Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2012

31 joulukuun, 2012 · 10:00 am

Vuosikatsaus 2012

Olen valikoinut vuodestani 2012 kulttuurikärkikymmenikön, järjestykseltään sattumanvaraisen. Leimallista vuodelle on ollut lukunautinto. Muitakin elämyksiä on mahtunut mukaan.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhamisassa.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhaminassa.

1) Kööpenhamina
Vaikka osa reissusta osui jo vuoden 2011 puolelle, kuurainen ja aurinkoinen kaupunki, Tivolin megavalaistus, Gauguin-näyttely ja uudenvuodenräiskintä hälytysujelluksineen aloittivat tämän vuoden ylittämättömän hienosti.

Statementti kirjalliselle hahmolle.

Turistin statementti kirjalliselle hahmolle.

2) Haruki Murakami
Taitaa olla vuoden kirjallisuuskohokohta sattumanvarainen nappaus kirjastohyllystä: Sputnik rakastettuni – ja siitä se sitten alkoi. Harvoin lukijana on aika pihalla ja pitää siitä.

3) Amerikkalaiskertojat
Jonathan Franzen ja Jeffrey Eugenides, keskenään erilaiset amerikkalaiset kertojat yltävät omalakisin keinoin samaan: yksityiskohtaisen tarkkaa kuvausta, ihmisen epätäydellisyyden läpivalaisua.

4) Elif Shafak
Turkkilaiskirjailija oli minulle yksi vuoden kertojalöydöistä. Rönsyilevästi hallitun kuvailun voimaa!
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (2010)
5) Vuoden dekkari: Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä
Hauskasti kuvattu, hieman vinksahtanut brittijännäri juoksuttaa kiinnostavia henkilöitä.
6) Takapihan joutilaat, kirjalliset kesäpäivät
Lukuhetket pikkupuutarhassa, väriloistoa välistä vilkaisten; hetkellinen helppous ja kiireettömyys jääköön muistiin – kulttuuria sekin. Lisäksi takapihalla juhlistettiin kuopuksen täysi-ikäistymistä, lämmin tunnelma läsnäolleiden kanssa.

Piha elokuu 2012 009
7) Barokkimusiikki
Vuoden aikana kävin neljässä barokkikonsertissa. Barokin kuuluu olla runsasta, kerroksellista ja dramaattista, mutta muuttuu päässäni levoksi.
8) Tanskalaiset tv-sarjat
Rikos ja Vallan linnake pistävät ihailemaan käsikirjoituksen ja henkilökuvauksen taitavuutta. Ne vangitsevat oleellisia ja samastuttavia asioita ihmisestä.

9) Ranskalaiset elokuvat Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus
Vammautuneista kertovat elokuvat ovat keskenään kovin erilaiset: ensimmäisessä on totista karuutta, toisessa sympaattista lämpöä.
10) Klimt + Schiele = Wien
Heinäkuun hellepäivät (niitä kai ei ollut kotikonnuilla…) kuluivat mielenkiintoisissa museoissa wieniläismestreiden seurassa, myös  aina vaikuttavan Vermeerin, osa katuja tallaten, syrjähyppynä Bratislavassakin. Yltäkylläistä!

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Keskustelin hiljattain siitä, mitä merkitystä on kirjoilla, joita on vuosien varrella lukenut mutta joista ei muista mitään. Sama koskee elokuvia, tv-ohjelmia, konsertteja, näyttelyitä, matkoja… Eikö se ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, turhuuksien turhuutta? Tunnistan sen, että lukemasta ja kokemasta on iso osa vaipunut unholaan. En pidä kuitenkaan niihin käytettyä aikaa turhana. Jotain siitä olen tarvinnut ajanvietteeksi. Jokin siinä on saanut minut eläytymään ja herättänyt tunteita. Jotain siitä on jäänyt ajatteluuni. Sekin on elettyä elämää, rikkana rokassa ihmisen osassa. Siihen liittyen vuoden paras siitaatti  on Petri Tammiselta: ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Taide

28 joulukuun, 2012 · 7:41 pm

Lukemishypen toinen puoli

Uusimmasta lukemistutkimuksesta Lukemisen tavat. Lukeminen sosiaalisen median aikakaudella (Juha Herkman & Eliisa Vainikka 2012) selviää, että nuoret aikuiset lukevat yhä enemmän: eniten lukuaikaa vietetään internetissä, joskin perinteistä kirjaakin arvostetaan. Väline ei määrittele lukemista tai median käyttöä, vaan kiinnostava sisältö ratkaisee.

Lukeminen on yhä useammin silmäilevää, ja lukemisesta haetaan viihymistä ja vuorovaikutusta. Pitkäjänteinen lukeminen häviää selailulle, ja epävarmuus tiedonhankinta- ja etenkin yhdistelytaidoista on lisääntynyt. Sosiokulttuurisen lukukäsityksen mukaan tekstitaidoissa on sekä lukemisen ja kirjoittamisen puoli. Somen käyttö sisältää kumpaakin, joskin nuoret aikuiset ovat enemmistöltään kuitenkin kuluttajia, eivät niinkään tuottajia.

Liikuttava tulos tutkimuksessa onkin se, että kirjojen arvostus on korkealla, mutta aivan varmoja takuita ei ole siitä, että kirjoja luetaan yhtä ahkerasti kuin arvostetaan. Kirjojen lukemiseen innostavat vaikuttajahenkilöiden suositukset. Myös perheen malli kirjan ja sanomalehtien lukijoina vaikuttaa. E-kirjojen nousu ei vielä näy tutkimuksen tuloksissa: laitteet ovat yhä kalliita ja ainakin suomenkielinen sisältö rajallinen.

Aineisto askarruttaa, ja tutkijatkin toteavat, että se voi viedä tuloksia vinoon. Tutkimuskyselyyn on vastannut rapiat 300 pirkanmaalaista 18-30 -vuotiasta lukion, ammattikorkeakoulun ja yliopiston opiskelijaa. Teemahaastatteluja ja mediapäiväkirjoja on myös käytetty, muun muassa viestinnän opiskelijoilta. Jo lähtökohtaisestikin tämä joukko on luontaisia lukijoita, eli opiskelun vuoksi heidän pitää lukea erilaisia tekstejä, jolloin pohjalla on kiinnostus lukemiseen ja tarvittavat taidot ja tottumus.

Uskon, että nuorten aikuisten lukemisen tapojen koko totuus olisi toinen, jos tutkittavana olisi myös ammattikoulun kävijät, sen keskeyttäneet ja kolutuksesta ulos jääneet sekä nuoret aikuiset, jotka eivät opiskele, vaan käyvät töissä tai elelevät joutilaana. Tilastot tarjoavat perspektiiviä nuorten aikuisten koko joukkoon:
– Puolet 25-vuotiaista on käynyt lukion, puolet siis jotain muuta. (Kaikista äänioikeutetuista neljännes on käynyt korkeakoulutuksen.)
– Kevään 2012 yhteishaussa ammatilliseen koulutukseen haki yli 60 000, lukioon hieman yli 30 000. Lukiopaikkoja jäi vähän täyttämättä, kun taas ammattikouluun eivät päässeet kaikki halukkaat, vain noin 45 000; ammattikoulutuksen hakijoissa oli myös aikuis- ja ylioppilashakijoita.
– Ilman toisen asteen koulutusta 20 – 29 -vuotiaista on 110 000, ilman perusasteen tutkintoa jää 15 %:a.
– Noin 15 %:lla ikäluokasta on oppimisvaikeuksia, niistä lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia noin 10 %:lla.

Lukeminen ei ole itsestään selvä taito. Pisan mukaankin suomalaisnuorten lukutaito on laskusuunnassa. Mediaympäristö edellyttää sutjakkaa lukutaitoa, mutta silmäilykulttuuri ei istu kaunokirjallisuuteen. Koululaisten kirjojen lukeminen on selvästi vähentynyt, vähäistä se on tuntemillani nuorillakin.

Onko kaunokirjallisuuden lukeminen itseisarvo? Ilmankin varmasti selviää, mutta fiktion tarjoamat elämykset ja lukemisen rinnalla kehittyvät oheistaidot vaikuttavat moneen asiaan. Selkokirjat olisivat yksi keino, jolla voi päästä kaunokirjallisuuden makuun. Pääasia on, että on vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia – ja vaikuttaa pitää siihen, että asenne lukemiseen on myönteinen, eikä ahdistusta, välttelyä tai kieltämistä aiheuttava. Arvostus kirjaa tai lukemista kohtaan ei synny tyhjästä, eikä yksin koulujen keinoin.

Minä sain lukemisen mallin toiselta vanhemmalta, vaikka toinen vastusti upottavaa harrastusta. Aikuisiässä lukemiseni on ollut kausittaista, suhteessa muihin ajankäyttöhaasteisiin tai tilanteisiin. Loppukeväästä lähtien käynnistyi ahkera kaunokirjallisuuden lukuputki, tiheämpi kuin vuosiin. Löysin myös lukuilon, joka oli ollut jonkun aikaa hakusessa. Onnekseni osuin useisiin romaaneihin, joista syntyi samanmoinen tunne kuin nuorena: tarina vei mennessään, siihen upposi, eikä olisi suonut sen keskeytyvän tai lopuvan. Monet niistä innoittivat lihottamaan blogianikin. Lisään kommenttikenttään tämän vuoden lukulistani, muistini virkistykseksi.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

25 joulukuun, 2012 · 3:56 pm

Jää jättää jäljen

”Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksin ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta.”

Ulla-Lena Lundberg on kirjoittanut hienon romaanin ihmisen rajallisesta ja arvaamattomasta vaelluksesta maan päällä. On myös hyväksyttävä se, että jotakin siitä voi jäädä, voi olla jäämättäkin. Romaanin suomennosnimi on monimerkityksinen substantiivi-verbi: Jää (2012, suom. Leena Vallisaari).

Romaani on monelta osin liukasta jäänpintaa. Juonipainotteisesti seurataan luotoseurakunnan pappisparin kolmea onnen vuotta, mutta onni ei ole tarkoitettu muuttumattomaksi. Nuori pastori on iloinen, avoin, lempeä ja saaristolaiskansan sulattava ilmestys sekä lapsiaan ehdoitta rakastava. Pastorska rakastaa selvästi miestään, ja on hieman haihattelevan puolisonsa järjen ääni, kurin ja järjestyksen ihminen.

Huikeita ovat juhlakuvaukset: kestitään, pidetään puheita, nautitaan ja arvostetaan. Kuvataan myös työtä ja kiirettå, myös puolisoiden ymmärrystä toistensa luonteesta ja olemisen tavasta. Säiden armo tunnustetaan. Hieno kohtaus on ensimmäinen kevätjäiden lähtö, luonnon voiman ja ihmisen voimattomuuden yhdistelmä.

Siloista pintaa rikkovat välillä rätisevät säröt, vaan eivät vielä halkovat railot. Petter-pappiin heijastuvat ristiriitaisten vanhempien vaikutus, murrosikäisenä sairastettu tubi, sotakokemukset ja hetkellinen hurmosherätys. Monan pinnanalaisella kireydellä on taustansa, koska oma vapaus on hankittu taistellen ja kiukku on selviytymiskeino.

Petter on melkein liian hyvä ollakseen totta, lisäksi hänen uskonnäkemyksensä on modernin suvaitsevainen. Jumaluus näyttäytyy kirjassa eritoten luotoluonnossa. Merkittävä rooli on saariston muinaishengillä, joita herkkävaistoisimmat kuuntelevat. Ne voivat johdattaa reiteille, joilta ei jää petä. Pappismies ei niitä osaa kuunnella, vaikka saaristoluontoa rakastaakin.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, joita väläytetään hetkittäin valokeilaan. Tohtori Gyllen on jäykkyydessään kiehtova neuvostopakolainen, joka selviää syyllisyyden kalvamasta arjesta puolikkailla unohduspillereillä. Lukkarin ja kauppiaan välit ovat hienovaraisen väreilevät, ja etäisen opettajattaren ja miehensä menneisyys ja nykyisyys kaihertavat.Kerronta on rakennettu kuin käynnissä olisi bergmanilaisen tv-sarjan kuvaukset: valo suunnataan tavallisesti juonta edistävään yleiskuvaan tai päähenkilöihin, mutta välillä lamput kohdistetaan taustan yksityiskohtiin ja sivuhenkilöihin, voimistetaan odottavaa tunnelmaa.

Kerronta-asetelmat ovat taitavia. Kertoja voisi olla vaikka kultareunaisen pilven reunalla istuva kerubi: näkee kaiken, tuntee paljon ja osaa selittää. Voihan hän selittää jotain myös parhain päin. Petter Kummelin pyhimysmäisyys syntyy etäisyydestä, jota nuorena nukkuminen edistää – toisin on jäljelle jäävän Monan osa, josta sopii muistaa lasten käsivarresta retuuttaminen ja äkäinen puolikin. ”Niin pitää olla, sillä kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodolla papista on tullut tarina, jota on mukava koristella.”

Romaanin loppuosa on yhtä levenevää railoa. Jäihin vajonneen jälkeen jää läheisiin kohme, jota ei sana sulata. Elävien tulee selvitä sillä, mitä jäljelle jää. Muistoja on, jos uskaltaa muistella. Jossain etäällä on tarina, joka on sitä helpompi kertoa, mitä etäämpänä on. Silti se koskee ja koskettaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

21 joulukuun, 2012 · 9:27 pm

Barokin voimalla

Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.

Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.

Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.

Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Avainsanat:

14 joulukuun, 2012 · 8:52 pm

Puolituisseikkailu aikojen takaa

Mikä saa turvallisuutta, kodinhoitoa ja rauhaiseloa rakastavan henkilön repäisemään itsensä irti totutuista tavoista? Kannustimena ei ole hyvä seura tai lisätienestit. Taustalla kytenee tiedostamaton halu muutokseen. Kaikkien ei tarvitse irroittelussa sentään altistaa itseään toistuvaan hengenvaaraan, kuten Bilbo Reppuli tekee.

Nuorehko Bilbo Reppuli saa kasvot ja olemuksen Peter Jacksonin elokuvassa Hobitti: odottamaton matka. Vanhuksena hänet tavattiin jo Taru sormuksen herrasta -trilogiassa, johon Hobittin alkukuvat oivaltavasti kytketään. Kolmituntinen teos on tyylipuhdas seikkailufantasia: tyypiteltyjä hahmoja, mielikuvitusolentoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita näyttävästi visualisoituna.

Bilbon roolitus on onnistunut. Hahmon koomisuus on melkein ylärajalla, mutta se sävyttää hyvin seikkailurällästystä. Kääpiökimara on myös tehoava, joskin porukasta olisi voinut nostaa kuninkaan lisäksi joitain muitakin. Oli rattoisaa tunnistaa näistä lyhennetyistä kallioluolakansalaisista monia laatubrittidraamojen näyttelijöitä.

Tehosteet ja digitoteutukset ovat toimivia mutta jäävät vaikuttavan uusseelantilaisen luonnon varjoon. Musiikki tehostaa tunnelmia ja toimintaa osuvasti. Kaikkea tätä osaa odottaa TSH-sarjan pohjalta, etenkin tuttuja hahmoja ja maisemia, vaikkapa ihanaa Rivendelia.

Pitkitetty seikkailu vei vaivatta mukaansa. Pahoitella voin vain sitä, että Hobitti venytetään kolmeen osaan – rahastuksen makua. En halua Jacksonin tulkintaa Tolkienin kirjasta enempää eritellä: minulle se on ensisijaisesti kirjan kuvitus ja tunnematka.

Sain sedältäni aina jouluksi vuoden kärkikirjan. Kymmenvuotiaana paketissani oli juuri ilmestynyt Tolkienin Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin. Jo sisäkansien kartta johdatti seikkailuun,Tove Janssonin kuvitus lisäsi tunnelmaa, ja sadunomaisten hahmojen elävyys ja juonen jännittävyys vangitsivat. Seuraavina jouluina kääreissä olivat TSH-osat. Joulun odotukseen ja jännitykseen limittyivät nautinto pimeässä jouluyössä lukemisesta ja tunne lukemisen jatkumisesta siten, ettei sen soisi loppuvan.

Lapsuuden ja nuoruuden kynnyksellä elin neljänä jouluna fantasiakokonaiselämyksen. Leffaversiotkin olen sittemmin katsonut joulun alla. Niinpä olen ollut vuosien varrella Tolkienin seurassa monin tavoin kadonnutta aikaa etsimässä. Lukutilanteessa alussa on sana, ja sitä seuraa aina yhtä kiehtova, outo tapahtuma: kirjoitus muuttuu mielen maailmaksi. Minun tunne- ja mielikuvani pysyvät omanani – jokainen luo omanlaisensa. Tolkienin suhteen vierailen mieluusti myös Jacksonin visiossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 joulukuun, 2012 · 10:42 am

Pohjoismainen Dude Lit

Kun romaania markkinoidaan kansilehdellä sanoin ”uskomattoman hauska kirja”, lainaan sen ilman muutta luettavaksi: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (suom. Sanna Manninen, Bazar 2012). Viisikymppinen turvallisuushakuinen tekstityöläismies saa kenkää malmöläisestä viestintäyrityksestä ja päätyy Intiaan, uuden elämän alkuun.

Tarina  ei ollut  järin hauska, ja uskomatonta oli lähinnä se, millaista huttua teos tarjosi. Juonivetoinen viihdekirja on toisaalta hellyttävä. Minäkertoja tuskailee painoaan, hermoilee mahdollisuuksiaan suhdemarkkinoilla ja ihastuu. Eipä tämä eroa naisten viihteestä – hauskaa sinänsä.

Ruotsalaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaamisesta saisi enemmänkin irti. Intialainen positiivinen liioittelevuus ja pohjoismainen tönkkö rehellisyys törmäävät välistä. Tarinassa pyöritään varakkaiden intialaisten piireissä, hiukan juttu heilahtaa slummien ja lapsiorjatehtaiden siimeksen puolelle. Kepeyden ja yksioikoisuuksien välissä kaipasin kulttuurikriittesempää otetta, vaikka ymmärrän tyylilajin rajat. Päähenkilön tuskastunut ex-vaimo jakoi tunteeni ja sai vastauksen:
”Etkö tosiaankaan pysty parempaan? Kun tyttöjä abortoidaan ja murhataan Intiassa vain siksi, ettei heitä pidetä yhtä arvokkaina kuin poikia! Kirjoita siitä, ukko!”
”Pidä kuule kolonialistiset ennakkoluulosi omana tietonasi, akka!”

Bergstrandin kirjaa jonkin aikaa luettuani päättelin, että kirja on miehille suunnattua Chick Litiä, siis ilmiselvää Dude Litiä. Luulin olevani omaperäinen lajityypin nimeäjä, mutta varmuuden vuoksi tein nettihaun. Sieltähän sitä löytyi, määrittelyjä ja kuvauksia, esimerkiksi : ”Dude Lit is like Chick Lit, but for guys who hate to read.” Toisaalta lukuvinkkilistauksissa lajiin mahtuvat Faulkner, Hesse ja Murakami siinä kuin Nick Hornby. Lisäksi löytyi mielenkiintoinen ABCnewsin julkaisema artikkeli, jossa ennakoidaan juonivetoisen testosteronisen äijäproosan myräkkää tuleville e-kirjakentille.

Olen lähiaikoina lukenut Reijo Mäen kirjat Mustasiipi ja Sheriffi, nekin mielestäni ovat  äijä(kevyt)proosan edustajia. Ruotsalaisverrokki ei ollut dekkari, ja siinä herra kävi kampaajalla, manikyyrissä ja huolehti habituksestaan. Vares ei kuulu metroseksuaalisiin kaippareihin, mutta  Dude Litin tapaan juoni etenee sutjakkaasti ja helppolukuisesti, ja miesnäkökulmasta ratkotaan eteen osuvia ongelmia.

Vares-tarinoissa on keski-ikäisten kaljoittelijoiden läpänheittoa, vain piirun verran yläkoulun välitunneilta jalostuneena. Naiskuva on yhä melkoisen alkeellinen.  Mäen miehille kyllä kelpaisi kunnollinen kotilieden lämmittäjä, mutta kypsymättömät kaverit eivät saavuta parinmuodostustavoitteita, usein tähtäävätkin hetken huumaan,  ja joskus tosissaan suhteeseen pyrittyään on herkään tunne-elämään vedelty syviä viiltohaavoja.

Amerkoissa fiktion lukijoista ja kirjojen hankkijoista vain kolmasosa on miehiä. Siihen saumaan yritetään iskeä tietoisella äijäkirjallisuudella. Naiset eivät ole niin kranttuja, heille käy pimujen, äijien ja sukupuolineutraaalinomainen kirjallisuus. Luokitellaan vaan: lajista viis, kun  sisältö, kiinnostavuus ja vaikuttavuus ratkaisevat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat: ,

7 joulukuun, 2012 · 9:16 am

Ennen oli miehet

Antti Tuurin Rauta-antura (2012) kertoo parikymppisen sotapojan näkökulmasta jatkosodan loppuepisodista: saksalaisia ajetaan pohjoisesta. Minäkertojan lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat reipasotteinen, Sukevassa vastarintamielialan vuoksi istunut sotamies Arvo ja tämän pikkuveli, minäkertojan lapsuudenystävä.

Itsenäisyyspäivän läheisyys johdatti minut valitsemaan luettavakseni sotakirjan. Rintamaveteraanin tyttärenä ja asepalvelusta kieltäytyvien äitinä etsin paikkaani tämän romaanin tapahtumissa. Isäni on herkkänä parikymppisenä joutunut selviytymään rintamalla, ja äitinä pidän hirvittävänä, jos parikymppiset poikani joutuisivat taatan tai romaanin kertojan tapaan sodan ääritilanteisiin. Lisäksi sota-ajan naisten rooli on ollut ankara.

Mutkan romaanin taistelu- ja rintamavellusjuoneen tekee se, että pieni joukkue joutuu paimentamaan laumaa saksalaissotilaiden jättämiä suomalaisnaisia. Naisten sotapetturi- ja lutka-asema ei ole häävi. Aikamoinen yhdistelmä nuorelle kertojamiehelle on sotatapahtumiin liittyvä jatkuva kuoleman läheisyys ja viholliskuvat sekä tottumaton suhde naisiin. Miesten katseen kohteena ovat hyljeksityt naiset. Kokematon poikanen ei näytä tunteitaan, mutta muut jermut kyllä huorittelevat tai pyrkivät kähmimään. Lisämaustetta kattaukseen tuo joukon mukana kulkeva rintamapappi ja naislössiin kuuluva papin langennut vaimo. Mitä tässä tilanteessa tarkoittavat vihkivalat tai ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii”?

Tuuri on taitava toteavan tyylin dokumentaristi. Juttu jolkottaa omalla painollaan eleettömästi, rivien alla häälyy kipua, heikkoa hymyäkin tai myötätuntoa. Tuurin minäkertojasta syntyy romaani toisensa perään mielikuva pohjalaistuvan kiikkustuolissa verkkaan keinuvasta jussipaitaisesta jäärästä, joka siirtyy silmät kiinni menneeseen. Vaikka hän on ollut tapahtumissa mukana, hän on hieman sivussa, ja taitaa asioiden painokin pakoittaa ulkoistavaan etäisyyteen.

Valitettavasti Tuurin kertojaääni on jo kuin itsensä irvikuva: ilmeetön muistelija raportoi kronologisesti menneitä tapahtumia ja referoi käytyjä keskusteluja. Tarinoinnissa eivät asiat erotu, tasapaksuus lähenee tylsyyttä. Tuurin eri teoksissa minäkertoja kuulostaa samalta – ei huonolta, mutta metodi alkaa olla loppuun saatettu. Onneksi tämän romaanin viimeisessä kappaleessa on pysäyttävä tunne ja kuva kosken puhdistavista kuohuista; ”paska reissu mutta tulipa tehtyä” -tyylisen vaelluksen päätös selittää osaltaan rintamamiesten henkistä selviämistä sotakokemusten jälkeen.

Aikanaan kirjoitin gradun Antti Tuurin romaanien henkilökuvauksesta. Pohjanmaa-sarja oli silloin tuore ja sitä edeltävä tuotanto monipuolista. Innostuin Tuurista alunperin nimenomaan lakonisen ja hieman vinksallaan olevan huumorin vuoksi. Olin epätoivoinen 1980-luvun ankean proosan lukija, kunnes Tuurin Viisitoista metriä vasempaan (1985) tyylittelyineen ja tyypittelyineen yllätti ja nauratti.

Tuurin alkutuotannon humaanisuus ja taustalla vaikuttava steinerlaisuus viehättivät. Pohjanmaan ja Talvisodan kerrontataituruus valloittivat myös. 1990-luvun luin velvollisuudentuntoisesti joka Tuurin, mutta sittemmin toisiaan tekstiltään ja etenkin kirjankansiltaan muistuttavat teokset ovat osin jääneet lukematta. Nyt pistään toivoni keväällä ilmestyvään Istanbul-reissuromaaniin: josko ummehtunut tyyli saisi tuuletusta ja upea kertoja uuden nousun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: