Vuodenkierto on ollut nopea. Koetun kirjaaminen ei käykään helposti, sillä on väkivaltaa poimia monista mielenkiintoisista kokemuksista vain TOP 10. Päädyin seuravaan koosteeseen, ja hiukan venytin asettamaani rajaa. Ja voi olla, että huomenna katsaus saattaisi olla toisenlainen.
1. Madrid: Prado
Madrid on kaiken kaikkeaan kiinnostava matkakohde, mutta mahtimuseo on käynnin jos toisenkin väärtti – ja kaupungin kesäkuumuutta on mielekästä pakoilla viileissä museosaleissa. Vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmat ovat häkellyttävät. Espanjalaismestareiden töistä on museossa luonnollisesti kattava asettelu. Pääsin fiilistelemään El Grecon töiden eteen. Goyan barokkivivahteisen alkutuotannon ihailija en ole ollut, mutta mustan kauden raaka ekspressionismi oli järeä näky. Enkä unohda Velazquezin hovikamarimaalauksen tehoa.
2. Berliini: Martin Honert
Pakenin pyöreitä vuosiani Berliiniin, ja halusin käväistä Hamburger Bahnhof -museossa aivan eri syystä, kuin mikä oli lopputulos. En ollut aiemmin kuullut tai nähnyt Martin Honertista mitään. Taiteilijan retrospektiivi oli sellainen, että pelkästään siksi kannatti tammikuussa pistäytyä Berliinissä. Kolmiulotteiset lapsuudenkuvatoisinnot olivat leikkisiä, tarinallisia ja yllätyksellisiä. Innostuin jopa niin, että rohkaistuin tekemään ehdotusaloitteen Sara Hildenin museolle: hankkikaa Honertia näytille.
Martin Honertin opettajat koulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon? Kuva: Jani Ahti
3. Pariisi: Louvren flaamit
Jotta havaintoihini saadaan myös paikallisväriä, mainittakoon, että L’Orangerien soikeiden museosalien lummemaalaukset (Monet) ovat ihastuttavia ja Saint Chapellen lasimaalauskatedraali hätkähdyttävä luomus. Vaikka Pariisissa on monenmoista nähtävää, valitsin pääkohteeksi Louvren flaamilaisosastot. Kaksi Vermeeriä pysäyttivät eteensä joksikin aikaa. Ajallisuus ja ajattomuus elävät niissä ripirinnan. Kaikkiaan museon kokoelmissa 1400-1600-lukujen alankomaalaistarjonta on monipuolinen. Joku outo voima vie minut aina ihmettelemään tuon ajan kanavanäkymiin sijoitettuja luistelutauluja.
Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta. Kokonaisuuden saa näkyviin linkistä (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).
4. Sanomakirjallisuus
Luin tänä vuonna paljon, etenkin kotimaista kirjallisuutta. Pidän tasoa kovana ja monipuolisena. Pakottaudun mainitsemaan vain muutaman makupalan.
Kari Hotakaisen Luonnon laki yllätti: karnevalistinen riehakointi on sanomaltaan painavaa ja nautittavaa. Teos on lämmin, inhimillinen, satiirinenkin epätäydellisen ihmisyyden ja elämän ylistys. Toinen valintani sanomakirjaksi on Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea. Melankolinen päiväkirja-kirje-haahuilu on vaikuttavasti elämän merkityksen asialla. Kolmatta listallani ei sovi ohittaa: Päivi Alasalmen Joenjoen laulu avartaa saamelaisuutta ja vähemmistökulttuurin asemaa kuvaten kirjan henkilöitä siten, että virtaus vie ja soi.
5. Kotimaista kerrontaa
Yllytän yhä vaan itseäni kirjakokemuskarsintaan, ja poimin tältä vuodelta yhden kotimaisen kertojamiehen ja -naisen. Jari Tervo kirjoitti kuin ei koskaan ennen. Esikoinen liikutti ja nauratti. Murkkupojan näkökulmasta tosi ja kuviteltu kieputtaa, eikä kai muuta voi seuratakaan levottoman lähipiirin ja kasvuhuuman kaaoksessa. Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta innostaa ihailemaan tiivistä tarinakuljetusta aikatasoineen, otsikkonsa velvoittamana sen kaiken kielellisesti kirkkaasti ilmaisten. Vai olisiko sittenkin nimeämisvalintani Malmi 1917 vai Säkenöivät hetket vai…
Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti
BONUSRAITA: Koska luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden vasta tänä vuonna, en voi ohittaa sitä. Romaanin aiheenkäsittely, kerronta ja henkilökuvaus on mielestäni kotimaisen kirjallisuuden tämän vuosikymmenen huippua.
6. Käännetty kerronta
Poimin taas listaani yhden naisen ja yhden miehen.. Valitsen kimuranteista syistä kaksi islamilaistaustaista tekijää. Kirjoissa ei ole kyse niinkään uskonnoista kuin kulttuurisista uskomuksista ja ihmiskäsityksistä. Elif Shafakin Kunnia kertoo sukupuolten toimintarajoista olematta yksioikoinen. Kirja on juonellisesti yllätyksellinen ja kerronnallisesti joustava. Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat vaikuttaa henkilö- ja juonirakenteellaan, mutta eniten innostaa sirpalemainen kerronta, jossa osa palasista loksahtaa tarinan osaksi ja osa jää sopimatta mihinkään.
BONUSRAITA: Haruki Murakamin 1Q84. Toden sotkeva rakkausfantasia päätyy elämän mielekkyyteen ja mielettömyyteen. Suorapuheinen ja allegorinen soppa lämmittää ytimiä myöten: se pakottaa heittämään järjen tämän hullutuksen tieltä. Vapauttavaa.
7. Käännösjännitys
Jatkan sukupuoleen perustuvaa kirjavalintaa. Peruste on täysin älytön, eihän kirjailijan sukupuolella ole merkitystä siihen, viehättääkö kirja. Esimerkiksi Fred Vargasin en moneen vuoteen tiennyt olevan nainen. Uusin Adamsberg-dekkari syöksyy epätodelliseen juoneen kummallisemmin kuin koskaan. Vaikka outous ja henkilötyypittely on äärirajoilla, viehätyn. Kun yhden pulunrääpäleen runtelijoiden etsintä on yhtä tärkeä kuin useiden ruumiiden syypään, lasken kriittisyysaseeni.
Toinen tämän vuoden dekkari-ihastus on ruotsalainen Barbaretti-sarja. Håkan Nesser kertoo kiinnostavasta nimihenkilöstä ja muusta sisuksiin käyvästi – tänä vuonna luin sarjaa kahden suomennoksen voimin: Kokonaan toinen juttu ja Herra Roosin tarina. Jännärijuoni jää reilusti henkilökuvauksen jalkoihin, ja se sopii mainiosti.
8. Ellen Gallagher
Ei ollut minulla tälle museokäynnille mitään odotuksia, enkä tiennyt koko Ellen Gallagherista mitään, ajattelin vain hakea vaihtelua marraskuiselle Teisko-reissulle. Sara Hildenin taidemuseon tarjonta oli riemastuttava yllätys: löysin uutta, erilaista, vakavaa ja hauskaa. Kokeilevat tekniikat leikittelivät aiheilla. Monenmoiset sykeröt, kerrokset ja kiemurat luikertelivat sisuksiini.
Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.
9. Ooppera
Kuinka ollakaan, muutaman vuoden kestänyt oopperasivistyshaasteeni on siinä pisteessä, että laji alkaa kiinnostaa. Yhä vieläkin minun on kovin vaikea niellä librettojen juonikökköyksiä, mutta olen selvästi luovuttamassa.
Tammikuussa näin Naamiohuvit, jonka värikäs modernisointi oli elämys. Syksyllä sain pähkäillä manipuloivaa rakkautta Carmen-modernisoinnin voimalla. Joulunvieton aloitin Puccinin oopperalla Turandot. Orkesteri ja kuoro pauhasivat, solistit lauloivat kovaa ja korkealta, lavastuksen vanhan Kiinan rekvisiitta loi taikaympäristön. Juonta en edes yrittänyt ymmärtää. Parhaalla tahdolla haluan tulkita, että prinsessa Turandotin kopeus ja kostonhimoisuus ovat vain panssari lemmenpettymysten torjunnalle – harmi vain, että siitä syystä kertyy paljon vainaita. Orjatyttö Liun vastakaikua koskaan saavuttamaton uhrautuva rakkaus on riipivää. Ja vaikka kilpakosijasankarin intohimon oikeana motiivina olisikin vallan- ja kilpailunhalu, ei ole pakahduttavan tunteikkaan Nessun dorma -aarian voittanutta. Oi, häpeämätöntä patetiaa! Hurahdin.
10. Runous
Lyriikan lukeminen on minulle kuin vierailu kaukaisessa maanosassa, jossa kieli on vierasta ja monet näkymät ennen kokemattomia. Sen makuja maiskuttelen varovaisesti ja löydän herkullisia sattumia. Heli Laaksosen Aapine nauratti ja liikutti: omaperäinen sanailija on päältä mutkaton vaan sisuksista mutkallisen vakava. Erkka Filanderin esikoiskokoelma vakuutti, että mukavuusrajan ylitys virkistää.
Koska metsä on yksi vapauttavimmista arkikokemuksistani ympäri vuoden (ja tänä vuonna bonuksena pyörryttävä tattisato), päätän vuosikatsauksen Filanderin sanoin.
Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.
PS. Kommenttiin kokosin vuoden 2013 lukulistani.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 