Luin keväällä Elif Shafakin Kirottu Istanbul ja ihastuin kerrontatapaan, tarinan kehittelyyn ja henkilökuvaukseen. Juhannuskirjakseni sain lainattua Shafakin ensimmäisen suomennoksen, romaanin Rakauden aikakirja, ja tartuin siihen suurin odotuksin. En kyllä tiennyt, mitä odottaa. Nimihän voi viitata imelään rakkausromaaniin tai mihin tahansa siihen suuntaan. Kyse on kuitenkin mystisfilosofisen 1200-luvun suufilaisuuden ja siihen liittyvien ihmiskohtaloiden kuvauksesta, johon lomitetaan nykyajan amerikkalaisrouvan elämänmuutos. Kyllä rakkaudesta kaikki kumpuaa, mutta ei erityisen makeillen. Rakkautta on niin monenlaista. En ole yleensä sinut vyöryävien tunteiden ja vahvojen sanojen proosassa, mutta nyt oli hyvä avartaa omia rajoja!
Kiinnostavinta romaanissa on ehdottomasti vaeltavan dervissin Shamsin ja saarnamies-lainoppuinut-filosofi Rumin suhde. Siihen liittyy näkyjä, enteitä ja elämänfilofisten näkökulmien vaihtoa. Henkilöt ovat tosipohjaisia ja tuttuja 1200-luvun persiankielisestä kirjallisuudesta: Rumi tunnetaan nykyisinkin runoilijana. Jaakko Hämeen-Anttila on 2000-luvun alussa kääntänyt hänen tekstejään ja Kaija Saariaho säveltänyt hänen runoihinsa sävelteoksen (tämänaamun Hesarissa oli arvostelu niistä…). Romaani kertoo Rumin elämästä ennen runoilua. Kohtaaminen Sahmsin kanssa tekee hänestä runoilijan: sen saa aikaan rakkaus ja etenkin rakastetun menettäminen, sillä rakkaus muuttuu sanoiksi ja rakastettu jatkaa puhetta niiden välityksellä. Rumilla on perhe ja siihen liittyviä hyviä tunnesuhteita, lisäksi hän on kunnioitettu oppinut, mutta vasta sielunkumppanuus, joka suistaa kunnioitusta ja korkeaa asemaa raiteiltaan saa hänet ymmärtämään ihmisiä ja rakkautta.
Tämä on kuitenkin hämmentävää: rakkaus toiseen mieheen saa aikaan merkittäviä ristiriitoja muiden kanssa. On toisaalta hienoa, että romaani osoittaa erilaisia rakkauden muotoja ja sen, että kahden miehen ystävyyttä voi sanaoa rakkaudeksi, eikä kyse ole fyysisetä suhteesta. Kuvatut henkilöt ovat ristiriitaisia, eikä suufilainen tyyneys ole kulmikkaissa kohtaamisissa aina läsnä. Monet ristiriitaisuudet tekevät näistä henkilöistä kiinnostavia, joskin henkilöt jäävät aika etäisiksi ja arvoituksellisiksi, siksi ehkäpä mieleenjääviksi. Shamisissa on jotain jeesuksenkaltaista, ihmeitätekevä kiivailija-julistaja saa puolustajia ja kiihkeitä vastustajia, ja kärsivällisesti esitettyjä sääntöopetuksia piisaa.
Pääpaino on suufilaisella tulkinnalla rakkaudesta ja elämänkatsomuksesta (tai tulkintoja on tietysti tuhansia, kiistanalaisia, tässä romaanissa yksi). Romaanissa on paljon opettavia vertauksia ja elämänasennetta voimistetaan neljälläkymmenellä säännöllä, joita tarjoillaan aina sopivin välein. Ne ovat vaikuttavia ja ajatuksia herättäviä. Välillä vertauskuvallisuus on raskasta, ja keretteläinen voisi ajatella, että nyt tarjotaan sofistikoidumpaa versiota Coelhon pseudofilosofoinnista.Olin kuitenkin lukijana otollisella mielellä, ja suufilainen ajattelutapa antoi paljon pohdinnan aihetta.
Numerokikkailu (40) tuntui kiehtovalta, samoin dervissitanssin keksiminen ja lukuisat elämänsäännöt. Vieraannuttavinta minulle olis silti jumalan ymppääminen mukaan, joskin tajuan, että jumala oli tässä lähinnä rakkauden synonyymi. Kyse on siitä, että kaikki uskonnot ovat virtoja samassa joessa, ja päämääränä on tähtääminen kaikkiaalliseen välittämiseen, myötätuntoon, epäitsekkyyteen ja mielen avaamiseen. Välittäminen on kuitenkin vaisu sana, kun tähtäimenä on rakkaus, joka tuntuu tulen ja veden yhdistymiseltä: ”Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä.”. Kirjassa on tukuttain symboliikkaa. Kolmas silmä tulisi löytää, se katsoo sisimpään, ja elämänelementtejä on viisi: maa, ilma, tuuli, vesi ja tuli, mutta siihen tulisi lisätä vielä yksi eli tyhjyys.
Romaanin kudos alkaa 40-vuotiaan 2000-luvun kotirouvan kytevästä elämänmuutoksesta rakkaudettomasta liitosta kohti ennakoimatonta tulevaisuutta, jolla ei ole juurikaan ajallisia mahdollisuuksia. Merkitystä sillä kuitenkin on. Kyse on opettelusta elämään nykyhetkessä, ja kipinän siihen tarjoaa mullistava rakkaus. Tämä tarina ei ole kirjan kiinnostavin osa, mutta kyllä siinäkin koskettavaa on. On myös ristiriitaisuuksia, sillä rakkauden vuoksi nainen joutuu jättämään toisia rakkauksia, kuten lapsensa. Aika makeilevaa on sähköpostirakastetun samankaltaisuus Shamsin kanssa, mutta sekin kytketään suufilaiseen ajatteluun: aina tulee uusi elämä entisen tilalle, elämä jatkuu ihmisestä toiseen, vuosituhannesta toiseen, tilalle tulijoita on. Jokaisella on ainutkertainen elämä, mutta niistä muodostuu Yksi. Perustunteet ovat samoja: ”Rakkauden etsintä muuttaa meitä. Rakkauden tavoittelijoiden joukossa ei ole yhtäkään etsijää, joka ei olisi kasvanut matkalla. Sillä hetkellä kun rakkautta alkaa etsiä, alkaa muuttua sisäisesti ja ulkoisesti.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 