Niklas Salmen runokirjan nimessä on jotain vastustamatonta: Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään (Enostone 2021). Kielikuva ryöpsähtää mielihyväkeskukseeni. Kun tunne, ihmisen ruumiillisuus ja luonto yhdistyvät, syntyy kokemusjälkiä.
Nimiruno (s. 10) kokonaisuudessa iskee minuun täysillä. Luen sitä lapsuudenkodin keinutuolissa, seinän takana isävainaan istuttama tammi aukoilee kellertäviä silmujaan. Se on siinä – omin runon.
Salmen luontoon kytkeytyvät runot levittäytyvät minuun, samoin muut toistuvuutta ja elämisen ketjua kuvaavat runot. Minua viehättävissä runoissa voi olla myös jotain vierasta (kaikkea ei lukijan tarvitse omia tai kokea turvalliseksi), mutta yhteistä vetoavissa värssyissä ovat kielikuvat, jotka laajenevat mielessäni näyiksi.
Luontorunoista vielä. Saan niihin tarttumapintaa, koska niihin kiinnittää jokin elämänkaaren kohta tai koko kaari. Pidän myös lyhyistä runoista, jotka laajenevat paljon sanojaan etäämmälle tai syvemmälle. Sellainen on esimerkiksi tämä runo (s. 12) ”Haudattuamme / luumun luun / maa alkoi / odottaa”
Kokoelman alkupuolen runot puhuttelevat minua, loppupään runoihin en saa yhtä pitävää otetta. Kirjassa on monia runoja, jotka on osoitettu nimetyille henkilöille kuten runoilijakollegoille ja läheisille. Niiden lisäksi runoissa on muita viittauksia. Salmi ottaa lukijan huomaansa eikä pidä viittausarvoituksellisuutta itsetarkoituksellisena: kirjan lopuksi runoilija avaa viittaukset. Niin lukija voi ensin lukiessaan arvuutella viittausten merkityksiä ja saada lopussa niihin selitykset.
•
Niklas Salmi
Ihon siniset joet juoksevat keltaiseen metsään
Enostone kustannus 2031
runoja
56 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 