”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”
”Ei elämässä mitään valmiiksi saa, hän huomasi, hyvä kun ehtii sirpaleet imuroida.”
”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”
Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.
Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.
Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.
Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.
Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:
”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 