Kuukausittainen arkisto:toukokuu 2013

31 toukokuun, 2013 · 5:15 pm

Avoimia juttuja

”Ja periaatteisiini kuuluu, etten koskaan sano mitään epämiellyttävää”, tunnustaa Håkan Nesserin romaanin muistelijahenkilö heti alkusivuilla. Lisäksi hän tunnustaa vähemmän miellyttäviä asioita. Kokonaan toinen juttu (Tammi 2012, suom. Saara Villa) on dekkari, josta ei voi sanoa mitään epämiellyttävää, vaikka rikoskierre on inhan kiero.

Rikoskonstaapeli Gunnar Barbarotti on valloittava henkilö. Hän on keski-ikäinen, eronnut mies monien lajitovereittensa tapaan, muttei alkoholisoitunut tai synkistynyt, vaikkakin elämänmuutospaineet panikoittavat. Hänessä on sopivassa suhteessa kepeyttä ja moniselitteisyyttä.

Barbarottissa on hitusen pohjoista vastinetta Fred Vargasin dekkaripäähenkilölle Adamsbergille: kummankin ajatukset ajelehtivat fokuksesta kovin viihdyttävästi. Nesserin maailmassa ei irrotella irreaaliin, jollei sellaiseksi lueta päähenkilön tapaa tökkiä sormea sattumanvaraisesti Raamatun väliin ratkaisuvinkkien toivossa. Eikä Barbarotti ole vertailukohtansa tavoin ylivertainen vaan demokraattinen tutkintaryhmän jäsen. Eikä hän tässä romaanisarjan osassa edes erityisemmin oivalluksilla loista.

Kirjan kerronta on elävää ja kielellisesti taitavaa, ja kääntäjä on tavoittanut ihailtavasti sujuvan sanailun. Rikollisen muistiinpanojen ja rikosselvittelyjuonen lomittaminen ei ole kerronnallisesti ainutlaatuinen ratkaisu, mutta se tehostaa tunnelmaa ja koukuttaa tarinaan. Lähes 600 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä.

Juoni on vetävä, niin rikoksen kuin Barbarottin yksityiselämän puolesta. Päähenkilön lisäksi muutkin henkilöt hahmotellaan ketterästi. Iskuja suomalaisuuteen naksuu myös mukavasti: yhden henkilön koiran nimi on Saarikoski ja yksi poliiseista pyrkii hahmottamaan tapahtumia Sinuhe egyptiläisen avulla. Kirjallista ilottelua tarjotaan näin monin tavoin. Hilpeää on myös se, miten poliisijoukko ihailee rikollisen taitavaa kirjallista ilmaisua. Nesserhän sen… Lisää on odotettavissa kesäkuussa, jolloin ilmestyy suomeksi seuraava, kolmas Barbarotti-osa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

26 toukokuun, 2013 · 4:28 pm

Mustanpuhuvaa lyhytproosaa

Ian McEwanin varhaistuotannosta löytyy pienoisromaani Mustat koirat (1992). Kirjan alku on upeaa kuvausta. Minäkertojan nuoruudenkartoituksella avataan kertojapersoona ja kiinnitetään lukija häneen. Kerronta on mutkatonta, tarkkanäköistä ja pohtivaa. Alku myös perustelee irrallisesti kasvaneen miehen pakkomielteen selvittää appivanhempien elämäntarinaa.

Anopin ja apen kohtaloiden vatvominen kääntyy vähitellen jankkaamiseksi, ja kerronnan teho latistuu. Mustien koirien symbolisuus kyllä konkretisoituu. Aatteiden ja katsomusten temmellyskentällä painiskellaan, valmiita ratkaisuja ei anneta, ja mysteerin mahdollisuudelle jää ovi auki. McEwan on taituri henkilöidensä mielenmaiseman ilmaisussa, mutta siinä ei ole Lauantain ja Sovituksen tekstitehoa.

A. S. Byattin Pieni musta kirja (2003, suom. 2012) sisältää viisi novellia. Novelli Kehotaidetta liikkuu realismin liukkaalla pinnalla ja kertoo yksiselitteisyyttä kaihtavista tunteista. Sen henkilöissä on arvoituksellisuutta, ja tapahtumat kerrotaan jännitteisesti. Materiaalia-novelli on ihmisporaus, joka muistuttaa siitä, miten odottamattomia asioita suljettujen ovien takana voi tapahtua. Tässä novellissa on myös Byattin Riivauksen piirteitä, sisäkkäisiä kirjallisia teoksia.

Muissa novelleissa harpataan arkitodellisuuden laidalta salaperäiseen ja outoon toiseuteen. Esimerkiksi lukijalle kuvaillaan vakuuttavasti, miten elämän kriisivaiheessa on aivan mahdollista konkreettisesti kivettyä tai tavata outo olio, joka sitten luikertelee mielessä loppuiän ja vaikuttaa elämänkulkuun.

Pysäyttävä kertomus on omaishoitajan suljettua maailmaan kuvaava Pinkki nauha. Osoittelematta tarjotaan kirpaiseva kuva siitä, miten puolison persoonan rapautuminen horjuttaa elämänotetta. Byatt on vaikuttava kertoja, joka ei paljasta, vaan raottaa ja jättää tuntojälkiä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

19 toukokuun, 2013 · 5:56 am

Lahden takana

Sumu kätki Tallinnan harmauteen. Vähitellen tiivistyneeseen viileään kosteuteen hävisivät kirkontornit, muurit ja lehteen puhjenneet lehmukset. Vuorokautta aiemmin kaupunki lupasi kesää: aurinko herätti kevyesti pukeutuneet asukkaat ja turistit terasseille ja puistoihin kukoistamaan kilpaa kevätkukkien kanssa. Utuharson sakeutuessa oli aika matkata keväiseltä kulttuurimatkalta kotiin helluntain viettoon.

Tallinnassa usein matkailleelle löytyy kaupungista aina uutta. Satama-alueen reunaman merenkulkumuseo, Lennusadam, on elämys. Vanha lentokonehalli on muokattu meriteemaan sopivaksi. Rustiikkinen ympäristö voisi olla modernia arkkitehtuuria. Korkeaan tilaan on rakennettu siltoja, joita kulkien katsoja saa läpileikkauksen merimaailmasta. Lembid-sukellusvene hallitsee itseoikeutetusti hallin keskiosaa.

Lennusadam-museon näyttelyhalli.

Lennusadam-museon näyttelyhalli.

Hallin kattoon heijastuu hieno tekniikkahistoriakatsaus. Siinä kelataan 1800-luvun loppupuolen kehityskulminaatiot: ompelukone, sähköpatteri, kirjoituskone, auto, puhelin ja radio. Meille itsestäänselvät jokapäiväisyydet ovat vain runsaan 100 vuoden takaisia mullistuksia. Koko ajan nopeutuen teknologia uudistaa, muokkaa ja muutta maailmaamme ja meitä. Eikä eteneminen pysähdy.

Teknologinen singulariteetti on tulevaisuudentutkimukseen liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan sellaisia tekoälyn kiihdyttämiä sosiaalisia ja teknologisia muutoksia, etteivät sitä edeltäneet ihmiset pysty käsittämään tai ennustamaan tulevaa. Tekoäly siis ylittää ihmisälyn ja käsityskyvyn.Tutkijat ennakoivat näin käyvän aikaisintaan 2030-luvulla.

Jo nyt mielestäni teknologinen monimuotoisuus alkaa ylittää ymmärryksen, ilman tekoälysovelluksiakin. Tässäkin ihmisiässä ovat muutokset esimerkiksi viestintätekniikassa olleet käsittämättömän nopeita. Jyrki Kasvi konkretisoi huhtikuisessa ITK-konferenssissa kehitysvauhtia: puhelinverkon rakentaminen vei yli 100 vuotta, kännykkäverkot levisivät noin kymmenessä ja sosiaalinen media parissa vuodessa. Kuka arvaa tulevan?

Merenkulkumuseon läheisyydessä on vanha vankila-alue. Siihen liittyvä yhteiskunnallinen historiakatsaus olisi jo toinen tarina. Menneiden aikojen murheet alkavat hautautua rapautuviin kiviin ja versoavaan kasvillisuuteen. Graffitit peittävät piikkilankapäällysteisiä muureja, ja rannan tuntumassa on entisten aikojen painolastista irrallinen vapaan talouden rantabaari, rivieralainen murtuma tulevaisuuteen. Eteenpäin on elävän mieli.

Katson autiota hiekkarantaa. Kuva Jani Ahti

Katson autiota hiekkarantaa. Kuva Jani Ahti


Vankilamuuri uusin ilmein.

Vankilamuuri uusin ilmein.


Sumusta kohti kirkkautta. Kuva Jani Ahti.

Sumusta kohti kirkkautta. Kuva Jani Ahti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu

Avainsanat:

17 toukokuun, 2013 · 9:05 am

Morsen aakkoset

Ensimmäisiä hurahduttavia poliisidraamoja ovat minulle olleet Komisario Morse -tv-elokuvat. En ole koskaan ollut kovin otettu Colin Dexterin rikosromaaneista, mutta tv-versiot (1987 – 2000) mieleenpainuvine henkilöineen ovat ottaneet valtaansa. Siksi olen katsonut vuosien varrella useat tv-uusinnat ja jokusen tallenteenkin.

Komisario Morsen (jo edesmennyt John Thaw) hahmo on liikuttava. Pinta on ärtyisä ja itseriittoinen – oxfordilaissivistys purusuaa aksentista, kirjallisuusviittauksista, musiikkikalssikoista ja sanaristikoiden verbaalipeleistä. Yksinäinen olutta ja viskiä nauttiva herrasmies vetoaa kuitenkin katsojan helliin tunteisiin, sillä hänen olemuksestaan aistii herkkyyden, surun ja lempeä kaipaavan romatikon.

Ei haittaa, että joka jaksossa Morse ihastuu mahdottomiin naisiin. Ei haitta sekään, että ympäristöään ymmärtämäton Morse maksattaa oluensa muilla ja muutenkin kohtelee ylemmyydentuntoisesti alempiaan ja ylempiään. Oopperamusiikki pauhaa, Morse järkeilee ja junttiapulainen Lewis (Kewin Whately) pelastaa tilanteet.

Morse ei olisi mitään ilman uskollista apulaistaan Lewisia. Luonnollisesti on kyse ikiaikaisesta isäntä-renki-asetelmasta. En ole silti nähnyt tv-draamassa vastaavaa kollegiaalista rakkautta, jota Lewis osoittaa esimiestään kohtaan. Hän suojelee ja tasoittaa komisarion pahimpia särmiä. Vastavoimien yhteispeli ja välittämisen väreily on sarjan salaisuus.

Ajankohtainen Morse on Yle1:n esittämän Nuori Morse -pilottijakson vuoksi. Se lämmittelee etsivähahmon eloon paljastaen uran alkuvaiheet vuoden 1965 henkeen. Aluksi Morsen esittäjän (Shaun Ewans) nälkiintynyt ja kulmikas olemus tökkii, mutta vähitellen se muuttuu uskottavaksi: tuollainen totinen, arrogantti, eristäytymiseen taipuvainen neropatti Morse on nuorena tietysti ollut. Ja tietysti saavuttamattomat ihastukset ovat olleet alusta alkaen vähintään klassisia sopraanoita. Lisäksi pilottijaksoon on ripoteltu muutakin sisäpiiriroinaa Morse-entusiasteille. Jakso on nähtävissä Arenassa koko toukokuun.

Muutamia vuosia sitten tv:ssä esitettiin ikääntyneen ja synkistyneen komisario Lewisin nimikkosarja. Asetelma on käänteinen, sillä Lewisin aisapariksi päätyy morsemainen, kompleksinen nuorimies James Hathaway (Laurence Fox), jonka persoonan saloja paljastetaan vähitellen. Sarja toimii henkilöasetelmiltaan, vaikkei se aivan samaa antautuvaa lämpöä hohkaa kuin alkuperäisdraama. Valitettavasti rikosjuonet kangertelevat pahasti ja ruumiita tehtaillaan yli tarpeen.

Miesvaltaisten poliisisarjojen viehätystä sopii pohtia. Oman innostukseni perustelen vivahteikkaalla näyttelijätyöllä, joka takaa henkilöiden uskottavuuden ja heihin viehättymisen. Hahmot kehittyvät, heissä on epätäydellisyyttä ja vähitellen avautuvia puolia. Lisäksi Oxfordin maisemat ja pahantahtoiset yliopistoälyköt tarjoavat omaleimaisen ympäristön. Rikos on äärimmäinen tilanne kuvata ihmisiä: alhaiset tunteet johtavat peruuttamattomiin tekoihin ja seurauksiin. Vaikka kuolema viihteellistetään, uhrien läheisten tuska lähes sivuutetaan ja keskitytään ulkopuolisten tekemään selvitystyöhön, rikosdraama parhaimmillaan on ihmisen asialla ja elämästä selviämisen puolella.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Elokuvat

Avainsanat:

12 toukokuun, 2013 · 7:00 am

Vallan äiti

Philippa Gregoryn Punainen kuningatar (The Red Queen, suom. Natasha Vilokkinen 2012, Bazar) kertoo 1400-luvun loppupuoliskon valtataisteiluista Britanniassa. Yorkien ja Lancastereiden suvut sotivat kruunusta, ja jälkimmäiseen haaraan kuuluva Margaret Beaufort kokee olevansa itseoikeutettu tulevan kuninkaan äiti, Tudoreiden valtakauden aloittaja.

Tarinointi alkaa vuodesta 1453, jolloin minäkertoja-Margaret on yhdeksänvuotias, ja päättyy 32 vuotta myöhemmin, jolloin Margaretin poika nousee valtaan. Minäkertojana Margaret on pöyhkeä ja jyräävä:
”Tällaisia naisia ei montaa ole. Liekö tässä maassa yhtäkään toista naista, joka voisi lukea näin paljon ansiokseen? Olen erittäin älykäs, oppinut nainen, olen kuninkaallista sukua, Jumala on kutsunut minut tärkeään tehtävään, Neitsyt itse ohjaa minua, ja rukoillessani kuulen alati Jumalan äänen.”

Tytöllä ei ole arvoa kuin synnyttäjänä eikä jälkeläisillä kuin vallan huipulla. Ylhäisellä neidolla on naimakauppa-arvon lisäksi vain rukoilemiseen sopivat polvet. Hurahtaminen Jumalan ja Orleansin neitsyen palvontaan antaa Margaretille yksioikoisen tarkoituksen elämälle: kaikki tietoiset valinnat tähtäävät hetkeen, jolloin hän voi allekirjoittaa kirjoituksensa nimellä Margaret R(egina). Yksivuotiaan poikansa hän menettää huoltajille, mutta etäältä junaillen raivoikas äiti petaa pojan kuninkuutta, omaa kuningataräitiyttään.

Ajan ylhäisön tavat saadaan romaanissa elämään. Suku, asema ja suhteet ovat kaupankäynnin kovaa valuuttaa. Vain taitava peluri pärjää vaihtuvissa valtakuvioissa. Etenkin Margaretin ja kolmannen aviomiehen sujuva laskelmointiliitto on osuvasti kuvattu. Vaikka tyttöjen ja naisten huutavan huono asema tulee esille, Margaretin toiminta ei ole esifeminismiä, se on puhtaasti henkilökohtaista kostoa.

Romaani kuvaa olosuhteita, joissa ei pohdita rakkautta tai onnellisuutta. Vain aseman turvaaminen merkitsee. Päähenkilö ei ole erityisen miellyttävä, siinä tarinan teho. Valitettavaa on, että Margaretin henkilö ei juurikaan syvene: jo yhdeksänvuotiaana ovat katkeruusainekset kasassa. Vankkumatomaan uskonoikeutukseen sisältyvät omahyväisyys ja taikausko, ja vähitellen Margaret oppii käyttämään niitä aseinaan. Toistuvien taisteluiden ulkokohtaiset kuvaukset ovat uuvuttavia, vaikkakin ymmärrän, että niillä todistetaan, millaisten ruumismäärien jäljiltä yksi äiti saa tahtonsa läpi ja monet vallantavoittelijat tai väärän puolen valitsevat päänsä poikki.

Näin äitienpäivän tienoilla tällainen piinkova matriarkkakuvaus on mojovaa vastapainoa kuluneen viikon ”äideistä parhain” -mainostulvalle. Margaretin ydinkokemus selittää paljon: oma äiti määrää 13-vuotiaana synnyttävän tyttären sijasta pelastamaan poikavauvan. Kumpikin kuitenkin selviää, ja Margaretin kytenyt ruuti leimahtaa taisteluun arvotonta asemaansa vastaan. Loppu on niin sanotusti historiaa. Epäoikeudenmukainen ja kylmä kasvatus ei tuota missään kulttuurissa tai maailmanajassa hyvää ja kaunista, ja vaikeaa on sukupolvien kasvatusmalleja katkaista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

6 toukokuun, 2013 · 5:25 pm

Kultahatut

F. Scott Fizgeraldin Kultahattu (The Great Gatsby 1925, suom. 1959, Otava) rajaa tarinan kesäkuukausiin vuonna 1922. New Yorkin tienoilla elellään, ja ihmisenä oleminen on epäselvää.

Kiehtovasti kertoja kronikoi rakkaus- ja rikosjuonen, joka ei juurikaan koske häntä itseään, mutta oma ulkopuolisuus ja yksinäisyys jouduttavat ajautumista äveriäiden ja joutilaiden tuttavien sotkujen seuraajaksi. Kalvavista asioista hän kertoo vain vähän suoraan: menneen sodan varjostamasta elämänhallinnasta, rikkaan ympäristön katvealueista ja selvittämättömistä lemmenrasitteista. Ne ovat pintaporeilun pohja. Kertoja luo kokonaisuuteen taianomaisen tunnelman terävien yksityiskohtien avulla.

Suhdedraama kieputtaa Gatsbya, Daisya, Tomia ja Wilsoneita. Henkilöt ovat vaikeita, hermostuneita ja ailahtelevia, ihmissuhteet hapuilevia ja jännittyneitä. Charleston soi kevyesti taustalla, mutta hippailuhuolettomuus on vain kulissi. Menneisyyteen jumittuminen on kohtalokasta: eläminen kangistuu tai tuhoutuu.Toiset torjuvat tylsyyttä häikäilemättömällä pelillä. Kultahatut ovat heitä, jotka rikkovat ihmisiä ja edesvastuuttomina jatkavat taakseen katsomatta, kun sivulliset siivoavat jäljet.

Luin Kultahatun parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran. Teos sai tällä lukukerralla pinnalleen patinaa, mutta jalometallinen loiste säilyi. Tunnelman elegisyys ja tyylikkyys korostuvat; art dego -ajassa on selittämätöntä vetoa. Toisaalta tarina tehoaa ajasta ja paikasta irrotettunakin, sillä kerronta ja kieli imaisevat pyörteeseensä.

Katsoin myös toistamiseen Coppolan käsikirjoittaman elokuvaversion, jossa on viileänkiihkeä tunnelma mutta turhaa 1970-luvun pinnistelevyyttä. Roolitus toimii hyvin kovin romaaniuskollisessa tulkinnassa. Vain suomalaiskotiapulainen on leffakäsikirjoituksesta poistettu.

Baz Luhrmanin ohjaus saa ensi-iltansa lähiaikoina. Ennakkopätkien perusteella on luvassa tyyliteltyä menoa. Mielenkiinnolla odotan uustulkinnan lopputulosta, vaikka julkaistuja trailereita vaivaa kosiskeleva vauhdikkuus. Luvassa taitaa olla kaupallinen kokonais(taide)teos. Musiikkivalinnat vahvistavat sitä: Florence, Lana ja Beyonce ovat nykyajan vahvoja tunnelmatulkkeja ja sopivat Kultahatun latautuneeseen maailmaan, ja etenkin Sian Kill and Run tiivistää romaanin hengen todella vangitsevasti.

1 kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 toukokuun, 2013 · 7:00 pm

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,