Sataa, salaisuuksia ropisee

    Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
    Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä, ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen väliltä katkennut.

Hienosti sitaatti kuvaa kirjoittamista yleensä ja samalla kartoittaa fiktiivisen kirjailijahahmon lähtötilanteen. Runoilija pakottautuu etsiväksi joulun alla, ilmastokatastrofin muuttaneessa Helsingissä. Vetinen, kriminaali kaupunki on synkkä, ja synkkä on päähenkilön sydänkin Antti Tuomaisen romaanissa Parantaja (Helsinki Kirjat 2010).

Tomera toimittajavaimo on vainunnut ison rikosjutun, jonka johdosta hän katoaa. Huolestunut runoilijamies alkaa selvittää katoamista ja samalla selviää sarjarikos. Lisäksi minäkertoja raottaa vaimonsa menneisyyttä, samalla omaa suhdettaan nykyisyyteen ja entiseen. Vilpittömänoloista on rakkaus, jota runoilija vaimoaan kohtaan tuntee – koettelu punnitsee luoton ja keston. Lempi ja sitoutuminen ovat lämpövirtaus muuten kosteankalseassa, toivottomassa maailmassa.

Vihmoo taivaan täydeltä, näin Balde Runnerin tunnelmat siirtyvät tulevaisuuden vesikatastrofin Helsinkiin. Miljöön ja ilmapiirin ankeus toimivat tehokkaana kontrastina, sillä yleensä mielikuviin joulusta liittyvät valkea, puhtoinen lumi ja hyvää tahtova henki. Osin kyllä rannikon autioituminen ja veden nousun seuraukset jäävät puolitiehen ja tuhotilanteeseen tarkennus epäselväksi. Tehokkainta on dystooppinen kuva pimeästä, autioituvasta, väkivaltaisuuksien ja vartiointiyritysten valtaamasta kaupungista, jossa poliisi on voimaton ja yksinäinen ratsastaja terhakoituu rakastettunsa pelastuspyrkimyksiin. Parantajaksi ei ole kenestäkään, vähiten ekoterroristeista.

Tuomaisen kieli on sattuvasti sanovaa, etenevää ja tunnetajuista. Takaumat laventavat kerrottua, ja kertojan avaukset ajatteluunsa lähentävät. Kyllä, kyllä, Marlowen lierihattu sopii tämänkin totisen tilanteisiin törmääjän päähän. Harmittaa vetävän alkupuoliskon kannalta, että loppuosassa kaahataan mutkat suoriksi, jolloin juoni yksioikoistuu ja päädytään nopeasti nykäistyihin ratkaisuihin.

Parantaja

Luin kesällä Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni (Like 2013). Siinäkin seikkailee totisenoloinen yksityisetsivä tunnesolmuineen. Jälleen selvityksen alla on rakkaan kohtalo, tällä kertaa päähenkilön äidin. Muistumat menneeseen ja nykyhetki vuorottelevat osuvasti, kerronta on vaivatonta, se pakottaa jatkamaan lukemista ja ihailemaan kaunokirjallista osumatarkkuutta: dekkarikonventioihin syntyy lukuelämyksen vietäviä aukkoja.

Uutuusromaanissa on keskeistä edeltäjän tavoin päähenkilön tunne-elämä. Se pistää lukijan pysymään hänen puolellaan. Etsivä etsiytyy ja joutuu tilanteisiin, jotka jouduttavat salaisuuksien ratkeamista. Ja se taas pakottaa paljastamaan romaanin heikkoudet. Juoninikkarointi ei pidä liitoksiaan loppuun asti; sattumat kiusaavat yllätyksiä hamuavaa lukijaa. Auts, kunpa saisin ällistyä enkä kompastua ilmeisiin.

Tuomaista hehkutetaan kansainvälisesti kiinnostavana jännityskirjailijana. Kaikin mokomin: monet elementit ovat kohdillaan, etenkin kiinnittävän päähenkilökuvauksen taitaminen, kunhan juonikuviot eivät juutu sattumuksiin ja ratkaisut tutunoloisiin verikekkereihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

4 responses to “Sataa, salaisuuksia ropisee

  1. Ritva Suhonen

    Tulin ulkotöistä sisälle ja kappas vain: taas sain kivaa luettavaa blogistasi!
    Sain Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni-kirjan juuri ennen mökille lähtöäni, mutta en ole ehtinyt vielä tarttua siihen.
    Näin televisosta pätkän Erkki Tuomiojan tekemästä Tuula-Liina Variksen haastattelusta ja taas vahvistui se tieto, että kaikki kustannustoimittajat eivät pidä huolta kirjailijoistaan, vaan teokset lähtevät puolivalmiina tai huonosti oikoluettuina maailmalle.
    Jarmoon yhtyen: arvostakaamme kirjallisuutta ja vaatikaamme sparrausta kirjoittajille!
    Ritva

    • Kun tapaamme, on monta lukukokemusta, josta on kiinnostava vaihtaa kasvokkainkin ajatuksia. Ja muustakin. Illalla kävin kuuntelemassa Vivaldia ja vitamiineja -konsertin, johon ilmeisesti menet tänään.

  2. Ritva Suhonen

    Mitä ihmettä! Olitko 27. 11. Malmitalon konsertissa, jossa minäkin olin?
    Pidin Kamari 21:n soitosta paljon, varsinkin huilisti Janne oli upea lukuunottamatta hapsottavaa ponnariaan, mutta se nyt ei ollut oleellista musiikintuottamisessa.
    Lähdin kotoa klo 17 ja palasin klo 23 – sitä se autottomuus nyt teettää!
    Kiva nähdä ensi viikolla!

    • Ehei, olin päivää ennen Kanneltalossa – ja Jannella oli tukka auki. Etukäteen kyllä luulin Jannen olevan mies… Eilen olin teatterissa. Villit kulttuuriviikot!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s