Mitä tämä on? Tien päällä -kirjat eivät ole suosikkejani. Tavallisesti tympäännyn ”matkustan kauas päästäkseni lähelle itseäni ja ratkaisua” -kirjahenkilöiden yllättävistä (lue: kaavaan kuuluvista) parivaljakoista ja kummallisuushenkilöiden kohtaamisista. En yleensä syty keski-ikäisten äijien kriisikertomuksista. Nyt Lada 1200 L tempaa mukaansa Jari Järvelän romaanissa Särkyvää (Tammi 2014). Kyyti on tragikoomista absurdein painotuksin, ja ladamaiseen tyyliin siinä on sekä vääjäämätöntä etenemistä että epävarmuutta kyydin vakauden suhteen.
Lihava, hikinen ja angstinen Teemu ajelee tempoilevalla retromenopelillään kohti Pamplonaa ja poimii kyytiinsä liftaavan rastatukan, Agnes-neitosen. Lähtökohta on tämä:
Mä olen matkalla tekemään itsemurhaa. This is my suicide car. Machina di suicidio.
Ei hyvää päivää. Ja mä luulin, että mä olen meistä kahdesta se kahjo.
Huhujen perusteella Järvelän Tyttö ja pommi -dekkarista (Crime Time 2014) neuvotellaan jenkkileffaa, ja Amazon on romaania jo kääntämässä. Särkyvääkin taipuisi hyvin elokuvaksi, sillä Järvelän tapa laatia tilanteita leffakohtausmaisiksi toimii tehokkaasti. Näissä otoksissa on vaihtelevia ympäristöjä, kuten korkeille paikoille kiipeämisiä, vilkkaan vaihtuvia tapahtumia ja henkilöiden välistä energiaa.
Romaanissa on tapahtumaetenemisen lisäksi verbaalia visuaalisuutta, koska Järvelällä on sanailun ja tilannetajun yhdistelemisen lahja. Kielelle on ominaista lyhyet napsautukset, jotka osuvat minussa lukijana eri hermoihin. Säälittävistä, kauheista ja raivostuttavista asioista hän pistelee teräviä ja hauskoja iskuja. Joukossa on haaleuksia, ennalta-arvattavuuksia ja kärjistysyksinkertaistuksia, mutta usein huonon hetken taittaa jokin hienosti ilmaistu havainto tai absurdi naurunaihe. Tyrskähtelen huumoritöytäisyistä, joita tasaisesti isketään suoraan tai salakavalasti tölväistään.
Tarkkaavainen katsoja huomaa kuvan kirjan päällä lapsen maitohampaan; tarkkaavainen kirjan lukenut tietää sen kuuluvan juoneen…
Olen rikkonaisten rakenteiden ystävä, ja siksi kaveeraan Särkyvää. Teemun ja Agneksen matkaa kuvataan tasaisin välein niin sanotusti yleisellä tasolla. Sitä katkovat Teemun blogijutut sekä niiden älyttömät ja valaisevat kommentit. Teemu on vuorovaikutustaitorajoitteinen, aktiivis-passiivis-aggressiivinen lötjäke, perinteiseen tapaan itsetuntonsa, perheensä ja elämänsuuntansa menettänyt. Pääasiassa romaanin näkökulma on Teemun, ja hänen elämänkaarensa pirstalekohdat paljastuvat vähitellen. Ei nuori Agneskaan ole ehjänä säilynyt, hänen vastapariroolinsa on romaanissa oleellinen mutta jää tarkoituksella salaperäiseksi.
Teemu raijjaa mukanaan sälätäytteistä pahvilaatikkoa, jossa lukee ”särkyvää”. Särkyä voi niin monella tavalla, ja sirpaleita voi helliä katkerana ikänsä tai heivata ne kaatopaikalle (tai kaveri voi viskata ne nuotioon). Romaanin lopussa on Lada-kyytiä notkahduttavia kuoppia – mutta antaa matkan jatkua. En anna sen haitata. Palaan alkuun, siihen, miten arjessa voi löytää tähden, tavallisesta asiasta uuden oivalluksen.
Pimeydessä Heli oli puolittanut omenan väärinpäin, vaakasuoraan eikä pystysuoraan.
Henkäisin. Omenan sisälle oli kätketty tähti. Viisi siemenen koloa muodostivat sakarat. Kaikki nämä vuodet olin halkaissut omenan mielestäni oikein, pystysuoraan.
– -. Silmäilin ympärilleni epäluuloisena, nuuhkin verikoirana, nostelin pahvilaatikosta tuttuja esineitä, kuvittelin mitä niiden sisältä löytyy, jos osaa vain katsoa eri tavalla kuin ennen.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 