Romaanisyksy käynnistyy nostattavasti Jenni Linturin romaanilla Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024). Kirja tosin ilmestyi jo kesällä, ja luinkin sen heinä-elokuun vaihteessa. Olen hautonut elämystä ja tarjoan sitä nyt lukijoille.
Äärimmäisellä laidalla -romaanin kertoja on 12–13-vuotias Mirkku, joka muuttaa perheensä kanssa Töölöstä Helsingin äärimmäiselle laidalle. Mirkun vanhemmat edustavat 1970-luvun tiedostavaa väkeä, kumpikin on toimittaja ja suvussa on muitakin samalta alalta. Äidin tausta on äveriäs (oi, maukkaat romaanin tulkintaherkut: maalaus ja kettupuuhka), mutta perhe jalkautuu nyt kerrostaloihin työväen huudeille. Malmiltahan tämä vaikuttaa kuten Linturin monen muunkin kirjan miljöö.
*
Kohotan kirjan kärkeen kerronnan ja ajantajun, jotka kietoutuvat kieleen kovin kiehtovasti. Linturi saa Mirkun ääneen vuoden 1972 ja murrosiän kynnyksen lapsen, jolla on abstraktin ajattelun taju mutta myös taipumus takertua konkretiaan. Suustaan hän suoltaa kotoa opittua. Tämä tiedostava kielipuristi yrittää kaveerata karujen lähiölapsien kanssa.
Mirkku tutustuu pihalla ja koulussa Pauliinaan, kekseliääseen sepittäjätyttöön. Pauliina ja muut lumoutuvat jalkapalloilevasta Janista, ja kirjan kehys rakentuu Janin katoamisesta. Kehykseen mahtuu Mirkun ystävyyssuhteiden kuprut ja perheprobleemat – elämä.
”Ja minä aavistan. Että jokin on kääntymässä. Eikä se ole vain tuuli. Tai takki. Tai lehti kalenterissa. Vaan. Tämä tarina.”
*
Linturi on kirjoittanut aiemmin kiinnostavia Malmiin liittyviä historiallisia romaaneja aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt Linturin kerronta kääntyy uuteen suuntaan. Aika imeytyy kieleen. Välillä kerronnan ajantaju vaatii pistetykitystä: taukoja, ajatusaukkoja, rytmiä, muistumaluetteloa. Tyyli tekee minuun vaikutuksen.
Kirjassa leikitään ajalla, sillä 1970-luvun lapsikertojan takana piileskelee 1990-luvun aikuinen. Välillä tuo aikuinen paljastuu, vaikka kerronnan aikamuoto on preesens – tunnelman presenssi vuodessa 1972. Konsti toimii hienosti. Se avaa lisää tulkintamahdollisuuksia kertojan kertomasta. Taas saa pähkäillä, miten luotettava kertoja on.
”Isä seisoo ovella. Riisumatta kenkiään. Lattialla, jonka äiti on pessyt, vaikka ei pitäisi. Feminismin takia. Minä kävelen radion luokse. Avaan sen. Että voimme kuunnella yhdessä, kuinka uutistenlukijan vakava ääni toteaa, että seuraavalla viikolla radion hallintoneuvos päättäisi Revon määräaikaisesta erottamisesta. Tai niin minä sen muistan, vaikka myöhemmin opin Radiojournalismin historia Suomessa -kurssilla, että Repo erotettiin. Määräaikaisesti. Vasta kesäkuussa. 1972. Me elämme toukokuun alkua.”
*
Nautin eritoten Mirkun henkilökuvasta. Hän on imenyt sienen tavoin kodin aatteet ja arvot ja julistaa lähiölapsille feminismiä, rasisminvastaisuutta, solidaarisuutta, sateenkaariseksuaalisuutta – Mirkku on täysiverinen woke ennen wokea. Tästä syntyy tahatonta ja tahallista huumoria, koska kontekstissa Mirkun aikuispuheet muuttuvat osin tolkuttomiksi. Arvostan! Mirkun aloitteesta lapsijoukko esimerkiksi leikkii vallankumouksen aamua. Vakavasti: lukiessa voi miettiä kotikasvatuksen vaikutuksia tai lasten kohtelua lapsina tai lapsiaikuisina, ja siitä on kirjassa monta näkökulmaa.
Tiivistä, loppua kohti yhä kiihtyvämpää kirjan tekstiä ja sisältöä ei yhdellä blogijutulla tyhjennetä. Mielestäni Äärimmäisellä laidalla on Linturia parhaasta päästä. Pääkaupunkilaiset saavat kuulla kirjasta lisää kirjailijan kertomana Malmin kirjastossa 18.9. klo 18. Tervetuloa kuuntelemaan kirjailijahaastattelua!
*
Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla, Gummerus 2024, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 