Kun kuusituntinen elokuva päättyy sanoihin ”Elämä on kaunista”, ei voi olla kuin samaa mieltä. Loppusanoja ennen on ollut iloja, rakkautta, syntymiä, kasvua, sairautta, surua, kuolemaa, ahdistusta, sopeutumattomuutta jne. Kaikkea riipivää, pirstaleista, elämänkaltaista.
Kyse on elokuvasta Elämämme parhaat vuodet – La meglio gioventù (2003, RAI). Laffassa kahlataan yhden italialaisen perheen elämää 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Keskiössä on Nickola, joka elokuvan alussa vastavalmistuneena lääkärinä lähtee lomalle Norjaan (!), ja sykäyksittäin seurataan muuhun perheeseen liittyviä vaiheita. Toisena merkkihenkilönä on veli Matteo.
Kuulemani mukaan ohjaaja oli saanut tuottajayhtiö RAI:lta vapaat kädet toteutukseen. Tuloksena on soljuvaa kerrontaa, viipyilyä ja taajaa puhetta. Välillä tuntuu, että kohtauksia venytetään, niissä ei tapahdu mitään, ne ovat epäoleellisia – ja silti todella oleellisia tässä tarinassa, näille ihmisille.
Itkuhan siinä lopussa tuli, ja muutenkin. Vyöryävä kuvakerronta ja ihmiskohtalot putkahtavat mieleeni toistuvasti. Elänkaltaista, kyllä. Vaikuttavaa, ehdottomasti. (Huom! Kuusituntisen elokuvan katsominen on mahdollista osissa, kotisohvalla lojuen.)
Maaliskuussa kulttuurielämääni on kuulunut tämän leffan lisäksi Kansallisteatterin Kansanhiihto, joka ei kokemusjälkiä jättänyt. Tänään näen Q-teatterin Harvalan (?). Saapa nähdä, onnistuuko live-esitys elähdyttämään.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 