Eeva Joenpelto 100 -haaste

Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.

Kirjasomettaja: toimi näin

  1. Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
  2. Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
  3. Lisää Joenpelto-juttusi linkki koontipostaukseen 17.6.2021 klo 10 mennessä. Julkaisen koontipostauksen blogissani aamutuimaan 17.6.2021.
  4. Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.

Joenpelto-vinkkejä

Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:

Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000

Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.

Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.

Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.

Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.

Haaste käynnistyy kirjailijan kuolinpäivänä 28.1.

Antoisia Joenpelto-lukuhaastehetkiä!

41 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tuomas Niskakangas: Roihu

”Talouden romahduksen siemenet oli kylvetty vuosituhannen kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun Suomi oli velkaantunut muiden länsimaiden mukana. Sitten 2020-luku alkoi. Vuosikymmen suoraan helvetistä.”

Tapahtui Suuri Puhkeaminen koronakriisin jälkeen: työttömyyden ja ikääntyneen väestön lisääntymisen vuoksi verotulot laskivat, sosiaaliturva leikattiin olemattomiin, maaseutu tyhjentyi, kaupungit slummiutuivat, keskiluokan tulotaso romahti, joten köyhyys lisääntyi ja rikkaita oli yhä vähemmän mutta entistä rikkaampina. Suomi on 2020-luvun lopulla vallankumouksen partaalla Tuomas Niskakankaan tuoreessa romaanissa Roihu (Otava 2021).

Dystopiatyyppinen yhteiskuntakuvaus pakataan Roihussa trilleriksi. Tapahtumia ja henkilöiden vaiheita pätkitään niin, että lukija koukuttuu seuraamaan, miten kenellekin käy ja kuka on minkäkin käänteen takana.

Pääministeri Leo Koski on pulassa, koska rikkaiden oikeistovaikuttajien joukko lopettaa tukensa. Oikeisto sinnittelee raharikkaiden tuella, mutta vasemmisto ja pettyneiden kansalaisten enemmistö on yhdistynyt karismaattisen naisjohtajan Emma Eerolan taakse. Lisäksi uhkaava tyyppi nimimerkiltään Järkäle junailee vasemmistolaista vallankumousta Eerolan taustalla. Salaperäinen Peregrino vetelee naruja kulisseissa, ja kiristää poliisimies-Metson toimimaan eettisiä periaatteitaan vastaan. Eikä trilleriä ilman neljättä valtiomahtia, jota tässä kirjassa edustaa tähtitoimittaja Vilma Varis. Hän pääsee polttoitsemurhan jäljille, mikä sysää tapahtumia eteenpäin.

Koska kirja on juonivetoinen, ei siitä sen enempää. Tehosiko se minuun? Ensin miinukset. Karsimisen varaa yli 500-sivuisessa kirjassa on. Etenkin alkupuolen pohjustusta on liikaa. Turhia kertauksia karsastan. Henkilökuvaus pitäytyy kapeana, esimerkiksi toimittaja Varis on valitettavan ohut ja kliseinen, Metso puolestaan toimeksiantoineen aika epäuskottava.

Plussan puolelle pääsen kirjan edetessä. Juoni tihentyy, tapahtumien jännite alkaa kiristyä, ja lukija saa kutkuttavia täkyjä siitä, mikä ja ketkä ovat kaiken takana sekä mikä on muuta kuin miltä näyttää. Yhteiskuntakuvaus kiinnostaa, sillä se on räjähdysherkkyydessään ja kärjekkyydessään mahdollinen. Täytyy sanoa, että lähiaikojen mellastaminen Capitol-kukkulalla lisäsi tunnetta, että yhteiskunnallinen kahtiajako ja tapahtumien pitelemättömyys manipulaattoreineen on mahdollista missä vain – roihahtamiseen ei tarvita paljon.

Niskakangas ei peittele esikuviaan Ilkka Remestä ja Dan Brownia. Kuten alussa totesin Roihun rakenne toteuttaa trillerille tyypillistä mallia, mutta taloustoimittajataustainen esikoiskirjailija osaa käsitellä taitavasti juuri taloustilanteeseen ja politiikkaan nojautuvaa jännitystä. Ja lopussa on enteitä jatkosta.

Tuomas Niskakangas

Roihu

Otava 2021

trilleri

525 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta, arvosteluvapaa 26.1.2021.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kuutti Koski: Zeniitti

Tiedehistoriaa ja eurooppalaista poliittista valtataistelua yhdistelevän romaanin Zeniitti (Like 2020) kertoja on Pierre Louis Moreau de Maupertuis (1698 – 1759). Todellisten henkilöiden romaanimuotoistumisessa tarvitaan taitoa, ja sellaista löydän Kuutti Kosken toteutuksesta. Romaani on runsas aiheista ja aatteista, joten lankean monisanaiseksi.

”Liike, jos mikä oli luonnon olemus.”

Valistusaika oli jatkuvassa liikkeessä uusine löydöksineen, ja Zeniitissä liikkuu minäkertojan lisäksi 1700-luvun hallitsijoita, filosofeja ja tutkijoita. Esimerkiksi Saksan Fredrik Suuri sekä Voltaire esiintyvät tärkeässä roolissa, myös kerrassaan kiinnostava tiedenainen Émilie du Châtelet mainitaan.

Jatkuvassa liikkeessä näyttää olevan päähenkilökertojan elämä. Romaani alkaa siitä, kun minäkertoja Maupertuis on palannut Pariisiin Torniosta, jossa hän vuoden verran teki mittauksia ja varmistui navoiltaan litistyneestä, mandariininmuotoisesta maapallosta. Romaani seuraa kertojan kilvoittelua tiedemaailman huipulle Pariisissa ja Berliinissä sekä muita reissuja kuten sotavankiaikaa Wienissä.

”Ja juuri sitä minä metsästin kuin perkele sielujamme.”

Kertojan kuumeinen palo luoda tieteessä uutta johtaa hänet selvittämään kaiken teoriaa:

” – – olivathan koko kosmoksemme taustalla vaikuttavat prinsiipit vaivanneet mieltäni jo pidemmän tovin, sillä oli oltava jokin periaate, jolla Jumalamme tätä kaikkea ohjasi, niin fysiikkaa, genetiikkaa kuin kieltemme rakenteitakin.”

Tiedemaailmaan kuuluvat teorioiden testailu ja opponointi, joten ei yllätä, että Maupertuis joutuu kiivaisiin kiistoihin esitystapansa ja asemansa vuoksi. Romaani tarkastelee kertojan kunnianhimoa sekä tiedepiirien suhteita, kilpailua ja vallankäyttöä. Samoin se käsittelee sitä, miten uudet teoriat ovat vuorovaikutuksessa vanhoihin tai tukeutuvat aikaisempiin tutkimuksiin. Jos herää epäily plagioinnista, maine menee niin nyt kuin 1700-luvullakin.

Romaanin runsaudesta poimin lukuisia hienoja tilanteita, joisa on ajattomuuden ituja. Ne liittyvät tiedetaistoihin, julkaisujen markkinointiin tai popularisointiin, keinoihin päästä esille ja arvostetuksi sekä median konsteihin levittää asiallista tai asiatonta tietoa. Kirja kuvaa aikaa, jolloin Euroopassa taisteltiin valta-asemasta, Pohjois-Amerikassa kahinoitiin ja nationalismi jyräsi ja mielipiteitä muokkasivat lehdistö ja etenkin huhut.

”Olin määritellyt, mikä oli totta.”

Tietyssä mielessä kirjassa on jotain veijariromaanimaista. Päähenkilö seikkailee ja ajaa etujaan. Ei hän ole mikään sympatioiden voittaja, sillä pöyhkeän omahyväinen kertoja ei peittele rajallista katsantoaan. Hän näkee vain itsensä ja pyrkimyksensä, pyhittää keinonsa uskoen erinomaisuuteensa ja tutkimustensa kuolemattomuuteen.

Lukijana saan olla hereillä, kun tulkitsen, mikä on kertojan parhain päin värittämää tai silkkaa sokeutta muulle kuin omille pyrkimyksille tai sille, miltä asiantila saattaa muista vaikuttaa. Välillä kertoja kohtaa suorasuita, muun muassa tutkijakollega Eulerin, joka vastaa kertojan kysymykseen:

”Kysyin, oliko hän todella sitä mieltä.

Kyllä vain. Olette sielultanne raajarikko ja matemaatikkonakin huolimaton, mutta osaatte todella yhdistellä asioita.”

”Ja kun mustekynäni laskeutui kirjomaan lisää liuskoja, en välittänyt enää kuvaisinko kaiken, kertoisinko totuuden vai vielä enemmän – -.”

Kirjan kieli sopii historialliseen romaaniin: siinä on rönsyilevyyttä ja runsautta, joka vie ajatuksia valistusajan kaunopuheisuuteen. Kertojan innoitushetkissä hehkuu oivallusten palo.

Kertojan selostuksen lisäksi kirjassa on kirjeitä, ja kirjan lopussa Koski avaa seikkaperäisesti lähdemateriaalin hyödyntämistä. Mikään pastissi ei ole kyseessä vaan tämän ajan romaani, joka vangitsee sivuilleen poikkeushenkilön ja rukkaa historiallisista faktoista omanlaisensa romaanin.

Pidän kovasti ratkaisusta: kertojan Suomi-vaiheet ovat vain ohimeneviä tarinointeja tai näkyjä, vain ponnahduslauta kaikelle muulle. Ehkä romaanissa vilahteleva torniolainen Lisa on hieman päälle liimattu elementti, mutta toisaalta pidän Lisan roolissa juuri viitteellisyydestä.

Nykyromaanien valistusaikaan hurahdin Olli Jalosen Taivaanpallossa ja Merenpeitossa. En ihan heittäydy samaan hurmioon, ja ounastelen, että nuoren Agnuksen kehityskertomukseen on mutkattomampaa eläytyä kuin aikuisen tutkijamiehen metkuihin. Joka tapauksessa pidän Zeniittiä valloittavana lukukokemuksena. Voisin poimia romaanista lukuisia komeita katkelmia.

”Kykenettekö esittämään rakkauden yksiselitteisenä kaavana?”

Maupertuis laati maanisesti käyriä ja kaavoja selittääkseen selittämätöntä. Omaan elämäänsä hän ei löydä toimivia malleja, ja itserakkaus vaikuttaa tärkeimmältä rakkauden muodolta. Ehkä siksi siteeraan lopuksi vanhan, yksinäisen tutkijan löytämää ihmiselon prinsiippiä, melankolian kirouksen kaavaa:

”Oli olemassa laki, joka oli vielä universaalimpi kuin valon luonnollinen liike ja joka ohjasi vielä voimakkaammin meistä jokaista, niin typerystä kuin harkintakykyistäkin. Se oli pyrkimys onneen. Vaan kun onnellisuuden ja onnettomuuden kokonaismäärä oli yhtä kuin onnellisuuden tai onnettomuuden intensiteetti kerrottuna sen kestolla, oli selvää, että keskimääräisessä elämässä tuskan kokonaismäärä ylitti nautinnon määrän.”

Kuutti Koski

Zeniitti

Like 2021

historiallinen romaani

332 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

Eläköityään isäni teki pieniä piha-askareita tuttavalleen, jolla oli huvila Näsijärven rannalla. En ymmärrä, miksi en milloinkaan mennyt mukaan, vaikka tiesin, että huvila oli Wivi Lönnin piirtämä. Koulukaupungissani Tampereella sentään tunnistin ja ihastelin Lönnin rakennuksia. Tiesin jo nuorena Lönnin meriitit, ja feministihenkisenä arvostin Lönnin pioneeriasemaa suomalaisena naisarkkitehtina.

Wivi Lönnin elämäntarina on jäänyt minulta rakennusten varjoon, joten innostuin huomattuani, että Pirkko Soininen on kirjoittanut elämäkertaromaanin Valosta rakentuneet huoneet (Bazar 2021). Odotukseni on, että romaanimuoto antaa vapauden ilmaista päähenkilön sisäistä maailmaa. Se ei aina asiakirjoista tai tietomateriaalista paljastu. Eläneiden ihmisten kaunokirjallistaminen ei ole helppo tehtävä, mutta Soininen on vakuuttava ammattilainen taiteilijaromaanien tekijänä, sen osoittaa Ellen-romaani ja Eppu Nuotion kanssa tehdyt taiteilijadekkarit.

”Ensin hän ajattelee, sitten hän piirtää.”

Lönn eli pitkän elämän (1872 – 1966), mutta kirja etenee lapsuusvuosista urakehitykseen ja työuran hiipumiseen (1879 – 1938, 1949). Vuosista romaanissa on episodipoimintoja, jotka kuvastavat Lönnin ajatusten muotoutumista rakennusten suunnittelijana ja lähisuhteiden vaikutusta hänen elämäänsä.

Minuun vetoavat kuvaukset Lönnin arkkitehtuurin tavoitteista ja suunnittelutyöstä. Romaanin osuva nimi Valosta rakentuneet huoneet ilmaisee hienosti Lönnin tavoitteita:

”Valo tekee rakennukset eläviksi. Hän sommittelee valoa, muotoilee valon avulla tiloja, sillä ilman valoa kukaan ei voi nähdä tilan muotoja. Vasta valo ja varjot herättävät tilan eloon.”

Soinisen romaani muistuttaa, minkä työn, tuskan ja todistelun takana oli miesvaltaiselle alalle pääsy tai ylipäätään opiskelu. Lisäksi se osoittaa, miten työteliäs ja tuottelias Lönn oli. Kilpailuonnistumiset herättivät kateutta ja kiistoja, mutta kollegoissa oli myös läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita kuten Armas Lindgren. Romaani elävöittää Lönnin epävarmuuden hetket mutta etenkin antautumisen visioille, piirtämisen flown ja työn imun:

”Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen.”

”Ihmeisiin hän on Hannan rinnalla saanut tottua.”

Elämäkertaromaanissa työn rinnalle piirtyy muu elämä. Wivi Lönnille tärkeitä olivat matkat, ja niiden tunnelmat ja vaikutukset ovat kirjassa hyvin edustettuina. Entä muu privaatti? Eristäytyvyys ja ujous välittyvät, samoin arkuuden ja työvarmuuden ristiriita.

Lönn valitsi oman perheen perustamisen sijaan työn, mutta hän eli äidin ehdoilla ja pysyi kuuliaisena perhetyttönä äidin kuolemaan asti. Jännitettä äitisuhteeseen synnyttää kuitenkin keski-iän kumppanuus Hanna Parviaisen kanssa. Tomera bosslady ja kauppaneuvos tämä Hanna.

Wivin ja Hannan suhde muistuttaa Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän suhdetta: omissa ammateissaan pätevät naiset muodostavat tasaveroisen ja toisiaan tukevan parivaljakon. Rohkeaa on yhteen muuttaminen 1930-luvulla. Rakkaussuhteen kuvaus on romaanissa korrekti ja hienovarainen; tartutaan käteen ja katsotaan silmiin:

”Siellä jossain syvällä on se Hanna, jonka hän on oppinut tuntemaan, joka on tuonut hänen elämäänsä pyörteenomaista energiaa, villiä iloa ja impulsiivisuutta.”

”Että hänkin oli suunnitellut kestävää, tarkoituksenmukaista ja tarkkaan mitoitettua.”

Soininen liittää kirjan loppuun mittavan lähdeluettelon, ja lukiessani romaania minulle tulee välillä olo, että lähdetiedot jarruttavat tai hillitsevät rohkeinta hyppyä päähenkilöön. Pidän romaanista ja pidän arvokkaana, että Olivia Mathilda Lönn on saanut kaunokirjallisen elämän. Jokin pitää minut kuitenkin hieman etäällä. Syy ei ole epiodimaisuus vaan jonkinlainen siloisuus, roson tasoittelu.

Romaanin Wivi Lönn miettii luopumisen tunnelmissa työnsä tuloksia: ”Mitä ihmiset sadan vuoden päästä niistä ajattelisivat?” No minäpä kerron: ne ovat hienoja, aikansa tyyli-ihanteita kunniakkaasti edustavia rakennuksia. Siitäkin syystä on aiheellista lukea niiden suunnitteluprosesseista.

Pirkko Soininen

Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021

elämäkertaromaani

382 sivua.

Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön!, Kirsin kirjanurkka ja Lumiomena.

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Taiteilijaromaani

Hanna Weselius: Sateenkaariportaat

Lukiessani Hanna Weseliuksen toisen romaanin alkupuolta mielessäni kaihertaa: voiko tämä olla näin ”tavallinen”? Osoittautuu, ettei olekaan, vaikkei Sateenkaariportaat (WSOY 2021) villiinny samalla tavalla leikitteleväksi ja äkkivääräksi kuin Weseliuksen esikoisromaani Alma!.

Alma! roimii patriarkaattia Alma Mahlerin ja muiden naishahmojen avulla. Sateenkaariportaat jatkaa tematiikkaa mutta möyrii sitä mieskuva etunenässä. Nyt väsähtänyt, akateeminen änkyrä Egon (s. 1963) edustakoon tietynlaista patriarkaatin valtaluokkaa. Tohtorismiehen kyyninen misogynia hulmahtaa tympeässä asenteellisuudessaan löyhkäämään lukijan nenään. Haistella saa myös vanhan viinan ja viinilasillisten aromeja, sillä Egon turruttaa tajuntaansa jatkuvaan naukkailuun.

Ei Egonin syitä eikä seurauksia sen kummemmin selitellä vaan edetään syyskuusta elokuuhun. Egon käy tapaamassa kotihoidon varassa elelevää äitiään, kipakkaa Karjalan evakkoa. Äidin ja jälkeläisen kohtaamisessa on valtataistelun henkeä. Toisin on Egonin ja pojan, niissä on vetelää etäisyyttä. Loppuosassa isä ja poika bussireissailevat rajantakaisessa Karjalassa.

”Aikakaudet eivät vaihdu kaikissa huoneissa samaan aikaan.”

Mutta onko sittenkään kirjan juttu päähenkilö tai tarina? Taitaa Weselius vedättää lukijaa houkuttelemalla perinteisen proosan odotuksin henkilövetoiseen kerrontaan. Matto vedetään alta. Minulle romaani kertoo fiktion periaatteista luoda sepitemaailma, jota sidotaan tosisäikein. Kaikki on katsojan silmissä.

”Kaikki tuo tapahtuisi salamannopeasti: asiat vain asettuisivat jonoon ja muodostaisivat tunnelin, joka läpäisee ajan kerrokset, ja sitten kaikki liukuisi taas auttamattomasti erilleen.”

Sateenkaariportaiden kytkökset toteen tapahtuvat osuuksissa, joissa jos jonkinmoiset ilmiöt selostetaan tietotekstityyliin, ja tietojen alkuperä luetellaan kirjan lopussa. Vapaa yhdistely kuuluu romaaniin kerrontaan, samoin se, että siihen sekoittuu iloisena sekamelskana kaikkitietävää kerrontaa, minäkerrontaa, puhuttelua ja me-henkeä. Egon-henkilöön kytkeytyvät Metro-tyttöjen Egon-tangon sanat vuodelta 1953, ja ne suhteessa romaanin Egoniin voivat naurattaa räikeänä satiirina. (Minä kyllä mietin myös nimikaima Egon Schieleä, tai pikemmin kuvataiteilija-Egonin ekspressiivistä tyyliä.)

Romaanin fiktiokeinot leviävät kerrontaseitiksi, jossa totuussäikeet ja perinteiset kaunokirjakerronnan juonteet tahmaantuvat omaperäiseksi verkoksi. Egon on ilmeisen keksitty, epämiellyttävä ja turha tyyppi, jopa niin, että kertojakin kyllästyy häneen ja kerrontaansa:

”Jos sinua hämmästyttää se, että Egonin kaltaisella tyypillä ylipäätään enää on viestintäteknologiaa hallussaan, voit selata muutaman luvun tästä eteenpäin ja huomaat, että siellä Egon odotusten mukaisesti sählää puhelimensa Laatokkaan. Mutta ei toki tarvitse mennä asioiden edelle.”

”Tällä tavalla elämäntarinat syntyvät, tarpeeksi monta kertaa itsekseen läpikäydyistä satunnaisuuksista.”

Miksi tämä kaikki? Tyhjentävästi en osaa tuohon vastata. Luin odottaen, mitä uusia kikkoja kerronta tuo tullessaan. Välillä väsähdin ja kadotin imun, mutta Weseliuksen taito kirjoittaa piti toivoni yllä: tämän kirjan lukemisella on tarkoituksensa, mutta sitä, mikä se on, en täysin tavoita. Sen voin sanoa, että Sateenkaariportaiden ensimmäinen ja viimeinen proosasivu ovat hienointa, mitä olen pitkään aikaan lukenut minuudesta.

Mitkä ihmeen sateenkaariportaat? Totuuspohjaa löytyy kirjassa kerrottuun tapahtumaan: Malminkartanon jätemäen portaat maalattiin yhteisötaideprojektina muutama kesä sitten, mutta yön pimeinä tunteina sateenkaaren värit maalattiin piiloon valkoisella. Päivänvalossa taideprojekti palautti portaat värillisiksi, yöllä taas tapahtui takaisku: portaat muuttuvat mustiksi. Sen jälkeen taiteilija päätyi mustaan, valkoiseen ja väreihin Fibonaccin systeemillä. Tällä episodilla romaanissa ilotellaan, ja kyllähän porrasvärittämiseen voi liittää myös symboliikkaa. Romaanissa väreillä ja kuvallisuudella on muutenkin iso merkitys. Ja toden kuvajaisena kirjallisuutta lukevana totean lopuksi, että Malminkartanon yli 400 porrasaskelmaa ovat nykyään harmaat. Symboliikkaa?

Malminkartanon jätemäen portaat elokuussa 2020.

Hanna Weselius

Sateenkaariportaat

WSOY 2021

romaani

373 sivua.

Lainasin kirjan kirjabloggaajakaverilta.

Julkaisemme Sateenkaariportaat-juttumme yhtäaikaisesti 19.1.2021 klo 20 Kulttuuri kukoistaa -blogin kanssa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Olga Tokarczuk: Aja aurasi vainajain luitten yli

Olen lukenut aiemmin Nobel-kirjailija Olga Tokarczukin romaanin Vaeltaja, ja sen fragmentaarisissa tarinasirpaleissa kiehtoi arvaamattomuus. Osaan siis odottaa merkillisyyksiä, kun Tokarczuk punoo kerrontaansa jännärin tyyliin: Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava 2020).

Romaanin minäkertoja, harmaahapsinen Janina elää melko eristäytyneenä ylängöllä lähellä Puolan ja Tsekin rajaa, tutkii tähtikarttoja ja potee erinäisiä Vaivoja. Naapuri kuolee kauriinluu kurkunpäässä, ja siitä käynnistyy lähistön metsästäjien väkivaltaisten kuolemien sarja. Janina saa viimeistään hullun maineen, sillä hänen mielestään eläimet kostavat murhaamalla murhaajiaan. Kirjassa on kyse elämästä ja kuolemasta.

”Olen sitä mieltä, että Kuoleman jälkeen kaikki materia tulisi tuhota. Se olisi oikea tapa myös ruumiin kanssa. Tuhotut ruumiit palaisivat sitten suoraan mustiin aukkoihin, joista ovat tulleetkin. Sielut vaeltaisivat valon nopeudella valoon. Jos nyt jotain sellaista kuin Sielu ylipäätään on olemassa.”

Tokarczukin jännärityylisessä kirjassa on juoni, mutta siitä viis, koska kirjassa valloittaa kertojapäähenkilö, arvoituksellinen, intuitioonsa luottava, poikkeuksellinen persoona. Janina vihaa nimeään, muut nimiongelmat hän ohittaa nimeämällä kaiken uudelleen, esimerkiksi naapuri on Outolintu ja kiva kirppismyyjä Hyvä Sanoma. Vain nuori ystävä Dyzio esiintyy nimellään. Hänen kanssaan Janina kääntää intohimoisesti William Blaken runoutta (ks. juttu Blaken runoista.)

Tokarczuk pistelee kipeästi pikkukaupungin ja vuoriston perinteitä, kuten katolisuutta ja patriarkaatin ylläpitämiä ahtaita asetelmia. Pääasiana on eläinsuojelu, eikä kertojapäähenkilön vimma eläinasiassa jää puolitiehen. Toisaalta luen romaanista sitä, miten mahdotonta on löytää tolkullista yhteyttä ääripäiden aatteiden ja uskomusten välille.

Mutta kerronta! Siinä on terää, hilpeyttä, liukkautta, vaihtelua ja vivahteita. Jokin niinkin pieni asia kuin yleisnimien muuttaminen erisnimiksi tuo vipinää ilmaisuun. Ihastelen lisäksi sävykästä käännöstä. 

Ei ole vaikea arvata ”jännärin” syyllistä, muttei se ole oleellisinta. Nautin rupeamista merkillisen kertojan seurassa, etenkin kirjan osuuksista, joissa päähenkilö kertoo elämännäkemyksiään.

”Uskomme, että olemme vapaita ja Jumala antaa meille anteeksi. Itse ajattelen toisella tapaa. Joka ikinen tekomme muuttuu fotonien hienoiseksi värähtelyksi ja lopulta sinkoutuu Avaruuteen, jossa planeetat katselevat sitä loppuun asti kuin elokuvaa.”

Olga Tokarczuk

Aja aurasi vainajain luitten yli

suomentanut Tapani Kärkkäinen

(jännitys)romaani

192 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Monet ovat innostuneet, esimerkiksi Luettua elämää, Lumiomena ja Kirjatimpuri ja Tuulevin lukublogi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Romaani

Vanessa Springora: Suostumus

Vanessa Springoran kirjan Suostumus (WSOY 2021) on synnyttänyt viha siitä, että ranskalainen kirjailija Gabriel Matzneff houkutteli Springoran teinityttönä suhteeseen ja teki samaa ennen ja jälkeen teini-Spingoraa, kirjoitti touhuistaan kirjoja sekä sai jatkaa pedofiilista hedonismia. Springora haluaa käsitellä kirjassaan syitä joutua noin 30 vuotta sitten viisikymppisen miehen uhriksi ja miksi se sallittiin. Pihla Hintikan haastattelussa (HS 10.1.2021) Springora luonnehtii teostaan:

”Suostumus on toki myös kirjoitettu kirjan muotoon, jotta yksityinen tarina muuttuisi yleiseksi, ja sellaiseen prosessiin kuuluu aina uudelleenkirjoittamista. Silti se on minun tarinani kaikessa totuudessaan.”

Minua kiinnostaa, mitä muuta kirjassa on kuin aihe. Aihe voi olla kirjallisuudessa vaikkapa ankerias tai autiolle saarelle jätetty nainen, tai se voi olla hyväksikäyttö. Aihe ei tee sinänsä kirjallisuudesta kiinnostavaa vaan se, miten siitä kerrotaan. Myönnän kyllä, että on tärkeitä, vaiettuja, jopa trendikkäitä aiheita, joiden nosto hipoo itseisarvoa. Aihe voi olla kuohuttava ja antaa siten kimmokkeen tarttua kirjaan – tai väistellä sitä. Harvoin kirja jää kuitenkaan elämään vain aiheensa varassa.

”Jonain päivänä minäkin vielä kirjoitan kirjoja.”

Nabokovin Lolitan ikoninen kuvaus on sittemmin saanut rinnalleen toisia näkökulmia. Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö kertoo riipivästi, miten ujo, epävarma, rakkautta kaipaava teinityttö on helppo uhri aikuiselle miehelle. Pihla Hintikan romaanista Hetken Pariisi on meidän löytyy puolestaan kuvauksia nuorten hyväksikäytöstä mallimaailmassa. Pari romaaniesimerkkiä mainitakseni. Springora vertaa G:ksi kutsumaansa kirjailijaa ja hänen pedofiliateoksiaan Nabokovin romaaniin:

”Äärimmäisen terävästi kirjailija [Nabokov] sen sijaan kuvaa henkilöhahmonsa intohimoa nuoria tyttöjä kohtaan ja miten tuo hillitön ja sairaalloinen himo piinaa häntä läpi elämän. G:n teoksissa ollaan kaukana katumuksesta tai edes kyseenalaistamisesta. Ei jälkeäkään pahoittelemisesta tai katumisesta.”

”On monta tapaa ottaa ihminen valtaansa.”

Kirjoittaja kuvaa koruttomasti lapsuutensa jännitystilan vanhempien räjähtävän suhteen vuoksi. Tyttö jää vaille isän rakkautta, ja nuori äiti on sokea varhaiskypsän tytön suhteen. Kiinnostus seksuaalisuuteen ei ole lapsessa tavatonta – mutta, mutta. Springora valottaa äidin ja kulttuuripiirien vinoutunutta sallivuutta vapautumisen nimissä. Nykyvinkkelistä se on rikollista ymmärtämättömyyttä, sillä lapsilla, tytöillä, ei ole asemaa eikä vapautta valita.

Kirja näyttää silloisen hyväksynnän G:n lapsiseksisuhteille ja teoksille, joissa G niitä pitelemättömästi kuvailee, lisäksi G:n toiminnan syyt ja seuraukset. Suostumus kuvaa häikäilemätöntä vallankäyttöä – yhden henkilön mutta myös yhteisön, joka tukee epätasa-arvoisia ja jopa rikollisia rakenteita. Kirja kysyy myös, mitä kaikkea voi hymistellä taiteen nimissä.

Springora kirjoittaa suoraa, toteavantyylistä proosaa. Kronologinen eteneminen korostaa tapahtumien vääjämätöntä kulkua, kirjoittaja silloin tällöin hyppää aikuisuuteensa, mutta fokus on lapsen lankeamisessa G:n ansaan ja sen loppuiän vaikutuksista. Koen lähestymistavan tietyllä tavalla etäännytettynä, kykynä katsoa itseään jopa viileästi, silti ymmärtäen. Tekstin tyylin koen raportoivana. Pidän sitä kerronnan etuna, todistusvoimaisena.

”Kun kirjoittaisin, olisin subjekti omassa tarinassani.”

Vanessa sai jätettyä G:n 16-vuotiaana. Hyväksikäyttö silti jatkui, kun hän luki tarinaansa ja kirjeitään sittemmin G:kirjoista ja menetti kykynsä nauttia kirjallisuudesta niin kuin oli menettänyt paljon muutakin. Mutta tuli aika ja syy kertoa oma totuus.

Vanessa Springora sanoo Hintikan HS-haastattelussa: ”Jos joku parinkymmenen vuoden päästä yrittää esitellä Matzneffin kirjallisuusnerona, hänen on pakko kertoa siinä yhteydessä myös Suostumuksesta. Siitä olen erittäin ylpeä.” Ymmärrän erittäin hyvin Suostumuksen merkityksen Springoralle, se on vallan palauttamista itselle.

Koska näemmä maailmamme on aina vain sellainen, että hauraita hyväksikäytetään, ehkä tämäntyyppisten kirjojen vuoksi yhä harvempi sulkee siltä silmänsä tai suunsa. Eli Sopimuksen voima on sen aihe mutta myös esitystapa.

Vanessa Springora

Suostumus

suomentanut Lotta Toivanen

WSOY 2021

omaelämäkerta

91 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Romaanin ääniraitana soi 2000-luvun alun musiikki, etunenässä Ultra Bra. Teemabiisinä helisee Tyttöjen välisestä ystävyydestä, kun luen Johanna Elomaan romaania Sinä päivänä kun synnyin (Otava 2020). Kuulostelen nelikymppisten nostalgiaa, nuoruuden ikimuistoisia tunnelmia ja vahvoja tunnesiteitä.

Romaanin aikajana kulkee elokuusta 2000 elokuuhun 2020, ja keskiössä on Pinja parikymppisestä ylioppilastytöstä keski-ikäiseksi muistelijaksi. Romaani on väkevästi tapahtumavetoinen, joten en voi välttää paljastuksia, jos haluan kirjasta ja Pinjasta jotain kertoa.

Pinja irtautuu helsinkiläiselämästään vuosituhannen alussa, reppureissaa Aasiassa, kulkeutuu Afrikan safareille, sattuu New Yorkiin WTC-torni-iskun silminnäkijäksi ja palaa Helsinkiin toimittaja- ja kirjailijahaaveiden toteuttajaksi. Matkan varrella tapahtuu ihastuksia, pettymyksiä, suuri rakkaus, lapsenhankintaa, surua, odotusta ja yllätyksiä. Ja elinikäinen ystävyys.

Kaikissa vaiheissa mukana on enemmän tai vähemmän nuoruudenystävä Keiju, Pinjan elämän moottori ja vastakohta: aktiivinen, räväkkä, rohkea, tummakutrinen villikko. Romaani kuvaa Pinjan kasvun omaksi itsekseen Keijun voimasta, vaikka Keiju on mukana pääasiassa muistoin ja Pinjan kirjein Keijulle. Näin Elomaa tallentaa ystävyyden voimatunteen, jossa on riippuvuuden ja siitä irtoamisen sävyjä.

”Jäisikö heistä jälki, jos he painaisivat kätensä väkisin märkään maahan. Vai jäisikö se vaikkeivat he painaisivatkaan?”

Hapuilen aika paljon lukutunnelmissani. Olen heittää kirjan kesken aika alkuvaiheessa, sillä olen allerginen teksteille, joissa mainitaan tuotemerkkejä ja asukokonaisuuksia. Kirja liukuu viihdepinnalla, hetkittäin lipsahtaa siltä pois, mutta taas luistaa kevyehkösti myös kuvatessaan raskaita asioita. Kerronnassa on journalistista tapahtumakuvaustyyliä ja tunnelmointihavaintoja, ja osittain sitä voi lukea Pinjan luonnostelemana romaanina.

”Kirjan nimi oli kirjoitettu jo aikaa sitten ensimmäiselle liuskalle. Muutoin rivit olivat vielä jäsentymättömiä ja tapahtumien aikajana poukkoileva. Muistiinpanot olivat saaneet jäädä jonkin muun asian alle niin monen vuoden ajan, että toisinaan tuntui kuin kerrokset tarinoiden päällä olisivat jo liian painavia ja lauseet unohtuneet iäksi suljettujen sivujen sisään.”

Olen makumieltymyksieni uhri, ja siksi minulle on hieman liikaa koristelua kuten huippuvalokuvaajan työ- ja lähipiirit, taiteilijaympyrät, onnenkantamoiselta vaikuttava toimittajauran alku ja muut elitistishenkiset ja romantisoidut hipaisut. Sinä päivänä kun synnyin tarjoaa mutinoistani huolimatta muutaman psykologisesti jännittävän koukun, ja ne nappaavat lukemaan kirjan alusta loppuun. Pinjan kasvukaari ei ole tavallisimmasta päästä, ja uskon monen nuoruutensa sydänystävän kanssa hengaten ja maailmaa matkaten varttuneen viihtyvän romaanin tunnelmissa.

Johanna Elomaa

Sinä päivänä kun synnyin

Otava 2021

romaani

248 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Saalo: Kukkia maan alla

Tällaisia kirjoja tavataan kutsua pieniksi helmiksi. Pienoisromaaniksikin sitä voi sanoa, sillä rönsyt on reippaasti karsittu, äänikirjana teos kestää rapiat kaksi ja puoli tuntia. Korvissani on siis kuulunut Venla Saalon teos Kukkia maan alla (Gummerus 2020). Juonta siinä on juuri ja juuri, tapahtumia vähän. Silti romaanissa on runsaasti kiinnostavaa, siitäkin huolimatta, että siinä toistuu passiivin määrittely: ”Passiivi ilmaisee toimintaa silloin, kun emme ole kiinnostuneet siitä, kuka on toimija.” 

Romaanissa ollaan pääasiassa Berliinissä. Tarinalinjoina kulkevat rinnakkaisesti nuoren Amalia-äidin ja Karim-pikkupojan osuudet sekä puolalaistaustaisen kukkakauppiaan Mariannen ja hänen Puolan puolella asuvan veljensä Boryksen tarinat. Tosiaankin ”kulkevat”, sillä liikennevälineet ja liikkuminen on iso osa romaania sen lisäksi, että asemilla pysähdytään ja odotetaan. 

Kuvailin, että tarinalinjat kulkevat rinnakkaisesti. Korjaan: ”rinnakkaisesti”-sanan sijasta simultaaninen kuvaa parhaiten kerrontakuljetusta. Erityisesti ihastun, miten eri henkilöt asetellaan samanaikaisesti eri tilanteisiin ja ajankokemus koetaan eri kestoisena. Se tuo mieleeni minuun suuresti vedonneen Emma Puikkosen romaanin Eurooppalaiset unet.

Romaanin nimi Kukkia maan alla viittaa konkreettiseen, sillä Mariannen kukkakauppa on maan alla, metroasemalla. Siitä on houkutus lohkaista symboliikkaa. Kiinnitän huomiota visuaalisuuden ja värien merkitykseen. Esimerkiksi Mariannen kukkakaupan kukat värittyvät räikeästi. Paljon romaanissa nähdään unia tai nukutaan huonosti, paljon nähdään erilaisia lintuja.

Pidän erityisesti riisutusta tavasta kertoa. Silti kuvatut hetket ja henkilöt elävät. Saalo ei tarvitse tehokeinokseen kielikikkailua vaan vain paljaat havainnot. Ja niihin kätkeytyy merkityksiä. Pidän siis myös romaanin osoittelemattomasta syvällisyydestä. 

Vaikutun romaanin kerronnasta, etenkin ajankäsittelystä, ja romaanissa sanomatta jääneet asiat, perhesuhteet sekä vierauden ja läheisyyden teemat jäävät pohdituttamaan. Pieneen tilaan mahtuu paljon, kun sen osaa, ja Saalo osaa.

”Hän ajattelee välimatkoja.

Etäisyyksiä keittiön ja makuuhuoneen, Berliinin ja Gubinin, nuoruuden ja aikuisuuden, unohduksen ja kaipuun, Weddingin ja Kreuzbergin, sisaren ja veljen välillä. Mittaamattomia, vääjäämättömiä, melkein ylittämättömiä.

Melkein, melkein.”

P. S. Äänikirjan kuuntelun jälkeen silmäilin verkkokirjan tekstiä ja tarinavirta naulitsi uudestaan, toisin. Tajuan, miten merkityksellistä on se, miten tämän romaanin teksti on rivitetty ja jaksoteltu. Ilmeikästä, tehokasta, rytmikästä – lisää tulkintatasoja.

Venla Saalo

Kukkia maan alla

Gummerus 2020

(pienois)romaani

äänikirjana 2 t 36 minuuttia, lukija Anniina Piiparinen.

58 sivua eKirjana.

Kuuntelin BookBeatissa.

Muissa blogeissa: Aina joku kesken, Annelin kirjoissa ja Helmi Kekkonen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset

Pierre Lemaitren romaani Näkemiin taivaassa oli minulle aikoinaan suuri lukukokemus. Tapa kuvata ensimmäistä maailmansotaa ja sen vaikutuksia ihmisiin vetosi verevyydellään ja mielikuvituksellaan. Jatko-osa Tulen varjot ei ihan samalle tasolle yltänyt, mutta aika velho kirjailija on loihtimaan henkilöiden kohtaloita. Tiedän myös Lemaitren dekkareista, että juonenkuljetus toimii, eikä ihmisen raadollisuutta kaihdeta.

On siis aika kohdata romaanisarjan kolmas osa Tuhon lapset (Minerva 2020). Se kytkeytyy löyhästi Näkemiin taivaassa -romaaniin, jossa Louise oli kymmenvuotias. Nyt siirrytään Pariisiin kesällä 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja osa-aikatarjoilija.

Louise onkin romaanin kiinnostavin henkilö. Hänen taustansa, sukusalaisuutensa ja käänteensä kuvataan tehokkaasti. Myönnän auliisti, että haluan kiirehtiä romaanin muita osuuksia, jotta saan tietää, miten Louisen tarina etenee. Vanhan kunnon romaaniperinteen keinoin naisessa hehkuu viehätysvoima, piilee tragedia ja kasvavat mahdollisuudet onneen.

Romaanissa on viisi muutakin henkilöä, joista etenkin ilmiömäinen huijari Désiré kaikessa luonnevikaisuudessaan tuo romaaniin hilpeyttä. Lemaitren romaaneissa on aina roistoja, ja nyt kasvuolojen vuoksi vinoon kasvanut Raoul saa edustaa arvaamatonta selviytyjää. Lisäksi romaanissa seurataan Raoulin kanssa rintamalta karkaavaa Gabrielia ja yhtä pariskuntaa. Taitavana tarinankertojana Lemaitre ripottelee näitä ristiriitaisia päähahmoja luomaan jännitteitä ja niiden lisäksi kaikki sympatiat kerääviä sivuhahmoja. Tässä romaanissa sydämeni sulatta Louisen osa-aikatyön pomo, pulleroinen ravintoloitsija herra Jules.

Lukiessa tietysti tietää, että kaikkien henkilöiden tiet kohtaavat jollain tavoin, mutta silti ei voi ennakoida, miten se tapahtuu. Juonikuljetuksessa on kaoottisuuden tuntua, minkä perustelee sota: saksalaiset alkavat lähestyä Ranskaa ja Pariisia. Rintamakuvauksia on vähän, sen sijaan pakolaisvirta, ranskalaisten karkureiden sotavankeus ja ilmapommitukset tarjoavat arvaamattomuuskehikon, jonka laidoista kerronta voi pomppia kulmasta toiseen.

Mielestäni Lemaitren tavaramerkki on kuvata julmuutta ja sattumia. Hän ei kaihtele fyysistä eikä henkistä väkivaltaa niin, että ihmiset käyttävät valtaa koston tai oman edun ajamiseksi. Tässä osassa on naisia ja miehiä, jotka taitavat sen. Romaanin alun käännetapahtuma on karmea, ja mielestäni sen teho on siinä, ettei kukaan voi hyväksyä, miksi Louise joutuu suunnitelmallisen karmeuden silminnäkijäksi. Se kuitenkin kääntää elämään uuden sivun.

Eli Tuhon lapset -romaanissa sattuu ja tapahtuu. Se on seikkailu- ja veijariromaani sotasävyin. Sanoisin, että Lemaitre tyylittelee ja tyypittelee niin, että tarinasisuksissa sykkii romanttinen ydin, joka ei saa suuta makeaksi mutta vie lukuromaanityyliin kaikki juonisäikeet tyydyttävään loppuun. Kelpo kokonaisuus, vähän niin kuin kirjailijan työvoitto, mutta ei ole Näkemiin taivaassa voittanutta.

Pierre Lemaitre

Tuhon lapset

suomentanut Susanna Hirvikorpi

Minerva 2020

308 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita: Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi ja Mummo matkalla.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Johanna Laitila: Synty

Johanna Laitilan romaani Synty (Otava 2020) hengittää vallankumouksen ilmaa. Se kertoo lähinnä muutamista viikoista elo-syyskuussa 2017 Helsingin Hakaniemessä suljetuissa huoneissa mutta muutaman kerran myös tapahtumista viitisen vuotta aiemmin. Historia humisee taustalla, silti varsinainen kumu kuuluu kirjan henkilöiden identiteeteistä ja suhteista.

Romaanin päähenkilö on saksan kielen kääntäjä Aleksanteri, joka tutustuu naapuriin piilotettuun venäläiseen Uljaan. Naapuri Rovio suostuttelee Aleksanterin pitämään seuraa Uljalle, ja heidän välilleen syntyy outo tunnekylläinen vetovoima, joka tunkee seinien läpi ja tuntuu myös kohtaamisissa.

”Uljan silmät olivat tumman, syvän ruskeat, lukinsilmät, jotka yleensä olivat vetäytyneet hänen sisäänsä piiloon vaanimaan. Mutta nyt kahdeksanjalkaiset olivat nähneet minut ja seisoivat aivan siinä pinnalla, kolonsa suulla, etujalat hyökkäysasennossa.”

Laitisen kerronnan omaperäisyys syntyy häpeämättömän rönsyävästä kuvailusta, jossa ei aisteja säästellä. Synty-romaani hekumoi groteskiudella kuten kärpäsensiivestä pikkupojan hampaanvälissä. Kärpästen lisäksi muun muassa muurahaiset ja rotat lisäävät tunnelmatehoja. Uskon väkevän tyylin voittavan toisia puolelleen ja toisia pitävän loitolla. Minä arvostan Laitilaa oman kerrontatiensä kulkijana mutta silti kompastelen kuvausvyöryyn, ja siksi lukurupeama ottaa välillä voimille.

Nyt poikkeuksellisesti teen juonipaljastuksia, joten niitä kavahtavat lopettakoot lukemisen tähän. Romaanilla on hitunen tosipohjaa, sillä Ulja on vallankumousvalmistelujaan Helsingissä piilotteleva Lenin. Hän todellisuudessakin majaili Kustaa Rovion luona. Rovio perheineen lainataan romaaniin tosielämästä, ja marraskuussa saimme lukea myös Helsingin Sanomista (29.11.2020), että Rovio teloitettiin myöhemmin Stalinin puhdistuksissa.

Leninin hahmo lisää romaaniin kihelmöintiä, koska tiedämme, mitä tuleman piti. Sen sijaan Aleksanterin salaperäinen, kompleksinen henkilö aiheuttaa hämmennystä. Hänellä on naisystävä, mutta suhteessa on jotain luokseen päästämätöntä. Välillä juoni pomppaa raskaana olevaan Sonjaan, enkä aluksi ymmärrä yhteyttä. Ja kun ymmärrän, yhdistyvät langat sykeröstä toiseen: romaani käsittelee myös sukupuoli-identiteettiä, totutusta poikkeavuutta ja sitä seuraavaa pakoilua. Toiseuden teemoja oli myös Laitilan esikoisromaanissa Lilium regale. Ajattelen kylläkin, että ehkä lukija kaipaisi Synnyssä kuvattuun hämäryyteen hieman lisää valoa.

Yhtä kaikki, kirjassa on hienoja paljastuksen hetkiä eristäytymisen tunteesta. Päätän siis juttuni kirjan sanoihin, näinä eristyksen aikoina:

”Jos oli tarpeeksi pitkään yksin, lakkasiko aika olemasta, lakkasiko ihminen itse olemasta? Mikä on pienin mahdollinen kosketus itsensä ulkopuoliseen maailmaan, joka tekee ihmisestä toden? Kuinka kauas ulkopuolelle on mentävä, ulos kielestä ja kosketuksesta, ajan rajoista, jotta luiskahtaa todellisuuden ja muistin rajojen tuolle puolelle eikä enää ole?”

Johanna Laitila

Synty

Otava 2020

romaani

250 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Synty on Runeberg-palkinnon esilistalla.

Blogeissa mm. Elämä ja mielipiteet, Kirjakaapin kummitus ja Toisinkoinen kirjallisuupalkinto.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Maapallo & Helmet-lukuhaaste 2021

Planeettamme selkokielellä

Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.

Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.

”Ihminen on vastuussa Maasta.

Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.

Meidän pitää huolehtia siitä,

etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”

Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.

Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).

Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!

12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.

23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).

Laura Ertimo – Markus Hotakainen

Maapallo. Planeettamme selkokielellä

Opike 2020

ulkoasu ja taitto Birgit Tulla

selkotietokirja

104 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, Tietokirja

Vuosikatsaus 2020

Vuoden 2019 katsauksen päätin toivotukseen, että vuodesta 2020 tulisi kaikille elämyksellinen. Tulihan siitä, toisin kuin oletin – toisin kuin kukaan oletti.

Koronakurimus lisäsi kirjamyyntiä, todennäköisesti siis myös lukemista. Huomaan omassa ajankäytössäni, että lukeminen lisääntyi kulttuuritapahtumista, sosieteeraamisesta, työmatkoista ja muista reissuista säästetyn ajan vuoksi (luin noin 170 kirjaa, jokusen niistä kuuntelin). Aikaa on siis riittänyt kirjallisuudelle ja kirjoittamiselle mutta myös tv-draamoille. Poimin vuosikatsausjuttuuni muutaman kohokohdan ja katson lopuksi vähän jo kohti tulevaa.

Kotimainen proosa

Ylivoimaisesti eniten lukulaariini kertyi kotimaista proosaa. Yhtä suosikkia siitä joukosta on vaikea valita, sillä keskenään erilaisten teosten joukko on ilahduttanut vaihtelevuudellaan. Olen koonnut vuoden varrella erilaisia vinkkilistoja lukemastani, joten niistä saa osviittaa omista tärpeistäni, esimerkiksi Finlandia-ehdokkaani (tässä & lisäksi konmmenttikirjoitus) ja esikoiskirjaehdokkaani (tässä).

Kotimainen runous

Olen lukenut tänä vuonna toistakymmentä kotimaista runokokoelmaa. Huomaan, että mieleni palaa Sirpa Kyyrösen kokoelmaan Nimesi on Marjatta. Sen tematiikka ja runojen rytmiikka jää jyskyttämään päähän. Myös Vilja-Tuulia Huotarisen proosarunojen maailmaan palaan hyvällä omatunnolla, Omantunnon asioita.

Tämän vuoden tammikuussa ilmestyi myös oma runokirjani Muiston ajastus (Reuna; juttuni tässä). Se koostuu tiiviin muodon lyhytrunoista, tematiikka kietoutuu ajankulun ympärille.

Käännöskirjallisuus

Alkuvuoden ilahduttaja oli Kersti Juvan uusi käännös Jane Austenin romaanista Järki ja tunteet. Omatyyliset Elizabeth Strout ja Rachel Cusk virkistivät. Todellinen yllättäjä oli Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti. En olisi ikinä uskonut innostuvani moisen elukan ihmeellisyydestä, mutta tiedon, henkilökohtaisen ja kaunokirjallishenkisen tyylin yhdistelmä puri. Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet iski kovaa. Seuraavassa on kevään listaukseni kiinnostavista käännöskirjoista ja se kuvastaa juuri tätä vuotta: käännöskirjatapahtuma peruuntui, siirtyi ja muuttui. Mutta tässä esimerkkejä lukemistani: Helsinki Lit 2020 -vinkit.

Selkokirjallisuus

Olen ottanut asiakseni muistuttaa blogissani kirjallisuuden marginaalisiivusta, selkokirjallisuudesta. Siitä tein kattavan koosteen: tässä. Oma panokseni tänä vuonna selkosaralla on liittynyt vanhaan suomalaiseen runouteen. Mietin pitkään, onko minulla kanttia lähteä liikuttamaan alkuperäisiä runoja selkosuuntaan, kääntää niitä helpolle kielelle.

Näin hienon elokuvan Paterson, ja siinä runoilijapäähenkilö lausuu näin: ”Käännösruno on kuin kävisi suihkussa sadetakki päällä.” Kirsti Simonsuuri puolestaan luonnehtii kääntämistä Shakespearen Sonettien loppusanoissa:

”Käännöksen on oltava vakaassa ja ankarassa mielessä alkuperäisen kaltainen. Kysymys on alkuperäisteoksen ja käännöksen vastaavuudesta. Käännöksen on luotava sama elämys ja illuusio kuin alkuperäisteos on aikanaan luonut, vaikka kaikki muuttujat ovat toiset: aika, paikka, tekijä, kieli.”

Vertaan suomenkielisten runojen mukauttamista selkosuomeksi kääntämiseen, sillä samassa maastossa siinä tarvotaan, vaikka kieli on sama. Vanhat runot, uudet lukijat (Avain; juttuni tässä) rakentuu niin, että vanha runo on selkomuutetun runon rinnalla. Kirjassa on myös selkotietotekstejä runoudesta, sen lukemisesta ja runoilijoista.

Tietokirjat ja lajien liikuttelijat

Mainitsin jo hienon Ankeriaan testamentin, joka luikertelee eri kirjallisuuslajien välissä. Myös Antti Röngän ja Petri Tammisen kirjeenvaihtokirja Silloin tällöin onnellinen ja Juha Hurmeen Suomi keikkuvat lajirajoilla. Ensin mainittu koskettaa, jälkimmäinen hämmästyttää ja naurattaa. Elämäkerroista valitsen Johanna Holmströmin kirjan Märta Tikkasesta. Varsinaisista tietokirjoista minua innostaa Juri Nummelinin Suomalaisen kirjallisuuden lyhyt historia, joka tiivistää oivaltavasti kotimaisen kirjallisuuden elinkaaren. Lisäksi miellyttää Anneli Kannon konstailematon Kirjoittamassa.

Draamat

Sarjat ja elokuvat ovat viihdyttäneet pitkin vuotta, kun käynnit kulttuuritapahtumissa, museoissa, teatterissa ja elokuvateattereissa ovat lähes nollaantuneet. Epookit viehättävät yhä edelleen minua, ja siksi Musta kuningatar ja The Crown keikkuvat kruunuina kokemusten päässä: tässä. Lisäksi nuoruuskuvaus Normaaleja ihmisiä kosketti.

Matkat ja metsät

Kulttuurimatkailijana kiidin pitkin kotimaisia maanteitä ja keräsin matkaelämyksiä esimerkiksi Kotkasta, Tammisaaresta, Turusta ja Tampereelta. Tampereen seudulla suhaan pari kertaa kuussa, joten tienoo ei periaatteessa tuo uutta, mutta kesällä maltoin pysähtyä keskustan kulttuurikatselmukseen (tässä) ja matkan varrella Hattulaan. Kun Hattulan keskiaikaisen kirkon opas soittaa jouhikkoaan, jonka ääni kaikuu holvien värikkäistä maalauksista toisiin, voi unohtaa kaiken tämänilmaisen, kaiken, mitä tapahtuu kirkon seinien ulkopuolella.

Lapsuudenkodin tienoiden metsät ovat olleet henkireikäni vuosikymmeniä. Sinänsä ei siis mitään muutosta siinä, mutta mainittakoon se ajan hengessä. Metsäreissuistahan tuli yleisesti ottaen yksi koronavuoden ilmiöistä. 

Melko lähellä lapsuusmaisemiani on tämän vuoden luontokohteeksi valittu Kintulammen ulkoilualue. (Oikeastaan se on kovinkin läheinen: isäni kanssa hiihdin lapsuusvuosinani kyllästymiseen asti talvesta toiseen Kintulammen ulkoilumajalle.) Vaelsin muutaman kerran saman alueen suojellulla ikimetsäalueella. Melkomoinen tunne on nojailla noin 400 vuotta vanhaan mäntyyn. Ajantaju heilahtaa, suhteellisuus saavuttaa: tämä vuosi 2020 on vain yksi vuosi.

Metsästä vielä tämä: ensi vuoden alkupuolella ilmestyy novellejani metsäaiheista, kokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). Vaikutteet ovat valuneet novelleihini metsäkokemuksista ja kansanperinteestä, esimerkiksi puu-uskomuksista. Luvassa on siis metsäistä selkoproosaa osin uuskumman sävyin.

Tervetuloa vuosi 2021!

Tervetuloa-sanaan kytkeytyy terve, joka vie minut toivomaan terveyttä ja kaikenlaista tervehtymistä tulevalle vuodelle. Olen myös toiveikas, että ensi elokuussa pompin Ratinassa Hassisen koneen tahdissa ja ramppaan vuoden aikana vanhojen ja uusien tuttujen kanssa erinäisissä muissa tapahtumissa ja esityksissä pelkäämättä pandemiatartuntoja. 

Vietän ensi vuonna blogini 10-vuotisjuhlavuotta. Kiitän teitä, että olette jakaneet tänä vuonna kanssani postauskulttuurikokemuksia. Jatkanemme sitä edelleen vuonna 2021! 

Kaikkea hyvää vuodelle 2021!

12 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Elizabeth Strout: Pikkukaupungin tyttö

Elizabeth Stroutin esikoisromaani Pikkukaupungin tyttö ilmestyi nyt suomeksi (1998, Tammi 2020) ja hyvä niin. Olen lukenut aiemmat Strout-suomennokset ja tykästynyt selkeään, tiiviiseen, novellistiseen tyyliin. Siksi oli kiinnostava kokea niitä rönsyilevämpi esikoinen. Ja kaikki merkit tulevasta on jo näkyvillä.

Pikkukaupungin tyttö toimii täysin omana itsenään, ei tarvita jälkiviisasta tuntumaa Stroutin tuotantoon. Kas kun kerrontataitoa on ollut jo heti alkuunsa. Esimerkiksi Strout onnistuu liukumisessa ajasta ja tilanteesta toiseen. Ei oikein voi puhua takaumista tai ennakoinneista, sillä kaikki kytkennät ovat orgaania kerrontaa. Verratonta on henkilökuvaus, jossa pienin siirtymin hahmottuvat jopa aivan irralliset sivuhenkilöt. Päähenkilöistä puhumattakaan.

Puhutaanpa päähenkilöistä: romaani on äidin ja tyttären, Isabellen ja Amyn. Isabelle on muuttanut pikkukaupunkiin Shirley Fallsiin, kun tytär Amy on ollut pieni tyttö. Nyt Amy on 16-vuotias, joka herää sukupuolisuuteen. Äiti on oman taustansa vuoksi pitänyt salassa niin oman menneisyytensä kuin muutkin elämänilmiöt, joten Amy on altis uhri matematiikanopettajalle, joka tietää, miten hyväuskoisia huonon itsetunnon tyttöjä höynäytetään.

Mestarillisesti sivuille siirtyy äidin ja tyttären jännitteinen suhde sekä kummankin estynyt persoona ja kehitysvaihe. Huokailen sitä, miten Strout saa tylsästä ja tavallisesta irti sellaista, että jännitän tapahtumien kulkua, tempaudun monenmoisiin tunteisiin. Toimii jopa vanha kikka lisätä kerrontaan löylyä asettamalla käännetapahtumat ennätykselliseen hellekesään.

Ristiriita kutkuttaa: miten mutkattomasti Pikkukaupungin tyttö kuvaa mutkallista. Iloitsen myös siitä, miten romaani paranee koko ajan edetessään, ja viimeiset viitisenkymmentä sivua kohottavat näkemään monenmoista totuutta ei vain kirjan henkilöistä tai perhesuhteista vaan elämästä.

”Mutta mitä ihminen voi tehdä? Hän voi vain jatkaa elämäänsä. Niin ihmiset tekivät ja olivat tehneet jo tuhansia vuosia. Ihminen otti tarjotun ystävällisyyden vastaan, antoi sen suodattua niin pitkälle kuin se suodattui ja kantoi jäljelle jääneitä syviä haavoja mukanaan, koska tiesi, että ne saattaisivat ajan myötä muuttua melkein siedettäviksi.”

Elizabeth Strout

Pikkukaupungin tyttö

suomentanut Marja Haapio

Tammi 2020

461 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja