Iltapäivä Toscanassa -elokuva kaivelee mieltäni. Joskus joku hyvältä tuntuva elokuva unohtuu samantien, huonot samoin. Tämä eläväkuva oli hämmentävä jä putkahtelee mieleeni päivien päästä.
Ystäväni luonnehti elokuvaa ahdistavaksi, psykoottiseksi ja tekotaiteelliseksi. Oli se varmasti sitäkin. Minua elokuvan alun pitkät otokset autolla ajosta keskittyen päähenkilöihin viehättivät, samoin monet heijastuskuvat, peilit ja lähikuvat. Ne korostivat teemaa ja tarinaa. Arvoituksellisuus leimasi kokonaisuutta. Tästä elokuvasta en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono; arvoituksellinen kyllä.
Keskiössä on aitous ja väärennökset. Mitä on aito taide? Millaisia ovat aidot tunteet, ihmiset ja ihmissuhteet? Henkilökuvauskiemurat ovat elokuvassa sen sorttisia, että saan loppuikäni pähkäillä, tunsivatko päähenkilöt ennestään vai eivät. Lähtivätkö he vain väärentämään tunteita ja kuvitteellista 15 yhteistä vuotta? Tuliko kuvitus kuitenkin eletystä elämästä heijastuen kuvitelmaan, johon kumpikin henkilö heittäytyi? Onko yhtä vaikea kohdata toista ihmistä ”aidosti” tositilanteessa kuin kuvitellusti?
Aitous osoittautui näkökulmakysymykseksi. Väärennös on aito, kun sen hyväksyy sellaiseksi. Psykologiset itsehoitokirjatkin (muotisuuntaus taitaa olla kognitiivinen lähestymistapa) esittävät, että tunteiden aitouteen ei voi luottaa: yksilö väärentää omia tunteitaan, koska hän heijastaa niihin aikaisempia kokemuksiaan ja uskomuksiaan. Näillä mennään!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 