Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.
Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.
•
Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.
Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.
Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.
•
Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.
Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.
”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”
•
Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.
•
Eeva Joenpelto
Neito kulkee vetten päällä
WSOY 1955 / eKirjana 2021
romaani
245 sivua BookBeatissa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Paluuviite: Eeva Joenpelto: Jottei varjos haalistu & #joenpelto100 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja