Tanskalaissisarusten Lotte & Sören Hammerin Saastat oli sen sortin lukuelämys, että ajattelin pitää pientä dekkaritaukoa. Kirja ei ole lainkaan huono, pikemmin parhaimmistoa lajissaan. Henkilöt ovat särmäisiä, odottamattomia ja silti uskottavia. Teoksen vahvuus on juuri siinä, että henkilökuvaus on onnistunutta: lukijana halusin tietää yhä enemmän keskeisten poliisien toiminnasta, dialogista ja henkilösuhteista. Psykologinen jännite ja varmuus on ihailtavaa. Aiheena on kuitenkin sellainen verikekkeri ja siihen liittyvät kuvaukset tarkkoja, että annoskoko on täynnä.
Aihepiiri on vakava: pedofilia. Sen yleisyys ja sitä aiheutuvat vauriot on konkreettisesti kuvattu. Aiheen käsittelyn nerokkuus on siinä, miten pedofiilien teurastus pistää miettimään rikoksien ja rangaistusten moniulotteisuutta. Tässä kirjassa ei ole yksiselitteistä hyvää ja pahaa. Onko oikein lahdata pedofiilejä, vaikka heidän tekonsa ovat olleet ylivoimaisen vastenmielisiä ja tuhoisia? Onko oikein auttaa tällaisen surmatyön selvittämistä? Millainen on demokraattinen oikeusvaltio? Mikä on median ja poliitikkopopulismin vaikutus asenteisiin ja niistä seuraaviin tekoihin? Huh, hikeä pukkaa, kun ei yksinkertaisia totuuksia olekaan olemassa. Yleiseen sekoittuu yksityinen ja henkilökohtainen.
Dekkarikesääni olen katkaisuut muutamilla muunlaisilla teoksilla. Elämys oli Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa. Lapsuuden tv-kuvat biafralaisten nälänhädästä saivat uutta valoitusta. Pidin romaanista paljon. Siinä oli ensinnäkin vanhan kunnon lukuromaanin tuntua. Tapahtumat etenivät, ja kerronta lomitti aikatasoja siten, että jännite säilyi. Lisäksi kiinnostavat henkilöt ja nigerialas-biafralaisen kulttuurin kuvaus oli avartava ikkuna toisenlaiseen elämäntapaan. Raskaita asioita sivusi ihmisten naurun lahja ja hetkessä elämisen taito. On sota tai rauha tai tällaisen valkonaaman poukkoileva elämä, oppia kannattaa kaunokirjallisuudesta ottaa: valoisiakin asioita aina on.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 