Messu liittyy kirkolliseen toimintaan: rahvas kokoontuu sanan ääreen. Samaa sarjaa on kirjamessuilu, joskin painetun sanan pariin kokoontuminen on moniäänisempää kuin kirkkolaulu. Tungos on kova, äänessä on kirjava haastattelija- ja kirjailijajoukko, ja monituhatpäinen lukija-kuuntelija-kuluttaja-messuvierailijakunta säntäilee tiskiltä ja tilaisuudesta toiseen.
Hienoja hetkiä: Katja Kallio Juha Roihan haastateltavana, Joel Haahtelan kertomukset lempikirjoistaan, Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen selkojulkistus, laaja lastenkirjallisuustarjonta, YLE:n lavalla kirjailijajoukon paljastukset kirjoittamisen ääniraidoista.
On todella kiinnostavaa törmätä messujen aikaan Suomen Kuvalehden (43/2013) julkaisemaan Riitta Kylänpään kirjoitukseen Romaani sairastaa. Siinä etenkin totiset miehet Pekka Tarkka, Tommi Melender ja Putte Wilhelmsson marisevat taideproosan vähäisyyttä ja joutavanpäisen jaarittelukirjallisuuden monilukuisuutta. Tämä hyvän kirjallisuuden standardityöryhmä löytää monia epäkohtia nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta. Valittelen Otavan nössöilyä poistaa lehti osastolta: messuväkimäärähän on osoitus nimenomaan erittäin terveestä ja houkuttelevasta kirjakirjosta, ja siksi häpeilemättä saavat soraäänetkin kuulua.
Olen löytänyt paljon kiinnostavaa luettavaa uudesta Suomi-proosasta. Taso on vaihtelevaa, ja moni teos on sellainen, että jokin osa siinä viehättää ja jokin toinen lässäyttää kokonaisuuden. En silti näe perustelluksi nuijia yleispätevästi tuomiotani, sillä minun makuni, odotukseni ja kriteerini ovat varmasti toiset kuin jonkun toisen lukijan. Kiteytän yhdeksän syytä lukea kotimaista proosaa yhteen virkkeeseen: monipuolisesta tarjonnasta on mahdollista valita kekseliäästi ja koskettavasti kieltä, kerrontaa, tematiikkaa ja henkilöitä poraavia teoksia, jotka antavat aineksia elämän ymmärtämiseen.
Jos tuomioherratkin julistivat nimin hyvät ja huonot, mikä on jo outoa sinänsä, provosoidun listailemaan minäkin, joskin paljastan tämänvuotisesta lukemastani tarjonnasta vain TOP7. Korostan, että olen listan lisäksi lukenut ja blogannut liudan erittäin kiinnostavia romaaneita. En silti häpeä, että joukossa yllätyksettömästi on vanhan liiton sanailijoita ja uudehkon polven korukieliä. Sinänsä listaus on älytöntä, sillä on todella rajallista, mitä kirjoja arjen keskellä ehtii lukea. Helposti sitä nappaa tunnettujen tekijöiden teoksia ja kritiikkien nostamia ja kirjabloggareiden vahvistamia uutuuksia. Kaikista rajoitteista huolimatta siis nämä kirjat ovat tällä kertaa, tähän mennessä luetuista kotimaisista säväyttäneet, kaikki eri syistä, erilaisin painotuksin:
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8. )
Kari Hotakainen: Luonnon laki (blogissani 22.10. )
Katja Kallio: Säkenöivät hetket (blogissani 10.4.)
Jenni Linturi: Malmi, 1917 (blogissani tulevalla viikolla)
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta (blogissani 14.7. )
Jari Tervo: Esikoinen (blogissani 13.9.)
Kjell Westö: Kangastus 38 (blogissani 1.9. ).
Hyvä kirjallisuus on sellaista, jonka tunnelma, ajatus, henkilökuvaus, tarina, kieli, kerronta ja tematiikka puhuttelevat minua. Jokin noista ainesosasta voi olla vinksallaan, jos jokin toinen piirre toimii todesti. Peilaan luettua ennen kokemaani, makumieltymyksiini ja kiinnostuksen kohteisiini. Kirja tarjoaa elämyksen, siitä sikiää ajatus ja tunne – jokin on horjunut, lämmennyt, muuttunut, huvittunut, vahvistunut tai myllertynyt. Siksi luen.
Älkää syyllistävät sedät tulko kertomaan, mitä on hyvä kirjallisuus. Snobistinen ja elitistinen paremmintietäminen ei oikein löydä paikkaansa siellä, missä keskustellaan kokemuksesta. Eri lukijat kiinnittävät huomion eri asioihin, ja lukemisen tavoite, tarkoitus ja tapa vaihtelevat lukijakohtaisesti. Analysointi ja perustelu on tietysti aina paikallaan, kun lukukokemusta sanallistetaan toisille. Lukukokemus sinänsä ei ole huonompi tai parempi kuin muiden. Sen voi jakaa, siitä voi keskustella ja sitä voi vertailla. Siitä saa nauttia.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 