen lähelleen sekä sietämään ihmissuhteiden haavoittuvuuden ja epävarmuuden. Ensin täytyy voittaa pelot. Benin kohdalla ne eivät ole pieniä. Pohjalla on raastava lapsuudenkokemus ja päälle on kuorrutettu aimo kasa sotatraumoja.

Melkomoinen haaste romanssikirjalle lienee palkkasoturin sotakuvausten ripottelu rikkomaan kronologiaa. Ne taustoittavat Benin kokemuksia ja persoonaa. Osana niitä kulkee viikinkimytologia, joka limittyy Benin soturiystävän Paganin tarinaan. Lisäksi maistan Merolle tuttuja aineksia populaari- ja korkeakulttuurista.

Rutkasti keskivertoviihdettä monisyisemmin Mero käyttää kieltä, mikä auttaa myös henkilökuvauksen syventämistä. Välillä kyllä mietin englanninkielistä Beniä selostamassa suomalaisilmiöitä ja yritän tavoitella, mitä sanasto olisi englanniksi, mutta sitten luovutan. Otan tämän tarinan annettuna, olkoon kertoja englanninkielinen soturi. Olkoon miestenväliset opettavaiset keskustelut syvällisiä rakkaudesta, syyllisyydestä ja peloista. Olkoon, että mytologisuuden istuttaminen tarinaan on vähän liikaa. Olkoon, että romaanin Nainen on niin viisas. Minä viihdyn.

Rakkausromaaniksi Romanssin sankari kertoo pohjimmiltaan peloista ja kuolemasta. Romaanissa tokaistaan, että sankariksi kutsutaan vasta urotekojen tekijän kuoltua. Benin täytyy kuopata monin tavoin menneisyys, kuvitelma sankarista niin sodassa kuin sängyssäkin, kunnes hän voi elää haavoineen ja arpineen. Ja rakastaa. Me like.

P. S. Kuuntelin heti perään Meron novellin Juhannusmorsian. Siinäkin kuolema merkitsee uutta alkua, sellaista, joka pistää eläviä muuttamaan elämän omanlaisekseen. (”Kuoleman” saa tulkita myös symbolisesti.) Jenkkibandiä juhannuksen kaitsevan Tomin kosintasuunnitelmat muuttuvat, kun työkomennus vie vanhaan maalaistaloon. Pientä jännitystä rakkaushuolien ja bändijätkien lisäksi tarinaan tuovat kummitusjutut. Meron tarinoiden punainen lanka näyttää olevan kolmikymppisten kriisit, jotka ratkeavat, kun henkilöt tekevät valintansa rakkaudessa ja vapaudessa. Tässä lyhyessä juhannustarinassa aistin tendenssimäisyyttä: odotukset aikuisuudesta vs. rohkeus omaehtoisuuteen.

Niina Mero

Romanssin sankari

Gummerus 2021

romaani

229 sivua.

Luin BookBeatissa.

Niina Mero

Juhannusmorsian

Gummerus 2021

äänikirja, 2 tuntia 11 minuuttia, lukija Anniina Piiparinen.

Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Susanna Alakoski: Pumpulienkeli & kirjapiirikokemukset

Kolmihenkinen virtuaalikirjapiirini valitsi kesäkuun kirjaksi Susanna Alakosken romaanin Pumpulienkeli (WSOY 2021). Sikalat on aikanaan luettu, elokuvakin katsottu. Onko uutuudessa odotettavissa ankaria oloja, perhe-elämän kurimusta ja yhteiskunnallista pohjavirettä?

Kirjan kipinän on sytyttänyt Alakosken pohjalainen suku, etenkin isoäiti. Romaanin ensilehden motto kattaa paljon: ”Isoäiti teki viisikymmentä vuotta töitä tekstiilitehtaassa. Yhdestäkään työpäivästä hän ei koko elämänsä aikana puhunut.” 

Romaanin päähenkilö Hilda syntyi vakaaseen talonpoikaissukuun 1905 ja varttui perheen suojeluksessa, vaikka oikea isä oli kadonnut Amerikkaan ja äiti sairasti kontaktikyvyttömänä tuijotustautia. Rippikouluikäisenä Hildan yllättää raskaus, ja tyttö karkotetaan toiseen taloon piikomaan. Sieltä hän lähtee toisen piian kanssa kaupunkiin puuvillatehtaaseen, vaikka täti oli pitänyt sitä kauheimpana asiana ikinä.

Näennäisen simppeliin, kronologiseen työläisromaaniin mahtuu suomalaisen yhteiskunnan muutos. Se on osa yksilötarinaa: tytön asema talonpoikaissuvussa ja hänen sisäinen ristiriitansa asettua työläiseksi, lahtarisedän suhtautuminen punaisiin taustanaan kristinoppiin tukeutuvat sukulaiset, vaasalaisten tehdaspamppujen tavoitteet suhteessa työväkeen, jotka raadannallaan takaavat voitot.

Lakoninen elämän kovuus saa rinnalleen lämpöä, jota eleettömästi hehkuvat niin Hildan Sanna-täti kuin avioimies-Arvokin. Myös tiukka ystävä Helli on kantava voima, samoin Hildan (aika sokeakin) rakkaus lapsiin. Hildaan lapsuusajan elämänohjeet ovat juurtuneet:

”Metsä kasvaa uudellen, Sanna-täti vastasi, mutta yhden asian Hilda painakoon mieleensa. Kaikki liittyy yhteen, kaikki, ja ellei ihminen ymmärrä vaalia sitä, minkä maa ilmaiseksi antaa, lopulta maailma tuhoutuu.”

Kirjapiirimme oli kovin yksimielinen. Kaikkien mielestä Pumpulienkeli on ”ihan kiva”. Siis kelpo romaani kuvaamaan henkilöitään ja aikaa. Jollain tavalla kuvaus jää pinnalle kellumaan, eikä siksi nostata meissä suurta hullaannusta. Yllätyimme siitä, miten eri tyyliin Alakoski on siirtynyt sitten Sikalat-romaanin.

Keskustelimme joistain yhtymäkohdista Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat -sarjan alkuosan kirjoihin etenkin työn kuvauksessa. Vilahti keskustelussa myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjakin, ja siihen yhtymäkohta löytyy työläselämän kuvaustavasta, myös käsittelytavan vakavuudesta. Se ehkä kumpuaa siitä, että henkilöissä on linkit kirjailijoiden omaan sukuun.

Kirjapiirini Johannalla ja Tarulla on omia Vaasa-kokemuksia. Romaanin Vaasa-kuvaus kiehtoi heitä, sillä kerronta vei heidät sielun silmin tuttuihin maisemiin. Sen sijaan Alakosken lipsahdus Turun linnan suhteen (ei ollut todellisuudessa turistinähtävyys vielä Hildan reissun aikoihin) vei vähän pohjaa faktauskottavuudelta.

Minä mietin joitakin yksityiskohtia, jotka lisäävät päähenkilön elävyyttä: Hildan pienet haaveet elokuvamaailman unelmakuvin versus tehdastyölaisen ja penninvenyttämisen todellisuus. Isorintaisuuden toisto vähän töksähtää, mutta ymmärrän ulkoisen, perintönä seuraavan piirteen merkityksen niin kuin myös suvulle tyypilliset perätilasynnytykset sellaiseksi dna-seikaksi, joka siirtyy sukupolvelta toiselle, vaikka maat ja mannut muuttuvat vuokramurjuksi.

Mietimme lisäksi kirjapiirissä sitä, miten Hilda saa kantaa koko kirjan ajan hyvän ihmisen viittaa. Hildahan tyytyy vaihtuviin ja raskaisiin olosuhteisiin eikä ns. tee mistään numeroo. Viekö hyvyys kuitenkin vähän veroa vetovoimalta? Odotamme silti sarjan jatkoa. Romaanin lopussa Hilda viettää viisikymppisiä ja alle kolmekymppinen Greta-tytär on vasta oman elämän päätöksien alussa. Mitä siitä sitten seuraa?

Susanna Alakoski

Pumpulienkeli

suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom

WSOY 2021

romaani, neliosoisen sarjan ensimmäinen osa

584 sivua.

Lainasin kirjatosta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kaksi romaania kesäviihteeksi viisikymppisistä naisista

Kesälomaa odotellessa luin kaksi romaania viisikymppisistä naisista, jotka ovat uuden edessä. Kumpikin sisuuntuu – eri tavoin, eri tilanteissa ja eri seurauksin. Kummassakin romaanissa myös ystävykset vaikuttavat päähenkilöön. Päähenkilövetoiset ihmissuhderomaanit käyvät kesäkevennyksistä.

Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut

Paavilaisen romaanissa Kuin muuttolinnut (Otava 2021) Satu ja Tommi muuttavat maalle Sadun vanhaan lapsuudenkotiin. Taustalla on Sadun työttömyys, mutta elämänmuutoksesta tuleekin ennakoitua mullistavampi koronan ja Tommin vakavan sairastumisen vuoksi.

”Satu ei ollut haaveilevaa tyyppiä. Hän ei koskaan ollut uskaltanut ottaa rohkeita askeleita, ellei avioliittoja laskettu sellaisiksi. Hän oli halunnut pelata varman päälle, ja missä hän oli nyt? Tyhjän päällä, oman itsensä varassa.”

Kirja etenee kronologisesti, silti menneisyys on mukana. Taakse on jätetty avioerot ensimmäisistä liitoista, ja eteen tulevat Tommin tyttären vihamielisyys sekä Sadun äidin ja lapsuudenystävän jälleennäkeminen. Muuttuneessa tilanteessa vanha ystävä ja uusi tuttavuus tukevat Sadun sopeutumista, jopa muuttavat elämän suuntaa.

Paavilaisen kerronta on realismiin kytkeytyvää. Elämän vaikeuksia ei karteta, silti kerrontatapa jättää kuitenkin henkilökuvauksen kevyeksi. Jään juonen pinnalle kiikkumaan, mutta tavallinen keski-ikäinen elämä ajankuvineen välittyy konstailematta.

Ulla-Maija Paavilainen

Kuin muuttolinnut

Otava 2021, 304 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Anna-Leena Härkönen: Rikospaikka

Paavilaisen päähenkilöä räväkämpi viisikymppinen on minäkertoja Irina, joka esittäytyy Härkösen romaanissa Rikospaikka (Otava 2021). Irina on omaehtoinen, ja omillaan hän on siksikin, että poika aloittaa armeijan.

Kytkökset kahteen lapsuudenystävään näyttävät elämänmittaisilta. Härkösen kirjan ystävysten dynamiikassa tosin vaihtelevat tuki ja kilpailu. Toisen lapsuudenystävän avioliitto kiukuttaa Irinaa, toisen ystävän terveydentila sen sijaan huolettaa.

Sivujuonteena romaanissa vilahtaa äitiys, joka muuttaa muotoaan lapsen aikuistuessa. Parikymppisten nuorten miesten elämä on menemistä ja tulemista, eikä Irina tiedä, miten asemoida itsensä siihen.

Kirjaan kasautuu kirjavasti irrallisia aineksia. Sivuhenkilöillä on esimerkiksi moninaisia ongelmia. Kuvaus kuitenkin kiirehtii, joten pureutuvaksi ei käsittelytapaa voi sanoa, purevaksi kyllä. Alkoholisoituvan Hetu-tädin kanssa Irina tosin sivuaa isoja asioita:

Mutta pelkäätkö sitä [kuolemaa]?

En. Kuolema on paljon luonnollisempaa kuin syntymä. Siinähän vaan jätetään taakse jotain johon on liiankin hyvin tutustuttu. Mutta syntymä. Huutaen tullaan ja kaikki outo on edessä.

Rikospaikan alussa kertoja on putkassa ja syy selviää monien käänteiden jälkeen. Juonenkehittelyssä ja kerronnassa aistin tv-draaman potentiaalia: päähenkilön ärhäkkyys ja ärsyttävyys terästävät, henkilögalleria on kirjava ja eri-ikäinen, lisäksi tapahtumista voi hämmentyä – osa ei johda mihinkään, osa taas yllättää. Dialogi on Härkösen vahvuus.

Anna-Leena Härkönen

Rikospaikka

Otava 2021, 224 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Koonti: Eeva Joenpelto 100 & arvonta

Käynnistin tammikuun lopussa Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlan kunniaksi lukuhaasteen. Aikanaan suosittu kirjailija ei nykyään monesti osu silmiin kirjajutuissa. Juhlavuotena on kuitenkin kiinnostavaa lukea uudelleen tai tutustua ensimmäistä kertaa Joenpellon tuotantoon.

Osallistu arvontaan

WSOY:n kirjasäätiö lahjoittaa viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi haasteeseen osallistujille. Olet mukana arvonnassa, kun kirjoitat kommenttiin Joenpelto-lukukokemuksestasi tai lisäät linkin juttuusi. Arvonta on käynnissä 22.6. saakka. Saat tiedon kirjavoitosta sähköpostiisi. Arvottavana ovat seuraavat Joenpellon romaanit:

Avoin, hellä ja katumaton

Jottei varjos haalistu

Missä lintuset laulaa

Neito kulkee vetten päällä

Rikas ja kunniallinen.

Kuvat arvottavista kirjoista on ottanut Anna Mattila Eeva Joenpellon talon salissa.

Lukukokemusten ja kirjasomettajien juttujen koonti

Kirjasomettaja tai Joenpelto-lukija: lisää komenttiin juttulinkkisi ja/tai lukukokemuksesi. Käytä ja seuraa myös muuta somea ja tunnuksia #joenpelto100 #eevajoenpelto100 #wsoykirjallisuussaatio.

Haastoin Joenpellon lukemiseen jo muutama vuosi sitten (kooste 2016), mutta tänä vuonna on sata syytä toistaa se. Tammikuiseen haastejuttuuni ilmoittautui ennakkoon parikymmentä kirjasomettajaa:

Amman lukuhetki

Elämä on ihanaa

Hemulin kirjahylly

Kirjaluotsi

Kirjan jos toisenkin

Kirjan pauloissa

Kirjarouvan elämää

Kirjojen kuisketta

Kirsin Book Club

Kirsin kirjanurkka

Kulttuuri kukoistaa

Luettua elämää

Luetut, lukemattomat

Lumiomena

Mrs Karlsson lukee

Nanna kirjakimara

Oksan hyllyltä

Tarukirja

Todella vaiheessa

Tuijata

Tuulevin lukublogi

Yöpöydän kirjat

*

Joukko kirjabloggaajia pääsi 9.6.2021 tutustumaan Sammatissa Joenpellon vaikuttavaan Vares-Kantola-taloon. Talon tunnelmin johdattelen Joenpelto-lukijoiden lukukokemuksiin, joita löydät tämän jutun kommenteista. Eläköön ajaton proosa, jota sopii lukea juhlapäivän jälkeenkin!

44 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu & #joenpelto100

Eeva Joenpelto hallitsee mielentilojen kuljettamisen romaanimitassa. Jottei varjos haalistu (WSOY 1986) muistuttaa minua väkevästi siitä, että kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös kuluvaa julkaisuvuotta kauempaa.

Kirjailijan satavuotisjuhlapäivä on 17.6. ja siihen liittyvä lukuhaaste #joenpelto100 sai minut tarttumaan tähän kirjaan sen nimen perusteella – jottei kirjailijan varjo pääsisi haalistumaan. Haasteen koontijuttu ilmestyy blogissani ylihuomenna. Odotan siihen Joenpelto-lukijoiden kommentteja ja juttulinkkejä. (Kannattaa muuten 17.6. ilmestyvään koontijuttuuni kirjoittaa Joenpelto-lukukokemuksista: WSOY:n kirjallisuussäätiö on lahjoittanut viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi kommentoijille.)

Jottei varjos haalistu muuttuu alun tunnustelevuuden jälkeen vetäväksi, kun pääsen sisälle vanhenevien sisarusten Erikan ja Juliuksen ajatusmaailmaan, myös kouluikäisen Askon, Juliuksen pojan:

”He istuivat vastakkain, kahden niin kuin useimmiten ennenkin. Muissa perheissä, poika oli nähnyt, oli isä ja äiti ja sisaruksia ja ainaista pikku tuhertamista niin niin ettei voinut tietää mikä oli tärkeää, mikä turhaa.”

Juliuksen levottomuus ilmenee touhuiluna, joissa vilisee naisia, väkijuomia, eläinlääkärin työtä ja asekätkentää. Eerika höösää veljeään niin kuin on tehnyt koko ikänsä lukuun ottamatta veljen lyhyttä avioliittoa huithapeli-Helyn kanssa. Väsymätön järjestelijä pitää huolta veljenpojastaan niin kuin veljestäänkin: ”Aina oli väsytty ja aina oli jaksettu nousta, ei vain pitänyt hermostua.”

Linjakkaasti hän-muotoinen kerronta liukuu päähenkilöiden sisäiseen puheeseen. Juonilankaa kerien pysähdyn takkuihin vanhasta perintöriidasta ja sukutragediasta. Se määrittää sisarusten elämänkulkua, mutta ei vain se. Sukukaunoihin kytkeytyy myös riita Erikan jemmaamasta hautapaikasta. Siinä saavat luterilaisuuden ulkokultaiset piirteet kyytiä.

Vaikka kirjaa voisi luonnehtia Kuovinojan perheen sukuromaaniksi, se on myös kiinni yhteisössään, kylässä ja läheisessä kauppalassa. Sodanjälkeinen yhteiskunta esittäytyy maalaispitäjän elämänmenon myötä: ajankuva näkyy henkilöissä ja puheissa.

Tiettävästi romaanin sukuriita muistuttaa Joenpellon isän kokemaa perhesuhteiden katkeamista. Lukukokemukseeni sekoittuvat hieman myös juuri kokemani länsiuusimaalaiset maisemat Joenpellon kotitalon tienoilla. Vares-Kantolan talon monet aikakerrostumat vaikuttavat siten, että lukiessani näin Erikan ja Juliuksen talon tuvassa ja kamareissa.

Ihastelen henkilökuvausta. Se päästää lähelle henkilöitä ja silti jättää heihin ihmisen perimmäisen arvoituksen. Joenpellon henkilöissä on särmää ja ihmisenä keskeneräistä. Katsanto henkilöihin on ymmärtäväinen, osin jopa huvittunut. Päähenkilöt syvenevät sivu sivulta, myös ohimenevät henkilöt saavat lihaa luiden päälle.

Joenpellon polveilevan kuvailun ja nykivän tokaisun vaihteleva rytmi vaikuttaa myös siihen, että etukäteen ei voi käänteitä tai ajatuskulkuja arvailla. Sanonnan terävyys ihmiselosta vakuuttaa, ja olenkin merkinnyt tiheään sivuja, joista voin poimia osuvia sitaatteja

Valitsen kuitenkin sitaatiksi romaanin loppupuolelta Erikan elämänohjeen Asko-pojalle. Se on linjassa sen kanssa, mitä muutakin olen lukenut realismin lippua ylväänä heiluttavalta Joenpellolta. Elämältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti elämä on eittämättä elettäväksi tarkoitettu.

”Minä olen varmaan usein paasannut sinulle, että kuinka elämä muka sujuu. Olen minä paljon puhunut, varmaan. Ja vaikka se kuinka on ollut totta, niin on siinä jotain, joka ei pidä paikkaansa. Tai pitää, pitää, mutta kun se on muuttunut melkein niin kuin tarinaksi vain, taruksi, joka kimalteleekin. Vaan kun oikeassa elämässä ei mikään kimaltele. Tai jos, niin yhden värsyn verran. Elämä sujuu näin. Tapellaan pienistä asioista kun isoista ei edes ymmärretä.”

P.S. Haasteen aikana olen lukenut romaanin Neito kulkee vetten päällä ja Suvi Aholan toimittaman kirjan Mitä Joenpelto todella sanoi?

Eeva Joenpelto

Jottei varjos haalistu

WSOY 1986

romaani

370 sivua.

Sain kirjan vuosia sitten työkaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Dekkariviikkoni 2021

Kuuma kesäkuun alku helottaa, mutta hikoilua on ollut tarkoitus lisätä jännärein. Olen ajoittainen dekkarilukija, joka innostuu psykologisesta jännityksestä, karttelee sarjamurhaajien verikekkereitä ja toimintapainotteisia trillereitä. Mutta miksi ylipäätään käännyn kirjajännityksen puoleen?

Välillä elän jaksoja, jolloin murhaviihde tuntuu työläältä. Tuntuu pahalta ihmisten muutenkin rajallisten päivien piittaamaton katkaisu – vaikkakin fiktiossa. Jään pohtimaan kuoleman lopullisuutta, elämän arvoa, läheisten kohtaloa, rikollisen perhetaustaa ja seuraamuksia… Tästä ehkä jo päätteletkin, miksi psykologinen jännitys on minun makuuni. Kiinnostun, kun kirjassa ei tyydytä vain juoneen vaan pureudutaan ihmisen osaan.

Mietin, väijyykö minua tosikkous. Tunnistan kyllä viihdytysvaikutukset. Dekkarit ja trillerit iskevät jonnekin sellaiseen osaan ihmistä, joka pitää valppaana ja vetoaa arvoituksen ratkaisuhaluun. Pelon ja jännityksen kokemukset sekä arvoitusten arvailu valpastuttavat. Samasta syystä kai ihmiset metsästävät, harrastavat kamppailulajeja, seuraavat kiperiä urheilutilanteita, kauhuleffoja ja jännäreitä. Ehkä dekkariharrastelu on jäänyt minulle jäljelle saalistusvietistä.

Ja juu, se on välillä vain ajanvietettä.

Osallistuin kuluneella viikolla kirjasomen dekkariviikkoon. Mahdutin valikoimaani keskenään hyvin erilaisia kirjoja. Ne sijoittuvat lisäksi eri aikoihin. Ehkä eniten näissä viehätti historian punominen jännitysjuoneen: kaikissa menneisyys vaikutti tekoihin. Tässä saaliini:

7.6. A. M. Ollikainen: Kontti

8.6. Villy Lindefelt: Miltä tuntuu tappaa

9.6. Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

10.6. Elina Backman: Kun jäljet katoavat

11.6. Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

12.6. Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että kesääni viihdyttää ainakin Yle Areenan Komisario Lewis (taas kerran ja vaikka tuotantokausi toisensa perään ruumismäärät lisääntyvät), myös jokunen muukin poliisisarja. Ja varmasti luen muutaman dekkarinkin, taas.

P.S. Dekkariviikon koontijuttu ilmestyy 14.6. blogissa Yöpöydän kirjat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä

Kesällä 1985 joensuulaisella asuntoalueella piilee salaisuuksia, joilla on kansainvälisen sotateknologian kannalta mullistava merkitys. Uskoisinko? Välillä se on kovalla koetuksella, mutta Tuomas Liuksen trilleri Sudenkorennon kesä (Like 2021) vetää silti ahmaisemaan uskomattoman tarinan – onhan kirjasomen dekkariviikko.

Tiivistettynä juonen juuri on se, että 13-vuotias Jesse törttöilee osoittaakseen isoille pojille rohkeutensa. Sen seurauksena Jesse yksinhuoltajaäiteineen tutustuu uusiin naapureihin. Pimennetyssä pientalossa elelevä Jukka ihastuttaa pienperhettä rentona koviksena, ja vanhaan rukoushuoneeseen muuttanut Nikolai tekee vaikutuksen taiteellisena filosofina. Alun virittely vie ehkä liikaakin aikaa, vaikka heti lukijalle selviää, etteivät Jukka ja Nikolai ole vain sitä, miltä vaikuttavat. 

Väkisin mieleeni tulee vertailuja kotimaiseen trillerikunkkuun eli Ilkka Remekseen. Myös Liuksen kirjassa vakoillaan, peitellään totuutta, saatetaan viattomia sivullisia vaaraan ja ollaan tekemisissä suurvaltojen intressien sekä yksilöiden eturistiriitojen kanssa. Vaikka juoniaineksissa saattaa Lius vetää överit, kuvauskeinot voittavat, sillä henkilökuvaus ja yritys henkilöiden syventämiseen saavat minut puolelleen. Lisäksi Remeksen lamaannuttavaa tosikkomaisuutta onnistutaan pitkälti välttelemään, vain monipolviset teknologiaselostukset hipovat kipurajaa. Liuksen kerronnassa sävyt vaihtelevat, pilkettä välkkyy silmäkulmasta ja dialogi soljuu. Mutta onhan kirjassa myös aika annos äijäilyä ja pikkupoikamaista fantasiaa.

Hetkittäin trillerissä on nuorisokirjallisuuden piirteitä, ja se vaikutelma syntyy lapsuuden ja murrosiän taitteessa tempoilevasta päähenkilöstä. Jesse vaikuttaa ikäistään fiksummalta, silti heräilevä seksuaalisuus ja aikuisten elämän avautuminen saavat hänet hämmennykseen. Sen kuvaus vakuuttaa minua. Pojan kesä tiivistyy ihastukseen, seikkailuun, pelkoihin ja paljastuksiin. Ja kyllä: hetkiin supersankarina. Sitä ennen Jesse kunnostautuu uuden sarjakuvahahmon piirtäjänä:

”Jukka avasi rullan. A3-koon paperiarkilla oli yksityiskohtainen, tummasävyinen kuva taisteluasennossa poseeraavasta hahmosta.

  • Sen nimi on Strekoza. Tai ehkä se on Kapitán Strekoza. En oo vielä ihan varma.
  • Kapteeni Sudenkorento? Jukka siristi silmiään kullankeltaisessa valossa.
  • Niin… Jesse sanoi yllättyneenä. – En tiennyt, että sie puhut venäjää.
  • Ton verran, Jukka hymyili ja näytti peukalon ja etusormen väliin jäävää pientä rakoa. – Mutta mun mielestä pelkkä Strekoza on parempi.
  • Se voi olla, Jesse nyökkäsi.”

Isättömyys perustelee sitä, miten Jesse kiintyy kahteen erilaiseen mieheen naapuritaloissa, vaikken käsitä (vaikka se on tavallaan perusteltu), miksi Nikolai lipsauttaa ja esittelee fataaleja sotasalaisuuksia keskenkasvuiselle. Toisaalta pidän siitä, miten Lius yhdistää teinin ihailemat supersankarisarjakuvat ja toimintaelokuvat juoneen niin, että Jesse saa elää niitä hetken totena – vaikka se ylittääkin rutkasti uskottavuusodotukseni ja (tahattomasti) naurattaa. 

Aika lähelle teksti päästää lapsensa elättämiseen keskittyneen yksinhuoltajaäidin yksinäisyyteen. Sen sijaan vaikuttavat liiallisen yksioikoisilta öykkäröivät, törkeät kulmakunnan ”isot pojat”, joiden hampaisiin Jesse ja jopa Kaarina-äiti joutuvat. Sivuissa on karsintavaraa, ja lopussa yllätyksiä sinkoilee kuin varastoon jääneitä. Kirjan loppujaksoon kertyy liikaa kalmoja.

Tavallisten ihmisten arki sekoittuu kirjassa epätodellisiin toimintatilanteisiin, ja viihdynkin kirjan arkielementeissä. Kesä 1985 vie vuosikymmenten taa, ja aika elävöittyy musiikilla, sillä moneen lukuun osoitetaan sopiva ääniraita. Niitä kuunnellen ja samalla lukien pääsen kesäviihdetunnelmiin.

Tuomas Lius

Sudenkorennon kesä

Like 2021

trilleri

506 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Sujata Massey: Murha Bombayssa & Satapurin jalokivi

Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.

 

Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.

Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.

Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.

*

Sujata Massey
Murha Bombayssa (2019), 324 sivua
Satapurin jalokivi (2020), 290 sivua
kääntänyt Maija Heikinheimo
Gummerus
dekkarit.
Luin eKirjoina BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021). 

Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.

Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.

Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:

– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?

Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.

Elina Backman

Kun jäljet katoavat

Otava 2021

dekkari

428 sivua.

Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru

Nautin mielikuvitukseeni syntyvistä vuoden 1433 näkymistä Tallinnassa, Tartossa ja Lyypekissä. Kapeat kadut, komea katedraalit ja kaikenlainen kulkuväki vilahtelee sieluni silmin, kun kuuntelen Indrek Harglan jännäriä Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru (Into 2019).

Pääosin viivytään Tallinnassa, jossa kaupunginapteekkari Melchior saa kiperän arvoituksen ratkottavaksi: mitä meinaavat vanhat hopeasoljet ja niihin liittyvä kuolinvuoteella sekavan kauppiaan horinat? Samaan aikaan toisaalla apteekkarin poika Lyypekissä saa kuulla, että isän henkeä uhkaa salaperäinen tappaja nimeltä Gotlannin piru. Pojalla on omat pulmansa liityttyään salamurhaajien kiltaan ja rakastuttuaan kohtalokkaasti.

IMG_8475

Tapahtumissa on kohtia, joissa uhkaa luennointi ja hivenen laskelmoidut käänteet, mutta viihdyn keskiaikaisen karussa maailmassa. Hienosti kirja elävöittää entisen lääkinnän, matkailun ja kirjeenvaihdon vuodenaikareunaehdot ja yhteiskuntaluokkavaikutukset. Elinehdot esiintyvät myös valaisevasti. Kirja näyttää virolaisten toissijaisuuden ja saksankielisten ensisijaisuuden. Vaikutun siitä, miten Hargla tavoittaa ajan yhteiskuntajärjestyksen, jossa kirkollinen vuodenkierto ja maallinen lainkäyttö suloisessa sekamelskassa hallitsevat ja rajoittavat ihmisiä.

”Melchiorin mielestä määräyksestä jäi puuttumaan tärkein käsky, nimittäin se, että ukkosta kielletään ankarasti lähettämään tulinuoliaan Tallinnaa kohti. Ja jos ukkonen kaikesta huolimatta niin tekee, raati määrää sille sellaiset rapsut, joista se kyllä ottaa opikseen.”

Noin Melchior mielessään piruilee esivallalle, vaikka onkin sen apuri ja jumalaapelkääväinen kansalainen. Apteekkari-hahmo miellyttää minua kovasti. Hänessä on päähenkilöyden edellyttämää ylivertaisuutta ja silti haavoittuvaa inhimillisyyttä. Romaanin maskuliiniseen maailmaan iskee hienoisia säröjä apteekkarin nunnatytär, joka pystyy silloisessa maailmassa noudattamaan apteekkarikutsumustaan vain luostarissa, koska naisen paikka muualla on vain palvelijan tai vaimon. (Romaanin muusta naisväessä saattaa myös itää yllätyksiä.) Ja kyllä perheen pojan ristiriitainen apteekkarihomma murhaajaveljeskunnassa tuo vinoja viboja, vaikka hänen romanssinsa on kirjan kuluneinta antia.

Tein ennätykseni äänikirjakuuntelussa. Suosin lyhyitä kuuntelukirjoja, mutta nyt sujui parikymmentä tuntia sutjakkaasti. Juoni vetää perässään ja imee ratkaisua kohti. Vaikkei se jysäytä minusta ilmoja pihalle, kaikki kunnia kertomukselle, joka auttoi pitkillä ajomatkoilla ja jumitutti pihakeinuun illan viileydestä huolimatta. Kirjailijan taitavuutta osoittaa se, että vaikka tämä kirja on jo sarjan kolmas osa, se toimii hyvin itsenäisenä kirjana.

P. S. Kuuntelin kirjan kesällä 2019 ja kirjoitin siitä tuoreeltaan, mutta juttu on odottanut vuoroaan – ilmeisesti tätä kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Tällä välin on sarjasta ilmestynyt lisää kirjoja.

– –

Indrek Hargla
Apteekkari Melchior ja Gotlannin piru
suomentanut Jouko Vanhanen
Into 2019
jännäri
äänikirjana 18 tuntia 28 minuuttia,
lukija Jarkko Pajunen.
Kuuntelin BookeBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Villy Lindfelt: Miltä tuntuu tappaa

Ihmettelen, miten paljon Hesarissa on kritiikkejä dekkareista suhteessa muihin kirjallisuuden lajeihin. Totta kai dekkareista tulee juttuja julkaista, mutta silti määrä on merkittävä verrattuna esimerkiksi romanttiseen viihteeseen, spefiin, lyriikkaan, selkokirjoihin jne. Kunhan totean, vaikka tiedän kyllä, että dekkarit kiinnostavat ja niitä ostetaan.

Kummallinen aloitukseni ei oikeastaan liity kirjaan, josta nyt postaan. En edes tarkistanut, onko siitä ollut juttua suurlevikkisessä sanomalehdessä. Yhtä kaikki: Villy Lindfeltin esikoisdekkari Miltä tuntuu tappaa (Siltala 2021) on kiinnostava jännitystuttavuus – kiinnostava myös oudon sattuman vuoksi: nyt konttimurha seuraa toistaan. Valitsin dekkariviikkoni aloitukseen A. M. Ollikaisen Kontin, ja tässäkin jännärissä konteilla on tärkeä rooli. Näin siis kirjabloggaajien dekkariviikko jatkuu minun osaltani.

Helsinkiin sijoittuva tapahtumien käynnistys ei ole tavanomaisin. Kirjan päähenkilö teknologiajuristi Mia Lund auttaa entistä asiakastaan peliguru Robertia selvittämään pulmaa, no, jos tappoa voi pulmaksi kutsua. Pulmalliseksi tilanteen tekee se, ettei Mai voi olla varma, onko kyse todesta vai asiakkaan psykoosista.

Mia on persoonaltaan pidättyväinen, ja usein kirjassa kuvataankin tilanteita, joissa hän jähmettyy ja jää sanattomaksi – ei siis sukkela, nokkela kuittailija tai rämäpäinen haastaja, joita dekkareissa piisaa. Genrestä tuttua tosin on se, että Mia on yksi monista lajin päähenkilöistä, jotka peittelevät menneisyyttään.

Miaa korventaa rahapula, yksinäinen kouluikäisen tyttären äitiys ja murhe ex-miehen piittaamattomuudesta. Lisäksi Mian ex-poliisiura on tuottanut käsittelemättömiä traumoja. Ja kas, tässä kirjassa ohitetaan tyysti hikiset lakanoissa kiemurtelut hurman huipuilla – poikkeaa siis osin kaavoista.

”Ei rikosjuttuja, ei oikeudenkäyntejä. Ei rikollisten tai rikoksen uhrien avustamista. Ei poliisin kanssa asiointia. Nämä olivat olleet Mian tärkeimmät periaatteet työelämässä jo parin vuoden ajan. Aina siihen asti, kunnes hän oli vajaa viikko sitten päättänyt poiketa niistä. Mia pyyhkäisi nenäliinalla silmäkulmiaan, selvitti kurkkuaan ja nousi tuolilta hakeakseen lisää kahvia. Oli aika lopettaa itsesääli.”

Etenkin kirjan alkupuoli vetää hyvin, sillä juonta ja jännityksen aiheita kehitellään hallitusti. Sopivasti lukijassa herätetään epäilyjä, mistä on kyse ja kuka on konna kaiken takana vai onko mitään. Uskottavan oloisesti myös Mian yksityiselämän murheet ja työn alla oleva juttu kulkevat kimpassa. Vaan juonen edetessä tarinaan sujahtaa mukaan epäuskottavuutta.

Valitettavasti lukijalle toistetaan ja selitetään liikaa, ei luoteta tarpeeksi lukijaan. Alkupuolella ohitan piirteen, mutta loppua kohti se alkaa häiritä. Moni-ilmeisyyttä toivoisin jatkossa etenkin sivuhenkilöihin – siis uskon jatkoa seuraavan.

Villy Lindfelt

Miltä tuntuu tappaa

Siltala 2021

trilleri

278 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus