Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2013

31 joulukuun, 2013 · 8:45 am

Vuosikatsaus 2013

Vuodenkierto on ollut nopea. Koetun kirjaaminen ei käykään helposti, sillä on väkivaltaa poimia monista mielenkiintoisista kokemuksista vain TOP 10. Päädyin seuravaan koosteeseen, ja hiukan venytin asettamaani rajaa. Ja voi olla, että huomenna katsaus saattaisi olla toisenlainen.

1. Madrid: Prado

Madrid on kaiken kaikkeaan kiinnostava matkakohde, mutta mahtimuseo on käynnin jos toisenkin väärtti – ja kaupungin kesäkuumuutta on mielekästä pakoilla viileissä museosaleissa. Vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmat ovat häkellyttävät. Espanjalaismestareiden töistä on museossa luonnollisesti kattava asettelu. Pääsin fiilistelemään El Grecon töiden eteen. Goyan barokkivivahteisen alkutuotannon ihailija en ole ollut, mutta mustan kauden raaka ekspressionismi oli järeä näky. Enkä unohda Velazquezin hovikamarimaalauksen tehoa.

2. Berliini: Martin Honert

Pakenin pyöreitä vuosiani Berliiniin, ja halusin käväistä Hamburger Bahnhof -museossa aivan eri syystä, kuin mikä oli lopputulos. En ollut aiemmin kuullut tai nähnyt Martin Honertista mitään. Taiteilijan retrospektiivi oli sellainen, että pelkästään siksi kannatti tammikuussa pistäytyä Berliinissä. Kolmiulotteiset lapsuudenkuvatoisinnot olivat leikkisiä, tarinallisia ja yllätyksellisiä. Innostuin jopa niin, että rohkaistuin tekemään ehdotusaloitteen Sara Hildenin museolle: hankkikaa Honertia näytille.

Martin Honertin opettajat joulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon?

Martin Honertin opettajat koulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon? Kuva: Jani Ahti

3. Pariisi: Louvren flaamit

Jotta havaintoihini saadaan myös paikallisväriä, mainittakoon, että L’Orangerien soikeiden museosalien lummemaalaukset (Monet) ovat ihastuttavia ja Saint Chapellen lasimaalauskatedraali hätkähdyttävä luomus. Vaikka Pariisissa on monenmoista nähtävää, valitsin pääkohteeksi Louvren flaamilaisosastot. Kaksi Vermeeriä pysäyttivät eteensä joksikin aikaa. Ajallisuus ja ajattomuus elävät niissä ripirinnan. Kaikkiaan museon kokoelmissa 1400-1600-lukujen alankomaalaistarjonta on monipuolinen. Joku outo voima vie minut aina ihmettelemään tuon ajan kanavanäkymiin sijoitettuja luistelutauluja.

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta. Kokonaisuuden saa näkyviin linkistä (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

4. Sanomakirjallisuus

Luin tänä vuonna paljon, etenkin kotimaista kirjallisuutta. Pidän tasoa kovana ja monipuolisena. Pakottaudun mainitsemaan vain muutaman makupalan.

Kari Hotakaisen Luonnon laki yllätti: karnevalistinen riehakointi on sanomaltaan painavaa ja nautittavaa. Teos on lämmin, inhimillinen, satiirinenkin epätäydellisen ihmisyyden ja elämän ylistys. Toinen valintani sanomakirjaksi on Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea. Melankolinen päiväkirja-kirje-haahuilu on vaikuttavasti elämän merkityksen asialla. Kolmatta listallani ei sovi ohittaa: Päivi Alasalmen Joenjoen laulu avartaa saamelaisuutta ja vähemmistökulttuurin asemaa kuvaten kirjan henkilöitä siten, että virtaus vie ja soi.

5. Kotimaista kerrontaa

Yllytän yhä vaan itseäni kirjakokemuskarsintaan, ja poimin tältä vuodelta yhden kotimaisen kertojamiehen ja -naisen. Jari Tervo kirjoitti kuin ei koskaan ennen. Esikoinen liikutti ja nauratti. Murkkupojan näkökulmasta tosi ja kuviteltu kieputtaa, eikä kai muuta voi seuratakaan levottoman lähipiirin ja kasvuhuuman kaaoksessa. Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta innostaa ihailemaan tiivistä tarinakuljetusta aikatasoineen, otsikkonsa velvoittamana sen kaiken kielellisesti kirkkaasti ilmaisten. Vai olisiko sittenkin nimeämisvalintani Malmi 1917 vai Säkenöivät hetket vai…

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

BONUSRAITA: Koska luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden vasta tänä vuonna, en voi ohittaa sitä. Romaanin aiheenkäsittely, kerronta ja henkilökuvaus on mielestäni kotimaisen kirjallisuuden tämän vuosikymmenen huippua.

6. Käännetty kerronta

Poimin taas listaani yhden naisen ja yhden miehen.. Valitsen kimuranteista syistä kaksi islamilaistaustaista tekijää. Kirjoissa ei ole kyse niinkään uskonnoista kuin kulttuurisista uskomuksista ja ihmiskäsityksistä. Elif Shafakin Kunnia kertoo sukupuolten toimintarajoista olematta yksioikoinen. Kirja on juonellisesti yllätyksellinen ja kerronnallisesti joustava. Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat vaikuttaa henkilö- ja juonirakenteellaan, mutta eniten innostaa sirpalemainen kerronta, jossa osa palasista loksahtaa tarinan osaksi ja osa jää sopimatta mihinkään.Hosseini

BONUSRAITA: Haruki Murakamin 1Q84. Toden sotkeva rakkausfantasia päätyy elämän mielekkyyteen ja mielettömyyteen. Suorapuheinen ja allegorinen soppa lämmittää ytimiä myöten: se pakottaa heittämään järjen tämän hullutuksen tieltä. Vapauttavaa.

7. Käännösjännitys

Jatkan sukupuoleen perustuvaa kirjavalintaa. Peruste on täysin älytön, eihän kirjailijan sukupuolella ole merkitystä siihen, viehättääkö kirja. Esimerkiksi Fred Vargasin en moneen vuoteen tiennyt olevan nainen. Uusin Adamsberg-dekkari syöksyy epätodelliseen juoneen kummallisemmin kuin koskaan. Vaikka outous ja henkilötyypittely on äärirajoilla, viehätyn. Kun yhden pulunrääpäleen runtelijoiden etsintä on yhtä tärkeä kuin useiden ruumiiden syypään, lasken kriittisyysaseeni.

Toinen tämän vuoden dekkari-ihastus on ruotsalainen Barbaretti-sarja. Håkan Nesser kertoo kiinnostavasta nimihenkilöstä ja muusta sisuksiin käyvästi – tänä vuonna luin sarjaa kahden suomennoksen voimin: Kokonaan toinen juttu ja Herra Roosin tarina. Jännärijuoni jää reilusti henkilökuvauksen jalkoihin, ja se sopii mainiosti.

8. Ellen Gallagher

Ei ollut minulla tälle museokäynnille mitään odotuksia, enkä tiennyt koko Ellen Gallagherista mitään, ajattelin vain hakea vaihtelua marraskuiselle Teisko-reissulle. Sara Hildenin taidemuseon tarjonta oli riemastuttava yllätys: löysin uutta, erilaista, vakavaa ja hauskaa. Kokeilevat tekniikat leikittelivät aiheilla. Monenmoiset sykeröt, kerrokset ja kiemurat luikertelivat sisuksiini.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

9. Ooppera

Kuinka ollakaan, muutaman vuoden kestänyt oopperasivistyshaasteeni on siinä pisteessä, että laji alkaa kiinnostaa. Yhä vieläkin minun on kovin vaikea niellä librettojen juonikökköyksiä, mutta olen selvästi luovuttamassa.

Tammikuussa näin Naamiohuvit, jonka värikäs modernisointi oli elämys. Syksyllä sain pähkäillä manipuloivaa rakkautta Carmen-modernisoinnin voimalla. Joulunvieton aloitin Puccinin oopperalla Turandot. Orkesteri ja kuoro pauhasivat, solistit lauloivat kovaa ja korkealta, lavastuksen vanhan Kiinan rekvisiitta loi taikaympäristön. Juonta en edes yrittänyt ymmärtää. Parhaalla tahdolla haluan tulkita, että prinsessa Turandotin kopeus ja kostonhimoisuus ovat vain panssari lemmenpettymysten torjunnalle – harmi vain, että siitä syystä kertyy paljon vainaita. Orjatyttö Liun vastakaikua koskaan saavuttamaton uhrautuva rakkaus on riipivää. Ja vaikka kilpakosijasankarin intohimon oikeana motiivina olisikin vallan- ja kilpailunhalu, ei ole pakahduttavan tunteikkaan Nessun dorma -aarian voittanutta. Oi, häpeämätöntä patetiaa! Hurahdin.

10. Runous

Lyriikan lukeminen on minulle kuin vierailu kaukaisessa maanosassa, jossa kieli on vierasta ja monet näkymät ennen kokemattomia. Sen makuja maiskuttelen varovaisesti ja löydän herkullisia sattumia. Heli Laaksosen Aapine nauratti ja liikutti: omaperäinen sanailija on päältä mutkaton vaan sisuksista mutkallisen vakava. Erkka Filanderin esikoiskokoelma vakuutti, että mukavuusrajan ylitys virkistää.

Koska metsä on yksi vapauttavimmista arkikokemuksistani ympäri vuoden (ja tänä vuonna bonuksena pyörryttävä tattisato), päätän vuosikatsauksen Filanderin sanoin.

Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.

metsä

PS. Kommenttiin kokosin vuoden 2013 lukulistani.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

28 joulukuun, 2013 · 12:52 pm

Luuranko perhoselle: 1Q84

Haruki Murakamin 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2013) tekee levottomaksi. Tarina lähestyy, pakenee, tulee taas liki, liki. Se tarjoaa kuormakaupalla tosia ja uskomattomia mielenmaisemia. Yötaivaalle ilmestyy hopeisen kuun taa sammalenvihreä toisinto. Q otsikossa tarkoittaa kysymysmerkkiä numeron 9 sijasta. Tarinan taustalla luonnollisesti lymyilee Orwellin romaani 1984, mutta vuosiluvun tulevaisuusfantasia on mennyttä. Murakamin versio saattaa olla orwellilainen ajatusrikos. Nyt ollaan Tokiossa juuri oikeaan aikaan mutta kahden maailman reunalla.

”Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.”

MurakamiRomaani kuljettaa rinnan kahta kolmikymppistä. Tengo on ex-judoka, matemaatikko ja aloitteleva romaanikirjailija. Hän ajautuu outouteen haamukirjoittamalla lukivaikeuksisen teinin fantasiaromaanin pikkuväestä. Se on Tengolle kuin perhoselle luurangon rakentamista. Toinen päähenkilö, Aomame, on arvoituksellinen nainen, kunto-ohjaaja ja palkkatappaja. Näillä kahdella on kohtalonyhteys: yksi kädestä kiinni pitämisen hetki kymmenvuotiaina. Kumpikin tahoillaan kuuntelee Janáčekin Sinfoniettaa, kumpikin näkee kaksi kuuta, kumpikin lähestyy tietämättään mystistä ja salaperäistä uskonyhteisöä. Lähestyvätkö he koskaan toisiaan? Sen selvittämiseen annetaan aikaa yli 1200 sivua.

Romaanin alussa taksikuski sanoo Aomamelle: ”Älä anna ulkonäon pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Puolivälissä romaania Aomame ajattelee: ”Tämä on todellinen maailma, joka on täynnä aukkoja, epäjohdonmukaisuutta ja antikliimakseja.” Juuri sellainen on Murakamin romaanitrilogia. Ihan niin kuin Tengo vähitellen hyväksyy menneet ja uskoo, että eteenpäin voi elää paremman toivossa ja kohtalon huomassa, hyväksyn lukijana romaanin – ne antikliimaksitkin.

Yleensä vingun tiivistämisen perään. Kaksi osaa luettuani hinguin vain lisää tarinaa. Katse henkilöiden sisuksiin, tunteisiin ja toimintaan on kirkas: kuvaus on tyylikästä ja upottavaa. Tarinan ilmaisusuoruus ja mielikuvituksellisuus on vastaan sanomaton yhdistelmä. Ja kun vielä onnistutaan välttämään tosikkomaisuus, sulatan melkein kaikki kummallisuudet. Pohjavire on häpeämättömän, korosteisen romanttinen. Senkin nielen kakistelematta. Filosofinen liemi rinnakkaistodellisuuksista, elämäntotuuksista ja uskomuksista menee sekin alas yhdellä kulauksella.

Rehellisyyden nimissä totean, että kolmas osa ontuilee. Yllättäen kerrontaan pomppaava kolmas näkökulmahahmo, yksityisetsivä Ushikawa, on kuin ylimääräinen viivytys. Välillä laskelmoivalta vaikuttava kohtalokkuus alkaa puskea kiehtovan outouden ohi tai kertoja väsähtää laajaan materiaalimassaan. Vaan antaudun: romaanin loppua kohti ummistan silmäni kritiikiltä, Aomamen ajatuksiin tukeutuen:

Oli miten oli, asiat etenevät, vaikken osaa yhdistää niitä toisiinsa, en selvittää niiden logiikkaa enkä nähdä, mihin suuntaan ne kehittyvät. Ajelehdin vain pyörteen mukana.

Mammuttiromaani muistuttaa oopperalibrettoa, jossa on suuria tunteita, maagisia voimia, ylittämättömiltä näyttäviä esteitä, lähes kestämättömän epäuskottavia käänteitä mutta joka kokonaisuutena pitää otteessaan, asiaankuuluvasti loppua kohti yltyvästi paisutellen. Julistusosasto lankeaa perusteellisesti loveen, vaan toisaalta, kaoottisessa maailmassa (ilman kahta kuutakin) uskoa tulevaan tarvitaan.

Hän sai oivalluksen. Tätä se on, eläminen. Kun saa kerran toivonkipinän, sitä käyttää elämän polttoaineena tai merkkivalona. Ilman toivoa ei voi elää. Aomamen sydän puristui kasaan, kun hän tajusi tämän, ikään kuin jokainen hänen luunsa olisi yhtäkkiä narahtanut ja parahtanut.

Trilogia on yhteenveto kirjailijan päähänpinttymistä ja mieltymyksistä. Kirjassa kumarretaan Shakespearelle, Tsehoville, Dostojevskille ja Kafkalle Orwellin ohella. Ja on kissoja, vuohia ja sanansaattajalintuja. Murakamilla on myös voimakas fetissi: korvanlehtien muotojen kuvailuun upotaan usein. Kammo kaikenlaista totalitaarista ja fundamentillista kohtaan näkyy voimallisesti. Perheet ovat hajonneita, jäsenet vihoissaan toisilleen ja erillään, lapset pienestä pitäen oman onnensa nojassa tai kaltoinkohdeltuja. Etenkin nuorilta naisilta tasapaino järkkyy ja itsemurha näyttäytyy varteenotettavana vaihtoehtona.

Musiikkiraidalla soivat harvinaisen Janáčekin lisäksi Haydn, Bach, barokki ja vanha jatsi. Suosittelen lukemisen taustalle Murakamin valitsemia klassikoita, etenkin patarummunpaukkeista Janáčekin Sinfoniettaa. Romaanin loppuhuipennuksen jälkeen kannattaa ehdottomasti kuunnella Ella Fitzgeraldin tulkitsema It’s Only a Paper Moon. Tosin jonkun näppärän henkilön tekemällä Spotifyn 1Q84-soundtrackilla kappaleen esittää Nat King Cole.

1Q84 sopii joulunajan aikuissaduksi. Murakamin tarinavyöry herättelee tunnelmia, pakottaa hetkeksi realiteeteista eskapistiseen unelmointiin ja uskomaan mahdollisiin maailmoihin. Ihmisissä on tyhjiö, jota kukin täyttää tavallaan ja vuorollaan, ja hyvän ja pahan tasapainotteluun perustuva maailmanjärjestys pysyy jotenkin kasassa. Yksinäisyys on mahdollista ylittää sekä elää epätäydellisessä ja epävarmassa maailmassa. Siitä Murakamin tinkimätön romanssiromaani kertoo minulle, kun olen vuoden 2Q14 kynnyksellä.

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa.

kuuPS. Monissa blogeissa on pohdintaa Murakamin 1Q84:sta: esimerkiksi Lumiomena, Iltaluvut, Rakkaudesta kirjoihin ja Ja kaikea muuta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

27 joulukuun, 2013 · 8:41 am

Uppooko naula?

Tommi Liimatan Rautanaula (Like 2013) esittelee rehvakkaan myyntimiehen. Hän osaa myydä edustamiaan tuotteita kunniakirjan ja ylennyksen veroisesti. Lisäksi lipevä myyntitaktiikka puree lukuisiin naisiin. Reissuiltaan Kai Malmirinne palaa omakotitaloon, jossa kotirouvana sisustuslehtiin hurahtanut Raisa yleensä odottaa. Tai odotti.

Kai ei tarkalleen tiennyt mitä kaikkea pihalla kasvoi, ja missä kohtaa. Ranskalaisen auton muovipuskuri työnsi hänelle tuntemattoman rikkakasvin vartta vinoon. Moottori sammui ja aloitti harvan naksunnan, jonka vain kuunnellessa kuulee. Tuulilasin takana kahisi tavaroita poimiva käsi, sitten ovi loksahti auki ja laskeutuvan kengän kärki tuuppasi sepeliä puolikuun muotoon.
Kai Malmirinne oli tullut kotiin.

Liimatta on retosteleva kertoja. Hän lataa yksityiskohtia, jotka purkavat verbaalisti eri aistien kokemaa. Asiat sekä kuulee että näkee lukiessaan. Tekstin rytmi on vaihteleva: juonta vitkutellaan eteenpäin, valaistaan päähenkilön aivoituksia sekä suoraan että kaarrellen ja heittäydytään kielikuvien kyytiin. Tilanne- ja kokemushavainnot pukeutuvat vereviin vertauksiin. Yksikin sohvalempikohtaus levittää sellaisen symbolivyöryn, että oikein tuntee, miten kirjailija on iloinnut ilmaisuvarannostaan. Lukija uskoisi kyllä vähemmälläkin.

Raisa-vaimo katoaa tai lähtee lätkimään. Miehen säntillisesti systemoidun auervaaralaisuuden paljastuminen voi olla siihen syynä, tai jokin muu. Rakenne on poukkoileva, mutta sitä sitoo löyhästi suhteen poikkeustilan selvittäminen. Raisan sisaren Railin perhe astuu näyttämölle, ja sisarentytär Ainon satuiluosuudet katkovat tapahtumakronologiaa. Niiden merkitys ei täysin aukea, vaikkakin ne ovat viehättäviä murrosiän kynnyksen lapsen symbolisia fantasiapätkiä. Keski-ikäisten kituliaista suhteista tarjotaan sen sijaan autioita näköaloja. Kai muistelee vaimon ja tämän siskon seuranpitoa:

Hän oli kuullut liian monesti ja tarkkaan millaiseen sävyyn siskokset miehistään puhuivat. Kopeloivat viinihanaa kuin uutta penistä, ahneenpitkä lorotus kaksi kertaa, jääkaapin sulkeminen polvella, pidäkkeetön kaksilahkeis-erittely. Ei pienintäkään häpyä, että olisivat käsitelleet tunne-elämien sijoituskohteita oikeudenmukaisella ylöskatseella. Tytöt kertasivat toisilleen sen miten kaikinpuolin kehno sijoitus me olimme. Ne on nämä tissinrulut sitten, onko näistä seuraavalle ukolle enää iloa? Aivan turhaan annoin Kain / Pentin leikkiä näillä parhaat päivät.
Kai irvisti päin mustaa pihaa ja näki irvistyksen.

Psykologisointiin päädytään romaanin loppupuolella – siinä on jo selittelyn makua. Nimet merkitsevät paljon. Niiden sanomaa ei juonipaljastusten pelossa auta tämän enempää avata. Kai-nimestä voi hitusen heittää kysymysmuotoon kätkien: millainen tyyppi voi olla hän, jonka nimikin viittaa johonkin sinnepäin?

En ole aiemmin lukenut Liimattaa. Rentona, kulmikkaana supliikkimiehenä hän sai minut innostumaan romaanista marraskuisessa Like-illassa. Rautanaula ei ole yhtä mainio kuin kirjailijan esiintyjäpersoona. Totta on, että iloa irtoaa romaaninkin irrottelukielestä, mutta tarina latistuu edetessään. Kirjasyksyn epämiellyttävimmästä miespäähenkilöstä olisi voinut kehittyä unohtumaton niljake, vaan jotenkin veto loppui kesken. Ei Rautanaula ihan iskenyt oikeaan kohtaan. Epäonnista Kaille, lukijalle ei tarpeeksi tragikoomista. Ratkaisunkin ounastelin jo alkuunsa. Toivon muille lukijoille käyvän toisin.Liimatta

—
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 joulukuun, 2013 · 6:48 pm

Joulutarinoita

Aattoni aatoksissa on lapsuuden ja nuoruuden joulukirjajännitys. Oleellista ei ollut, sisälsikö kova paketti haaveiden teoksen vai jotain odottamatonta. Kaikki kelpasi. Kun kääreet oli avattu ja sisältö paljastunut, tunnelma vain kohosi. Pääsin uuden, tuntemattoman tarinan sisään, sain lukea myöhään ja möyhentää mieltäni kuvittelumaailmoissa; tilannetta täydensivät täytenä pullottava herkkuvatsa, joulustressaajien hiljeneminen, hämärä valo ja savuavien kynttilöiden tuoksu.

Joulukirjojen muistelu vahvistaa sitä, että lukuelämykset jättävät jälkiä. Hyvä kirja vaikuttaa ensisijaisesti tunteisiin, sitä kautta se löytää reitin myös ajatteluun. Kirja voi nitkahduttaa vanhoja asetelmia eri asentoon, tarjota ennakoimatonta ja aiemmin aavistamatonta, ja päälle jää viihtymisen hyrinä. Ehkä unohdetutkin tarinat muhivat jossain sopukoissa: silloin kun vähiten aavistaa, niiden jättämät jäljet puhaltuvat pölyn alta näkyville.

joulukirjatSetävainaa piti minut kirjoissa. Hän valitsi aina jonkun sen hetken kärkikirjan, vielä jouluna 2009. Häntä on kiittäminen varhaisvuosien Nunnu-, Eemeli– ja Tiina-kirjoista ja niiden perään tolkieneista, vuosi vuodelta vähitellen vaikeutuvasta proosasta, jopa kipinästä graduaihevalintaan. Tämä 1930 syntynyt itseoppinut duunari seurasi koko ikänsä kirjallista kulttuuria ja tarjosi minulle tietoisesti tai tajuamattaan kestävän kiinnostuksen kohteen.

Yksi merkittävistä joulukirjamuistoista liittyy Ruohometsän kansaan. Se osui oikeaan kohtaan: lapsuus kurottui jo kohti jotakin muuta, mutta mieluusti vielä viipyili satuilussa. Kaniyhteisön symbolisuus, eettiset ja ekologiset näkymät eivät iskeneet päähän vaan sydämeen.

TournierTeinivuosina pukinkontista paljastuneet Kurt Vonnegutin kirjat näyttivät, että reaalia voi venyttää ja kärjistää ja saada lukija yllättymään. Sitten tuli vuosi, jolloin kääreestä paljastui Michel Tournierin Keijujen kuningas. Nyt pitää paljastaa, etten muista romaanin juonesta tai henkilöistä mitään tarkkaa. Muistan vain tunnelman. Sen, miten tarina vei; siinä oli jotain kovin todellista mutta myös jotain kummallista. Viimeisimpiin sedän lahjakirjoihin lukeutuivat Monica Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja sen seuraaja Säihkenäyttämö. Niissäkin viipyilee arjen vinksahtaneisuus; tarinassa ja katsantotavassa venytetään tuttua ja tavallista, ja se kaikki kulminoituu verenkierron rytmissä kiertävässä kerronnassa.

Olen kuvitellut realistisen kerronnan olleen lukutarinani. Voihan se olla valtaväylä, mutta näyttää siinä olevan useita sivupolkuja irreaaliin. Nyt onkin niin, että outo on todellista ja että todellisuudessa on mukana aina sitä, mitä silmät eivät näe tai eivät ole uskoa.

Ymmärrän kertomani perusteella aiempaa selvemmin, miksi päätin kuukausia sitten hankkia joululahjaksi itselleni ja kotiväelleni ehdottomasti ja nimenomaan Haruki Murakamin trilogian 1Q84. Murakamin aiempiin suomennoksiin ihastuneena voin odottaa nyrjähtänyttä kiehtovuutta. Tämän joulun kova paketti vastaa muutamaa tiiliskiveä. Vaikka olenkin nopeahko lukija, saatan jakaa lukukokemukseni vasta kesälomalla: yli 1200 sivulle Murakamia pitänee jättää aikaa vaikuttaa ja hengittää. Joten se on sitten toinen tarina, ehkä juhannustarina.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

21 joulukuun, 2013 · 7:13 am

Kyä lähtee likalta lapasesta

Tää on ny mun jutuista omakohtasimmasta päästä. Nopolan Sinikka kirjottaa mun kotikielellä ja vähä niin kun musta. Likka, äite ja rouva Obama (WSOY 2013) jatkaa tuttua sarjaa, mutta likka on enempi etualalla. Sopii mulle, meissä on aika paljo samaa. Me ollaa ainoita lapsia ja vilosofian kandidaatteja, kumpiki luulee tykkäävänsä enempi älyllisestä menosta ku hömpästä, ja vaikka mää olen Tampereen takamailta ja likka ihan kaupungista, ei meninki paljo eroo. Nopola

Äite on meilläki ollu pomo, mutta ny vanhemmiten on kovin puhti pois, yli kahreksankymppiseltä. Eikä se Eilan lailla sukuun joka asiaa vertaa. Muuten on tasasen pahalla päällä ja on vuorenvarma omista miälipiteistään ja niiden paikkaansapitävyydestä. Ja yleensä mussa on jotakin vikaa.

Eila on kyä aika epeli. Ei oo montaa romaani-ihmistä, joka on noin tomera ja aina oikeessa. Tosielämässä välillä tommosten kanssa hymy hyytyy, mutta romaaniolosuhteissa naurattaa. Nopola osaa tallentaa sanavalmiin ja suoraviivasen emännän elkeet. Korvissa kuulee sävyt ja painotukset sekä Tampereen seudun mentaliteettiin kuuluvan ikiaikasen paheksunnan kaikensorttisten kekkeruusien ja väärinajattelijoiden touhusta. Tähä mun tarttee kopsata se kerta, ku likka saa äiteltään tunnustusta. Likka, viksu ihminen, ton juttelun alottaa:

– Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne on tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta musertaa meidät kaikki.
– Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
– Voin mää tulla.
– Sää oot sitten jonkin verran kehittyny. Sää olit ennen semmosten epämäärästen ruokien niin kun itujen ystävä.

Mun isä ei o erityisen rampemainen ollu, enempi se oli porukan lörpöttelijä ja hengennostattaja, mutta kum muisti on ny menny, lähenee se sen takia Rampea, hiljaa myätäilee, kun jaksaa jotain sanoo. Likka on sekin ollu enempi isän tyttö, selvää hengenheimolaisuutta näkyy. Rampesta on sanottava, että hianosti se Eilan kestää, välillä puolisot vaikuttaa toisiaan täydentävän.

Romaaniksi teos on aika episodimainen. Näkökulmat ja kertojat vaihtuu välillä, vaikka likka on eniten äänessä – tai Eilahan se likankin tilanteisiin tunkee. Tällälailla saa pienperheestä moniulotteisen kuvan. Vaikka hilpeyttähän koohotus herättää, on sen pinnan alla totuuden siämeniä perhesuhteista, tytär-äite-väleistä ja pariskuntien kommunikaatiosta. Kyä mää kovasti tän parissa viihdyn.

Runkona on likan elämä syntymästä murrosikäsen (eilamaisen) likan äitiksi. Likalle äitiys ei ole helppo juttu. Kyä tuli omat äitiysensiaskeleet tästä miäleen, koville otti niin kun likalle. Eila pistää terävästi kaikki asiat järjestykseen. Se on kauheeta, mutta kyä siinä jotain komeetakin on. Vaan myönnän auliisti, että onneksi mun eilani asu ne ajat yli 200 kilometrin päässä. Tähän lopuks ihan likan sanoin voisin muistella, kun munki äite on aina ollu jotenkin kirjallisuusvastainen:

Kun tulin raskaaksi, äiti sanoi: ”Se mikä sieltä syntyy, ei oo sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.”

Ei voi muuten vaihtaa vanhempiaankaan.
—
Ja tällä kertaa mää sain tän kirjan kustantajalta, tattista vaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 joulukuun, 2013 · 7:19 am

Vettä, tuulta

Tua ForsströmKirja on ulkoisesti synkähkö, pieni ja kapoinen, kuin hartauskirja. Ensivaikutelmasta osoittautuu todeksi se, että kokoelman runoissa on jotain harrasta. Käsissäni on Tua Forsströmin Lokakuun iltana soudin järvelle (suom. Caj Westerberg, Siltala 2013).

Runon kuvissa toistuu vesi. Se vaihtaa muotoaan sumuksi, sateeksi, pisaroiksi, rakeiksi ja lumeksi. Vettä on soutuveneen alla, kalat kätkeytyvät veteen. Vettä on myös kyynelissä. Veden muunnokset erilaisin tarkoituksin puhuttelevat. Vesi on elementti, johon voi upota, tai se kantaa, se voi myös pestä puhtaaksi. Se on myös elämän alkulähde. Veden lisäksi kuvastossa toistuu tuuli, joka vihmoo vettä tai muuten vaikuttaa tuntemuksiin. Yhdessä ne ovat enemmän.

ja ajattelin että meidät on tehty vedestä, kaipauksesta
ja tomuhiukkasista illan tuulessa

Luen kokoelmaa yhtenä joulukuun pimeimmistä päivistä, kun ensilumi on vaihtunut vetiseksi synkkyydeksi. Lukuajankohdan vuoksi tunnen runojen tumman syksyn ja alkutalven, elän siinä. Tummuus kytkeytyy lukukokemuksessani myös kuolemaan tai muistin pimenemiseen. Runojen puhuja viittaa silloin tällöin sairauteen, ja monet säkeet käsittelevät myös vanhenemista ja edesmenneiden vanhempien muistelua. En koe runotunnelmia kuitenkaan ahdistavina, vaikkakin kokoelmassa on alakuloa, luopumista. Runoissa on myös lempeyttä.

Väkisin runot vievät ajatukset ikääntymiseen tai ajan rajallisuuteen. Vastapainona runoissa poikkeaa siellä täällä lapsi – ettei elämän jatkuminen unohtuisi. Eikä unohdu kauneus, ei ilokaan, mahdollisuudet.

Keltasaappainen tyttö juoksi pitkin tienreunaa,
Peruutti sitten vetisiin jälkiinsä varovasti astuen.
Ehkä meissä on paikkoja, joissa emme ole käyneet?

Viehkoa kokoelman runoissa on se, että niissä ajaton ja paikaton yhdistyy konkreettiseen. Paikkakuntia ja katuja nimetään; kerrottu asettuu tiettyyn tilaan, jonka runon ajatusyhdistelmät vievät johonkin yleiseen. Runoissa viitataan välillä muihin taideteoksiin, kuten musiikkiin, installaatioon (tanskalaisen Louisianan näyttelyn tilateos Gleaming Lights of the Souls) tai maalaukseen. Risto Suomen jänistaulusta on kokoelmassa hieno tulkinta, ja jänis saa roolin muissakin runoissa. Forsström osaa luonnehtia kuvataidekokemuksien merkityksen yksinkertaisen todesti:

On kuvia joiden avulla näemme sen mitä ei voi nähdä

Edellinen sitaatti sopii myös näihin runoihin. Kokoelman runojen rytmi vaihtelee: syntyy vivahteikasta sanataidetta. Monesti säkeet ylittyvät niin, että yksi sana sitoo ne ja ikään kuin ilmastoi ajatusta. Saan tilaa tulkita. Ehkä harhaan, mutta mieleni mukaan. Annan tuumailujeni virrata. Vedessä ja tuulessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 joulukuun, 2013 · 7:39 am

Yliannostus kauhuromantiikkaa

Tunsin metallikynnet niskassani. Kuulin Marinan kirkaisevan vierelläni ja työnsin hänet eteeni sysien häntä halki hämärästä laskeutuvien paholaismaisten olentojen muodostaman tunnelin. Muratin lomasta siivilöityvät kuunsäteet paljastivat näkyviin rikkoutuneita kasvoja, lasisilmiä ja emalisia hammasrivistöjä.

Eikä tässä vielä kaikki. Salamat välähtelevät, kynttiläliekit lepattavat, kaatosateet kastelevat; tavan takaa kohdataan myös verisiä ruumiita, tulipalon hiillostamia luurankoja, hapon syövyttämiä ihoja, limaisia viemärikäytäviä, toukkiaan syöviä mustia perhosia. Mikään ei riitä Carlos Ruiz Zafónille. Marina (suom. Antero Tiittula, Otava 2013) päättää kirjailijan nuorisolle suunnattujen teosten alku-uran ja on kuin överin rajoja testaavaa sormiharjoittelua tulevalle menestysromaaniputkelle.

Goottikuja. Kuva: Jani Ahti

Goottikuja. Kuva: Jani Ahti

Tunnistan melko realistisen kirjallisuuden miellyttävän lukusilmääni, mutta onhan siinä irreaalin menevä aukko. Sitä on täyttänyt mieleen jäävästi esimerkiksi Tuulen varjo. Espanjalaiset ylidramaattiset, kohtalokkaat lemmentarinat jollain kierolla tavalla viehättävät, siihenkin saumaan Ruiz Zafón on tikannut aiemmilla suomennoksilla. Nyt kauhuromanttinen kuvasto lyö reilusti yli sietorajan. Ja kun romaanihenkilöissä on vielä nimi Shelley, toimiltaan tohtoroiva kuoleman uhmaaja… Ja romantiikka. Sitä riittää, vaan kaikki romanssit päättyvät kovin traagisesti: kuumat kyyneleet valuvat tai menetys peruuttamattomasti korventaa henkilöitä. Nyt en lämmennyt.

Myöhäisteinipoika on kertojana kovin aikuismainen. Sitä ehkä selittää tapahtuma- ja kertomisajan välisten vuosien vierähdys, silti nuori Oscar on kovin neuvokas ja pärjääväinen poikkeusoloissa, joihin yölliset seikkailut hautuumailla, kalmaisissa talvipuutarhoissa, rauniokartanoissa ja viemäriverkostossa vievät. Öinen Barcelona on toki omalakisesti hengittävä ympäristö, mutta tässä teelmässä yksiulotteinen jännityskulissi.

Yötunnelma. Kuva: Jani Ahti

Yötunnelma. Kuva: Jani Ahti

Tylyksi heittäydyn. Siksi vielä totean, että kaikki kunnia Ruiz Zafónille ryöppyävän tyylin hiomisesta: kerronta on jalostunut sitten Marinan, joka ilmestyi 1999. Minut lumonnut Tuulen varjo julkaistiin 2001, Enkelipeli 2008 ja valloittava Taivasten vanki 2011 (blogissani 4.8.2012). Voin rauhoittuen odottaa monisyistä tunnelmapläjäystä luvatusta neljännestä, Barcelona-sarjan viimeisestä osasta. Koska lie saadaan luettavaksi.
Gaudia. Kuva Jani Ahti

Gaudia. Kuva Jani Ahti

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 joulukuun, 2013 · 7:54 am

Perhe palasina

Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua: hänen tohvelinsa ovat makuuhuoneen oviaukon vierellä kuin koirat. Parhaillaan hän on pation ja puutarhan välisellä kynnyksellä miettimässä, palaisiko hakemaan niitä. Hän ei palaa.

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti (suom. Marianna Kurtto, Otava 2013) alkaa kuolemalla. Se iskee oitis ytimeen. Etenkin romaanin alkuosa on kerronnaltaan kuin jojo. Kuolemanhetkessä kerrontanaru löystyy Kwekun muistoihin menneestä, palaa sydänkohtaustilanteeseen, taas etääntyy menneeseen, palaa, etääntyy, palaa. Näin kelataan tapahtumat isän näkökulmasta. Muut romaanin osaat poimivat rikkoutuneen perheen kokemuksia jäsen jäseneltä.

Romaanissa pysähdytään hetkiin, joina jokainen perheenjäsen kuulee kuolinuutisen. Rakenteellisesti kiinnostavaa on se, että sama tilanne – isän kuolema – keritään henkilö kerrallaan ja samalla harhaillaan kunkin kehityskulkuun samalla, kun kuvataan nykytilaa ja edetään tapahtumissa. Vähitellen vahvistuu, millainen karikko hajonnut perhe on. Amerikkalaistuneiden sisarusten siteet toisiinsa ovat katkonaisia, suhteet jännittyneitä ja persoonat rikkoutuneita. Kun vainajan lapset matkaavat Ghanaan, he kohtaavat pari vuotta aiemmin Afrikkaan palanneen nigerialaistaustaisen äitinsä. Etäisyyden, läheisyyden, kaipauksen, kipeyden ja katkeruuden tunteet pongahtelevat henkilöstä, tilanteesta ja ajatuksesta toiseen.

Runolliseksi mainostettu romaani tarkoittaa usein harhailevaa, tekotaiteellisesti huokailevaa tekstiä. Selasin romaanissa on näitä piirteitä, ja siksi se on osittain tarinaltaan ja kerronnaltaan raskas. Kaikilla henkilöillä on vaikean elämän paino harteillaan. Tarpeetonta on ulkonäkö- ja ominaisuuskeskeisyys: ei jää epäselväksi kauneus, lahjakkuus, älykkyys (kolme vanhinta sisarusta) tai epäily niiden suhteen (kuopus Sadie).

Onneksi romaani ei ole vain sitä. Romaani on näppäryysnäyte: kieli luistaa ja kerronnassa on omaperäinen kierre. Pidän monista rakenneratkaisuista, etenkin kerrontajojolangan vemputtaminen toimii erittäin hyvin. Kyllä narut sotkeutuvatkin, jolloin tuntuu, että henkilöiden kohtalot eivät kosketa. En siis syttynyt niin lukutuleen kuin Lukutoukan kulttuuriblogi; siellä on linkkauksia myös muihin tästä romaanista bloganneisiin.

Kansi: Timo Mänttäri, kirjailijan kuva: Nancy Crampton

Kansi: Timo Mänttäri, kirjailijan kuva: Nancy Crampton

Outoa on, että tästä kirjasta sanotaan, että se ”uudistaa käsitystämme afrikkalaisesta romaanista”. Harvardin ja Oxfordin käynyt kirjailija mitä ilmeisemmin on afrikkalaistaustainen, mutta romaanin keskushenkilöt ovat amerikkalaistuneita toisen polven siirtolaisia, juuristaan etääntyneitä. Afrikkalaisvanhemmat eivät ole kotikulmiaan ihmeemmin hehkuttaneet. Afrikkalaisuus ei ole romaanissa kiinnostavinta, joten mielestäni Ghana ikuisesti on pikemmin universaali perhe- ja ihmissuhderomaani.

Juurien kaivaminen, vaikka vastahakoisesti, saattaa jollekin paljastaa itsestä tiedostamatonta ja merkityksellistä. Tässä romaanissa niin käy yhtäkkiä yhdelle: ikiaikainen, oman heimon tanssi vapauttaa, vaikkei koko heimosta ole ollut kompleksisen Sadien lyhyen elämän aikana aiemmin mitään tietoa. Kuvauksen rytmi tavoittaa kuvatun henkilön kokemuksen ilolla ja voimalla.

Sitten tulee kipinä, jokin naksahtaa, hänen sisällään muodostuu logiikka, ja muukalainen hänen sisällään tietää mitä tehdä: tuntee tämän musiikin, nämä liikkeet, nämä askeleet, tämän rytmin. Vartalo rentoutuu, katse kohdistuu jalkoihin; hän liikkuu, ei katso, pelkää lopettaa liikkumisen, pelkää katsoa ylös kohti pientä kannustavaa yleisöä; hän liikkuu, hän hikoilee, hän itkee (minä tanssin, hän ajattelee epäuskoisena, kykenemättä lopettamaan); hänen vatsansa on tiukkana, reidet tulessa, raajat rentoina, lantio pyörii. Hartia ylös, hartia alas, ympäri, jalka ulos jalka sisään; hän on vartalonsa ulkopuolella tai sen sisäpuolella tietämättä mitään ulkoisesta, tietämättä ihosta, tietämättä silmistä, tietämättä katsojista mutta tietoisena takomisesta, rummuista.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 joulukuun, 2013 · 6:18 am

Kirjabloggaajien joulukalenteri 11.12.2013

Joulukalenterin luukku numero 11 raottuu. Vielä ei ole täyden rauhoittumisen aika. Moni elää levottomien valmisteluiden ja niiden viivyttämisen hetkiä. Sellaiset kannattaa katkaista lukien. Avaan kirjan. Tietty tarunhohtoisuus siinä nappaa ja sopii joulunalustunnelmaan. Eikä päähenkilöstä tiedä, onko hän tonttu vai pukki. Siis olkaa hyvä, aukaisen polkua uskomattomiin sattumuksiin!Jäljet lumessa

Ville Haapasalon seikkailut neuvostovenäläisessä teatterikoulussa, neukkuajasta vapautuvassa Pietarissa ja muualla Venäjän maassa on tallennettu. Kauko Röyhkän tekstit kokoavat venäläisen kansantaiteilijan arvonimen saaneen näyttelijän 1990-lukua kirjassa ”Et kuitenkaan usko”. Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä (Docendo 2013).

Vaikeasti tavoitettava taiteilija pysähtyy kaksi kertaa haastateltavaksi Moskovassa. Röyhkä kirjaa jutustelun autenttiseen tyyliin, muutaman sanasen väliin saa myös mukana hengaileva Röyhkän vaimo. Vuoropuhelun vuoksi kirja on journalistinen, haastatteluhetken dokumentoiva keskustelukooste. Dialogisuus sopii ideaan, sillä on kyse draamahenkilön elämänkulusta.

Vaikka haastattelijan repliikit on jätetty näkyviin, kiistaton pääosa on Haapasalolla. Hänen tarinointitaitonsa kuuluu tekstistä. Seikkailuja ja selkkauksia siunaantuu, samoin uskomattomia sattumuksia, joista totta voi olla toinen puoli. Hällä väliä, sepittäminen luonnistuu. Vauhdikkaita tilanteita, kansanluonneanalysointeja ja korruptiokertomuksia lukee kuin sujuvaa fiktiota. Menestyselokuvan Metsästyksen kansallisia erikoisuuksia teko- ja julkaisuvaiheiden hulina on sekin tavoitettu elävästi. Suosion johdosta raharikkaita, mafiamiehiä ja monenmoista muuta väkeä on pyörinyt Villen ympärillä, mutta Haapasalo on sinut viihdyttäjäroolinsa kanssa.

KAUKO: Mistä sitten johtuu, että sä oot pärjännyt paremmin?
VILLE: Mä oon tehnyt töitä sen eteen. Olin vuoden antamatta haastatteluja. Muutin mun imagoa. Mä oon rakentanut itsestäni brändin. Mulla ei ole kilpailijoita. Kaikki venäläiset haluaa olla nättejä, kauniita ja fiksuja, kukaan ei halua olla tällainen maalaistollo. Mä olen tavallinen juntti, niin kuin mä oon aina ollut ja mä oon edelleen. Ajelen fillarilla, annan vähän hassuja lausuntoja, oon kansanmies. Ja sitten mä oon ulkomaalainen, joka kuitenkin tykkää Venäjästä. Musta tykätään kansan syvissä riveissä.

Kirja on myös kuvateos. Osa Juha Metson kuvista esittää nimihenkilöä tässä ajassa. Teemaan sopisi kaivella Villen nuoruudenalbumia, mutta kuvitus elää omaa elämäänsä ja niin tekee keski-ikäistyvä Haapasalokin. Suuri osa kirjan kuvituksesta pysäyttää venäläisyyttä eri tilanteissa. Kuvatekstejä ei ole, hetkien ikuistukset kertovat kiinnostavaa rinnakkaistarinaa kaikkea mahdollista sisältävästä jättimaasta.

Säpinää Villen uran alussa piisaa, mutta persoona jää yksityiseksi. Syynä voi olla sekin, että kirja keskittyy Haapasalon radikaaliin nuoruuden ratkaisuun lähteä ummikkona itärajan taa näyttelijäoppiin. Hänestä piirtyy sinnikäs ja äärioloja hamuava uskalikko, joviaali, sopeutuvainen, mutkaton kameleontti, jota sattumat sekä kurittavat että suosivat. Ehkä näin kirjaan siirtyy se, että Suomessa Ville haluaa olla matalan profiilin yksityishenkilö. Vaikka viime vuosina hän on ollut johtohahmo suosituissa 30-päivää sarjoissa, pipopäinen vodkaseppo on kuin maskotti. Se, millainen tv-sarjan keulakuva, kotioloissa perheenisä, yksityiselämässään bisnesmies ja paljon muuta hän on, pysyy omana tietona.Haapasalo

Säilyikö joulunodotustunnelma? Toivon niin, ja totean, että sopii sovittaa tämä opus tulevien juhlapyhien kirjapinoon. Kotimaisten kirjabloggaajien joulukalenterista kannattaa päivittäin katsasta muita lukuvinkkejä ja tutkia tunnelmia. Eilen luukun tarjosi Luen ja kirjoitan, ja huomenna on Luettua vuoro. Koko adventtiajan luukkulistan näkee Luettua elämää -blogin joulukuun ensimmäisen päivän avauksesta. Kirjasfääri on lisäksi koonnut monenlaisia kalenterivinkkejä.

Toiveikasta talvimieltä!

Toiveikasta talvimieltä!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 joulukuun, 2013 · 6:30 am

Ehtoopuolen etsivät

Siiri ei valitettavasti voinut väittää nuortuneensa viime aikoina, päinvastoin, hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin raskaalla tavalla vanhaksi kuin tänä vuonna, kun kaikki asiat olivat vyöryneet hallitsemattomasti päälle. Tuntui kuin yli 90-vuotiaat eläisivät omalla autiolla saarellaan eivätkä lainkaan kuuluisi muuhun maailmaan. Pankille eivät kelvanneet setelit ja palvelutalo oli rikollispesä, mutta heidän pitäisi vain raahautua keppijumpasta muistiradalle. Raitiovaunussakin he katselivat ohi vilistävää todellista elämää sivullisina, kuin se olisi tv-ohjelma ilman kaukosäädintä. Vain yksi moottoripyöräilyä harrastava taksinkuljettaja oli satunnaisen kiinnostunut heidän asioistaan, ja hänkin ilmeisesti puolirikollisista syistä.

Minna Lindgren on romaanillaan Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) iskenyt kipeästi suomalaisen vanhustenhoidon kuppaussuoneen. Talous edellä menevä vanhusten- ja sairaanhoito näytetään irvokkaana ihmisten heittelynä. Systeemissä on monia hyväksikäytön aukkopaikkoja, ja niitä romaani osoittelee totuudet kiistämättömästi todeten ja välillä asiantilalle räävittömästi nauraen. Hurtti ote riemastuttaa.

EhtoolehtoYhdeksänkymppisensä jo ylittänyt Siiri Kettunen alkaa hiljakseen selvitellä helsinkiläisen palvelutalonsa kummia tapahtumia. Lisäksi yleensä melko terävä ja hilpeä ystävä Irma tuuperrutetaan ylilääkityksellä. Irman höperyysjakson aikana Siiri tutustuu Anna-Liisaan, ikäiseensä jämäkkään äidinkielenopettajaan, joka alkaa avittaa Siirin tutkimuksia. Siiri saa satunnaista apua myös eräänlaiselta enkeliltä, ja vähitellen Siirillekin raottuu, minkälaisesta enkeliydestä on kyse.

Ikäihmisten monenkirjavuus kuvataan tarkkanäköisesti tyylitellen. Niin muistamattomien kuolaajien kuin tömäkästi toimintakyvyn äärirajoilla sinnittelevien yksilöllisyyttä kunnioitetaan. Vanhukset eivät ole vain elämänkokemuksen viisastuttamia tai herttaisia mummeleita, ja vaikka olisivatkin, heissä on paljon muutakin. Etenkin Siiri Kettusessa yhdistyy menneen maailman viattomuus ja elämää kokeneen äly. Orientaatioheilahdukset eivät välttämättä estä inhimillistä toimintaa.

Henkilökuvauksessa on sekä hellyyttä että kovuutta. Kirjailijan sympatiat ovat peittelemättä vanhusten puolella, ja kovuus osuu asioista päättävään ja hoitavaan aikuisväestöön. Niin hoitohenkilökunta kuin omaisetkin nähdään karikatyyrisesti oman edun tavoittelijoina, härskeinä juonittelijoina ja piittaamattomina kiirehtijöinä.

Kirjan heikkoutena on aineksien liikakansoitus ja vahvuutena remuaminen vakavissa kysymyksissä. Romaani on perin yhteiskunnallinen, löysästi jännärirakenteinen romaani, jossa sanoma voittaa jäntevän juonen tai kirjalliset hienoudet. Voi vanhuksia fiktiossa ja faktassa: omillaan on tultava toimeen, yksinäisyys ja kaltoinkohtelu on siedettävä. Eloa hetkittäin tasoittavat ystävälliset kohtaamiset, muuten riemua revitään lähinnä hautajaisista. Pitkään eläneiden perspektiivi asioiden nykytilaan, hoitotoimintaan ja kapulakielisiin tavoitteisiin on kärjistetysti mutta oikeutetusti osoitteleva. Ikäihmisten voimattomuus tolkuttomien toimien kohteena kirpaisee.

”Minä en voi ryhtyä sinun omaishoitajaksesi, vaikka haluaisin, kun ne eivät huoli yli 90-vuotiaita”, Irma oli sanonut ja kertonut serkustaan Taunosta, joka hoiti höperön vaimonsa hautaan eikä saanut siitä pennin pyörylää, koska oli yli-ikäinen. Ja nyt Irma makasi itse lonkkajonossa sen takia, että hänet oli sidottu sekopääksi lääkittynä sänkyyn, josta putosi ilman että kukaan huomasi. Mieluummin Siiri murtaisi luunsa parin juoksuaskeleen takia kuin sängyssä maaten.

”Kuntoutumisprosessiin? Kehtaavatkin!” Anna-Liisa kivahti. ”Eihän dementoituneiden osastolla ketään edes yritetä kuntouttaa. Säilötään, kunnes saadaan krematorioon.”
Joka päivä oli eri hoitaja paikalla, aina vain yksi, usein joku suomea huonosti osaava pakolainen. Yleensä hoitaja istui taukohuoneessa juomassa kahvia ja lukemassa lehtiä. Koskaan ei Siiri ollut nähnyt, että Ryhmäkodissa joku viettäisi aikaa potilaiden kanssa.

Harmaat, robottia muistuttavat japanilaiset vanhukset istuivat sanomalehden valokuvassa tekokissat sylissään, ja Siiri ihmetteli, miksi kissojen piti olla robotteja.
”Eivät kai oikeat kissat niin kalliiksi tulisi?”
Mutta Irmalla leikkasi, ja hän alkoi laskea, miten kalliiksi kissojen hoitaminen tulisi, varmasti paljon kalliimmaksi kuin vanhusten. Suomi oli täynnä eläinsuojelijoita ja muita aktivisteja, joiden takia eläinten hoitaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Piti olla riittävästi tilaa, omaa rauhaa, auringonvaloa, säännöllistä ulkoilua, lajityypillisiä virikkeitä, monipuolista ravintoa ja muuta sellaista, mistä vanhusten oli turha edes uneksia

KissahoitajaKyllä kannattaisi kaikkien hoitoalan päättäjien ja toimijoiden lukea tämä kirja ja sen jälkeen viettää pari päivää palvelutaloasukkaiden kanssa, toinen mokoma pitkäaikaisosastolla ja sen perään viikko kotihoidon työntekijöiden matkassa. Siis päättäjien pitää nimenomaan olla asukkaiden, potilaiden ja rivityöntekijöiden mukana, ei johtoportaan puolen tunnin esittelyaudiensseilla. Kun hallitus juuri päätti laitoshoidon supistamisesta, voisi tutkailla hoidon laatua ja hoitohenkilökunnan koulutusresursseja. Samalla sietää miettiä, miten satsataan palveluasumis- ja kotihoitoon sekä vaikutetaan vanhusten turvattomuuden- ja heittellejätöntunteisiin. Kiitän Lindgreniä siitä, että huumorijännäri kätkee sisälleen karun kannanoton vanhenemisen, sarastamisen ja heikkokuntoisten ihmisarvoisuudesta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 joulukuun, 2013 · 12:10 pm

Opettajaromaani

Annika Lutherin romaani Opettajainhuone (suom. Sinna Virtanen, Teos & Schildts & Söderström 2013) kuvaa pientä pedagogijoukkoa Diktoniuksen ruotsinkielisessä yläkoulussa ja lukiossa Töölössä yhden lukuvuoden verran. Romaani alkaa kepein tunnelmin, mutta vakavoituu lukuvuoden varrella.

OpettajainhuoneVarsinaista opetustyötä ei kovin paljon kuvata, mutta muuta opettajuuteen liittyvää sitäkin enemmän. Kokous-, tapahtumajärjestely- ja suunnittelutyön määrä ja kasautuminen tietyille opettajille osoitetaan. Oivaltavasti esitetään opiskelijahuoltohommien kuormittavuus: tavallistahan on, että muutamien oppilaiden ongelmat työllistävät rutkasti ja moniammatillinen yhteistyö on laadultaan vaihtelevaa. Vaikeat vanhemmat vilahtavat myös mutkistamassa asioiden etenemistä. Opetusviraston TVT-problematiikka ja wilmailu esitetään elävästi.

Opettajahuoneen henkilögalleriasta valikoituu muutama henkilö, joita seurataan tarkemmin. Valinta on viisas, silti katselmus jää sipaisuksi. Opettajatkin ovat ihmisiä, joten heidän työhönsä vaikuttavat kotielämän pulmat, eli niistä näytetään siivuja. Työpaikkaromanssi on herkullisesti kerrottu, vaikkakin etenee arvattavasti. Epäilyksen alle joutuneen taitopedagogin kohtalo kirpaisee, sille olisi suonut viimeistellymmän lähestymisen, sillä kyse on kovin kipeästä identiteetti- ja ammattikriisistä.

Mutkattomalla ja helppolukuisella tyylillä edetään tilanteesta toiseen. Luther kuvaa päällisin puolin aika kiltisti. Taustalla on kuitenkin illuusiottomuutta ja alakuloista realismia, johon vaikuttaa kuvattujen opettajien henkilökohtaisen tilanteen epävakaus. Opetuksen flow-tila luokkahuoneissa on hakusessa, enemmän kyse on kutakuinkin kunnialla selviytymisestä. Opettajien omat ja yhteiskunnan tulevaisuudennäkymät puikahtavat paikoittain näköalattomuuden puolelle.

On aika etsiä muuta tekemistä. Muuta? Mitä? Totaalinen, kuvottava väsymys leviää koko hänen kehoonsa. Mitä ylipainoinen, masentunut, ikääntyvä epäonnistunut opettaja, joka on menettänyt kykynsä harjoittaa ammattiaan, voi tehdä? Ikääntyvä masentunut opettaja, joka ennen rakasti työtään, muttei rakasta enää? Eikä työkään rakasta häntä.

– Hei Freddu. Ootko korjannut kokeet?
– Huomenta teillekin! Ei, en ole.
– Mikset? Me ollaan ootettu jo melkeen kolme viikkoa!
– Aina ei mene asiat niin kun on ajatellut. Kestä se kuin mies.
– Mutku mä oon tyttö ja sä lupasit et sä oot korjannut ne tähän päivään mennessä! Paska! Birger palauttaa kokeet aina heti!
”Kuules tyttö, shit happens”, Freddu ajattelee. ”Shit happens, eikä sulla vittu ole aavistustakaan, miten paljon paskaa tää maailma voikaaan ihmisen päälle kaataa!”

Puhe, nimenhuudot, lakit, halaukset, ruusut, uudet puheet. Halauksia, hurraahuutoja ja tulevia onnenpäiviä. ”Tietäisittepä vaan, te pienet raukat”, Tove mumisee itsekseen. ”Konkursseja, työttömyyttä, yliopistojen resurssien leikkauksia, pätkätöitä, kunnes täytätte seitsemänkymmentäviisi. Niitä teidän elämässänne oikeasti on odotettavissa.” Mutta mitään sellaista ei kukaan sano ääneen.

Kerronnan haarukointitaktiikka vaikuttaa valitettavasti siten, ettei henkilöihin erityisesti kiinny. Jännitteet ovat loppujen lopuksi ennakoitavissa, ja draamatilanteet ohittuvat nopsaan. Niin käy sekalaisessa opettajahuonejoukossa ja hektisessä kouluympäristössä: on aina jokin uusi tilanne päällä, edeltävä hailakoituu ja opettaja pyrkii ylläpitämään ammattirooliaan. Toisten ohi kiidetään arkipuuhissa.

Luther on itse kokenut opettaja – myös tuottelias kirjailija – ja siten hän tuntee miljöön ja työn luonteen. Olisin kirjailijan taustan vuoksi toivonut verevämpää lähestymistä. Kun saksalaiskollega Judith Schalansky keskittyy yhteen opettajaan romaanissa Kirhavin kaula (blogissani 7.10.2013), jälki on hyytävää, silti osoittelematonta koulumaailman, pedagogiikan ja yksityiselämän tavoittamista.

Mietinkin, keitä muita kuin opettajia Opettajainhuone-romaani voisi kiinnostaa. Mikä ettei oppilaat ja kouluaikansa aikanaan eläneet vanhemmat voivat intoutua tirkistelemään romaanista, millaisia tyyppihahmoja opettajanhuone voi sisältää ja miten monet tekijät heijastuvat opettajan työhön. Työhän yleensä näkyy ulospäin vain oppitunneilla tai vanhempainilloissa. Ammatit ovat nykykirjallisuudessa melko pimennossa, joten hyvä, että kaikkia ainakin joskus koskettanut instituutio pääsee romaaniin. Tylyä mediassa muuten on, ettei koulu yleensä nouse otsikoihin kuin negatiivisissa uutisissa, nykyisin jopa surullisenkuuluisa Pisa-tutkimus.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

5 joulukuun, 2013 · 3:32 pm

Myrsky silmissä

On tunnustuksen aika. Olen heikkona pistäväsilmäisiin voimasankareihin. Kun jääpiikkikatseen takaa vielä heijastuvat järjen valo ja tilannetajun pilke, uskon tyypistä lähes kaiken. Jos lisäksi kaipparia seuraa vaaran tunne, melkein sallinkin kaiken. Näin toimii taitava draama: henkilö on monisärmäisyydessään uskottava ja vivahteikas. Itse tarina voi hiukan huojua, kunhan minut on metsästetty varmoin rooliottein päähenkilön saaliiksi.

Tällä erää puhun Ragnar Lodbrokista, myyttisestä viikingistä 800-luvulta. Tositietoja hänestä on vähän, HBO Nordic on keksinyt loput: Vikings (1. tuotantokausi, 9 osaa, 2013, ks. promo 2). Ragnar on ilmeinen sankari: utelias, rohkea seikkailija, älykäs taistelija, lemmekäs uros, lempeä isä ja toimissaan suhteellisen oikeudentuntoinen. Kun viikinkipaatin kapu on lisäksi kovin karismaattinen, öykkäröinnin ymmärtää asemaan kuuluvaksi.

Ragnarin nousua johtoasemaan avittavat ryöstöretket Englantiin ja estävät viikinkipomon epäsuosioon joutuminen. Rikka rokassa on kateutta kihisevä komistusveli. Juonessa on kuluneisuutta, mutta onneksi siinä on myös historialliseen aiheeseen liittyvää vakuuttavuutta ja tosipohjaa, vaikka henkilöt ovat täysin draaman ehdoilla kehiteltyjä. Parin linjaansa hakevan alkujakson jälkeen sarja alkaa luistaa kuin uudenmallinen viikinkivene Atlantin aalloilla.

Oslon Viikinkimuseon laiva Ragnarin vuosisadalta.

Oslon Viikinkimuseon laiva Ragnarin vuosisadalta.

Viikingit ammentaa ammoisista ajoista, esikuvina selvästi fantasiafilmit Taru sormusten herrasta ja Game of Thrones. Sarjan tekijäjoukko on tehnyt aiemmin historiadraamoja, ja kokemus näkyy uskottavuutena ja huolellisuutena. Kuvaus on komeaa. Maisemat, ajankuva ja toiminta vangitaan tehokkaasti. Verisissä taisteluissa kirveet mäiskähtävät lihaan, joten osan aikaa saavat herkkäsisuksiset pitää silmät kiinni. Autenttisuutta haetaan ryvettyneisyydellä: kostyymit ja kuontalot sotkeutuvat ankarissa oloissa. Kieli hieman nyppii, kun englantia puhutaan niin vuonojen maassa kuin muuallakin. Toisinaan pakanaporukan ja engelsmannien kohtaamisessa käytetään outoa mokellusta, mutta sitten siitä muina miehinä luistetaan.

Tarinaan on upotettu viikinkisaagojen uskomuksia, ja Thorin sekä muiden jumalkumppaneiden rinnanelo kristinuskon kanssa on oivaltavasti osoitettu. Orjaksi kaapattu munkki on ikään kuin nykylänsi-ihmisen sijainen ja silminnäkijä soturikansan pakanamenoissa. Henkisyyden pohtiminen on sarjassa huomattavan toistuvaa ja jopa ristiriitaista. Vaikuttaa aika kunnianhimoiselta, miten sarjassa yritetään tallentaa viikinkitapoja ja uskontoa.

Ihmiskuva on sotaisan karski, joten mieshahmot hallitsevat. Ragnar on sarjan valovoimalähde, ja roolin näyttelijä on vaikuttavuudessaan nappivalinta (Travis Fimmel). Omituinen laivanrakentaja Floki (Gustaf Skarsgård) tuo joukkoon virkistävää vinksahtaneisuutta ja varsinainen kakkiainen Rollo-veljenä (Clive Standen) lisää särmää. Valitettavan yksi-ilmeiseksi jää valtataistelun vastapari (Gabriel Byrne). Muutama naistyyppi otetaan vaimeasti ukkojen uhon oheen, onneksi edes Ragnarin naissoturivaimo (Katheryn Winnick) saa jonkin verran äänivaltaa. Ylivertaisen siippansa varjoon hänet jätetään tasa-arvotaipumuksista huolimatta.

Historiallinen seikkailu on viihdytystä tällaiselle, jolle monenmoiset epookit maistuvat. Väkivaltaisuus on siedettävä osana aikaa ja tapahtunutta. On myös selittämättömiä seikkoja, jotka läpäisevät kriittisen, keski-ikäisen kurpan suojauksen: Ragnar virnistää hieman pää kallellaan vuononsiniset silmät rapaisissa kasvoissa kiiltäen. Niin, milloin se toinen tuotantokausi onkaan katsottavissa?

Ragnar (Travis Fimmel, Vikings 2013, kuva http://www.history.com/shows/vikings Photo Gredit Jonathan Hession)

Ragnar (Travis Fimmel, Vikings 2013, kuva http://www.history.com/shows/vikings Photo Gredit Jonathan Hession)

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

3 joulukuun, 2013 · 6:34 am

Muistinvirkistys kasvattajille ja Finlandia-asiaa

Kreetta Onkelin Poika joka menetti muistinsa (Otava 2013) voitti tämän vuoden Finlandia Junior -palkinnon. Romaani kertoo 12-vuotiaasta Artosta, yksinäisestä lapsesta, joka kerran nauruun purskahtaessaan menettää muistinsa. Siitä seuraa hallittuja seikkailuja, joiden johdosta hän oppii pärjäämään ja ystävystymään. Pikkuvanha elämänpohtija on pääosassa, ja hänen kulkuaan seurataan mutkattomasti reflektoiden tapahtumasta ja tunnelmasta toiseen.

Oli kummallista, että muutaman minuutin sisällä saattoi kokea niin vastakkaisia tunteita. Ensin Arto oli tikahtua nauruun, nyt hän oli tikahtua suruun. Elämä on toisinaan kummallista.

Artolla on kaikki edellytykset pärjätä. Hänellä on kunnollinen kotikasvatus, vakaat olot, älyllistä uteliaisuutta, kirjatietoa ja sosiaalista tarkkanäköisyyttä. Hän osaa luovia ”jopa” itähelsinkiläisissä oloissa, joissa kohtaa omasta turvarenkaastaan poikkeavia, kuten mielenterveysongelmaisen äidin isättömän pojan, kiireisen äidin yksikseen kasvaman koltiaisen, metsien miehiä ja muuta outoa väkeä. Arto tulee pärjäämään tunneälyisenä ja sinut itsensä kanssa pysyvänä vastakin, mutta miten käy muiden?

Kertomus on viehättävä kasvutarina. Ennen kaikkea se on opetussatu aikuisille. Romaani pysäyttää kasvattajia pohtimaan, millaisilla eväillä lapsi selviää levottomassa kaupunkiarjessa. Onkelin kirjan luin kannanottona syrjäytymiskeskusteluun. Kasvavan lapsen arvostusta, reilun kohtelun ja käytöksen mallia sekä tolkullista vastuuta se perää aikuisilta kautta linjan.

Meissä ihmisissä on tietoa, jota emme tiedä meissä olevan. Sen huomaa siitä, mikä meistä tuntuu tutulta, mikä vieraalta. Jos on vaikka tottunut huonoon kohteluun, se tuntuu aivan normaalilta, että näinhän se aina menee. Jos puolestaan on saanut huolenpitoa ja ystävällisyyttä, pitää itsestäänselvyytenä, että kohteliaisuus ja huomioiminen on tapana kaikkialla.

Lapset eivät saaneet mennä sairaalaan ilman aikuista. Arveltiin, että sairaala järkytti lapsia. Se oli hieman erikoista, sillä lapset järkyttyivät erilaisista asioista päivittäin. Ne voivat olla ihan pieniä asioita, sellaisia, jotka liittyvät äänensävyyn ja sivuutetuksi tulemiseen, tai suuria, joita aikuiset järjestävät: niin kuin muuttaminen tai avioero.

Eikä se ole vaarallista, että poika kuvittelee, vaikka sitten kuvittelisi niin vahvasti, että voi menettää muistinsakin. Se on rikkaus. Jotkut pojat ovat sellaisia, että ne ovat tyhjiä sekä täältä että täältä – , lääkäri näytti sydäntä ja päätä, – ja sellaisista pojista minä olen huolissani.

Arvoitukseksi jää, miten kirja puree lapsiin. Testaan sitä antamalla kirjan joululahjaksi 11-vuotiaalle kummitytölle. Miten käy poikalukijoiden – imaiseeko melko verkkainen pohdintakertomus? Tvt-vempainrajoitteinen himolukija Arto on nykyisin poikkeus, todellisuus on toinen: poikien heikko lukutaito ja -into huolestuttavat tutkijoita ja opettajia. Samastuvatko tai ihastuvatko alakoululaiset omaehtoiseen ja kivaan päähenkilöön? Toivottavasti.

Finlansia Junior tältä vuodelta: Kreetta Onkelin lastenromaani, kanen kuva Ninka Reittu

Finlandia Junior tältä vuodelta: Kreetta Onkelin lastenromaani, kanen kuva Ninka Reittu

Finlandia-palkintojako on melkoisen outo tapahtuma. Pääpalkinnon valitsee aina satunnainen, yksittäinen lukija, silti voittajaa seuraa hurja haloo ja mahdollisuus medianäkyvyyteen, ja palkitsemistitteli pysyy komeana loppuelämän. En ota kantaa Duudson-Jarpin tekemään valintaan, enkä aikuispalkinnonkaan: voittaja on yksi monien hyvien joukosta. Ainahan lukukokemus on yksilöllinen ja mieltymykset myös. Se ei ole probleema, vaan harvoin yhden lukijan valinta tuottaa kelpo tukun rahaa ja valtakunnallisen tittelin yhdelle teokselle. En itse haluaisi olla diktaattori, joka joutuu osoittamaan vuoden ykkösen, vaikka se on ”vain” oma ykkönen.

Toisaalta on turhaa suhtautua liian vakavasti palkitsemiseen. Kyse on kuitenkin kustannus- ja kirjakauppa-alan kisasta, jonka toivotaan lisäävän kirjamyyntiä. Antaa vain kaupan käydä ja kotimaisten kulttuurituotteiden kelvata! ”Paras kirja” pystyttäneen valitsemaan todellisuudessa vasta vuoden vaihtuessa, kun koko kirjatarjontaa on pystynyt jotenkin haarukoimaan – eihän koko valtaisaan nimikemäärään kukaan pysty paneutumaan.

Kirja-alalla toimivat valitsevat muutaman nimikkeen Finlandia-kisailuun, sitten randomjulkkis poimii niistä suosikkinsa. Pitäisikö kirjapalkinnoissa siirtyä samaan systeemiin kuin elokuva-alan kisoissa: laaja joukko äänestää? Keitä olisivat kirjaäänestäjät? Lehtikriitikot, kulttuuritoimittajat, kirjakaupoissa käyvät lukijat, kirjabloggarit… Varmaa on se, että on tapa mikä tahansa, kaikkia miellyttävää konstia ei löydy.

Kannattaa siis olla omatoiminen ja valita julkaisulistoilta oma finlandikko, mieluusti jopa useita. Rahaa ei nille ole varaa antaa, vain kunniaa omin vähäisin voimavaroin. Ja lisäksi: voinhan äänestää kirjabloggareiden Blogistania-kunniamainintakisassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: ,

1 joulukuun, 2013 · 8:36 am

Kuolleita Oslossa

Kuollut kulmaViime rivit iskevät munuaisiin: jalat alta laakista. Istun sohvalla, juutun vain hengittämään, ajatus jumittuu. Näinkö tässä kävi? Romaanin juonesta ei voi kertoa paljoakaan, loppuratkaisusta ei sinnepäinkään.

Anne Holtin Kuollut kulma (suom. Outi Menna, Gummerus 2013) kuuluu Inger Johanne Vik -dekkarisarjaan. Alkutilanne on nyky-Norjan traumaattisin. On päivä, jolloin yli 80 norjalaista kuolee yhden häiriintyneen vuoksi. Samaan aikaan kuolee kotonaan pieni poika.

Kirjan tarina aukaisee lähes mahdottomasta aiheesta puolia, jotka eivät ole ilmeisiä. Esimerkiksi romaanissa ei lähdetä ruotimaan Breivik-persoonaa tai miksi kaikki kauhea tapahtui – siihen liittyvää on romaanissa vain hitusen ja välillisesti. Yhteisen tragedian aikaan tapahtuu yksityisiä tragedioita, jotka suuntaavat myös tapaa nähdä massamurhenäytelmä. Romaanin nimi itsessään on oivaltava: pimentoon jääviä asioita on liuta, osa niistä on tiedostamattomia tai tietoisen piilossa, osa todettavissa nurkan takaa. Kansakunnan yhteishenki tragedian jälkeen on näkyvää, mutta yhden romaanin henkilön suulla siinäkin on kuollut kulma:

Norjalaisille oli tyypillistä yhdistyä rauhan, vapauden, ruusujen ja demokratian puolesta tällaisina hetkinä. Tieto siitä, että julma murhaaja oli länsioslolainen, vaalea ja sinisilmäinen epäonnistuja, vaikutti niin ennalta arvattavalla tavalla, että Joachimia alkoi kuvottaa, kun hän vain ajattelikin sitä. Hyökkäys oli tullut sisältäpäin, mikä sai yhteiskunnan täydellisen hämmennyksen valtaan. Jos terrori-iskujen tekijä olisi ollut muslimi, kuten kaikki vielä ensimmäisenä iltapäivänä arvelivat, missään ei olisi näkynyt ainoaakaan ruusua.

Hyvinvointi-Norjan pohjavirroissa on paljon näkymätöntä. Syvissä vesissä väreilee rasismi ja taloudellinen eriarvoisuus, mikä on esillä pienin viittauksin, kuten että varakkaan nuorukaisen köyhimystausta paljastuu vääräntyylisistä sukista tai että hänen monikulttuurinen ystäväpiirinsä on saanut kuulla koko nuoruutensa taustoistaan.

Holt ei tee yhteiskunnallista syväanalyysia, mutta hän on rohkeasti ottanut norjalaisten kauheimman aiheen sen taustalle, etteivät koditkaan ole aina turvallisia paikkoja – ja kodeistaan jokainen ponnistaa. Ja vaikka voimavarat menevät Utøya-kriisin selvittämiseen, muita selvitettäviä asioita ei pidä ohittaa, kuten lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Elämän hauraus on romaanin ydintä: kuolleen lapsen suojelu on karmeasti epäonnistunut, muutenkin arvaamaton voi osua kehen vain.

Hyvinvointimaan perheissä on julkisivu kunnossa, mutta tunnetasolla on jähmettynyttä. Kipeitä asioita ei haluta nähdä, ja jos niitä nähdään, niistä ei puhuta tai ei puututa. Vaikeus puhua ja sen seuraukset ilmentyvät romaanissa erilaisin versioin. Inger Johannen liitossakin on menossa jakso, jossa omana tietona asioiden pitäminen hämmentää tasapainoa.

Takalieve mainostaa kirjaa: ”Monitahoinen sosiaalinen trilleri.” Holt luo uskottavaa kuvaa oslolaisesta elämästä, ja hän osaa ilmaista sen niin, että henkilöiden ja perheiden vaiheita pysähtyy tarkkailemaan ja odottaa jatkoa, asioiden avautumista.

Tarinan sivussa kulkee ja kasvaa nuori, epävarma poliisimies, erityislaatuisuutensa hyväksymisen kanssa koko ikänsä kamppaillut. Häntä luonnehditaan ymmärtävästi ja liikuttavasti. Erilaisuuden kanssa eläminen on myös osa päähenkilön, Inger Johannen, arkipäivää. Holt tuo hänet ja sitä kautta perheenjäsenet lukijan lähelle, vaikka lapset ovat matkalla ja mies henkisesti etäällä.

Romaanin tarina vie, lukijana vikisen. Palaan kirjan loppuhuipennukseen. Olen tyrmistystilassani jopa tulkitsemassa kirjasta opetuksen. Rakasta ja puhu; puhu, että rakastat, niin kuin aikasi päättyisi nyt.

Huhtikuussa 2012 Oslon tuomiokirkon edessä.

Huhtikuussa 2012 Oslon tuomiokirkon edessä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: