Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos Lievosen Vain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.
Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen.
Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.
•
Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.
Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.
Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti:
”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä,
neula kalahtaa pienelle lattialle
ja kameli etsii heinäsuovasta
jotakin kuin itseään.”
Ja tämä pätkäisy:
”Tuuli yltyy, kun astut sisään.
Tunnen nousuveren suonissani
ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”
Ja vielä katkelma:
”Kohtaamisessa on kaikua.
Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.
Silmäys silmäyksestä,
Hammas hampaan likeisyydestä.”
Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.
Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.
*
Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.
•
Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.
Osallistun postauksella Ankin kirjablogin runon ja suven päivän haasteeseen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 