Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2013

31 tammikuun, 2013 · 7:37 pm

Valohahmot varjoineen

Ehdin tammikuun viimeisenä sunnuntaina Emmaan Jaume Plensan teosten näyttelyn päätöspäivänä.  Onneksi ehdin, sillä esillä oli kiehtovia valopäitä ja muita ihmishahmoja. Kuvallinen ja kirjallinen yhtyivät ja olivat enemmän kuin erikseen.

Teosten asettelu oli erittäin onnistunut. Ilmavirta liikutti leijuvia hahmoja tai kiinteiden teosten valaistus langetti varjostuksia. Ilman valoja ja varjoja teokset olisivat jääneet puolitiehen. Näyttelyesitteen perusteella Plensa haastaa katsojan elämään varjonsa kanssa ja puhumaan omin sanoin.

Plensan mukaan veistos on paras tapa tehdä kysymyksiä, ja kyllä veistosten katsojakin heräsi kysymään. Vastaukset eivät olleet ilmeisiä, vaikka hahmot antoivat vihjeitä. Veistoshahmoihin liittyi usein lauseita, sanoja, kirjaimia, numeroita ja merkkejä. Esimerkiksi lituskaiset teräshahmot oli kytketty lauseisiin, joista yksi oli: ”Mielikuvitus on tärkeämpää kuin tieto.” Taiteilijan mukaan kirjaimet ovat soluja ja vain yhdistelminä niistä tulee merkityksellisiä. Plensan käsittelyssä ne olivat moniuloitteisia.

Teosten ihmishahmot olivat silmät kiinni, buddhamaisen tyyninä. Niistä näkyi vain pää tai ne olivat kyykyssä. Toiset olivat aukkoisia, vain kirjaimista tai kuvioista hahmoiteltuja verkkoja. Silloinkin, kun materiaalina oli marmori, suipot pääkuvat näyttivät hauraan läpikuultavilta. Monissa lasikuituhahmoissa oli sisällä valo. Valon heijastus hahmon sisällä voi taiteilijan mukaan kuvata sielua. Ihmisen sisuksen kuultava hohtavuus on kaunis ajatus.

Pimeä huone, jossa oli paperimassasta tehtyjä naisenpäitä, oli harras. Kauniilla käsialalla naisten naamoihin oli kirjoitettu sanoja, kuten yhdeällä taivas ja helvetti. Onhan jokaisessa monta ja yhtäaikaa. Iso, läpikuultava teos Tatuoitu monisti samaa sanomaa. Hahmo vaihtoi väriä, ja kehoon oli kirjoitettu kymmeniä sanoja tuntojen eri puolilta.

Patsaista kannattaakin siirtää katseensa näyttelykävijöihin, kotijoukkoihin tai kaduntallaajiin – kenellä on milloin mitäkin. Jotain näkyy päälle, paljon jää näkymättä, sanat sanomatta, merkit tulkitsematta, mutta moninaisuus on olemassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

25 tammikuun, 2013 · 9:22 am

Karl Ove kelailee

Elämän paljastelu nelikymppisenä voisi olla kiusallista kertojan traumojen ja skeemojen setvimistä, terapiatekstittelyä yleiseen jakoon. Epäilyksistä huolimatta lopputuloksena voikin olla valtaansa ottava teos, joka sytyttää ajatuskuluillaan. Välillä tinkimätön perusteellisuus myös uuvuttaa.

Karl Ove Knausgård kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan omaelämäkertansa aloituksessa Taisteluni. Ensimmäinen kirja (suom. 2011). Kasvukipujen keskuksena on painostava isäsuhde, jonka vaurioittama minäkertoja on tuomittu itsetarkkailuun ja ulkopuolisuuden tunteeseen.

Knausgård rukkaa teoksen mittaan tunnemuistin mekanismeja haluamiinsa asentoihin. Aikuinen kertoja valitsee kuvauskohteensa ja halkoo aikoja lomittaen eri elämänvaiheita. Jälki on uskottavaa ja tehokasta: taitavaa sanojen asettelua, havainnollisesti kuvattuja tilanteita ja mielenliikkeitä sekä oivalluksille tilaa antavaa kerrontaa.

Kertoja ei säästele itseään eikä muita. Voisiko tyyliä kuvata uusnaturalismiksi yhdistettynä esseistiseen filosofointiin? Romaanimaista omaelämäkerrassa on dialogien sepitys, yksityiskohtien zoomailu ja viipyily tunnelmissa. Välillä kuvauksen tarkkuus on pitkäpiimäistä, etenkin teiniajan pussikaljaepisodi koettelee lukijan kipurajaa. Monet asiat jäävät myös etäisiksi, vaikka kertoja pyrkii päästämään päänsä sisään.

Ensimmäisen osan alku on vaikuttava: kuolemaa kuoritaan paljaaksi. Teema kytkeytyy myös kirjan loppuosaan ja sitoo kokonaisuuden. Kun kertoma pureutuu isän kuolemaan ja siihen liittyviin tunteisiin ja jälkitoimiin, kerronnan tuskanhiki puskee pinnan läpi. Siihen sekoittuu tunnvyöry, mukana on monenmoista kipua ja helpotusta.

Ei ole merkityksellistä, onko kerrottu totta, fiktiota tai siltä väliltä. Tarkkuus ei tee teosta yksiselitteiseksi, se on rikkinäisen inhimillinen. Pitkitetyt kuvailutkin tuntuvat saavan perustelunsa: nuorena aika vain venyy, kärsimätön odottelu on liisteriä, se kuivuessaan takertuu ja kiinnittyy epätasaisesti. Kirja ei ole kiusallisen tirkistelevä, vaan avaa ovia ymmärtää yhtä elämää, sen avulla monia.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 tammikuun, 2013 · 12:01 pm

Miesmuistiin

Vuodenvaihteessa pääsin seuraamaan kolmen miehen elämäntapahtumia. Herrat tarkastelivat mennyttä ja halusivat jakaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan siitä.

Paul Austerin Talvipäiväkirjassa (suom. 2012 Otava) kirjoittaja latelee fragmentteja elämänsä varrelta. Muistoihin sisältyy paljon ruumiillista, kuten kolhuja, kipuja, kosketuksia ja kohtauksia. Rakkaus vaimoon on selkeää, muu on paljolti harhailua. Kaiken takana vaanii kuolema, se käy lähellä säännöllisesti ja panikoittaa. Kirjailija tietää sen odottavan ja aloittaa 64-vuotiaana elämänsä talviajan.

Rasittavalla tavalla Auster sinuttelee itseään ja kirjoittaa hengästyttävän pitkiä, luettelomaisia kappaleita. Sen selittää ruumiillisuus ja liike: kirjoittamisessa on kävelyn rytmi ja sanojen tanssi. Auster on kirjoittanut muutamia minulle suuria kertomuksia, mutta tämän kanssa jään jonnekin kauas hapuilemaan. Yksityinen on usein yllättävän yleistä, mutta nyt Austerin itsehoidollinen avautuminen jumittui Brooklynin kulmille.

Stephen Fry julkaisi nelikymppisenä muistelonsa Koppava kloppi (1997) elämänsä parilta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, suomennos ilmestyi 2012 (Schieldts & Söderströms). Alkutekstistä on jo viitisentoista vuotta, joten elämää olisi sittemminkin ehtinyt kertyä kerrottavaksi. Fry on britti-ikoni, monessa mukana niin viihteessä kuin yhteiskunnallisesti, kansallisaarteeksikin nimetty.

Fry kirjoittaa liukkaasti ja elävästi. Hän suomii railakkaasti  nuorta, ylimielistä Stepheniä ja arvioi toimintaa vanhemman itsensä perspektiivistä. Ilmeisen nerokas jolppi on ollut myös poikkeuksellisen typerä valehtelija ja varas. Parasta kirjassa on kielellinen ketteryys, taustojen ja tulevan limittäminen poikavuosien toilailuun – ja kaiken tämän esittäminen silmänpilkkeen, älyn ja lämmön yhdistelmällä. Lisäksi brittiläisyyden ja seksuaalisuuden erittelyt ovat havainnollisia ja teräväviä. Fry on omaelämäkertureiden aatelia:

”Tiedän, että nuoruuteni oli samalla kertaa tavallisuudessaan arkipäiväinen ja outoudessaan kuin kaunokirjallisuutta. Sama pätee kaikkien  ihmisten elämään, sen toki tiedän, mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus nautiskella siinä itsepaljastusten, omaa itseä koskevan uteliaisuuden, puolustuspuheiden, koston, hämmennyksen, turhamaisuuden ja egoismin kylvyssä, jota omaelämäkerraksi kutsutaan.”

Fryn kirjan loru loppui 18-vuotiaaksi, ja tuota ikää kuvaa aivan eri tavoin itävaltalainen Thomas Bernhard kirjassaan Henkäys (suom. 2012). Tämä teos on omaelämäkerran kolms osa. Siinä missä nuoren Stephenin elämäntarinan pilvien takaa pilkistää huumorin valo, ovat nuoren Thomaksen kärsimykset synkän totisia. Eletään 1940-luvun loppua sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa.

Tiivis Henkäys on vain 109-sivuinen yhden kapplaeen huohotus ajasta, jolloin kertoja makaa kuolemansairaana märkivän keuhkopussintulehduksen kourissa ja toipuu kivuliaasti vain sairastuakseen uudelleen. Kuolevien keskellä makuutetun nuoren kokemukset ovat äärimmäisiä, ja ne kerrotaan karusti. Tekstistä huokuu katkeruus ja kireys: lapsuus ja nuoruus ovat olleet taistelua minuudesta, eikä tulevaisuus vaikuta sen helpommalta. Tärkein ihminen, isoisä, on hänkin sairas, ja suhteen lämmittyä äitiin, äitikin sairastuu.

Nykyihminen saa tästä omaelämäkerrasta kokemuksen olosuhteiden painosta ja halusta selvitä. Kertojan  isoisä oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi ajoittain joutua sairaalankaltaiseen tilanteeseen, ajatteluvyöhykkeelle, jolloin on pakko selvittää tärkeät asiat ja vain siten saavuttaa tietoisuuden syviä osia – avata hiukan, mitä ja mikä olemassa on.

Jospa joskus lukeminen ja muiden osaan eläytyminen pysäyttäisi oleellisen ääreen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , ,

14 tammikuun, 2013 · 10:44 am

Berliinistä luettuna ja koettuna

Saksa on ollut melkoinen aatepesä kautta historian, mutta varsin vilkas on ollut 1900-luku sota-aikoineen. Viimeisimmän maailmansodan jälkeinen jakautuminen itään ja länteen on oma lukunsa, Berliini sen merkittävänä kipupisteenä. Voi vain arvailla, miten  natsismin arvet ja  itäpuolella muuria siirtyminen totalitarismista toiseen ovat vaikuttaneet ihmisiin.

DDR-ajasta saa viitteitä Eugen Rugen romaanista Vähenevän valon aikaan (suom. 2012). Romaani kuvaa neljää sukupolvea Umnitzerin sukua. Rakenne on sellainen, että lukijalle kuvataan lyhyitä tilanteita eri vuosikymmeniltä: muutamia väläyksiä on 1950-, 60- ja 70-luvulta, ja viimeiset otokset ovat ennen muurin murtumista 1989 ja jo länsistyneeltä vuodelta 2001.

Romaanissa vietetään tai valmistellaan usein juhlia, jolloin päähenkilöt ovat koolla ja jännitteet näkyvät. Kaikesta paistaa se, että suhteita kuormittavat menneisyyden, poliittisten intohimojen  ja odotusten painolastit. Elämä ei ole ollut kellekään reilu, eikä reiluja olla muille. Muisti ja sen häviäminen väijyvät, sairaudet saartavat ja suhteiden kalseus rassaa. Romaanin kuva perheestä ei ole kaunis; ihmiset ovat sitä pienempiä, mitä täydemmin he ovat aatetta ja pyrkimyksiä.

Itä-Berliini rajaa romaanin henkisen ja konkreetin maiseman: nuorimman henkilön koulupiha päättyy muuriin. Muurin pätkiä tulikin tuoreella Berliinin-matkalla nähtyä. Juuri luetun romaanin tunnelma siirtyi kaupunkikokemukseeni: etäinen ja kalsea. Berliini on iso ja harmaa, valtavia remonttialueita siellä täällä, pömpöösejä rakenteita idässä ja lännessä. Luodinreikiä on näkyvillä vanhoissa rakennuksissa. Lisäksi verkkainen lumisade ja tihenevä pilvisyys värittivät kaupungin mustavalkoiseksi.

Kävellessä etäisyydet ja miljöön massiivisuus korostuvat. Arvostan moderneja berliiniläisiä muistomerkkejä: eleettömän vaikuttavia ovat muurin ylityksessä menehtyneiden  maalitaulukuvat ja jutalaisvainojen uhrien monumentti hallintoalueen tuntumassa. Kaupunki on kaikkiaan kiinnostava ja yllätyksellinen.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Näin matkalla  hienoja taidenäyttelyitä. Martin Honertin lapsuusmuistoaiheinen näyttely Hamburger Bahnhof -museossa oli sekä hauska että ajatuksia herättävä.  Taiteilija on tuunannut valo- ja mielikuvista kolmiulotteisia teoksia, jolloin niiden esittämät asiat venyivät uusiin ulottuvuuksiin. Jo tämän näyttelyn takia kannatti kaupungissa pistäytyä.

C/O Berlin -museossa oli amerikkalaisen valokuvaajan Joel Sternfeldin retrospektiivi. Uskomattoman hienoja henkilö- ja miljöökuvia. Osa näyttelysarjoista oli sellaisia, että kuva ja siihen liittyvä tarinat olivat yhdessä enemmän kuin ne olisivat olleet erikseen.

C/O Berlin

C/O Berlin

Enkä yleensä voi ohittaa, jos näytillä on 1400-1600 -lukujen mestareiden teoksia, etenkin alankomaalaisia. Petrus Christus on hänkin käsittämätön tekijä, kotoisin Bryggestä. Kelpasivat italialaisherrojenkin näyt, kuten Botticellin sulottaret. Nämä helmet löytyivät Gemäldegalleriesta. Vita brevis, ars longa, totisesti.

Sain myös kirjallishenkisiä matkakokemuksia. Hotellimme vieressä on Brechtin viimeinen koti. Ja sen vieressä ohuessa lumipeitteessä kaunis hautausmaa, josta löytyvät Brechtin ja Heinrich Mannin hautakivet. Kivenheiton päässä on luonnonhistoriallinen museo, jossa komeilee 150 miljoonaa vuotta vanha jättikokoinen brachiosauruksen luuranko. Elettiin sitä ennenkin. Ja kuoltiin.

Minä puolestani jatkan jäljellä olevaa elämääni. Aloitin sen lukien paluulennolla saksalaisen  Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Rikoksia (suom. 2011). Nämä tarinat eivät ole kevyttä rikosviihdettä, tv-krimien rullaavaa sukua. Peruuttamattomien tapahtumien takana on kylmääviä, töksähteleviä kohtaloita. Yleisilme on ankara, mutta muutamien henkilöiden tulevaisuuteen ennakoidaan kapeaa valokaitaletta. Karuissa ja totisissa kertomuksissa on yksi huvittava yksityiskohta: kreikkalaistaustainen kriminaali uussaksalainen haluaisi ehdottomasti olla suomalainen.050

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

6 tammikuun, 2013 · 9:06 pm

Paraatien päätepisteessä

Brittiläiset epookkisarjat ovat oma erityinen taitolaji. Usein ne pohjautuvat klassikkokirjoihin, ja viime vuosina onkin esitetty kiitettävästi Austen ja Dickens -sarjoja, ja monia muita. Muutkin kuin kirjallisuuslähtöiset käsikirjoitukset on huolella tehtyjä siten, että miljöön, ajankuvan ja henkilöiden yhteispelillä luodaan elähdyttävää draamaa.

Ulkoiset seikat on tv-epookeissa toteutettu huolellisesti. Maisemat, rakennukset ja sisustukset johdattelevat uskottavasti ajan henkeen. Puvustukset ja kampaukset ovat käsittämättömän hienosti toteutettuja. Uskon, että ne vaikuttavat merkittävästi siihen, miten näyttelijät solahtavat rooleihinsa. Esimerkiksi kerronnallisesti jakso jaksolta oheneva Downton Abbey säilyttää kiinnostavuutensa tyylikkään 1920-luvun näytöksenä.

Vuodenvaihteen huipusta on vastannut sarja Juhlien jälkeen (Parade’s End, BBC & HBO). Sarja perustuu Ford Madox Fordin 1920-luvulla kirjoittamiin romaaneihin. Sanomattakin selvästi ulkoinen toteutus on hienosäädetty näyttäväksi: 1910-luvun loppupuoli ja hyväosainen brittiväki on lavastettu ja puvustettu nautittavasti. Roolitus on onnistunut. Etenkin pääpari Benedict Cumberbatch ja Rebecca Hall ovat hahmoissaan väkeviä.

Uuden ja vanhan aatemaailman sekä kunniallisuuden paineiden hiertämät ihmiset tuntevat palavasti, näkyy se sitten muille tai ei. He laskelmoivat asemiaan tai ajautuvat outoihin tilanteisiin. Henkilöt ovat kiinnostavia ristiriitaisuudessaan. Kuivakka ja kunniallisuusaatteissaan älytön on päähenkilö Crisopher. Hän on yhtäaikaa viaton hölmö ja terävä sanallinen sivaltelija. Älyn, perinteiden ja tunteiden ristiriita kalvaa miestä. Pikaromassi näyttävän Sophien kanssa ei johda onnelliseen liittoon: pariskunnan suhde on piinallisen jännitteinen ja traaginen. Sophie on häpeämätön ja monisyinen hahmo. Sähäkkä suffragetti Valentine sotkee puolisoiden sapluunat. Liuta sivuhenkilöitä värittää lisäksi asetelmaa: asenteita, aatteita, huhujen vaikutuksia ja sotatapahtumia riittää.

Dialogi on kaikkiaan nautittavaa. Sanoilla peitetään, vihjataan, alistetaan, taistellaan ja selviydytään. Loppua kohti tunnelataus sen kuin lisääntyy, ja suorastaan sentimentaalinen päätös häämmöttää. Takassa palaa vuosisatoja vanha sukupuu. Ensimmäisen maailmanpalon jälkeen kärventyy paljon muutakin, mutta se mahdollistaa muutokset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

4 tammikuun, 2013 · 11:34 am

Päättymisen tunne

Julian Barnesin romaani Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva 2012) kertoo eläköityneestä miehestä, joka pitää itseään sopuisana, joskin satunnaisesti jääräpäisenä. Romaanin mittaan kertojan omakuva joutuu koetukselle, ja mennyt aktivoituu aiemmasta poiketen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jätöt ja löydöt vaan voivat olla toisenlaisia kuin muistaa, luulee tai toivoo.

Nuoret poikakoulujolpit ovat koppavia ja sarkastisia. Romaanin alkupuolella minäkertoja kuvaa tällaista nuoruusajan ystäväpiiriä. Siitä etenkin erottuu arvoituksellinen neropatti, Adrian. Hänen historiakäsityksensä on romaanin punainen lanka: ”Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden.”

Keskeinen kuvauskohde on ensimmäinen seurustelusuhde Veronican kanssa. Nuoren miehen epävarmuus ja kokemattomuus yhdistettynä tempolevaan nuoren naisen ylimielisyyteen ei ennusta hyvää. Minäkertoja kuittaa muun aikuisikänsä elämän parilla sivulla: perhe, avioero ja työ on hoidettu asiallisesti. Romaanin toinen osa palauttaa Adrianin ja Veronican salaisuuden minäkertojan selvitettäväksi.

Barnes on brittikerrontaa parhaimmillaan, lähisukua Ian McEwanille. Barnesin tapa kirjoittaa on samalla tarkkaa ja avaraa. Ajatusten asettuminen uusiin asentoihin kuvataan kertojan haparoivina oivalluksina. Koville ottaa oman erehtyvyyden kohtaaminen. Nautittavasti on yhdistetty kiinnostava juoni, henkilökuvaus ja minämyllerrys. Itsemurhat ja kuolema käynnistävät romaanissa pohdintoja tarkoituksesta, ajasta ja muistista, ja niiden salaisuutta Barnes osaa raottaa.

”- – mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.”

”Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme?”

”Mutta jos ei ymmärrä aikaa, ei tajua sen salaperäistä tahtia ja taivallusta, miten ihmeessä voi ymmärtää historiaa – edes omaa, pientä, henkilökohtaista osuuttaan, joka enimmäkseen on dokumentoimatonta?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: