”Taksi pysähtyy Viiskulmaan, baarin eteen. Valojen halot, sumuiset rubiinit, hehkuvat pimeässä.”
Antti Rönkä aloittaa romaaninsa Kiltti poika (Gummerus 2024) rytmillä ja sanavalinnoilla, jotka heti herättävät kiinnostuksen. Kirjojen maailmahan rakentuu kielestä, muuttuu mielikuviksi lukijan mielessä – Rönkän aloitus visualisoi päähenkilön synkän yön.
Kyllä minulle kuitenkin tunnenotkahduksia sattuu romaanin mittaan. Ryhdyn pohdintaan, miten minuun osuvat 27-vuotta täyttävän ikääntymiskriisi ja muistelmat. Huteja tulee, mutta tarpeeksi osumia. Etenkin kirjan kieli, ilmaisutehokkuus ja ajatustiheys sattuvat.
•
”Pakenen muistoihin ja menneisyyteen, koska siellä olen turvassa. Menneisyydessä en enää ole, ja siellä missä en ole, on hyvä.”
Nuoren ihmisen elämänpettymys, epätoivo ja olemattomuuden kokemus koskettaa, enkä ala ruotia, kuinka paljon on ilmestynyt ”nuori mies hukassa” -kirjoja. Aiemmista Rönkän kirjoista tuttu kouluväkivalta varjostaa tämänkin romaanin kertojaa ja kaipuu näkymättömiin seuraa siitä. Toisaalta toive on tulla näkyväksi, löydettäväksi – löytää.
”Olen varma, että käsillä on historian viimeinen ilta, viimeinen tilaisuus löytää se, löytää vastaus. Mutta mikä vastaus, ja mihin?”
Niinpä, sitä se on loppu elämä, yhtä kysymysmerkkiä. Ihmisen osaa Ronkän kirja pöyhii, sitäkin, miksi meistä tulee tällaisia, kilttejä tai mitä vain, ja mihin se johtaa. Tärkeää pohdintaa on minäkeskeisyydestä, mylläämisestä ajatusluupissa, jossa maailma supistuu minään, eikä yhtä minää edes ole.
Universaalein Rönkän romaanissa tapahtuu autiossa yksinäisyydessä. Siihen voi samastua kiltit, tuhmat, nuoret ja vanhat. Kohoan romaanin loppusivulla. Sen kauneus, mahdollisuus rohkaisee, lohduttaa.
•
Antti Rönkä: Kiltti poika, Gummerus 2024, 160 sivua. Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 