Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (WSOY 2014) alkaa upeasti: Tornionjoen rannan kahden talon asukit 1950-luvun lopussa valtaavat lukijan kuin joki tulva-aikaan – oikeaan ja väärään suuntaan virtaavana. Alfred on outoja näkyjä näkevä perheenisä, Eeva vaimona on peruskallio, neljäntenä ja viimeisenä tyttärenä syntyvä Aleksandra on omapäinen. Naapuritaloon Alfred tekee ystävänpalveluksen, Santerin, jotta sielläkin suku jatkuisi. Ja suvut jatkuvat ja kietoutuvat.
Pohjoinen jokimaisema, elämisen tapa sekä henkilöiden ajatusten ja puheen kieli tallentuvat alkuunsa kertakaikkisen tempaavasti. Kolmanneksen luettuani ajattelen, että mitä tämä nyt on: tänä vuonna jo kolmas hieno esikoisromaani Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan jälkeen, kyllä nyt kotimaisen kirjallisuuden lukijoita hemmotellaan.
Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.
Valitettavasti tempo ja teho eivät pysy koko kirjan keston samanlaisena, veto tavanomaistuu sitä enemmän mitä lähemmäs etelää ja tätä aikaa lähestytään. Ei sillä, etteikö Aleksandran ja Santerin poikien elämää seuraisi, mutta 1950-70 -lukujen kuvauksen erityinen ote kirpoaa ja mennään elämäntuskaisen kasvukipuilun puolelle siten, että isoin intoni hilliintyy. Voi että, olisin niin halunnut tietää enemmän horjuvuudessaan liikuttavasta Alfredista ja arvoituksellisesta Aleksandrasta, joita romaanin alkuosa hieman päähenkilöiksi lupaili, vaan ei, sukupolvien virtaus vei kolmanteen polveen. Alfredin ja Aleksandran isä-tytär-suhteessakin olisi kovasti purtavaa, vaan viitteelliseksi se jää.
He asuvat sopivasti joen varrella tarpeeksi kaukana ylä- ja alajuoksusta, alusta tai lopusta, jotta niitä tarvitsisi koskaan ajatella. Joki on vain ikuinen pätkä liikkuvaa vettä ilman syntymistä tai päättymistä. Ajattelikohan isä ikinä niin pitkälle.
Yhtäkkiä tuntuu naurettavalta, että asioita täytyy aina väistellä. Miksei niistä voi puhua suoraan? Miksei vain soita isälle ja kysy? Yksi puhelu, jossa sanoisi sen, mitä tietää kaikkien ajatelleen vuosia, sehän olisi aivan helppoa, sanoa vain muutama sana, siinä kaikki.
Kitin mietitty, poukkoava, välillä herkkumurteinen kerronta kestää hyvin koko kirjan mitan. Kerrassaan kiehtovaa on se, miten ilmaistaan ihmisten erillisyyden umpio, tavoittamaton ydin. Se, miten ollaan osa perhettä ja sukupolvien ketjua ja silti irrallisia, erillisiä ja perheenjäseniin, muihinkin, vaikeasti tosiyhteyksiä saavia. Jokaisen henkilön omat salamietteet täyttävät pään. Ja silti lapsuudenkotiin palatessa (voi miten tuttu kokemus):
Kuinka tällainen taantuminen on mahdollista? Aina tänne tullessa tullessa mielessä tapahtuu muutos, joka kerta samanlainen, mutta silti aina yhtä ennakoimaton. Se alkaa muutaman kilometrin etäisyydellä kodista, siitä eteenpäin hän muistaa jokaisen tien mutkan ja metsän puun, ja tunne tiivistyy pihatieltä lähestyessä, kunnes hän näkee talon vasten taivasta, ei enää mielikuvan kotipaikkana vaan oikeasti siinä. Ja kun hän astuu sisään, kaikki on menetetty, elämä Helsingissä sumenee ja hän muistaa vain tämän talon tapahtumat, mattojen ja seinäryijyjen sisään kietoutuneet, kaikki muuttuu todeksi.
Henkilövetoisesti tarinaa kerrotaan, silti henkilöissä säilyy salaisuus. Se on minua miellyttävä keino, vaikka romaani pitääkin hahmoihin tiettyä etäisyyttä. Romaanissa on aineosasia, joista ei usein kaunokirjallisuudessa lue, kuten Tornionjoen ja sen ympäristön olemus, kaivostyö, tähtitiede ja eläinten täyttäminen. Niin, tämä Elävän näköiset -romaanin eläinten täyttäminen: symboli. Elämä eletään, kuollaan, eläessäkin voidaan olla täytettyjä kuoria, ja sellaisia voidaan olla elämän jälkeenkin jäljelle jääville. Jotain tuollaista, ainakin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 