Jussi Adler-Olsenin Vanki (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2012) on dekkari minun makuuni. En voi vastustaa kiusausta temppuilla romaanin nimellä: kirja vangitsi minut. Romaanissa on myös kohta, jossa kirkastetaan kirjojen lukemisen merkityksellisyys tukalissa olosuhteissa, vaikka vangittuna.
Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan.
Juoni jännityttää. Lähtötilanne on se, että Kööpenhaminan poliisin murharyhmäetsivä Carl Mørk palaa kohtalokkaan jutun jälkeen töihin vetämään yhden miehen Q-osastoa. Tutkittavaksi lankeaa viisi vuotta vanha kansanedustajan katoamistapaus.
Kerronta soljuu, eli juoni etenee ja sanailu on sopivan sävykästä. Perushuttua on sekä kahden aikatason että rikokseen (tässä tapauksessa uhrin) ja poliisityöskentelyyn liittyvien kuvausten vuorottelu. Tapahtuma-asettelussa on virkistävää omaperäisyyttä, eikä jännitys tai arvoitusmetsästys sulje pois muuta: joukkoon limittyy myös alakuloisia ja koskettavia hetkiä. Taustalla jäytävät tekijät eivät ole yksioikoisia, syyllisyystematiikka on moniulotteinen. Adler-Olsen osaa viskaista joukkoon myös tilannekomiikkaa, ja tällaisilla oivaltavilla tyylivaihteluilla lujitetaan ainakin minun lukusuhdettani.
Carl Mørkissa on kaikki poliisiromaanipäähenkilön tyyppipiirteet (paitsi alkoholisoitumisen uhka), vaan jollain ihmeen kaupalla hänestä kehkeytyy omanlaisensa. Hän on omapäinen ja asettuu esimiesten kanssa poikkiteloin mutta on luottohenkilöille uskollinen (klisee). Mørkin privaattielämää ripotellaan mausteeksi (klisee), ja jopas tämän mörkin poliisin lähipiirissä hyöriikin kummallista väkeä. Mørkin vastapainona hömelöi avustaja (klisee), mutta apumies-Assad on varastaa koko shown tarjoten hupia, arvoituksellisuutta ja taitoa. Ja kaiken lopputulemana on, että liitän Mørkin suosikkietsivieni kärkikastiin, Barbarottin, Brodien ja Holen porukkaan. Tässä sitä taas ollaan: henkilövetoinen dekkari saa minut innostumaan. 
Osasto Q:n edesottamuksia jatkaa Metsästäjät (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2013). Eriparinen etsiväkaksikko on yhä kiinnostava, ja tiimiin saadaan arvaamaton sihteeri Rose. Näiltä osin homma toimii erinomaisesti. Juoni ei ole yhtä onnistunut kuin ensi osan, tai kenties on niin, että rikoksiin liittyvä inha väkivalta lähestyy kipurajaani. Syylliset ovat selvillä alusta asti, eikä se haittaa asetelmaa. Näkökulmatekniikka pelittää myös yhä hyvin, ja kassialmatyyppisen case-henkilön sisälle meno sujuu. Hiukan yksioikoiselta vaikuttaa se, miten tanskalaisen talouden kärkinimet ovat sisäoppilaitoksissa säilöttyjä, kylmäkiskoisen vanhemmuuden pilaamia ja piittaamattomuuden ylimielistä perintöä jatkavia superpahiksia.
Kesällä ilmestyneen kolmososan kirjastojonossa olen ja pysynkin jonkin aikaa – sen verran suosittu Adler-Olssen tätänykyä on. En sitä ihmettele, sillä Mørk tekee romaanin lopuksi merkittävän päätöksen, ja mahdollinen romanssikin jää kiusalliseen kohtaan. Pakko tietää, miten elämä etenee.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 