Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2013

24 helmikuun, 2013 · 1:48 pm

Teinikirjat

– Mun mielestä teini-ikäiset on niin kuin useimmat aikuiset: he eivät osaa vaatia oikeita asioita eivätkä tiedä, mikä on heille hyväksi. Ja heille on hyväksi se, mikä on hyväksi aikuisillekin: heille pitäisi toistaa joka päivä, että heistä välitetään, että heihin luotetaan.

Kasvukivuista kerrotaan niin nuorille kuin aikusillekin suunnatuissa kirjoissa. On usein häilyvää, mikä on otollisin kohderyhmä. Nuorisokirjallisuus on väliin puotova lajityyppi, se saa liian vähän huomiota ja arvostusta. Sen tulisi olla median erityissuosiossa, sillä kipinöivä kirjallisuus kasvattaa tulevia lukupolvia. Koska nykyisin nuoriso lukee vähän kirjoja ja lukijaryhmät segmentoituvat, sitä ponnekkaammin julkisuudessa pitäisi pitää meteliä innostavista, mahdollisesti monia polvia imaisevista teksteistä.

Alun sitaatti on taksikuskin viisauksia Virginie Despenties’n romaanista Teen spirit(suom. 2005). Siinä kolmikymppinen siipeilevä, omahyväinen, panikoituva punkkari huomaa olevansa yllättäen 13-vuotiaan teinitytön isä. Se jouduttaa kummankin kasvua ja itseymmärrystä. Unelmien täyttymistä se ei ole.

Ei romaani unohtumaton kehityskertomus ole, mutta siinä on hykerryttävää itsetutkiskelua ja luokkapohdintaa, ja se on joutuisasti kerrottu. Teiniys peilautuu keskenkasvuisten keski-ikäisten kipuiluun. Sekä köyhän luuserin että uramenestyneen porvarin elämät vaikuttavat yhtä onnettomilta, eivätkä turhauttavat tai haavoittavat tunteet katso luokkaa – eivätkä ikää. Teinitytönkin pahan iän tempolu on osuvasti näytetty. Tämä lukukokemus voi olla virkistävä ikään katsomatta.

Jos olette neljätoistavuotiaita te tiedätte hyvin mitä tarkoitan. Jos te olette neljäkymmenvuotiaita te tiedätte vielä paremmin. Ihminen on sekaisin peloista ja toiveista jos hän on rakastunut. Kummat ovat pelkoja ja kummat toiveita? Siinäpä se.

Tämä siteeraus on peräisin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjasta valoa valoa valoa (2011), joka on hieno teos, on se sitten suunnattu teineille tai vanhemmille. Rakkaustarina 14-vuotiaiden säteilyvuonna on tuore. Harva romaani keinottelee siten, että se uudistaa kerrontaa. Proosa ja runollisuus tempolilevat sopusoinnussa, niistä säveltyy vetävä, ryöpsähtävien teinitunteiden ehdottomuuden kantaatti.

Kaikkitietävä kertoja on ennen kaikkea kaikkitietoinen. Hän johdattelee, puhuttelee, paljastaa julkeasti valikoiden ja antaa avaimia kuvaamiinsa tapahtumiin ja henkilöihin. Henkilöt ovat rikkonaisia, taustat traagisia. Niistä hetkistä, kun haavat painetaan haavoihin, saadaan elämänuskoa. Huotari luo uskoa myös kirjallisuuteen. Myönnettäköön, ettei kirja ehkä ole jokateinin teos, toivottavasti joka-aikuisen. Lainaan ja jaan pitkälti siinä esitetyn kirjallisuuskäsityksen:

Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

22 helmikuun, 2013 · 5:14 pm

Kurkkaa lähiökulttuuriin

Hyvä lähiöläinen pääkaupunkiseudulla. Lähestyn sinua kulttuurikulutukseen kannustaen. Olet ehkä henkilö, joka suosii luomua ja lähiruokaa. Ajattelet ympäristöä ja hiilenmustaa ekojalanjälkeäsi. Voit olla niistä piittaamattakin, mutta elämyksiä kaipaat. Kävele lähimpään kulttuurimonitoimitaloon: ole superlähikuluttaja.

Veroroposillasi pidetään yllä huushollia, jossa on kirjasto, konserttisali, näyttelytila ja muita toimintapisteitä. Paikallisjunakin pysähtyy kulman taa, bussit samoin, jos asutkin kävelymatkaa kauempana. Ylläty ja ilahdu, että vielä tuotetaan kuluttajaystävälliseen hintaan helposti saavutettavia kulttuuripalveluita. Nauti etuoikeutetuista mahdollisuuksistasi.

Esimerkiksi läntisen Helsingin kulttuurikeskittymä Kanneltalo on helmikuussa tarjonnut klasaria ja kevyttä, teatteria ja taidetta. Näistä monista mahdollisuuksista valitsin Kamari 21 -konsertin (Haydn, Bloch, Schulhoff, Schumann, Dvorak). Se soi eloisasti innokkaalle yleisölle. Paikalla oli noin 30 raivoisasti esityksille taputtavaa kokijaa; salissa on tilaa arviolta parille sadalle. Laadukkaiden esitysten kiitoksen lisäksi aplodivimmaa lisäsi pelko, että tällainen lähiöylellisyys loppuisi yleisökadon vuoksi.

Usein yllättyy iloisesti, kun kohtaa itselle uutta ja arvaamatonta. Konsertissa soitettu Erwin Schulhoffin Duo viululle ja sellolle (1925) oli barokkidiggarille jännittävä ja jäntevän energinen moderni kipale. Astuminen epämukavuusalueelle – kotisohvalta lähikonserttisaliin – siis kannatti kaikin tavoin.

Talvilomalaisia on samassa talossa hemmoteltu ilmaisleffasarjalla: päivisin on ollut yksi lapsille ja yksi aikuisille suunnattu elokuva, valikoima viime vuosien symppisrainoja. Rakkaudesta, unelmista ja kaloista (Salamon Fishing in Yemen, 2011) oli sarjan loppukevennys: hölmö hupsuttelu romanttisin maustein.

Vieressäni istunut eläkeläisnainen eli täysillä mukana päähenkilöiden kanssa. Hän kannusti naurullaan ja myötäili tapahtumia kehoaan kallistellen, päähenkilöitä uhkaavissa tilanteissa hän tuhahteli haittatekijöitä paheksuen. Hän nautti ja näytti sen. Ota opiksi, kyynisyyteen kallistuva kulttuurihenkilö: osallistu ja anna itsellesi lupa eläytyä.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

18 helmikuun, 2013 · 9:17 am

Kalvava nälkä

Katovuosi 1867 ajoi köyhää kansanosaa kerjuulle. Kurjuus ei jalostanut ketään. Henkiinjäämistaistelussa harva oli armollinen, oma selviäminen kohosi etusijalle. Parhaassa tapauksessa nälänhädän jaloista pakenevat kuihtuneet ihmistenkaltaiset saivat vastahakoisilta auttajilta laihaa, harmaata velliä. Talvisissa kylissä oli latoihin koottuja ruumiskasoja odottamassa sulan ajan nimettömiä joukkohautoja.

Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi (Siltala 2012) seurataan kahden perheen kohtaloita, maalaiskurjalistoperhettä ja virkamiesveljeksiä lähipiireineen. Kansan ääripäät ovat toistensa tavoittamattomissa, vain sattumanvaraisesti ne voivat kohdata.

Romaani on myös unohtuneiden nälkäuhrien muistokirjoitus, koska se palauttaa tietoisuuteen nimettömät kuolleet kurjat. Kuten yksi keskeishenkilöistä erään haudan äärellä tuumaa, ihminen on olemassa niin kauan kuin joku jotain hänestä muistaa.

Sivumääräisesti pieni kirja on sisällöllisesti suuri. Moni henkilö saa osakseen vain muutaman rivin tai sivun, silti heidän olemuksensa, ajattelunsa ja tunteensa jäävät kalvamaan, ja heistä tulee aseman ja tilanteen rajojen ulkopuolelle kurottuvia eläviä.Tuloksena on ääriolojen ja niissä sinnittelevien teräväpiirtokuva. Kuvatarkkuutta säätää hiottu kieli, jolla lähennetään ja loitonnetaan. Välillä kuvauksen anakara, brutaalikin naturalismi yhdistyy unien leijuvaan symbolismiin.

Elämänkulkuun vaikuttavat status ja sattuma, joten köyhä on heikoilla. Neljän hengen maatyöläisperheestä ei jää paljon jäljelle, vaikka äiti lapsineen yrittää pelastautua. Hätätilanteessa mikään inhimillinen tai sen puute ei ole vierasta. Kaiken kauheuden lomaan pujoitetaan harvoille tilaisuus selvitä ja raotetaan myös ihmeen mahdollisuutta.

Romaanin virkamiesveljekset ovat hyväosaisia. Sivistyksen kaverina on kaksinaismoraali. Tohtori vierailee alamaailmassa, kuten monet muut, mutta sen avoimeen päivänvaloon tuominen veisi varmuudella aseman; tohtorin hallintoveli puolestaan myötäilee ylempiään. Tohtori olettaa sukunsa sammumisen olevan luonnon valintaa. Sattumalta kumpikin veljes kuitenkin saa säätyeroja sotkevaa perheenlisäystä.

Tarinassa vilahtavan senaattorihahmon voi siirtää tähän päivään: kansan välitöntä hätää ei oteta huomioon, kun tiukkoja valtiollisia päätöksiä perustellaan välttämättömyydellä. Yksiulotteiseksi ei tämä jäärä kuitenkaan jää, koska kolkossa tyypissä on myös vanhenevan miehen haavoittuvuus, yksinäisyys ja voimien ehtyminen.

Kuvauksen ankea kauheus on kirjan yksi puoli. Toinen puoli on se, että epätäydellisissä henkilöissä ja olosuhteissa on komeaa totuutta. Tehokas teksti jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Vaikuttamaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 helmikuun, 2013 · 9:04 pm

Barokki päivittyy Turussa

Kuutti Lavosen näyttely Wäinö Aaltosen museossa Turussa on nähävissä vielä reilun viikon. Sen nimi on ensemble | yhdessä. Lavonen tutkii maalauksissaan, piirroksissaan ja grafiikoissaan ihmiskasvoja, ja teoksissa soivat nykyhetki ja barokkiset tyyli-ihanteet.

Lavonen heijastaa omaan taiteeseensa barokin ihmiskuvaa, jossa aiempia tyylisuuntia rohkeammin lähestyttiin persoonaa ja kehollisuutta.  Etenkin napolilainen maalari Bernardo Cavallino (1616-1656) on Lavosen kiinnostuksen kohteena.  Draamaa barokkikuviin tuo tavallisesti viistovalo. Sitä myös Lavonen hyödyntää.

Jos tuleva
on mennyt
missä tuleva on
vain valon nopeus toiseen jää

Näyttelyhuoneiden seiniltä voi lukea runollisia säkeitä, ja tämä runo yhdistää aikoja, olevia, tulevia ja menneitä – sanallistaa osuvasti näyttelykuvia. Kohdatuista ihmisistä voi jäädä meihin ääriviivat, valot ja varjot. Nykytaiteessa ajat, taidehistorian kerrokset, näkyvät. Lavonen tekee tietoista variaatiota menneestä tämän ajan taiteilijan persoonallisen käden, ajatuksen ja tunteen välittämänä.

Lavosen  ihmiset näkevät itseensä, he ovat usein silmät kiinni tai raollaan, harvoin katse kohdistuen suoraan katsojaan. Kuvat ovat esittäviä, nimetty usein erisnimellä.  Viiva on elävä ja voimakas, piirteitä hakeva, värit säästeliäitä, mutta vahvoja.

Hahmot ovat perinteitä kunnioittaen kauniita, mutta niissä on modernin ajan rikkinäisyyttä, kuten hajoavia viivavetoja, valuvia väripintoja. Barokki on saanut nimensä rosoisesta helmestä. Lavosen teoshelmissä on esikuviin nähden säröjä, jotka tekevät tauluista maallisen lähestyttäviä.

Isot maalaukset ja litografiat ovat vaikuttavia. Hahmoissa on voimaa. Väkevyyteen yhdistyvät haavoittuvuus ja herkkyys. Näyttelyssä on pienehkö grafiikkatyö  nimeltä Val. Nuoren naisen valintojen aika on koskettanut tekijää. Niin tätäkin katsojaa, joka on kuvaa jo vähän vanhempi, erilaisia elämänvalintoja kohdannut. Valintojen kanssa pitää oppia elämään, mistä tämä teos on ollut jo puolitoista vuotta seinälläni muistuttamassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

10 helmikuun, 2013 · 6:22 pm

Poikkeamat

Katsoin kaksi amerikkalaista aikuiselokuvaa, joiden tavoitteena oli ravistella mielenterveys- ja vammaisuusasenteita. Amerikkalaisen elokuvateollisuus on usein palkinnut poikkeavuuskuvauksia, ja nämäkin ovat olleet pystiehdokkaina. Elokuvissa on kyse myös rakkaudesta – halusta tulla hyväksytyksi, kulluksi ja kosketetuksi.

Unelmien pelikirjassa (Silver Linings Playbook, 2012) kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava Pat pääsi pakkohoidosta vanhempiensa huomaan, vältteli lääkitystä ja tavoitteli pakkomielteisesti ex-vaimoaan. Lenkkeily ja kaunokirjallisuus osoittautuivat riittämättömiksi hoitokeinoksi.

Pat kohtasi särmikkään ja hauraan, elämänpalasiaan kokoilevan Tiffanyn. Tiffanyn (Jennifer Lawrence) rimpuilussa oli eniten kipua ja herkkyyttä, kiitos eloisan näyttelijätyön. Kyllä Patinkin (Bradley Cooper) pakkomielteisyyden ilmentämisessä oli ituja intensiteetistä. Rikkonaiset henkilöt raikastivat suoruudellaan muuten yllätyksetöntä kerrontaa. Heidän heikot kohtansa olivat kaikille auki, mikä hämmensi lähipiiriä mutta myös lisäsi läheisten suojelunhalua. Vanhempien osa aikuisten lasten holhoajina on todella sitova ja rankka, vaikka elokuvassa karutkinkin tilanteet lientyivät helpohkosti.

Myönnän, että amerikkalainen jalkapallo on aihe, joka jäädyttää kiinnostukseni, vaikka tässä elokuvassa se olikin vain metaforatyngän asemassa. Tanssikisajuonenkäänne oli älytön, mutta siinä oli myös kömpelöä hellyttävyyttä.Leffan edetessä asetelmat löystyivät, samoin kävi katsomiskokemuksen.

Unohtumattomaksi ei kääntynyt The Sessions -elokuvankaan. Aihe oli merkityksellinen: vammaisten tarve kokea läheisyyttä ja hyväksyä seksuaalisuutensa. Polion halvaannuttama Mark halusi kokea kaiken 38-vuotiaana, vaikka katolinen tausta ja muut syyllisyyttä kasaavat asiat painoivat päälle. Amerikoissa on ollut terapiatoimintaa tähänkin tarpeeseen, loppuun asti mennään. Näin ainakin 1980-luvulla tässä tosielämäpohjaisessa leffassa.

Päähenkilöt olivat rooleissaan kummalla tavalla luontevan epäluontevia. Helen Huntille ominainen totinen ja takakireä näyttelijätyyli on monesti viehättänyt minua. Valitettavasti ammattiauttajan tunnepitoinen asiakasihastuminen ei vaikuttanut tässä elokuvassa uskottavalta. Kuvauksessa oli muutakin, mihin en syttynyt.Vierastan tapaa taittaa hankalat tilanteet sitcom-vitsailulla (kun kyse ei ole sitcomista), vaikkakin ymmärrän, että huumoriyritys on selviytymiskeino. Markin tilitystilanteet katoliselle papille olivat selkeä elokuvakerrontaratkaisu, mutta jotain falskia ratkaisussa oli.

Taisi käydä vain köpelösti niin, että syksyn ensi-iltojen vammaiskuvaukset Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus haittasivat uusia katsomiskokemuksia. Ranskalaiset vakuuttivat moniuloitteisuudella, sitä jenkkiversiot eivät valitettavasti tavoittaneet.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat: ,

4 helmikuun, 2013 · 3:23 pm

Pullukka ratkaisee rikoksia

Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus (suom. 2012) aloittaa Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toiminasta kertovan sarjan. Vish Puri on vakaa delhiläisherra, keski-ikäinen punkero, joka vetää tehokkaasti ja melko hyväntahtoisesti etsivätoimistotiimiään. Hän huolehtii toimeksiannoistaan, perheestään, palveluskunnastaan ja pationsa chilikasveista.

Brittiläisjenkkiläinen kirjailija Tarquin Hall on tehnyt vakuuttavan journalistiuran ja päätynyt sen jatkoksi fiktiivisen intialaisen elämän  tulkiksi. Hän tavoittaa tekstissään hyvin värikkään miljöön ja ristiriitaisen, monikulttuurisen elämänmenon.  Lisäksi hän luo herkullisen etsijätyypin, jonka toimia seuraa mielenkiinnolla.

Kirjassa risteilevät useat selvitettävät tapaukset, joita Puri ratkaisee luotettavan avustajajoukon kanssa. Toiminta on joustavan kurinalaista ja kunkin osaamista kunnioittavaa. Puri pyrkii meluisassa epäkohtien maassa kunniallisuuteen: hän ymmärtää toimia maan tavalla, muttei alista, hyväksikäytä tai öykkäröi. Hän on perso mairittelulle (ja herkuttelulle), omahyväisyyteen taipuvainen ja päättelykyvyltään melko erehtymätön – dekkareiden valio- ja vakiotyyppiainesta intialaisin maustein.

Ajankohtaiset raiskausuutiset todentuvat tässä fiktiossa: etenkin yhteiskunnan alempisäätyiset naiset ovat julkean huutelun ja väkivallan uhan alla. Muutenkin alemmille ollaan pääsääntöisesti tylyjä. Intialainen kastijärjestelmä on voimissaan, samoin se, että asiat hoidetaan sukulais-, tuttavuus- ja korruptiokeinoin. Ihmiset vaikenevat, valehtelevat, viekastelevat ja harhauttavat kaunopuheisesti.   Sopiva kasti ja varallisuus ratkaisevat edelleen avioliittojen solmimisen. Oma lukunsa ovat antaumukselliset intialaiset äidit: he toimivat tinkimättömän puolueellisesti lastensa parhaaksi. Mikä on sitten parasta?

Suomennoksen takakannessa siteerataan Mma Ramotsovan luojaa Alexander McCall Smithiä, joka kehuu Hallin Vish Puri -sarjaa aarteeksi. Nätisti sanottu, sillä Hall selvästi varioi vanhemman kollegan ideaa, ja kirjailijoiden teossarjat ovat näin ollen sukulaissieluja. Tosin botswanalaisen elämänmenon kuvaukset ovat vähemmän väkivaltaisia ja enemmän viattoman hyväntahtoisia kuin delhiläisen vertailukohdan. Ei Hallin sarjan ensimmäinen dekkari mullistavaa uutta tuo, ei huikaise kerronnalla, eikä sommittele poikkeuksellisen vetävää juonta, mutta mutkatonta viihdettä se on. Tuotteistaminen on hyvällä alulla: neljäs sarjan englanninkielinen kirja ilmestyy tänä vuonna, kirjailijan blogi on informatiivinen, ja romaanisankarin maailmaan pääsee paneutumaan mainioilla nettisivuilla Vish Puri’s India.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,