Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2013

24 huhtikuun, 2013 · 9:21 pm

Avainromaani

Kirkkomaalaukset tasoittanevat taivastietä. Ainakin nillä on merkitystä länsimaisessa taidehistoriassa ja pyhättötiloissa. Vaikka aikojen saatossa tyylit ja aiheet ovat vaihdelleet, ei ole kuitenkaan ollut mutkatonta siirtyä ristiriipunta- ja madonnakuvista alttaritauluihin, joissa ovat Abloy-avain, pesuvati ja seppeleköynnös. Modernit aihevalinnat puhuttivat 1970-luvulla, niin kävisi tällä vuosikymmennelläkin.

Hannu Väisäsen Taivaanvartijat (Otava 2013) kuvaa taiteilijaksi valmistuneen Anteron kiirastulta kirkonmiesten kanssa. Hän saa kaksi kirkkotoimeksiantoa, joissa taiteilijan uskonsymboliajattelu ja värimaailma eivät kohtaa konservatiivisia odotuksia. Taiteilija saa kuitenkin toteuttaa visionsa. Antero rukoilee, että jumala säästäisi hänet kauheimmalta eli uskoon tulemiselta. Ristiriitaisuus monin tavoin on ydintä Anteron kirkkoprojekteissa.

Väisäsen muisteluromaanisarjan viimeisimmän osan heikonta antia on kirkkoväen kliseisyys. Joissain romaanin muissakin osioissa on hieman epätasaista ja vetämätöntä otetta. Muuten romaanin kuvaileva, ajatuskasaumia aukova tyyli elää ja välkehtii. Kokemukset, ajatukset, nähty, kuultu ja kuviteltu kudotaan kuin kirjan päähenkilön suunnittelemat kirkkotekstiilit: sisältö on sekä perinnetietoista että omaperäistä, jotkut loimilangat kiristävät ja saumat retkottavat, mutta tarkoitus välittyy.

Arkkitehti tekee monesti ihmeitä tila- ja valoilmiöiden aikaansaamiseksi. Taiteilija saattaa luoda hämärän chiaroscuron keskelle päivää ja häikäistä pimeässä. Mutta ihmisäänen luoma valo on aina ylittämätön.

Väisäsen tekstissä on oma ääni. Taiteilija-laulaja on muhkea sanailija, renessanssityyppi siis.Vanikan palat tavoitti pienen, hukassa säntäilevän pojan maailman. Seuraavissa osissa kertoja jäi jankkaamaan. Tässä osassa ääni on kahta edellistä osaa kirkkaampaa. Maalausten, maalaamisen ja musiikin sanallistaminen tavoittaa vaikuttavasti nonverbaalin sisällön.

Romaanissa on episodimaisuutta. Se rakentuu rajattuihin tilanteisiin ja kohtaamisiin. Moniin niistä kertoja saa kohottavaa nostetta. Päivänkakkaralogokoristellun tienvarsikahvilan emännän kuvauksessa on kaunista hehkua, joka saa valonsa äidittömän kertojan ikävästä. Suudelman pohdinnassa on tenhoavaa aistillisuutta. Sen pohjana on kaipuun kaihoisa kipeys. Tukholmalaisorigienellin tapaamiset laajentavat maailman kokemista. Väisänen ilmaisee sekä ohimenevien että kestävien kohtaamisten epäsoinnut ja sulosävelet – elon hetkien spektrin, jossa värisävyt eivät ole pysyviä, ne vapaasti vaihtelevat.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 huhtikuun, 2013 · 6:47 pm

Vie vuorille tää viesti

Cristian Mungiu on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvan uutiseen pohjautuen: romanialaisessa luostarissa pyrittiin poistamaan paha mieleltään järkkyneestä naisesta rukoillen ja kahliten. Fakta voi olla mielikuvituksellisempaa kuin fiktio, ja fiktiona siitä kuoriutuu uskomaton ja uskottava tarina.

Yli vuorten (2012) kertoo kahdesta nuoresta naisesta. Kovia kokeneet orpotytöt ovat valinneet erilaiset aikuiselämät. Alina saapuu siirtotyöläisjakson jälkeen nunnaksi kääntyneen ystävänsä luo laitakaupungin luostariin. Hän on vieras karussa, sähköttömässä ortodoksiyhteisössä, jossa tiivis nunnajoukko tottelee sumeilematta karismaattista pappiaan. Maallinen rakkaus ei sovi luopumiseen perustuvaan yhteisöön. Monen muunkin asian rajana on luostarin ja kaupungin välinen vuori.

Alina on pakkomielteinen, kiivas ja särkynyt. Hän on ikävän ikoni: ei mahdu mihinkään, ei kelpaa kellekään. Hänen läsnäolonsa on kestämätön ristiriita pakopaikantyyppisessä luostarissa. Verkkaisen elokuvan piinaava jännite rakentuu siihen.

Elokuvassa ei ole yhtään samastuttavaa henkilöä tai tilannetta. Silti moni asia kääntyy ymmärrettäväksi. Lähestymistapa on dokumentaarinomainen, ja lähes mustavalkoiset kuvat kuraisesta tai kuuraisesta maisemasta lataavat tunnelmaa. Vakavat ja ankeissa oloissa jotenkuten sinnittelevät ihmiset pitävät tarinassa mukana. Jokainen henkilö on tosi, aivan pikkurooleissakin. Jokainen dialogi on merkityksellinen. Ja jokainen katse.

Mungiu on taituri vähien mutta täysien tapahtumien kuvaajana. Hän kertoo tunteista, ihmissuhteista, uskomuksista, yhteisöistä ja yhteiskunnasta. Elokuva oli jopa työlään pitkitetty, mutta silti katsomiskokemuksen jälkeen se yhä kasvaa ja paljastaa uusia puolia itsestään. Edellinen ohjaajan työ 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää oli sekin totinen ja tyhjentämätön. Uutuusfilmi heitti lopulta kurat katsojan silmille: kirkaastusta ei elokuva tarjoa, elämän rapaa sitäkin enemmän.

1 kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat: ,

14 huhtikuun, 2013 · 9:24 am

Naisenkuvatukset

Heijastuvia yksityiskohtia naispatsaasta.

Heijastuvia yksityiskohtia naispatsaasta.

Litstettyjä vartaloita, venytettyjä ja typistettyjä raajoja, ääriasentoja, torsoja kehoja. Möykytettyjä ja kasvottomia naispäitä, sarvia niskanikamissa tai päässä. Jos kasvot ovat, ovat ne sielua vailla. Sara Hildenin taidemuseossa on näytillä saksalaisen Thomas Schütten Frauen-veistossarja.

Hahmoissa on kömpelöä jähmeyttä hieman Väinö Aaltosen veistosten tapaan, mutta muuten taidehistorialliset daaminäkemykset saavat kyytiä. Isot teräksestä, pronssista tai alumiinista tehdyt naisveistokset lepäävät rautapöydillä, jotka muistuttavat ruumiinavaustasoja. Naishahmot ovatkin kuin kliinisesti esillä murjottuina objektina. Teoksista huokuu väkivalta, ja naisvartalon kauneuden ihailu runnotaan; eräänkin leidin hiuksia koristaa hieno ruusuke, ja hieman hiuslaitteen taakse kiertäen voi nähdä kiharapilveen tökätyn betoniraudoituspuikon.

Lakatusta alumiinista tehdyt teokset hehkuvat. Värit hohtavat, mitä sileä ja heijastava pinta lisää. Muutenkin teoksissa kiinnostavaa on pintakäsittely. Veistoksissa siloiset, valuvat muodot vaihtuvat laikukkaiksi, ruostuneiksi, tasaisiksi tai rosoisiksi pinnoiksi. Frauen-sarja tarjoaa naisesta sekä saavuttamattoman että rujon kuvan katseen ja asetelmien alaisena.

Näyttelyssä on myös pienempiä keramiikkatöitä samasta aiheesta. Ne ovat melko luotaantyötäviä: naishahmot ovat monissa kuin räjähdyksen jäljiltä, epämääräistä massaa, sotkuisia pötkylöitä.

Käsittämättömiksi jäävät taiteilijan akvarellit muun muassa iPhonesta, nuoteista ja kukista. Minut pysäyttivät vain kuvat, joiden nimi ja kuva eivät oitis ilmeisellä tavalla liittyneet toisiinsa, kuten kukkataulusarja ”Es tut mir leid, es tut mir sehr leid”. Pahoittelen minäkin ymmärtämättömyyttäni. Käykää nyt ihmessä joku katsomassa ja kertokaa, miten akvarellit teille avautuvat. Nauttikaa ohessa kahvilan herkullisia itse tehtyjä leivonnaisia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

10 huhtikuun, 2013 · 9:18 pm

Hetkien huumaa

Säkenöivät hetket on hieno kirjan nimi. Katja Kallion uusi romaani (Otava 2013) keräilee kolmen sukupolven naisten tunnelmia Hangossa vuosina 1914, 1935 ja 1936. Historialliset mullistukset vaikuttavat jossakin määrin päähenkilöiden kohtaloihin, mutta hankolainen miljöö ja kylpyläelämä korostuvat kuvauksessa enemmän kuin ensimmäisen maailmansodan alku tai toisen kynnys.

Kuvauksessa on elokuvallisuutta: kerronnan perustana ovat havainnolliset kohtaukset tarkasti hahmotellussa ympäristössä. Meri kimaltelee ja hiekka hohtelee kylpyläkaupungin kesinä, mutta suolavesi kirveltää ja rantasanta hiertää. Kallion kieli on kuvailevaa ja lauseet soljuvia. Tuloksena on eteeristä, taidokasta ja melankolista tarinointia.

On kuin Kallio olisi halunnut kovin harkitusti kirjoittaa vakavan romaanin ja karkoittaa aiemman tuotannon kepeän komiikan. Joiltain osin kuvailu on turhan viipyilevää: kun henkilöt eivät saa otetta elämästään, lukijakin pelkää otteen tekstiin herpaantuvan. Henkilöiden kohtalot kiinnittävät kuitenkin kulkemaan tarinan loppuun asti.

Periytyvä ulkopuolisuus ja ajautuminen ovat keskeisiä päähenkilöiden määrittäjiä. Kolme naispolvea ei oikein osaa elää. Harvoja säkenöiviä hetkiä on jokaisella, mutta elämän kokonaiskuvaa ei tavoiteta. Ajan moraalikoodit vaikuttavat henkilöihin, vaikka viettien vietäväksi päädytään. Tunteiden jakaminen ja ilmaiseminen tuottavat naisille merkittäviä pulmia.

Sisaruus ja ystävyys ovat romaanin tärkeitä teemoja. Kummassakin on kyse erilaisuuden sietämättömyyden siedosta, selittämättömistä siteistä ja petturuuden siemenistä. Niistä kirjassa on hienoja hetkiä. Yksi vaikuttavimmista on sisarten jännitteinen tanssikohtaus
”I wish I could shimmy like my sister Kate”.

Kallio zoomaa lumoavasti tunnelmiin. Luettavana on hidastettuja filmikohtauksia, jotka väreilevät kuin vastavaloon kuvatutut otokset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2013 · 3:44 pm

Matkamies

Antti Tuuri kutsuttiin Istanbuliin kirjafestivaaleille 2011. Kirjailija on jättänyt lentämisen, joten Bosbor Express (Otava 2013) kertoo vanhanaikaisesta matkanteosta nykymaailmassa. Juna pysähtelee maalaiskylissä ja matelee välillä aikataulut unohtaen, vaan nostalgia karisee: nykyajan kotkotuksiin tottunut matkaaja tuskailee kännykkäkentän toimimattomuutta ja hermoilee junanvaihtologistiikan pettäessä.

Matkustajakertoja on vanheneva mies, joka raportoi yöunien laadusta ja taksimatkojen hinnoista. Vatsan toiminnastakin lukija saa tietoja. Ulkoisia havaintoja kaduista, kaupoista ja aterioista sekä vieraiden kielten puhujista hän kertoo tarkasti. Mielenailahduksia hän paljastaa säästeliäästi. Kuitenkin matkakertoilun lomaan eksyy referointeja eri uskontojen käsityksistä kuolemanjälkeisestä elämästä. Koskettavasti on kyse kertojasta, jonka matkamittari on vääjäämättömästi tikittämässä kohti maallista määränpäätä – vaan onko lopullisuutta.

Lakoniseen kerrontaan kätketty oivaltavuus ja huumori saivat minut aikoinaan fanittamaan Tuurin romaaneita. Varhaistuotannossa oli monia tasoja. Huumori on hiipunut ja tyyli kiertää kehää. Nyttemmin kustannustoimittajat päästävät tuottelijaan kertojan käsikirjoituksia huolettomasti painoon; ehkäpä tämän teoksen sisältö ja muoto sopisivat paremmin vaikkapa matkablogiin.

Vanhenemisen tunnot liikuttavat minua, mutta väsynyt kerronnan veto huolettaa. Taitoa ja tahtoa on, toivottavasti sanottavaa. Riipaiseva kohta kirjassa on, kun Tuuri kuvaa vierailuaan Hokusain näyttelyssä. Tämä kuvataiteilija antoi nimensä nuoremmalle kollegalle ja otti itse uuden. Tuuri tuumii, miten hänen kävisi samassa tilanteessa: ”Arvostelijat kiittäisivät Antti Tuuria uudistumisesta ja uudesta kirjailijanimestäni sanottaisiin ehkä että olin uusi, raikas tuulahdus suomalaisen kirjallisuuden ummehtuneessa ilmakehässä.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: