Lämpiminä iltapäivinä olen nauttinut pienen puutarhani loppukesän kukinnasta, vaikka elokuussa on jo rappion ja maatumisen merkkejä. Selvä luopumisen tunne vaanii, kesä haihtuu. Värit ovat siksi syviä ja kirkkaita. Välillä voi pistäytyä museossa katsomassa kuihtumattomia kukkia, palata sitten omalle takapihalle lukemaan romaania puutarhatyöläisestä.
Amerikkalainen Georgia O’Keeffe syntyi 1887 ja kuoli lähes 100 vuotta myöhemmin. Hän ehti kokea modernismin eri vaiheet, samalla yhteiskunnalliset ja teknologiset myllerrykset. Aika huima ajanjakso elettäväksi. Eletty elämä jäikin vaivaamaan mieltäni enemmän kuin Tennispalatsin näyttelyn anti. Taiteilija pyrki abstrakteihin muotoihin, myös hyvinkin esittävissä kukka- ja maisemamaalauksissa. Tinkimätön pyrkimys selkeisiin muotoihin ja väreihin töissä on. Ehkä aikanaan omaleimaiset työt näyttävät tänään sisustuliikkeiden julistemateriaalilta. Enkä pysty soimaamaan kriitikoita, jotka näkivät teoksissa sensuaalisia virityksiä. Kieltämättä kasvien ja kallioiden sopukat ja uurteet moisia mielikuvia voivat luodakin, vaikka taitelija sanoi toistaneensa vain orjallisesti ja realistisesti luonnon muovaamia malleja.
Kiinnostavia olivat taiteilijan puolison Alfred Steiglitzin valokuvat 1900-luvun alkupuolelta. Hän oli vaikuttajana valokuvauksen hyväksymisessä omaksi taidemuodoksi. Henkilökuvat vaimosta olivat hienoja, myös New York -kuvat viehättivät – ja heittivät kesälukemisena olleen Seuraelämän säännöt -romaanin tunnelmiin.
Jos O’Keeffe sai aikanaan inspiraation luonnosta, on Reidar Palmgrenin uusin romaani Sudenmarja ammentanut ainakin luontokappaleista. Tarinassa umpimielinen Tuula toimii luonnonmukaisen puistotyön ja työnantajan tehokkuuslaskelmien puristuksessa. Muutenkin kirjan teemoja polarisoidaan, ja näytteillepanossa on turhaa asetelmallisuutta. Valtaosa henkilöistäkin on kaavamaisesti hyvä tai pahoja.
Etualalla on onneksi Tuulan ohella hahmoja, joissa on aineksia kumpaankin. Se, kumpi keikkuu päällimmäisenä, vaihtelee. Vaakakuppia heiluttaa ihmisten vaikutus toisiinsa. Pienikin hyvä voi tehdä mutkan ja sivupolun ennalta määrättyyn (yleensä huonoon) suuntaan, kuten murkkutöhrijän osuus osoittaa. Muuten tämän hahmon rooli kokonaisuudessa jää turhan viitteelliseksi. Vartija-Anttikin saa jatkoajan ja mahdollisuuden valita. Tuulassa on kieltämättä arvoituksellisuutta, joka jää mieltä kaihertamaan.
Mihin Palmgren tällä kaikella pyrkii? Arvoitus säilyi, eikä avautunut minulle. Kohtalo- ja luomu-fantasia kohtasi arkirealismin, jäljelle jäi hämmennys.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 