Olen kevään mittaan lukenut ja kuunnellut kevään Helsinki Lit -kirjoja lähinnä suoratoistopalvelussa. Kaikkien Lit-kirjailijoiden kirjoihin en ole ehtinyt tutustua. Tiivistän tässä kirjatunnelmani satunnaisessa järjestyksessä.
Elizabeth Strout – koko suomennettu tuotanto
Joskus toiveet käyvät toteen, nyt käy: Elizabeth Stroutin novellistista kuvaustapaa olen ihaillut kirja kirjalta, ja nyt on mahdollisuus kuulla kirjailijaa. Strout kierrättää kirjoissaan samoja henkilöitä, mikä ilahduttaa – on kuin tapaisi pikaisesti tuttuja vaikkakin kirjan sivuilla. Eikä viimeisin suomennos Lucy meren rannalla (Tammi 2023, suom. Kristiina Rikman) pettänyt korkeita odotuksiani: tässä koronaromaanissa seuraan novelleista tutun Lucyn eristysaikaa ex-miehen seurassa. Kerronnan varmuus ei yllätä vaan tuudittaa todentuntuiseen, elämän kupruja kaihtamattomaan Lucy-maailmaan. Stroutin käännetyistä kirjoista on jutut blogissani.
Nathan Hill: Wellness
Welness (Gummerus 2024, suom. Antero Tiittula) on avioliittoromaani, ja saa siitä irti kehityskertomukset ja perhetarinatkin. Hill taitaa periamerikkalaisen lavean kerronnan, jossa romaanihenkilöiden vaiheet, ajatukset ja tunteet ovat liikkeessä ja parhaimmillaan liikuttavat lukijan tunteita. Romaanissa oli paljon kiinnostavaa, mutta korostan adjektiivia paljon – karsittavaakin olisi. Lisää kirjajutussani.
Adania Shibli: Sivuseikka
Sivuseikka (Otava 2024, suom. Sampsa Peltonen) järisyttää monestakin syystä. Ensinnäkin sota Gazassa tekee romaanista ajankohtaisen, toisekseen kirjan sisältö tekee todeksi Israelin perustamisvirheet yksilöiden kannalta ja kolmanneksi romaanin kerronta tehoaa kaunokirjallisesti.
Kaksiosainen romaani osoittaa kielellistä hallintaa. Ensimmäinen osa on pelkistettyä tapahtumakuvausta palestiinalaisaavikon valtaamisesta ja yhden tytön kohtalosta 1940-luvulla. Romaanin toinen osa kertoo lähiajoista nuoren naisen rönsyilevän kerronnan keinoin, lähiajasta ennen nykyistä sotaa, jonka lyhyen sytytyslangan aistii kaikesta. Entä tämä ”sivuseikka”? Se on yksilön, etenkin tyttöjen ja naisten osa (sotilas)vallan käytössä. Ravisuttaa.
Johanna Frid: Haraldin äiti
Haraldin äiti (WSOY 2024, suom. Sirje Niitepõld) on ”miniän” minäkertomaa avomiehensä Haraldin äidistä, no, ei vain siitä vaan myös Haraldista ja omasta elämästään. Pistävän piikikäs kerrontatyyli suolaa kaiken. Ei kertojakaan ole mikään helppo ihminen, sen hän tunnustaa avoimesti, mutta nauravaisuuteen kauheutensa kätkevä anoppi vaikuttaa erikoiselta epeliltä.
Ydinjuttu romaanissa on kertojan ja anopin tapaaminen ja jumittuminen tilanteeseen, jota kukaan ei toivo itselleen. Kertoja palaa mielessään hurmaavan Haraldin kohtaamiseen, sittemmin ilmenneisiin sekasotkuihin ja omaan taustaansa, jonka vuoksi kertojalla ei ole käsitystä perhe-elämästä. Tiivistä ja tylyä menoa – rakkautta unohtamatta.
(Valitettavasti tämän kirjailijan haastattelu on peruttu.)
Eleanor Catton: Birnamin metsä
Vähintään kaksi maailmaa kohtaa Birnamin metsässä. Pelkistetyimmillään se on rahan valta (Lemoine) ja rahattomien pienet ekoteot (Mira) maailmassa, joka kulkee kohti tuhoa. Näitä ja muita henkilöitä ja juonilankoja kirja kieputtaa siten, että romaanissa yhdistyvät vahva henkilökuvaus ja juonivetoisuus – ja juonitteluvetoisuus. Homma etenee jännityskirjallisuutta lähentyen. Vallasta ja valloituksista taitaa olla kyse sen lisäksi, että ekoteema kulkee koko ajan rinnalla. Kulttuurikerrostumia tuo kirjan ja ekoryhmän nimen yhteys Shakespearen Macbethiin.
Innostuin aluksi kovasti kirjasta, jonkin verran into laski tietynlaisesta tyypittelystä. Voin luonnehtia Birnamin metsää taitavasti kerrotuksi lukuromaaniksi, jossa riittää tulkittavaa ja henkilöherkkua.
Mariana Enriquez: Sängyssä tupakoimisen vaarat
Mariana Enriquezin novelleissa (WSOY 2024, suom. sari Selander) on muutakin vaaraa kuin sängyssä röökin imeminen. Novellit vievät kotimaiseen verrattuna ihan erilaiseen tuonilmaisuuteen, esimerkiksi vainajavauva voi räytyneessä kunnossa seurata sukulaisnaista tyytymättömänä tai muut kuolleisiin, uskomuksiin tai taikuuteen liittyvät nyrjäyttää todellisuutta. Kelpo kauhukokoelma.
Nicholas Lunabba: Itkisitkö jos mä kuolen
Pidän Lunabban omaelämäkerrallista romaania (Johnny Kniga 2024, suom. Tarja Lipponen) sivistävänä, sillä se kertoo minulle ruotsalaisen yhteiskunnan jakautumisesta. Se selventää sitä, miksi lähiöissä aseet paukkuvat ja miksi ei-valkoiset ruotsalaisnuoret tuntevat monia nuorena kuolleita. Romaanin kertoja kuvaa kipeästi luonaan asuvaa nuorukaista – tuuliajoa, jossa hajonneiden perheiden vesat heiluvat ja helposti kaatuvat tuhon tielle. Vakuuttavaa ajankuvaa hyvinvointivaltiosta.
Keskeneräistä
Luin myös Kevin Chenin romaanin Aavekaupunki (Aula & Vo 2024, suom. Rauno Sainio), mutta vireystilani kehnous estää minua siitä lausumasta kuin sen, että kielellisesti ja kulttuurisesti siinä oli paljon kiinnostavaa, mutta menin täysin sekaisin seitsemän siskon nimien kanssa.
Kesken minulla on vielä Camilla Sosa Villadan romaani Yöeläimiä (S&S 2024, suom. Emmi Ketonen), joka on perheromaani transyhteisöstä, jonka jäsenet ovat valinneet toisensa. Thella Jonsonin kirjan Rauha lukemisen aloitan tänään, ja Maja Lundin hienon Mehiläisten historian luin viikon aluksi mutta muut sarjan kirjat odottavat lukijaansa.
•
Kotimaiset kirjallisuusihmiset haastattelevat ulkomaisia kirjailijoita Helsinki Litin lavalla tulevana viikonloppuna. Innostavaa kirjatunnelmaa siis tiedossa.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 