Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2012

24 lokakuun, 2012 · 9:00 pm

Vieraalla maalla kaukana

Riikka Pulkkisen uutuusromaanin päähenkilön nimi ei liene sattumaa. Tämä Maria kyllä odottaa vapahtajaa, vaan ei ole sen äiti, eikä yrityksestään huolimatta itse pyhimysainesta. Maria elää uskotonta kautta: pappina hän on menettänyt vakaumuksensa, vaimona hän pettää miestään. Lankeamisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus vapahdukseen, armoon, ihmisen osan hyväksymiseen.Tarinassa taidetaan tähdätä siihen, että jokaisen pitäisi kasvaa oman elämänsä mariaksi, oman vapahtajansa synnyttäjäksi.

Vierautta tarkastellaan moniulotteisesti: etninen perimä, asuinmaa, keho, mieli, tunteet ja etäisyys läheisiin. Se koskee minäkertojaa, hänen äitiään, lapsiystäväänsä ja vuokraemäntäänsä. Fataaleinta on itsestään vieraantuminen. Vieras-romaanissa on paljon kaikkea. Miljööt vaihtuvat, aikatasot vuorottelevat, eritasoisia eri henkilöiden menetyksiä ilmestyy juoneen toistuvasti ja kieli rönsyilee.

Liha muuttuu sanaksi, sana lihaksi. Loogista romaanille on, että anoreksian sanallistaminen on oikeastaan melko mässäilevää. Myös muut ruumiin tuntemukset, etenkin tanssi ja rakastelu, on ilmaistu aistituntumalta. Kerrontaan haetaan havaintojen rytmiä ja liikettä, ja välillä niiden voima vaatii kielen ja rivityksen hajottamista proosarunoksi. Kerronta myötäilee myös minäkertojan piinaavaa itsetarkkailua ja pingoittunutta irtipäästämisen kilvoittelua.

Totta-romaanin itsetietoiseen viritelmään ja kaunopuheisuuteen suhtauduin varauksellisesti. Tässä romaanissa oli samaa ylivirettä. Ystävätytön kuvaus ja päiväkirjaosuudet vaikuttivat haetuilta, samoin kliseiset seurakuntatyöläiset. Vierastin aluksi Vieraan kielellistä koreilua, mutta loppua kohti hyväksyntäni lisääntyi. Pulkkinen tavoittaa uutta ilmaisua aihevyyhtiin, ja vähitellen lientyy jopa kireä itsensä vakavasti ottamisen tunne.

Koskettavaa on se, mitä seuraa, kun nuori tyttö menettää äitinsä, koittaa selvitä tuntemattomaksi jääneiden juuriensa ja uhkaavan naiseutensa kanssa, eikä keksi muuta keinoa kuin surun torjunnan, ruumiin hallinnan ja tunteensiirron tuonpuoleiseen. Sama kamppailu saa aikuisuudessa uusia muotoja. Romaanissa pysäytti myös kohtaaminen pahaa tehneen pojan äidin kanssa, mikä on tarinassa vain pieni väläys, mutta siinä on suuri aihe, oman romaaninsa mittainen. Loppu on suloinen: on sovituksen mahdollisuus, on armoa ja toipumista, myös uusi vieras tulee tutustuttavaksi ja tutustumaan.

Lukukokemukseeni sekoittui se, että Vieras on ensimmäinen lukemani e-kirja. Olin vieraassa maastossa hieman hätääntynyt tekstinetsijä. Pidin kiinni lukijan ja kirjan sanattomasta sopimuksesta, tiesin siis lukevani romaania. Uusi muoto kuitenkin vei minulta keho- ja aistituntemuksia, joita en ole ymmärtänyt lukemiseeni kuuluneen: sivujen sivelyn, kirjan kääntelyn kesken kaiken, kansikuvan toistuvan vilkuilun ja sivujen lehteilyn, etenkin sivujen sormituntuman. Sain tilalle ruutunäkymän vilahduksen keveällä napautuksella ja etenemisen salaperäisen sokkona, selailematta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 lokakuun, 2012 · 7:32 pm

Sodankäyntejä

Toisen maailmansodan loppuvuodet vaikuttavat juuri lukemieni kahden romaanin päähenkilöihin. Toisessa sota on symboli, toisessa se isolta osin määrittää elämänkulkuja.

Riikka Alaharjan Maihinnousu-romaanissa normandialainen sotatutkija opastaa turisteja ja kipuilee eronsa kanssa. Hän käy sotaa rikkoutunutta liittoa, petetyksi tulemisen tunteita ja lapsen sairastumisen aiheuttamaa kauhua vastaan. Kytkös Normandian maihinnousuun jää vain siteeksi, siitä olisi ollut enempään.

Kokonaisuus ei täysin vakuuttanut – aivan kuin tarina olisi turhan lähellä ja seurauksena on kerronnan jäykistyminen raportinomaiseksi. Päällekkäisten perhekriisien vaikutus tosin on sellainen, että kirjassa tavoitettu putkinäkövaikutelma on uskottava. Hieno veto on päähenkilön kiinnittyminen Idols-kisaan; tunteensiirto saa aikaan kertojassa ja kerrotussa elonmerkkejä.

Yhteistä Maihinnousu– ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaaneille on miehen ja naisen kykenemättömyys vuorovaikutukseen. Etenkin romaanien miehet kieltäytyvät puhumasta, puhumaton ja läheisyyttä vailla oleva yhteiselämä kyllä voisi heidän mielestään jatkua. Muuta yhteistä on turha romaaneista kaivella.

Harmillisesti Oksanen hukkaa hyvät ainekset. Henkilöasetelmat ja tapahtumat antaisivat monia mahdollisuuksia unohtumattomaan kuvaukseen ihmisistä tunteiden, ääriolosuhteiden ja historiantapahtumien valintatilanteissa. Nyt tuloksena on jäsentymätön klöntti, johon en saanut otetta.

Suutelevat opiskelijat Tartossa – voisivat olla Oksasen romaanin henkilöitä.

Keskeiset henkilöt jäävät etäisiksi, pintapuolisiksi ja siksi käsittämättömiksi. Jotain oleellista jäi minulta selvästi tajuamatta, sillä ilmiantajan käärmemäisyyden perustelu laskelmoinnilla, rintamaosaamattomuudella tai kaappihomoudella on riittämätöntä. 1960-luvun osuudet olivat puuduttavia, kiinnostavista osasista syntyi tylsyyttä. Naispäähenkilön kohtalo oli sekin oikopolutettu: se oli perustellusti pettymyksistä koostuva, mutta jää hailakasti kuvatuksi, eikä kaikesta yrityksestä huolimatta koskettanut.

Aikatasovuorottelu voisi toimia, mutta tarinaa ei ole nyt tarpeeksi kirkastettu. Pysyminen vain 40-luvulla olisi voinut tällä kertaa auttaa. Romaania olisi pitänyt vielä vuoden verran työstää, terävöittää ja tiivistää. Hyi kustantajan hoppuilulle! Kaikki sympatiat kyllä Oksaselle, koska Puhdistuksen jälkeen odotukset ovat olleet kohtuuttomat.

Luin romaanin hotellissa nimeltä Dorpat, mutta virolainen paikallisvärikään ei siis auttanut. Hyvä puoli melko tympeässä lukukokemuksessa oli se, että hotellin nimi sai selityksen: se tarkoittaa Tartoa, saksan kielessäkin käytettyä vanhaa nimitystä. Muuten Tarto oli viehättävä, pittoreski pikkukaupunki.

Dorpatin keskustan nykyilme – samanlainen kuin sota-aikana. Paitsi liikennevalot. Eikä lähistöllä sodanaikaisia keskitysleirejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 lokakuun, 2012 · 5:50 pm

Susi ja Peuramies

Nanna Susi on väkevä maalari. Tennispalatsi on antanut suurille maalauksille tunnelmatilan. Kritiikki marisi näyttämötilan valaistuksesta, mutta mielestäni se teki oikeutta töiden tekstuurille. Aiemmin en ole ollut Suden töistä järin otettu, mutta nyt kerrokselliset ja paksut väripinnat elivät.

Eivät teokset minulle helposti auenneet. Sanallisena ihmisenä takerruin nimiin, joiden arvoituksia yritin maalauksista selvittää. Jokainen varmasti voi löytää niistä omia mieltä myllertäviä tunnelmia. Ensimmäinen maalaus nimineen jo heilautti: Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.

Ilmiselvien symbolien käyttö oli humoristista: huulet leijuivat siellä täällä, kyyneliä oli niin sinisiä kuin punaisia. Karmiininpunainen väri kertoi omaa tarinaansa lehdettömissä puissa, kuusissa ja kerran leppäkertussakin. Leijuva kuusi on kiehtova, pistäväoksainen pyhä pihapuu, mutta Suden töissä usein se jököttää niin yksin. Hopeanvaaleat kuultavat taustat vuorottelivat tummien tai sinisävyisten paksujen pintojen kesken. Kokemus antoi virikettä monille aisteille: tuore maalintuoksu lisäsi tehoa.

Sielussani on Osmo Rauhalan töiden mentävä aukko, koska hänen ensimmäinen näyttelynsä Tampereella 1992 oli minulle erikoiselämys. Esikoinen oli silloin valvottava vauva, ja mielentilani hämäryyden keskellä peuramaalauksien seesteisyys pysäytti. Saatoin vain olla ja rauhoittua selittämättömän jatkuvuuden edessä.

Kiasman näyttelyyn Rauhala on koonnut nyt Elämän kirjan. Teemana on muisti ja rakenteet luonnossa ja luontokappaleissa. Kappaleiksi ovat menneet myös maalaukset: ne ovat vähintään palasteltu tai muodot ovat muita kuin neliskanttisia. Symboliset tutut hahmot – peurat ja linnut – ovat nytkin esillä, mutta usein osina, palasina. Muut elikot – norsu, rotat, hyöteiset – valtaavat myös alaa. Symboleina ovat lisäksi muut luonnon rakenteet, kuten tähtikuvio, seitti ja hunajakennosto, lisäksi matematiikan ja kirjoituksen kieli ovat merkein läsnä.

Näyttelyn osasista Peliteoria jäi minulle etäiseksi. Muisti-osuudessa oli kiinnostavia teoksia. Lukutaito-teos oli peuran ja kirjainten kokoelma. Muodon saattoi tulkita olevan kyljellään makaava muotopuoli A tai rakennuspiirtäjän kolmioviivoitin. Muistin hauraus ja merkitys oli Elämän kirjassa läsnä, ja minua koskettavaa siksikin, että suren muistin hämärtymistä päivittäin. Maalaus Muista unohtaa kaikki oli lohdullinen: tuon muodollisesti vastakohtaisen sanayhdistelmän kuvana oli kaunis lohkottu kolibri, jota ilmavasti kannattelee rajallisesti jatkuva koristeellinen kasviornamentti. Unohdus on osa muistin olemusta. Olkoon niin, luonnollinen vääjäämättömyys.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat: ,

6 lokakuun, 2012 · 2:32 pm

Rikos ja ratkaisu

”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”

”Ei elämässä mitään valmiiksi saa, hän huomasi, hyvä kun ehtii sirpaleet imuroida.”

”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.

Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.

Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.

Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:

”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 lokakuun, 2012 · 4:20 pm

Siel on hieno hietakehto

Sirpa Kähkösen romaani Hietakehto itketti jo sivulla 60. Sota-ajan näkökulma on korostetusti kotirintaman lasten, jotka ovat lähinnä isättömiä tai äidittömiä, vähintään henkisesti puoliorpoja. Henkilögalleriassa on myös aikuisia: johtaja, tohtori, toimittaja, taiteilija, muusikko, rouvia ja palkollisia; kaikki elelevät elokuussa 1943 Kuopion lähellä olevan huvilan läheisyydessä. Lähes jokaisella on arpia lapsuuden nutistavasta kasvatuksesta, mikä onkin yksi romaanin teemoista.

Luokkajako on selvä, mutta ihmeellisesti ohi aseman riittää lämmönpilkahduksia lapsille. Romaanin alun hätkähdyttävin kuva on, kun tämä joukko todistaa vaikuttuneena orvon, puolikielisen kahdeksanvuotiaan tytön orastavaa lukutaitoa.
”Charlotta tuijotti vain kirjaansa ja luki, ja kuvat syttyivät ja sammuivat hänen mielessään, ja hän lipui niiden joukkoon, ja lampunvalossa häilyvä pöytä oli kuin se kaukainen saari josta hän luki, ja sitten hän tuli viimeisille riveille ja rytmi oli hänessä ja oli helppo lukea vaikeatkin sanat, ne joita ei ymmärtänyt muutoin kuin osana sointia: – -.

Lapsi lukee siis Kiven runon ”Lintukoto”. Kun vielä romaanin nimi on traagisesta Kiven lapsenhautausrunosta, lukija saa aikamoisen alkujohdattelun. Se pistää jännittämään, mitä pienille voi tapahtua. Miten autuasta on kuitenkin, että joillakin on jonkinlaiset lintukodon hetkensä, vaikka sodan vaikutukset ovat koko ajan elokuun viimeisen viikonlopun valon ja lämmön varjona.

Kähkönen on taiturimainen sanailija. Hän osaa yhdistää vanhanaikaista ja vakavaa tyyliä elävään puhekieleen. Kielen rytmiin on nautinnollista vaipua. Ei voi kuin ihailla, millaisia ja millä tavalla totuuksia elämästä kerrotaan. Myös kuvattu postikorttimaisema lähtee pikana lukijan verkkokalvolle.

Kirjailjan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa. Jokaisen noin kymmennen henkilön olemisen ydin selviää, on sitten kyse isättömästä pojasta, äidittömästä tytöstä, murrosikäisen kaipuusta, rintamalomalaisen irrallisuudesta, velvollisuuksiaan noudattaneesta vaihdevuosilaisesta tai uurastuksesta väsyneistä äideistä. En usko, että sota-ajan ihmiset antoivat itsensä eritellä tuntojaan siten kuin romaanin henkilöt tekevät. Kähkösen moderni ihmiskuva on kuitenkin nykylukijalle käsitettävä ja tosi. Perustunnot ovat toisaalta ajattomia: ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan.

Romaani on pakahduttava kuva monimuotoisesta kaipuusta ja taiteilusta elää annetuissa raameissa. Siinä on myös emansipaation selvä linja: kotirintaman naiset eivät enää taivu vanhan maailman malliin, eivätkä yhteiskuntaluokat pysy muuttumattomina. On myös vahva usko siihen, että sivistys ja koulutus antavat mahdollisuuksia edetä elämässä. Mutta suurin niistä on rakkaus, ja rakkaus etenkin pienimpiä kohtaan. ”Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.”

Soisin, että kaikki lukisivat Kähkösen mikrohistoriasarjan, koska itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset vaiheet heräävät ainutlaatuisesti eloon naisten ja lasten kokemina, miesten osuutta sivuuttamatta. Mustat morsiamet tuuppasi eteenpäin Tuomien ja kumppaneiden elämää useita vuosia. Osa osalta Kähkönen on hidastanut tahtia: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä syventävät tapahtumia ja henkilöitä. Tässä kuudennessa Kuopio-sarjan romaanissa edettin vain noin kolme vuorokautta. Lukijana tunne on turvallinen: hienoa, että luvassa on tämänkin osan jälkeen tarinaan jatkoa. Voi, kun sota loppuisi. Voi, kun Tuomen Anna ja Lassi vihdoin saisivat tutustua toisiinsa. Voi, kun Juho ja Charlotta saisivat turvaa ja lämpöä. Ja Arvi ja Mari. Ja Hilda, myös jylhä Hilda.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: