Poikahan juoksee: kahden kodin väliä, karkuun äidin kauhalyöntejä, henkilökohtaista erityiopettajaa vältellen ja etenkin pallon perässä. Myöhemmin pitää pakoilla mediaa ja faneja. Näin käy nälkäiselle jugopojalle Ruotsissa ja sittemmin muualla Euroopassa.
Lukaisin elämäkerran kolmekymppisestä huippupalloilijasta, Minä Zlatan Ibrahimovic (2012). Puhekielisessä kerronnassa on letkeä rytmi. Tiivistämisen varaa on paljon. Puheenomaisuuteen toisaalta sopii palailu jo kerrottuun, mutta hieman rasittavaa se on.
Kirjaan on saatu uskottava omakohtainen ääni. Valikoitu ja siistitty on varmasti paljon, ja painotuksetkin on tarkkaan mietitty. Nyt annetaan kuva perhekeskeisestä kuumakallesta, joka kestää kyllä lyönnit lapsuudenkodissa, mediassa ja kentällä, mutta antaa usein samalla mitalla. Kriminaali katupoika on ylpeä kuohahtavasta luonteestaan, ja jos hän koittaa sitä hillitä, ei elämä eikä peli suju.
Hienointa antia kirjassa on periksiantamattoman harjoittelun korostaminen, kova työmoraali ja monen pelaajakollegan kaunis kuvailu. Zlatan antaa arvoa myös muille. Myös fanittamisen mittasuhteet ja kova kaupankäynti pelaajista on kiinnostavasti kerrottu. Koska en ole fudisfani, tekniset palloilukuvailut ohitin suosiolla, vaikka jotkut maalintekotilanteet ovat aika vetäviä alaan vihkiytymättömällekin. Miten muka voi muistaa pelikuvioita tuhansista peleistä?
Välillä tuli mieleen, miten erilainen kertomus syntyisi samoista tilanteista jonkun toisen kuvaamana. Avovaimo voisi ilmaista eri sävyin miekkosen sairaalapakoilun perheen tiukoissa paikoissa tai tietokonepeliaddiktion vaikutukset kotielämään. Hyytävä on Zlatanin kertomus Malmön kodin hankinnasta. Pariskunta kutsuttaa itsensä kylään taloon, joka on symbolinen rääsyistä rikkauksiin -unelma. Rupattelun lomassa miljönääripalloilija toteaa ostavansa talon eikä ota vastustelua huomioon. Kaffetta on taidettu ryystäistä väärään kurkkuun niillä kesteillä.
Lukemista ei tehnyt vähemmän kiinnostavaksi se, että samaan aikaan uutisoitiin Ruotsi-Englanti -maaottelusta, jossa Zlatan ampui neljä maalia. Ei tässä maailmakaikkeudessa pallon potkinta merkityksellisin asia ole, vaan viihdeteolisuuttahan sekin on samoin kuin musiikki tai elokuvat. Fudisviihde tarjoaa katsojille jännittävää todellisuuspakoa, ja palloseurojen rahamiehet liikuttavat nappuloita, kovakuntoisia ja ylipalkattuja diivoja. Miksipä ei taitava ja särmikäs peliukko yhden kirjan ansaitse.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 