Kuukausittainen arkisto:lokakuu 2014

Säpinää lukutaitoon

Olet himolukija. Ahmaiset tuhatsivuisia romaaneita tuosta vain. Lukemisesi on sujuvaa ja eläytyvää. Ajatuksesi luistavat ja luovat mielikuvia luetun pohjalta. Taito on sinulle itsestäänselvyys, ydintä itsessäsi. Entä jos niin ei olisi? Eläydy hetkeksi siihen.


Lukutaitomaa-Suomessa on vuosi vuodelta enemmän lukuhaluttomia, lukutaidottomia ja huonosti lukevia nuoria ja aikuisia. Arviolta noin 10 % väestöstä hyötyisi selkokirjoista, joiden sisältö, rakenne ja sanasto ovat yleiskieltä helpompia. On myös kansalaisia, joille keskivertoselkokirjatkin ovat liian vaikeita. Heillä voisi silti olla halua lukea, sillä lukutaito mahdollistaa osallisuuden. Ainakin hyvinvointimaassa olisi oikeus ja kohtuus antaa siihen mahdollisuus.

Opike on kustantanut seitsemän pienoiskirjan sarjan Säpinät (2014) pienelle mutta huomionarvoiselle ryhmälle, joka vasta nuorena ja aikuisena harjoittelee lukutaidon alkeita ja lukemisen sujuvuutta. Tekstin on kirjoittanut Ari Sainio ja kirjat on kuvittanut Carola Koskinen. Sarjan kirjat ovat:
1. Ma-nu ja San-na
2. Uu-si ha-me
3. Muistoja
4. Salaisuus
5. Rannalla
6. Manun pyssy
7. Äiti tulee käymään.

Jo otsikoista huomaa, että sarjan kahdessa ensimmäisessä kirjassa on tavutettu tekstiä; sarjan mittaan tekstimäärä lisääntyy ja hieman vaikeutuu. Pisimmilläänkin yhdellä sivulla on kymmenisen riviä tekstiä, ja joka osassa on 12 sivua. Kohderyhmäksi sopivat nuoret ja aikuiset kehitysvammaiset, mikseipä myös muut lukutaidon ja suomen kielen alkeita harjoittelevat.unnamed

Kirjasarjassa on hyväntahtoinen tunnelma, ja se avaa mahdollisuuksien maailmoja: nuori mies sattumalta tapaa mukavan nuoren naisen, tapahtuu arkisia kommelluksia, mutta niihin ei maailma kaadu vaan töppäilyille voi hymähtää. Voi elää erilaisissa tunnelmissa: ihastua, huolestua, rentoutua, pelästyä, rohkaistua ja itsenäistyä. Ote on reaaliarkea naiivimpi ja optimistisempi, mutta valinta on ymmärrettävä kannustavuutta tavoittelevassa kirjasarjassa.

Selkoteksti on varmaa: kieli on helppoa ja lyhyet jutut etenevät mukavasti. Dialogien lukemista helpotetaan keskustelijoiden kasvokuvavinjetein. Pyssytarinaa hieman ihmettelen: miksi juuri se rohkeusaihevalinnaksi? Pyssyn ilmaantuminenkin kuitataan ”löysin kaapista” -tyyliin. Kirjassa kadulla tavattu naisihminen on ”täti” – voisi olla nuorille ja aikuisille suunnatussa kirjassa reilusti ”nainen”. Joitain pieniä tyylivalintoja siis mietin muuten oivassa minitarinoinnissa.

Kuvitus sopii hyvin kokonaisuuteen. Väritys on raikas ja fiilispohjainen, ympäristö kotoinen, hahmot aidosti nuoria aikuisia, tavallisen näköisiä. Manu on hipsteripartainen jannu, Sanna raikas blondi. Kuvitetut tilanteet tukevat kerrottua ja ilmentävät positiivista tunnelmaa.

Toivottavasti Säpinät-kirjasarja löytää kohderyhmänsä ja avittaa alkuun, lukemisen iloon.
– –
Sain kirjasarjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Selkokirja

Väliaikainen juttutuokio

Rosa Liksom taitaa lyhytproosan. Väliaikainen (Like 2014) sisältää pätkittyjä näköaloja ihmiseloon. Kertomuskokoelman henkilöt jutustelevat itsestään lyhyen omavalintaisen siivun omalla äänellään. Mikään inhimillinen ei ole vierasta. Olen kuin kulmakuppilan rähjäpöydässä kuuntelemassa, ajantäytteeksi. ”Mie että ei mithään, oli mukava praatata ja poristaan lissää seuraavalla kerralla.”

Kokoelma alkaa eteläisen sossu-Suomen tarinoilla. Sivu toisensa perään vyöryy tilanteita, joissa lähinnä lojutaan periytyvän huono-osaisuuden takahuoneissa. Osa henkilöistä on protosyrjäytyneitä, osa on yhteiskunnassa osallisena vaan elämänotteeltaan osattomia ja osaamattomia. Näköalaton selviytyminen on sitä, että joskus jaksetaan katsoa lähelle, muuten höttöillään omassa olossa. Osa on oloonsa tyytyväinen, osa jumissa tai vaarassa (ainakin lapset), osalla välähtää hetkittäinen onni.

Kun sattuu oleen kiva fiilis heti aamusta niin mä tiedän, että koko päivästä tulee hyvä. Mä nousen ylös, käyn suihkussa, pesen Oton pyllyn ja vaihdan vaipat, annan Laurille ruokaa ja me lähdetään jonoihin. Ensin kävellään hyvinvointikeskuksen bussipysäkille ja ajetaan Kallion Kelan jonoon. Siellä mä juttelen jonkun tutun äidin kanssa lasten korvatulehduksista ja rotaviiruksista. Kelasta sitten ratikalla sossuun. Sossun jonossa mä olen yleensä hiljaa ku siellä on niin paljon rajatilatapauksia. Mä en haluu, että joku tinttaa mua tai Ottoa. Lopuksi meidän tie vie Hurstin jonoon. Mä nään siellä mun mutsia, mummia ja useesti myös kummitätiä.

Ja sitten päästään Lappiin, seuduille, jossa kesällä ”mäkäröitä oli ko pilkkuja Pollakin taulussa”. Onko odotetun latteaa sanoa, että murrekerronnassa Liksom on elementissään? Kyllähän etelän sossucasetkin luistavat, vaan ainakin minä lankean ihastelemaan hurttia menoa Napapiirin tuolla puolen. Kieli rönsyää, ilmaisuväriä roimitaan koko kirjolla. Katsantokanta on verevä ja suora, vaikka juttu voi olla kiero: tarinapätkissä on teräviä kulmia, komiikkaa ja yllätyksiä.

"Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä."

”Tämän joulukuun mie olen istunu kissan kanssa pirtissä ja kattelemma toisiamma aamusta ilthaan niiko vastarakastuhneet pruukaava tehä.”

Liksom elävöittää Lapin kansan oudoksi ja kiinnostavaksi. Poimin monia suosikkeja, kuten pakastinkaupoilla kävijän, lähiavustajaa kuuntelevan papparaisen, hihhuliseurojen kirkkoherran, luuta- ja kännykkämummun ja rysselinlomailijan. Etenkin vanhat ukot ja akat kirjailija loihtii tarkkanäköisiksi tapauksiksi. Eikä Pohjoinen ole mikään takapajula, yksikin yhdeksänkymppinen muori siirtyy kypepuheluista veispookkiprohviiliin.

Sillon ko molin kläppi näilä kairoila oli vain kaksiviikkoinen kiertokoulu. Muut ajat painoin navettatöissä. Mutta meitä kielivammaisia on herra Kuukle aatelu. Mie kopioin Pekale tulhet viestit ja päivitykset, laitan ne herra Kuuklele käännettäväksi ja hetkessä se pallauttaa kiinlaisekki harakanvarphaat meänkielele pantuna.

Väliaikainen on rentoa rupattelua pikku piikein. Uskottavuus ei ole arviointikriteeristön kärjessä vaan fabulointitaito. Seuraavaksi odotan Liksomilta kunnon irreaalia irtiottoa. Kokoelman kursivoiduissa uutistyylisissä välijutuissa on sellaisia elementtejä, että esimerkiksi mielenterveysongelmaisista tappajauroshirvistä ja älykännyköitä nielevistä lehmistä voisi lukea lisää.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


 

Väliaikasesta ovat nauttiineet ainakin Arja, Helena ja Miska. Jos sinua kiinnostaa kokemukseni Rosa Liksomin syksyllä ilmestyneestä valokuvakirjasta, lue Burka-postaukseni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus