Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.
Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.
Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.
Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.
Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 