Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2013

Kaksi kirjaa Kabulin tienoilta

Khaled Hosseinin romaanissa Ja vuoret kaikuivat (suom. Katariina Kaila, Otava 2013) on veri vettä sakeampaa. Usean vuosikymmenen ja henkilön voimin sille saadaan vahvistus.

Kirjassa pyörähdetään Kabulin ympäristössä, lisäksi Yhdysvallat, Ranska ja Kreikka ovat tapahtumapaikkoina. Monet kirjan henkilöt liittyvät vain löyhästi päätarinaan, mutta heidän kauttaan oiotaan mutkia ja tehdään matkoja ihmisenä olemiseen. Kerronnan juju onkin juuri tässä: eri henkilöt aivan erilaisista näkökulmista kertovat eri tilanteista, jotka jollain tapaa viistävät päätarinaa. Se tekee kokonaisuudesta kerroksellisen. Ytimenä on köyhä afgaaniperhe, joka on kotoisin Kabulin takaisesta kyläpahasesta.

Välillä kerronta hapuilee, sievisteleekin. Vaikka kertojat vaihtuvat, sävy ja ilmaisutapa säilyvät turhan samanlaisina. Lomassa on hienoja kerrontakohtia, eräskin laatikkokameran kuvaustilanne. Loppua kohden mukaan ujuttautuu kiinnittäviä kohtaloita ja koskettavuutta. Monesti henkilöt ohittavat onnensa, ymmärrys herää liian myöhään tai tahtoa puuttuu. Joillakin puuttuvat palaset loksahtavat vapauttavasti paikoilleen.

Ja vuoret kaikuivat on lukuromaani ihmisistä. Siitä puuttuu oivaltavasti taleban-kauhujen ja väkivallan revittely: ne ovat hiljaa humisevana taustana. Pia Heikkilän kirjassa Operaatio Lipstick (Otava 2013) sen sijaan kranaatit rätisevät Kabulin ja afgaanivuoristojen maisemissa.

Heikkilän kirja on likkalitteratuuria sotakirjeenvaihtajien, turvallisuuspalveluiden ja sotilaiden Kabulista länsimaisesta viihdevinkkelistä tihrustaen. Aineksista olisi voinut syntyä omaperäinen ja verevä ajanvieteteos, mutta juoni on ennustettava ja kökkö, henkilöt ohuita tyyppejä.

Kirjailijalla on kaikki edellytykset kuvata tuntemaansa maailmaa, mutta hän on päätynyt häpeämättömään huttuun naistoimittajan miehenmetsästyksestä, johon liittyen valitaan huolella asuja illallisille ja juonitellaan skuuppeja. Toivottavasti Heikkilä tämän aloituksen jälkeen sarjaa jatkaessaan heruttaa kunnolla sota-alue- ja mediatuntemustaan ja antaa päähenkilön repäistä siten, että Anna-toimittajasta kasvaa aikuisten oikeasti ammattitaitoinen, kokeva, tunteva, raisu, selviytyvä seikkailija.

(Kirjat ovat kustantajan arvostelukappaleita.)

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tuhon tunnelmia

Laiha lapsi mietti vähemmän (ainakin jälkikäteen ajatellen) sitä, mistä hän itse oli tullut, ja enemmän vanhaa kysymystä siitä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään.”

A. S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho (suom. Titia Schuurman, Tammi 2013) on kuvaus älykkään lapsen sota-ajan pelastuksesta. Uppoutuminen skandinaavis-germaaniseen mytologiaan selittää hänelle pelon, uhan ja arvaamattomuuden aikaa. Pohjolan myytit voittavat antiikin ja Raamatun vastaavat, ja välkky lapsi ymmärtää näiden kaikkien olevan ihmisen mielen luomuksia.

Lapsi lukee kirjaa ”Asgård ja jumalat”. Siinä jumalolennot, puolijumalat, jättiläiset ja muut alkumaailman olennot vehkeilevät ja tuhoutuvat. Kirjan lumo on vastustamaton, vaikka se on saksalainen ja kaikki saksalaisuus on sodan aikana demonisoitu. Lasta kalvaa pelko lentäjäisän puolesta, ja hän ratkaisee uhan uskomalla, ettei isä palaa taisteluista saksalaisia vastaan. Öisin unissakin saksalaiset tuhoavat vanhempia. Kun kaikki voi romahtaa hetkessä, pitää olla jotain omaa. Pohjoisen myytit ovat hänen. Tuhosta nekin kertovat, eikä niillä ole muuta sanomaa.

Suuri osa romaania on mytologian uusiksi kirjoittamista lapsen näkökulmasta selostaen. Hahmoja piisaa, nimiä vilisee, tapahtumakuvaukset rönsyävät. Jos lukija on mytologiaa tuntematon tai siitä piittaamaton, myyttihahmovyörytys on melkoinen. Sitä halkoo vain hetkittäin laihan lapsen tilanteen kuvaus. Mutta millainen kuvaus – se on Byattia sattuvimmillaan. Kerronta on selkeää, tarkaa, ilmavaa.

On turha tulkita kirjaa tätä laajemmin, sillä Byatt tekee sen itse romaanin loppuun liitetyssä esseistisessä luvussa. Hän esittelee ajatuksiaan myyteistä ja niiden muusta kuin tarinallisesta voimasta. Myytit ovat ihmisen keinoja ymmärtää asioita, ja ne kumpuavat kuoleman pelosta. Selityksen saa myös romaanin omaelämänkerrallisuus. Suoraa on lisäksi kirjailijan pessimismi meidän tuntemamme maailman ja luonnon selviytymisestä.

Taruilla ja kertomuksilla on oleellinen rooli tylsyyden torjunnassa, joskin niillä hallitaan ahdistustakin. Byattin myyttiromaani on samlla tiivis ja runsas. Laihan lapsen kiinnostavan kertomuksen kriteerit siihen pätevät: ”Se oli hyvä tarina, siinä oli merkitystä, siinä oli pelkoa ja vaaraa ja hallitsemattomia asioita.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Aloittelija hyvästijätöissä

On ilo lukea pieni, tiivis kirja, joka hyrisyttää sisuskuntaa. Ann Tylerin romaani Jää hyvästi (suom. Jaana Kapari-Jatta, Otava 2013) kuvaa kauniisti selviämistä. Sitä ei olisi ilman ajankulun avittamaa ymmärrystä ja vähittäistä lähentymistä kohti totuutta ja ihmisiä. Kuoleman ja rakkauden hyväksyminen kasvaa tiedonpuuksi: ”Eli viisainta on kiinnittää ihmisiin huomiota niin kauan kuin he elävät.”

Neljääkymmentä lähenevä Aaron menettää yllättäen vaimonsa. Aaron on aloittelija tunteiden tulkkina ja vastaanottajana. Hyysäämättömään riippumattomuuteen tuudittautunut mies suree. Suru pukeutuu työn suorittamiseen ja torjumiseen. Ympärillä olisi tukevia ihmisiä, mutta kohtaamattomuuden toimintamallia on vaikea muuttaa. Ateisti-Aaronin kuollut vaimo palaa, ei kummittelemaan, vaan näyttäytymään. Ja sanoo hän myös muutaman avainsanan.

Tyler kertoo tarinan koruttomasti. Minäkertoja kuvaa selkeästi ja asiallisesti elämäänsä, tapaamisiaan, keskusteluitaan ja reaktioitaan. Välillä muistellaan menneitä. Vainajan näkeminen saadaan tuntumaan sangen luonnolliselta. Näyttäytymisen merkitys on aika ilmeinen, mutta sitä ei psykologisoida puhki, vaan sen myötä auotaan päähenkilön persoonaa ja menetettyä suhdetta.

Kerronnan elettömyys ja tarkkanäköisyys vaikuttavat. Tunteet ja lähelle päästäminen tunnustetaan ihmiselon ytimeksi, mutta makelevuus puuttuu. Elämä tuo tullessaan pettymyksiä ja menetyksiä, niitä ei voi ohittaa. Eikä voi ohittaa toivoa, vaikka aivot tukkeutuisivatkin kuormittavista asioista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pradon viemää, muun muassa

Matkani Madridiin oli taidepainotteinen. Kesäkuinen kaupunki oli värikäs ja helteinen. Ei ihme, että espanjalainen käyttömuoti on kirjavaa ja eri kuosien yhdistelyä, sillä kesäinen kapunkikuvakin syntyy kirkkaista väriyhdistemistä ja eri aikojen arkkitehtuurin sekoituksesta. Puuistutuksissakin vaihdellaan lehtien muotoja ja värejä verenpunaisesta eri vihreän sävyihin. Niitä tehostaa hehkuvan valon ja tummien varjojen kontrasti.

IMG_0732
Plaza Mayor
Puerto del Sol
Näin paljon kaunista ja pysäyttävää sadoilta taiteilijoilta sadoilta vuosilta useissa näyttelysaleissa. Runsaudessa on pakko pysähtyä vain muutamiin vaikuttajiin.

1 PRADO

Ensivisiitillä Pradoon kävelin suoraan El Grecon (1541-1614) taiteen pariin. Aina jaksaa hätkähdyttää se, miten vaikuttavan moderneja ovat nuo 1500-luvun näkemyksellä maalatutu työt. Valon ja varjon käyttö, ja etenkin valon lankeaminen komposition keskeltä tai ylhäältä saavat työt imemään valoonsa. Barokkiselta vaikuttavat vahvat varjostukset syventävät värivaikutelmia. Vihreän ja viininpunaisen sävyiset vaatetukset hehkuvat. Greco kouluttautui ensin ikonimaalariksi, ja ehkäpä siitä syystä pitkien, hoikkien käsien ja sormien asentojen maalaamisessa on sielua. Lisäksi ihmishahmot ovat hitusen venytetyn näköisinä inhimillisiä jopa hyvinkin ylevissä kirkkomaalauksissa.

Velázquez maalasi hovia ja uskonto- ja myyttiaiheisia töitä sekä niiden välisssä kääpiöitä ja muuta väkeä. Voi poloista Margarita-prinsessaa, josta säännöllisesti piti maalata potretti itävaltalaiskihlatulle. Niitä tuli nähtyä viime kesänäkin Wienissä. Kihlaus meni myttyyn, mutta taide elää. Las Meninas (1656) on huikea asetelma, jossa prinsessa on etualalla, muuta pientä väkeä ympärillä, peilistä heijastuvat vanhemmat ja takavasemmalla on itse taiteilija työssään. Lähes keskellä taulua on oviaukko, josta paistaa maaginen kultainen valo ja sen edessä on tarkkaileva hovimies. Alalaidassa pikkupoika talloo koiraa, joka näyttää siltä kuin murisisi varoittavasti. Prinsessa on keskiössä ja hänen ympärillään pyörii useampikin viihdyttäjähahmo. Monet katsovat eteenpäin – ilmeisesti peilistä näkyvä hallitsijapari vaatii kaikkien huomion. Taiteilija katsoo suoraan katsojaan. Minua. Minä katson tarinaan, joka minulle sallitaan.

Taidekasvatusta ja keskittymistä Velázquezin äärellä

Taidekasvatusta ja keskittymistä Velázquezin äärellä

Goyan tuotteliaan uran loppukauden spektaakkeli on Pintura Negras. Nämä mustat työt (n. 1820) ovat täysin muihin vertaamattomissa. Kuolonpimeät näyt ovat silkkaa ekspressionismia muuten niin koreilevalla taideajalla. Kalvakankeltainen valo puskee jostain kulmasta, muuta muuten mennään ruskeanmustassa maailmassa. Ihmisnaamat ovat groteskin venyneitä irvokkaissa asetelmissa. Mistä tämä on hurja pimeys on syntynyt, vallankin rokokootaustaisen alkutuotannon jälkeen?

Goyan töitä on esillä useita huoneellisia. Alkutuotantoon tosin kuuluu heleitä sievistelyjä, mutta aina hänen töihinsä siunaantuu leveänaamaisia irvailijoita, ulos söpöstelystä. Tai no, onhan joukossa puhdasta suloisuuttakin. Myös taulupari puetusta ja alastomasta Mayasta on siistiä sisätyötä, joskin naisen kasvoissa on jotain tuhruista. Eli yli mennään valokuvauksen, pelkkä näköisyys ei ole ollut tavoitteena. Goya on kiinnostava kasvomaalarina: välillä tarkka, välillä kasvot ovat nukkemaisia naamioita ja välillä turvonneen vääristyneitä.

2 REINA SOFIA

Luin matkalla Arturo Perez-Reverten romaania Taistelumaalari (suom. Satu Ekman, Like 2009). Siinä valokuvauksen ja maalauksen eroja kuvailtiin osuvasti, ja Goyan rooli siinä on oleellinen. ”Kiintoisaa että melkein kaikki varteenotettavat taistelumaalarit ovat vaikuttaneet ennen 1600-lukua –. Sen aikakauden jälkeen vain Goya on rohjennut peittelemättä tarkastella kuolevaa ihmistä, jolla virtaa suonissaan aitoa verta eikä mitään sankarien siirappia, eivätkä hänen taulunsa kotirintamalla maksaneet tilaajat pitäneet sellaista kovinkaan viisaana. Sitten tuli valokuvaus.–. Nykyään kaikki ihmistä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäillyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista.”

Roomani kuvaa palkitun sotavalokuvaajan resignaation päiviä. Hän on luopunut valokuvaamisesta ja maalaa tornihuoneeseen kaiken kokemansa synteesiä, muraania. Jugoslovian sodan veteraani, uhri ja kidutettu, saapuu haastamaan tämän kuvaajan, jonka kameralinssin kohteena soturi oli ollut sodan aikana petollisin seurauksin. Romaanissa käsitellään moraalia, taiteilijan etiikkaa, taiteen vaikutuksia ja ilmaisukeinoja.

Reina Sofia -nykytaidemuseossa on moderneja klassikkoja Picasson Quernicasta ja Dalin erikoisnäyttelystä lähtien, mutta matkateemakseni selvästi tarkentui vanha espanjalaistaide. Museossa on jostain syystä Goyan grafiikkasarja sotauhreista: niissä ei kaunistella eikä kasvoja vääristellä, vaan ihmiset on hahmoteltu tarkoin, herkin viivoin viimeisissä henkäyksissä tai niiden jälkeen. Perez-Reverten Taistelumaalari-romaanissa taiteilija kuvailee niitä ja Goyan muita kuolontöitä: ”Hänen grafiikkaansa parempaa ei ole tehnyt kukaan. Kukaan ei ole nähnyt sotaa niin kuin hän eikä kukaan ole päässyt yhtä lähelle ihmisen pahuutta… Kun hän viimein menetti kunnioituksensa kaikkia ihmisiä ja kaikkia akateemisia sääntöjä kohtaan, hän ylsi sellaisiin saavutuksiin etteivät niille ole vetäneet vertoja edes valokuvista raaimmat.”

Goyan söpöstelevä rokokoopari on tuotteistettu käyttöesineeseen.

Goyan söpöstelevä rokokoopari on tuotteistettu käyttöesineeseen.


3 THYSSEN-BORNEMISZA

Thyssen-Bornemiszassa on yli tuhat lähes tuhannen vuoden ajalle sijoittuvaa taulua.Kokoelmassa on upeita helmiä. Domenico Ghirlandaion muotokuva ylhäisestä naisesta 1400-luvun lopulta on häkellyttävän hieno. Sitten on maalauksia jokaiselta tunnetulta tekijältä (vain Vermeer puuttuu) ja sadoilta tuntemattomilta.

Jäin taas miettimään sitä, miten paljon taidetta on tehty ympäri maailmaa ja vain noin pari sataa tunnetuinta tekijää tulee bongattua. Kieltämättä heidän näkemyksellisyytensä erottuu saman aikakauden muiden taiteilijoiden samantyylisistä teoksista. Silti siellä joukossa on muitakin mestarillisia töitä.

Lisäksi nimimiehet ovat olleet todella tuotteliaita, sillä joka maailman museoon riittää näytettävää. Se on liian ilmeistä, että tekijät ovat yksinomaan miehiä ja kuvauskohteista enemmistö naisia, mikä osoittaa kuvataidehistorian oudon sukupuoliasetelman.

Sitten hyppään lähimmälle vuosisadalle. Edward Hopperin teokset ovat tunnelmakuvia. Etenkin maalaus yksinäisestä naisesta alusvaatteisillaan hotellihuoneessa paperia lukien on vangitseva. Tallentuneessa tilanteessa on kertomus, jonka voi taulun vihjeistä täydentää. Lisäksi luen siihen itseni yksinäisenä matkailijana. En paneudu paperin pitämiseen kuten taulun malli, kirjoittelen muistiinpanoja ja luen kirjoja, mutta ilmapiirin imen itseeni.

Edward Hopper: Hotel Room (1931)

Edward Hopper: Hotel Room (1931)

Toinen matkalukemiseni oli Javier Mariasin romaani Rakastumisia (suom. Tarja Härkönen, Otava 2012). Madridiin sijoittuvassa romaanissa minäkertojanainen kertoo itsestään ja täydellisestä pariskunnasta, joista toinen puolisko kuolee väkivaltaisesti. Sen jälkeen tarinaan punoutuu monimutkaisia suhteita.

Romaani on kovin kirjallinen, siinä ruoditaan muun muassa Balzacin pienoisromaania ja Dumas’n Muskettisotureita. En erityisemmin innostunut lörpöttelevästä ja kuviteltuja ajatustenkulkuja pikkupiirteisesti selostavasta tyylistä. Romaanissa on kuitenkin vetoavaa elämisen ja kuolemisen merkityksen erittelyä. Hienosti romaanissa selvitellään narratiivisuutta: miten tarina voi olla todempi kuin tositapahtuma ja miten loppujen lopuksi kaikesta jää jäljelle vain tarina. ”Kaikki muuttuu kertomukseksi ja kelluu lopulta samassa sfäärissä, ja tapahtunutta tuskin erottaa keksitystä. Kaikki on lopulta tarinaa ja kaikki jutut kuulostavat lopulta fiktiolta, vaikka miten olisivat totta.”

Matkastanikin jää tarina. Ars longa vita brevis -henkisesti eletyt hetket kelluttavat aikansa, uppoavat, painuvat piiloon pinnan alle ja välillä putkahtelevat muistokuplina mieleeni.

Circulo de la Bellas Artes: portaikon kirjaripustus. Tulevaisuuttako? Kirjasta killuva taide-esine, kun sisällöt sähköistetään?

Circulo de la Bellas Artes: portaikon kirjaripustus. Tulevaisuuttako? Kirjasta killuva taide-esine, kun sisällöt sähköistetään?

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Viikoittainen äänikehto

Keski-ikäisyyden mittari on kuulemani mukaan Radio Suomi -kanavan kuuntelu. No, vaikka niin. Olen radion seka-ja viihdekäyttäjä, joten sattumanvaraisesti eksyn myös Suomen lähetyksiin. Kunhan vain muistan, tietoisesti valitsen sen lauantaisin aamukymmenen jälkeen. Kissankehto on ohjelma minun makuuni.

Susanna Vainiola rakentaa vajaan tunnin ohjelman taiten ja yllätyksellisesti. Lähetys perustuu kirjavaan musiikkitarjontaan, eri ajat ja tyylit vuorottelevat. Soittolistapakotteita tällä toimittajalla ei ole, vaan valinnat ovat vaihtuvien teemojen tai mielleyhtymien mukaan toteutettuja, jokin juoni tai juju niitä yhdistää.

Musiikkivalintoja sitovat lyhykäiset puheosuudet. Ne ovat pienoisesseemäisiä tai väljiä impressioita. Välillä tarjotaan kuuntelijalle tietopläjäyksiä artistista, biisistä tai taustoista. Toimittaja esittää asiat tunnelmaan keskittyen.

Ohjelman aikana en pysty lukemaan, koska lähetyssisältö viettelee keskittymään vain biisien sanoihin ja juonenkulkuun.Voinhan samalla istua takapihalla kesän hellimänä, silittää pyykkiröykkiötä, imuroida nappikuulokkeet korvilla tai kävellä Mätäojan varrella, ja ajautua samalla vaihtelevaan äänivirtaan. Minulle ajatuksella ja tunteella suunniteltuun.

Aika ei ole rajoite. Jos lauantaiaamulähetys unohtuu, uusinta on tiistaisin kukonlaulun aikaan, ja Arenasta ohjelma on kuunneltavissa kuukauden ajan. Facebookissa Kissankehtoa voi tykätä ja seurata päivityksiä. Tykkään.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Lähteä vai jäädä?

Lähtijät tempautuvat tunteidensa vietäviksi, ja silloin he torjuvat jäävien tilanteen. Jäävät kohtaavat tahollaan oman totensa. Kumpikin tilanne mullistaa, muokkaa ja muuttaa mennyttä ja tulevaa. Tua Harnon Ne jotka jäävät (Otava 2013) kertoo siitä.

Esikoisromaanissa on kerronnan, kielen, henkilöiden ja kohtaloiden runsautta. Hernkilien suvun neljä polvea siirtää edellisten säröt seuraaville lisäbonuksin. Yksi paikkailee niitä unelmoiden, toinen paeten, kolmas särkyy ja neljäs häälyy lähtöjen ja jäämisten välissä. Perheissä usea asia on toista kuin miltä näyttää, kuten Hernkilien sukunimi, joka on mukasuomennos Henriksonista. Päähenkilö Frida on kuormittunut monin tavoin: hänellä on kuolleen isotätinsä nimi, kotona hänet tunnetaan Henrinä, joka silitti isän paidat ja isän muutettua muuttui äidilleen talon isännäksi. Ollako (jäädäkö) vai eikö olla, siinä pulma, jonka kanssa Frida aikuisikänsä velloo.

Johtotähtenä voi olla: ”Tämä rakkauden itsensä kieltävä muoto jäi mieleeni rakkauden korkeammaksi asteeksi: rakastaa niin paljon, että lakkaa olemasta; että jättää toisen, vaikka itse rakastaisi kuinka.” Mutta voi myös olla: ”Minä kestäisin tylsyyden ja kaiken ahdistavan ja jäisin, ja se olisi rakkauden korkein aste.” Romaani varioi sitä, millainen on rakkauden astevaihtelu tai sietoraja.

Joka sukuhaaralta peritty risainen tunnemalli teettää päähenkilölle psyykkistä työtä. Isältä tyttärelle siirtynyt Leonard Cohenin musiikki seuraa tarinan ääniraitana ja teemaliimana. Romaani on mutkallista mietintää välittämisestä ja sen välttämisestä, joten sukupolvia vuorotteleva rakenne on perusteltu ratkaisu. Isä- ja äitisuhteet sekä parisuhteet kipuilevat, särkevät ja sairastuttavat. Hauraista henkilöistä tarjotaan ailahduksia. Lukija saa heiltä pätkiä sisäistä puhetta ja tilanteiden maalailua, kirjan henkilöt toisiltaan pikemmin sanoilla peittelyä tai karkailua.

Teksti on varmasti kirjoitettua, ja runsas kuvakieli laventaa kerrontaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että esikoisromaani on taidonnäyte, jossa on paljon tietentehtoista taiteellisuutta: kohtalonomaista tunnekylläisyyttä, kielellistä koreilua ja asetelmallisen kimurantteja ihmissuhteita. Nimillä osoitellaan ja symboloidaan. Ähkyn vaaran saa torjuttua päähenkilön psykologiaan keskittymällä ja symppaamalla niitä, jotka jäävät.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus