Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2014

Varamies pääosaan

Stephen C. McQueen on näyttelijä, ei SE Steve McQueen, vaan uranoususta haaveileva kolmikymppinen lontoolainen, jonka suurin menestys on oravan rooli lastenelokuvassa. Näin siis huumorivireellä edetään David Nichollsin romaanissa Varamies (suom. Sauli Santikko, Otava 2014).

Yksitoistavuotisen näyttelijänuransa aikana Stephen C. McQueen oli esittänyt kuutta ruumista hienovaraisesti eläytyen ja tarkkaan välittäen vaaditun ei-elävän vaikutelman. Jotta ei joutuisi tällaisten osien leimaamaksi, hän oli vähätellyt niiden osuutta CV:ssään ja antanut rooleille mielenkiintoiset, karismaattiset nimet kuten Max tai Oliver ja jättänyt pois sellaiset latteat joskin totuudenmukaiset roolinimet kuin ruumis tai kuolonuhri.

Äijäproosaa tämä on, chick litin hyvää kaveria dude litiä. On mielenkiintoista, että miesvetoisen viihteen lukeminen luontuu sukupuolirajoitteitta, kun taas likkakirjallisuus ei mieslukijoita houkuta. Varamiehen päähenkilö on samansorttinen kuin chick litin keskeishenkilöt eli hakusessa elämänsä kanssa ja odottavalla kannalla romanssin suhteen. Miespäähenkilöllä on enemmän vapauksia kuin naispuolisilla keskeishenkilöillä, mies voi olla jopa rähjäinen luuseri. Varamies-Stephen onkin alakuloinen, turpeahko sähläri rähjäisessä yksiössään.Varamies

Romaani on rakennettu ja kerrottu siten, että haahuilevaa Stepheniä ryhtyy oitis symppaamaan. Viihdekirja voi näin lisätä empatiakykyä, vaikka onkin brittitutkimuksia, joiden perusteella korkeakirjallisuus ja klassikot ovat myötätuntokasvattajina ylivoimaisia. Jos pedagogiikan jättää sikseen, kirja tarjoaa ainakin aika viattoman hupihetken, ja sen antisankarin seurassa kokee myötähäpeää ja toivoo parasta.

Tämän sorttinen kirjallisuus on paljolti juonivetoista. Varamiehessä jutun juurena on Stephenin tutustuminen komistusnäyttelijään ja etenkin tämän vaimoon. Romanttisia unelmia puskee pintaan, samoin urahaaveita. Lisäksi hän koittaa toipua avioerosta. Päähenkilön surkeus ja tilanteisiin ajautuminen on komiikan ydintä. Ei kuitenkaan yksin, sillä verbaalinäppäryys tuottaa osan huvista. Kepeään dialogiin Nicholls on harjaantunut käsikirjoittajana. (Oi, Rimakauhua ja rakkautta, Gold Feet, oli 1990-luvun huippusarja.)

Olen lukenut Nichollsin suomennetut kirjat, ja pidän niitä ajanvietelajissaan mainioina. Ne ovat ilmestyneet takaperoisesti Sinä päivänä -menestyksen (Otava 2011) vanavedessä, Varamies on alun perin ilmestynyt jo 2005 ja esikoisromaani Kaikki peliin 2003 (Otava 2012). Sauli Santikko on suomentanut kaikki sukkelasanaisiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Lehtolaista kahdella tapaa

Kuusi kohtausta Sadusta (Tammi 2014) on virkistävä teos Leena Lehtolaisen tuotannossa. On Lehtolaiselta aiemminkin ilmestynyt muita kuin dekkareita, mutta uutuusromaani testaa rohkeasti rakennetta.

Satu Savinainen on viisikymppinen multitalenttitaiteilija, hän on tehnyt performansseja, kuvataideteoksia, kirjoja ja lauluiltoja. Nyt hän on kadonnut. Onko se mainostemppu vai protesti, sillä Sadun miesystävän Heikki Sirviön puuhaama elämäkertanäytelmä Sadusta on ensi-illassa? Romaani esittää – todellakin, romaani esittää – lukijalle tämän näytelmän.

Eteneminen tapahtuu näytelmän repliikkien ja näyttämötapahtumien tahdissa. Siihen lomitetaan Sadulle tärkeiden ihmisten reaktioita ja muistumia näytelmän kohtausten pohjana olevista tositapahtumista. Mukana on myös näyttelijöiden ja ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia harjoituksista ja esitystilanteesta. Ihailtavasti Lehtolainen pitää tämän kaiken kasassa.

Näyttämökuvat ja selostukset näytelmän video-osuuksista (joita ilman ei nykyteatteria enää tehdä) on tarkasti selostettu. Koska tekstissä on myös paljon näyttämövuorosanoja, näppärä dramaturgi kasaisi tästä esitysvalmiin näytelmän. Mutta toimisiko se draamana? En ole varma, sillä epäilen sisällön kantavuutta. Ammankin mielestä romaanissa pistellään sinne ja tänne, mutta  eritoten romaanimuotokokeiluna kirja on kiinnostava. Arja postaa ajatuksensa samanaikaisesti minun kanssani – mitähän hän teoksesta tuumaa?

Voiko taiteessa näyttää totuuden oikeista ihmisistä? Mikä on totuus – miten se vaihtelee kokijan mukaan? Saako yhden totuutta toitottaa muiden osallisten kustannuksella? Näihin kysymyksiin saa vastauksia lyhyin väläyksin laajalta henkilöjoukolta. Romaanin mosaiikkipaloista Satu hahmottuu hyvin: hänen kokemuksensa on omanlaisensa, joku muu muistaa ja näkee samat asiat toisin ja kolmas vielä eri tavalla. Muut henkilöt ovat alisteisia ailahtelevalle taidediivalle. Ohjaaja Heikki Sirviö jää valitettavan karikatyyrimaiseksi, mutta Sadun tytär riipaisee; hänelle on langennut rooli alistua äidin taiteelle. Vilja-tytär voi pahoin ja pähkäilee: ”Miksi helvetissä äiti oli suostunut siihen, että Leikkihirviö riepotteli näytelmässään kaikkia äidin elämään kuuluvia ihmisiä?”

Taiteilijuus on teemana kiinnostava, samoin yksityisyyden rajat ja kokemuksen vaihtelu kokijan mukaan, mutta silti välillä hätkähdän miettimään, miksi kaikki tämä. Satu ei ole lopulta kovin yllätyksellinen vaan narsistityyppinen prototaiteilija vaikkakin nainen, sillä usein vapaa taiteilijasielu on yhtä kuin mies. Siihen ei kovin syvälle romaanissa pureuduta. Lehtolainen tekee silti hauskan vedätystempun: omaperäinen draamarakenne lukuisine henkilöineen kätkee sisälleen moraliteetin ja juoniromaanin, joka houkuttaa setvimään, mitä Sadun elämässä tapahtui ja miksi hän katosi. Kätevää ja vetävää.Kuusi kohtausta sadusta

Lukulamppu-haastattelussa Leena Lehtolainen kertoo haluavansa uudistua, mutta jatkoa Mari Kallio -dekkareille on luvassa. Uusia odotellessa voi palata vanhoihin osiin toisessa muodossa. Leena Kaivosoja-Jukkola on mukauttanut selkokielisiksi kolme ensimmäistä Maria Kallio -kirjaa, joista juuri on ilmestynyt  Kuparisydän (Avain 2014). Siinä Maria Kallio on nimismiehen sijaisena Arpikylässä ja osallistuu murhatutkimuksiin, jossa on osallisena hänelle nuoruudesta tuttuja.

Selkokielen sanaston, rakenteen ja sisällön tulee olla helpompaa kuin yleiskielen. Se ei tarkoita sitä, että teksti olisi köyhää tai tarina tympeän typistetty, vaan tarkoituksena on lyhyt, helppo, nautittava teksti lukijoille, jotka kaipaavat helposti luettavaa tekstiä. Aikuisille natsaavia selkokirjoja ei paljon ilmesty, joten Kallio-sarjalle on tilausta. Mukauttaja onnistuu säilyttämään tyylin, tunnelman ja tarinan. Verrattuna aiempiin selko-osiin, on tässä uskallettu yhä paremmin karsia rönsyjä selkotyyliin sopivaksi. Kerronta on sujuvaa, ja etenkin dialogin vaivattomuus ilahduttaa. Jännitysjuoni etenee sukkelasti, ja jos henkilöitä putkahtelee liukkaasti tapahtumiin, kirjan alun henkilöluettelo auttaa palauttamaan tyypit mieleen. Kuparisydän on kelpo selkoa.Kuparisydän_selko

Kannatan kirjavariaatioita, sillä kirjallisuudesta nauttiminen ei saa olla kielikyvykkyydestä kiinni. Toiset lukijat viehättyvät romaanin Kuusi kohtausta Sadusta vaativahkosta rakenteesta, kun taas toiset lukijat saavat tuntumaa yhden suomalaisten suosikkidekkaristin tuotannosta helpotetun selkoversion avulla.

– –
Sain Kuparisydän-selkokirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja