Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024) on Vilja-Tuulia Huotarisen seitsemäs runokokoelma. Kokoelma jakautuu otsikon mukaisesti kahteen osaan, mutta kyseiset teemat leikkaavat toisiaan kirjan runoissa.
Menettämisestä, säilyttämisestä valloittaa minut suoran tyylin vuoksi. Kielessä on tarkan, puhutun kielen rytmiä, toistoa ja sisällön täsmäiskuja. Silti suoruus sisältää sakeaa metaforisuutta ja tulkintaväljyyttä.
Esimerkiksi kokoelman alkupuoli paneutuu muistoihin ja läsnäoloon siskosta. Sisko voi olla sisko, sielunsisko, rakastettu, muusaksikin mainittu tai runoilijakollega, mutta sisko voi olla ylipäätään myös runoilijan runo, yhteys kahden henkilön välillä, jaettavaksi tarkoitettu.
Sisko-runot sijoittuvat kokoelman ”Menettämisestä”-osaan ja niissä kuuluu kuolema: ”Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme / konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Kenties Huotarinen siksi konkretisoi abstraktia. Esimerkiksi runossa ”Runoilijan tehtävä” sanojen tiputteleminen eli runoilijan tehtävä konkretisoituu sukujuhliksi. Luen suvun lukijoiksi siinä kuin todellisten sukujuhlien sekalaiseksi seurakunnaksikin.
•
Kirjan osassa ”Säilyttämisestä” esiintyy äiti. Kirjan motoista toinen on lainattu Antti Nyleniltä: ”Taiteilijat ovat maan äitejä.” Noudatan tätä lukuohjetta ja asettelen runoihin konkreettisen äidin rinnalle runoilijan. Esimerkiksi voimakas runo synnyttämisestä on silloin ihan sitä itseään mutta myös kuvaus runon syntyprosessista.
Huotarisen runot ottavat kantaa, sanovat vaikuttamistarkoituksessa lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ajankohtaisuus säväyttää: kirja ilmestyy viikolla, jolloin Valtionvarainministeriö ilmoittaa kulttuurialan tukileikkauksista. Sen seurauksena luen runoja pamflettina sen lisäksi, että ne vaikuttavat lyriikkana.
”Olen kirja. Minulla on ruumis.
Minut on tehty sinun ja kirjailijan väliin
kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten
kaikki kehot. Ihollani on tuoksusi, tunnen sen
mutta sellaisella varmuudelle sinä nauraisit.
Ja kuka sitten olet, lukija, jonkin verran jumala?
Ainakin teet jotain ainutlaatuista.”
Edellä lainasin runon ”Elämän ja kuoleman välissä” ensimmäistä osaa ja nyt jumalankaltaiseksi kirjattuna totean, ettei osuvammin taida voida ilmaista lukijan merkitystä kirjoille kuin Huotarisen runoteksti. Vain lukijat vievät kirjoja eteenpäin – mieleensä, toisilleen – ja se alkaa olla elämän ja kuoleman (lukutaidon, empatian, demokratian, kirja-alan) kysymys. Eikä lukijan jumaluutta ole ilman runoilijan luojuutta, luojan ydintehtävää.
Näissä toisen osan runoissa puhutellaan instituutteja henkilövetoisesti. Muutama runo ministerille pöyhii kulttuurialan levenevää railoa hallinnon ja ruohonjuuritason välillä. Niiden runojen jälkeen löytyy toivo historiasta: viimeiset runot inspiroituvat ensimmäisistä suomalaisista kirjakaupoista, kirjastoista ja kirjallisuusihmisistä Turussa 1800-luvulla (taustateos Kirjojen kaipuu) – säilyttämisestä, kirjojen merkityksestä sellaisenaan. Kylmät väreet ravistelevat, kun luen Turun akatemian kirjastonhoitajasta ennen ja jälkeen Turun palon. Tänä päivänä ”Turun palo” on nykyhallitus.
•
Viittasin jo Huotarisen runokielen konkretia-absrtakti-metafora-yhdistymiseen. Hän käyttää melko paljon myös esimerkiksi toistoa. Runoista voi bongata kirjallisia viittauksia, esimerkiksi kirjan lopun henkilörunojen linkki Spoon River antologiaan. Ja välillä runoissa on sakset kädessä (runoilijan kokoelma Sakset kädessä ei saa juosta).
Kuuntelin Vilja-Tuulia Huotarista Naantalin kirjajuhlilla, jossa hän puhui kirjastaan läpyskänä. Haastattelija Anna-Riikka Carlson korjasi, että sivumäärä voi olla niukka (noin 60 sivua) mutta sisältö painavaa, ja lukijan viettää monia tunteja runojen tiheydessä.
Puollan Carlsonin huomiota. Ostin kirjan Naantalissa, luin sen kotimatkan alussa Turussa Aurajoen äärellä tuomiokirkon lähellä ja värähtelin kirjan loppurunojen alkuperän maisemissa. Luin kirjan jälleen junamatkalla Turku-Helsinki, ja toistin lukemisen seuraavana päivänä moneen otteeseen. Joka kerralla poimin uutta, oivalsin toisin, eri asioita. Vaikutuin. Vakuutuin:
”Olen kirja, minulla on ruumis, jätän jälkiä.
Ei haittaa, vaikka sanat vievät harhaan.
Kysymys on lajin säilymisestä.”
•
Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä, Siltala 2024, 64 sivua. Ostin kirjan.
•
P. S. Ostakaa runokirjoja. Vain sen seurauksena kustantajat niitä kustantavat. Ilman kustantajia ei ole runokirjoja, vaikka runoilijoita on.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 