Olen valikoinut vuodestani 2012 kulttuurikärkikymmenikön, järjestykseltään sattumanvaraisen. Leimallista vuodelle on ollut lukunautinto. Muitakin elämyksiä on mahtunut mukaan.
Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhaminassa.
1) Kööpenhamina
Vaikka osa reissusta osui jo vuoden 2011 puolelle, kuurainen ja aurinkoinen kaupunki, Tivolin megavalaistus, Gauguin-näyttely ja uudenvuodenräiskintä hälytysujelluksineen aloittivat tämän vuoden ylittämättömän hienosti.
Turistin statementti kirjalliselle hahmolle.
2) Haruki Murakami
Taitaa olla vuoden kirjallisuuskohokohta sattumanvarainen nappaus kirjastohyllystä: Sputnik rakastettuni – ja siitä se sitten alkoi. Harvoin lukijana on aika pihalla ja pitää siitä.
3) Amerikkalaiskertojat
Jonathan Franzen ja Jeffrey Eugenides, keskenään erilaiset amerikkalaiset kertojat yltävät omalakisin keinoin samaan: yksityiskohtaisen tarkkaa kuvausta, ihmisen epätäydellisyyden läpivalaisua.
4) Elif Shafak
Turkkilaiskirjailija oli minulle yksi vuoden kertojalöydöistä. Rönsyilevästi hallitun kuvailun voimaa!
5) Vuoden dekkari: Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä
Hauskasti kuvattu, hieman vinksahtanut brittijännäri juoksuttaa kiinnostavia henkilöitä.
6) Takapihan joutilaat, kirjalliset kesäpäivät
Lukuhetket pikkupuutarhassa, väriloistoa välistä vilkaisten; hetkellinen helppous ja kiireettömyys jääköön muistiin – kulttuuria sekin. Lisäksi takapihalla juhlistettiin kuopuksen täysi-ikäistymistä, lämmin tunnelma läsnäolleiden kanssa.
7) Barokkimusiikki
Vuoden aikana kävin neljässä barokkikonsertissa. Barokin kuuluu olla runsasta, kerroksellista ja dramaattista, mutta muuttuu päässäni levoksi.
8) Tanskalaiset tv-sarjat
Rikos ja Vallan linnake pistävät ihailemaan käsikirjoituksen ja henkilökuvauksen taitavuutta. Ne vangitsevat oleellisia ja samastuttavia asioita ihmisestä.
9) Ranskalaiset elokuvat Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus
Vammautuneista kertovat elokuvat ovat keskenään kovin erilaiset: ensimmäisessä on totista karuutta, toisessa sympaattista lämpöä.
10) Klimt + Schiele = Wien
Heinäkuun hellepäivät (niitä kai ei ollut kotikonnuilla…) kuluivat mielenkiintoisissa museoissa wieniläismestreiden seurassa, myös aina vaikuttavan Vermeerin, osa katuja tallaten, syrjähyppynä Bratislavassakin. Yltäkylläistä!
Kukin tyylillään, ripirinnan.
Keskustelin hiljattain siitä, mitä merkitystä on kirjoilla, joita on vuosien varrella lukenut mutta joista ei muista mitään. Sama koskee elokuvia, tv-ohjelmia, konsertteja, näyttelyitä, matkoja… Eikö se ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, turhuuksien turhuutta? Tunnistan sen, että lukemasta ja kokemasta on iso osa vaipunut unholaan. En pidä kuitenkaan niihin käytettyä aikaa turhana. Jotain siitä olen tarvinnut ajanvietteeksi. Jokin siinä on saanut minut eläytymään ja herättänyt tunteita. Jotain siitä on jäänyt ajatteluuni. Sekin on elettyä elämää, rikkana rokassa ihmisen osassa. Siihen liittyen vuoden paras siitaatti on Petri Tammiselta: ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 