Huhtikuinen piipahdus Oslossa oli pieni karkaus kevääseen. Silmut ja kevätkukat vihersivät ja värittivät muuten harmahtavaa kaupunkia. Yleisilme oli siisti ja viileä. Matkalla luin Jo Nesbon viimeisimmän romaanin Aave. Se tarjosi toisen näkymän kaupunkiin: yliannostuskuolemia eniten Euroopassa, huumekauppaa kadunkulmissa ja poliisien korruptiota. Päähenkilö oli ylivertainen yhdeksännessä ja viimeisessä Harry Hole -dekkarissa. Hän selivitti muilta tutkijoilta pimentoon jääneitä asioita tuossa tuokiossa. Ärsyttävää, mutta juoni ja henkilöt on vetävästi kuvattu. Pinnan alla oli muutakin. Hätkähdyttävää oli kuoleman kytkeminen läheisyyteen: miltä tuntuu, kun tietää rakkaan ihmisen olevan tappamisen takana ja edessä.
Hole istui oopperatalon kattokaiteella ja katseli kaupunkiaan, vanhaa osaa ja uudisrakentamista. Niin tein minäkin. Ooppera on kadehdittava rakennus: oslolaisten ja turistien olohuone hulppeilla näkymillä. Marmoripinnalla paistateltiin auringonpaisteessa ja nautittiin! Miksi musiikkitalo on ulkoapäin ankea musta loota, kysyy nimimerkki Wau-arkkitehtuurin ystävä.
Kansallisgallerian Munch-huone
Munchin taide oli yksi matkan pääintresseistäni. Kyllä kelpasi katsoa lähellä värejä, muotoja ja siveltimenvetoja. Munchin maalaukset ovat aina kiehtoneet minua, ja läheltä katsottuna ne alkoivat kertoa omia juttujaan minulle. Tai paremminkin omia juttujani minulle. Sitä se ekspressionismi teettää. Kansallisgalleria oli muutenkin katsomisen väärtti: Cranachista El Grecoon, ja Munchin lisäksi muita perusmodernisteja ja norjalaisia kansallistaiteilijoita. Munch-museo ei ollut niin järisyttävä kuin Kansallisgallerian nimikkohuone, jossa oli Huuto, Madonna, Tytöt sillalla ja muutama muu merkkiteos. Puberteetti oli pysäyttävä teos.
Matkalla näin Viekelandin patsaspuiston, Viikinkilaivamuseon, Modernin taiteen museon ja muitakin nähtävyyksiä. Oslonvuono eri sävyissä pilvisestä paisteeseen ja sateesta hämärään oli myös vaikuttava. Ja Holmenkollenin hyppyrin siluetti kaupungin takana! Tietysti on pakko mainita, että todella kallista kaikki oli. Kevään ensimmäiset terassikahvit ja -ateriat sain nauttia pohjoisen auringon lämmössä.
Ennen matkaa luin Jan Kjaerstadin romaanin Viettelijä. Sitä tituleerattiin moderniksi klassikoksi. Kyllä kirjassa on paljon kiinnostavaa: kaikkitietävä salaperäinen kertoja, tempoleva rakenne, verevä kuvaustapa ja ajankuva. Pehmopornahtavat otokset ovat saaneet virikkeensä Tuhannen ja yhden yön saduista ja Kamasutrasta. Norjan taloudellisen nousun symbolina päähenkilö toimii, ja sellaiseksi se kai on tarkoitettukin. Henkilönä Jonas jääkin pinnalliseksi ja teflonmaiseksi tuotokseksi. Kirja oli hauska esipuhe matkalle, mutta ei se pysyviä lukujälkiä kuitenkaan jättänyt.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 